"Hani" oli ensimmäinen koirani ja myös siksi pysyy kaikkein rakkaimpana muistona sydämessäni. Olin jo pitkään
haaveillut koirasta, mutta isäni ei oikein koskaan innostunut ajatukselle. Kerran kaverilta kuulin että hänen
tuttavalleen oli syntynyt nöffi-partis pentuja. Nöffistä olin joskus haaveillut mutta silloin partis oli rotuna minulle 
täysin vieras.Soitin äidilleni ja "valkoisena valheena" kerroin varanneeni meille nyt sitten koiranpennun, oli isä 
asiasta sitten mitä mieltä hyvänsä. Koska äidin reaktio ei ollut kovin kielteinen, vasta sitten uskalsin sopia 
kyläilystä pentujen luo.

Pentuja oli 7. Mielettömän suloisia pikimustia palleroita lyllersi pitkin pihaa 5 vk:n ikäisinä. Sydämeni oli valloitettu
kertaheitolla ja varasin Hanin. Siitä muutaman viikon kuluttua menin katsomaan pentuja äitini kanssa uudestaan
ja veimme mukanamme peiton "hajustumaan" :). Luovutuspäivää odotettiin kuin kuuta nousevaa. Jossain
vaiheessa piti sitten uudesta perheenjäsenestä kertoa isällekin. Taisi siinä olla äiti lujilla puolustella meikäläistä
siinä vaiheessa kun isä uhkasi moni valinta tehtävällä -> "koira tai minä" heh. Tilanne kuitenkin rauhoittui ja
vihdoin koitti päivä kun Hani haettiin kotiin. Tuntui pahalta viedä yksi pennuista kun muut sai vielä jäädä
laumaansa. Hani kiipesi auton takapenkillä syliini ja itki laumansa perään hetken ja sitten nukahti.

Sen verran oli jo isäkin kiinnostunut uudesta tulokkaasta, että sitä piti käydä näyttämässä työpaikalla. En
koskaan unohda hymyä isän kasvoilla kun se työkaverilleen näytti pientä pentua ja sanoi "tällainen meille nyt
sitten tuotiin". Arki pennun kanssa sujui mukavasti. Vietin 2 viikkoa "äitiyslomaa" eikä Hani koskaan pentuna
tehnyt tuhoja.. tai mitä nyt joskus nassutteli pohjalliset kengistä.

Hani eli elämänsä "luonnon lapsena".. villinä ja vapaana. Koskaan ei varsinaisesti mitään harrastettu. Mätsärissä
käytiin muutaman kerran hyvin sijoituksin. Hauskan ulkonäön ansiosta Hani pärjäsi aika hyvin monirotuisten 
kehissä. Hanin lempileikkejä oli jalkapallon pelaaminen, hippa, etsiminen (niin herkkujen kuin ihmisten). Hani sai
olla oikeastaan aina irti pihalla "vahtimassa".. tosin tämä "kaikkien kaveri" - tyyppinen koira ei ehkä kuitenkaan 
ollut se maailman paras vahti. Kerran olin menossa kotiin silloisen poikakaverini kanssa,
kaverini edellä ja minä hetkessä matkaa perässä. Kun pääsin kotipihaan, rapsutteli kaverini Hania siinä pihassa ja
kysyi että "ketä meillä on kotona kun Hani oli vapaana"?. No eihän meillä keskellä päivää ketään kotona ollut,
Hani oli itse livahtanut tarhan ovesta ilmeisesti kangottamalla ovea niin että juuri ja juuri mahtui livahtamaan välistä.
Siellä se sitten pihassa köllötteli varjossa "muina miehinä". Kukaan ei voi tietää kuinka usein se oli saman tempun
jo tehnyt aikaisemmin.

Hani oli ison kokonsa ja turkin laadun perinyt nöffiltä, mutta luonteeltaan Hani oli ihan kuin partis. Äärettömän vilkas
ja energinen poikatyttö, joka ei hetkeäkään epäillyt toteuttaa itseään.. kielloista huolimatta! Koulutuksen puute 
sekä vilkas ja utelias mieli koitui 4-vuotiaan Hanin kohtaloksi 12.10.2002. 

Oli hämärä syysilta kun lähdimme perheen kanssa läheiselle laavulle paistamaan makkaraa. Hani oli vapaana 
pihalla kun kerroin minne ollaan menossa. Innoissaan Hani sitten lähti saman tien kohti määränpäätä piittaamatta luoksetulo käskystä. Tarkoitus oli kytkeä Hani, mutta typy painoin hajujen perässä edellä. Helpotuin kun Hani 
meni läheisen talon koiratarhalle, joka oli ihan tien vieressä. Ajattelin että nyt saan sen kiinni ja menin Hania kohti. Yhtäkkiä se huomasi ettei muut tulleetkaan kanssani vaan jäivät tielle odottamaan meitä. Hani säntäsi muiden luo taas kerran killoistani huolimatta ja jähmettyi keskelle tietä kun melkein kohdalla olleen pakettiauton valot 
pelästyttivät karkulaisen. Samassa pamahti ja koiratarhalle näin kun pakettiauton lisävalot pärähti rikki.

Hani oli törmäyksen seurauksena singahtanut n. 10m:n matkan ja löytyi ojasta hiljaa "vikisten". Silittelin rakasta
ystävääni ja se rauhoittui. Tiesin, että törmäys oli aiheuttanut pahoja sisäisiä vammoja Hanille vaikka ulkoisesti ei näkynytkään ruhjeita. Suru oli suuri! Naapurista metsästystä harrastava isäntä tuli tarjoamaan helpotusta Hanin tuskaan, mutta sitä ei enää tarvittu. Hani nosti viimeisen kerran päätään kuullessaan nimensä, huokaisi ja pääsi sateenkaarisillalle temmeltämään.

Hani oli rakas koko perheelle ja me kaikki kaipaamme häntä kovasti, erityisesti isä, joka ei olisi koiraa taloonsa halunnut ja jonka kanssa se asusteli viimeisen vuotensa.

© Heidi Peltola 2004