Kun ensimmäinen koirani Hani kuoli, huomaisi kuinka laiska ja tylsä ihminen olen. Talvi teki väistämättä tuloaan ja vietin kaiket päivät sisällä. En käynyt koskaan lenkillä enkä peuhannut upottavassa hangessa yksikseni. Karvainen kaveri puuttui, se oli selvä. Toisaalta ajattelin, että oli liian aikaista hankkia heti uusi koira Hanin tilalle. Tuntui että se oli jotenkin "väärin" Hania kohtaan. Koko ajan silti mietin, minkä rotuinen uusi koirani voisi tulevaisuudessa olla. Joskus olin päättänyt, etten koskaan tulisi hankkimaan rotukoiraa, mutta nyt halusin kuitenkin suurin piirtein samanlaisen kuin Hani oli ja tiesin, että toteutus oli "mahdoton". Siispä kirjastoon lainaamaan koirakirjoja ja tutkimaan millaisia rotuvaihtoehtoja sitä nyt sitten olisi tarjolla. Harri ehdotti keskikokoista snautseria, koska se oli Harrin mielestä sopivan kokoinen eikä liian karvainen. Minun mielestä se taas oli liian pieni ja karvaton.. muistan kun sanoin että "jos se snautseri pitää olla niin otetaan nyt edes sitten suursnautseri". 

Eräänä päivänä olimme Harrin kanssa kaupungilla ja juutuimme liikennevaloihin. Yhtäkkiä Harri sanoi että "katohan mikä tuolla viereisessä autossa on". En koskaan unohda sitä näkyä kun käännyin ja minua tapitti ruskeilla pyöreillä silmillään ihan mielettömän ihana iso, ruskea ja karvainen koiran naama. Ajattelin, että juuri tuollaisen haluan. Kotiin päästyäni piti äkkiä ottaa selvää niistä kirjastosta lainaamistani koirakirjoista, että minkä rotuinen se autossa tapittava koira mahtoi olla. En ollut koskaan nähnyt sellaista. No kirjastahan rotu selvisi ja luin siitä kaiken mitä vaan löysin. Sitten nettiin surffaamaan ja löysin Briard ry:n sivut. Jätin viestin keskustelupalstalle, missä kyselin rodusta lisää.

Eräänä päivänä sain sitten sähköpostin, joka muutti koirattoman elämäni. Saarimaan Minna kirjoitti 7.1.2003: "En tiedä muistatko, mutta partisten tiimoilta taidettiin joskus vaihtaa joku maili ja kuvakin..." jne. Ajattelin, että kyllä maailma vaan on pieni ja pyörii ympyrää. Minna kyseli millaisella aikataululla ja kumman väristä "pöödiä" olin ajatellut. Hän etsi ostajaa tsekintuontipennulle peruutuksen vuoksi.

Halusin nimen omaan fawnin pennun ja yllätys yllätys tämä tsekintuontipentu oli kuin olikin juuri fawnin värinen. Aikatauluna olimme pitäneet tulevaa kevättä. Minna kertoi että pentu tulisi Suomeen helmikuun nurkilla joten se oli aika pian. Olimme Harrin kanssa ostaneet juuri asunnon, joka vapautui helmi-maaliskuun vaihteessa. Ajankohta oli oikeastaan huonoin mahdollinen pennun ostoa ajatellen koska tiesimme että asunnon remontoimiseen menee muutama viikko emmekä ehtisi pennun kanssa olla paljoakaan. Olin jo kuitenkin päättänyt että tämä pentu me otetaan. Siinä sitten mietittiin miten olisi paras tehdä kun se remontti ja muutto oli edessä. Minna jopa tarjoutui ottamaan pennun luokseen Ouluun aluksi, mutta sitten äitini lupasi majoittaa sekä pennun että meidät luokseen remontin ajaksi. Äiti asui samassa taloyhtiössä mistä asunnon ostimme joten se sopi paremmin kuin hyvin. Ystävällisesti myös perhe Latva-Somppi Ylistarosta toivotti tervetulleiksi katsomaan heidän kolmen briardin katrasta ja tokihan me menimme. Viimeistään siellä sydämeni valloitettiin. Latva-Sompin briardit olivat erityisesti luonteeltaan AIVAN IHANIA!

Pentua odotettiin kuin kuuta nousevaa. Kasvattajan pyynnöstä sovimme Minnan kanssa, että teemme pennusta sijoitussopimuksen. Vihdoin koitti hetki, että saimme Harrin kanssa lähteä rautatieasemalta noutamaan pitkän matkan tehneen pennun sekä Minnan että Novan, jotka olivat olleet Helsingissä pentua vastaanottamassa lentokentällä. Näin jo kaukaa kun Minna hyppäsi junasta Novan ja ison koirankuljetus boxin kanssa. Siellä se nyt sitten oli.. uusi perheenjäsenemme. Hieman varovasti pentu tuli boxista ulos kun ajattelin että varmasti on matkalaisella kova pissi hätä.. pissiä ei tullut. Sitten alkoi matka kohti uutta kotia.

Ihan mielettömästi paljon kiitoksia Minnalle tästä mielettömän mukavasta kaverista ja kipinästä myös harrastaa Amin kanssa yhtä ja toista. Ilman sinua ja tätä kipinää en olisi varmasti koskaan tutustunut niin moniin uusiin ja ihaniin ihmisiin. Jos jokaisen elämällä on jokin tarkoitus niin minä tunnen ainakin löytäneen omassa elämässäni sen "oman juttuni". Arjen keskellä tämä on harrastus, jonka siivellä elän ja josta saan vastapainoa jos/kun arki käy liian raskaaksi. Tämä on myös harrastus, joka laittaa laiskan ja mukavuudenhaluisen niveliin liikettä. Suosittelen lämpimästi kaikille!

- SIVUN ALKUUN -

Saavuin suomeen 23.2.2003 ja perheeni ihmetteli rauhallisuuttani pohtien "onkohan tuo pentu laisinkaan". Ymmärsin sisäsiisteyden merkityksen melko hyvin ja nukuin pitkiä yöunia enkä muutenkaan aiheuttanut pahemmin harmia / harmaita hiuksia ylimääräisillä tempauksilla (jos ei "murkkuikäisenä" nakerrettuja kynnyksiä ja ovenkarmeja huomioida). Ehkä minusta voisi sanoa, että olin "helppo lapsi".

Olin kuulemma täysin eri maata edeltäjäni Hanin kanssa, joka isosta koostaan huolimatta kulki talossa kuin pingispallo seinältä toiselle. Erilainen olen myös siinä, että olen hieman arka joitain vieraita ihmisiä kohtaan ja pelottavimpia on miehet. Hani kun oli mielistelevän ystävällinen kaikelle mikä liikkui.

Luonteestani löytyy kyllä jääräpäisyyttäkin, jonka kanssa isäntäväkeni on saanut erinäiset kerrat olla napit vastakkain. Jos jokin asia ei kiinnosta niin se ei sitten kiinnosta. Harmikseni olen kyllä havainnut, etten sitkeimmistä yrityksistäni huolimatta ole pärjännyt isäntäväkeni sitkeydelle ja näin ollen pikkuhiljaa on kait  pakko taipua niiden tahtoon. Tosin vielä olen "murkkuikäinen", joten aion hyvällä omallatunnolla vielä jonkin aikaa testata niiden kärsivällisyyttä ja sitkeyttä.

Olen ollut suhteellisen nopea oppimaan uusia temppuja ja taitoja, vaikka emäntäni onkin aina välillä itsekin vähän "pihalla", että kuinka se niitä tottelevaisuusjuttuja minulle opettaisi. Sitten se aina häiritsee vara emäntääni, joka asuu Oulussa, koska siltä yleensä löytyy vastaus ongelmaan kuin ongelmaan. Iso kiitos hänelle siitä :)

Onnekseni saan olla isäntäväkeni menossa mukana melkeinpä päivittäin. Tykkään tosi paljon kun lähdetään autolla huristelemaan ja on jännä mutkissa arvuutella, että minneköhän sitä käännytään. Maalla asuu perheeni sukulaisia, joten sinne pääsen tämän tästä kirmailemaan ja pihaa vahtimaa tunkeilijoilta.

Vaikka olen tietyllä tavalla hieman arka, ole silti ystävällinen kaikille. Yhtään ihmistä ei ole vielä vastaan tullut joihin en olisi ystävystynyt vaikka ensikohtaaminen olisikin ollut hieman "pelottava". Tykkään myös peuhata koirakavereitteni kanssa ja niitä minulla on paljon. Naapurissa tosin asuu minua yli puolivuotta nuorempi labradorinnoutaja uros Pontus ja se on mielestäni ärsyttävä kakara, vaikka emäntäni aina sanoo, että sille pitää olla kiltti. Ehkä emäntäni takia voisin yrittää sitä sietää.

Lempilelujani ovat erilaiset pallot, joita saan juosta kiinni ja tuoda takaisin heittäjälle, sekä erilaiset vetolelut, joiden avulla olen saanut perheelleni vakuutettua kuinka mahtavan vahva koira olen. Salainen intohimoni on sukat. Niitä on kiva etsiä, repiä ja kanniskella. Olen tosi hyvä sukanmetsästäjä ja saan otettua niitä itse sukkalaatikosta, mutta usein jään kiinni itse teosta ja silloin isäntäväkeni kasvoille tulee "SE" ilme ja silloin on kyllä parasta pudottaa sukka maahan.. en siltikään vie sitä enää takaisin sukkalaatikkoon hehee.

- SIVUN ALKUUN -

No niin ehti sitten vuosi vaihtua ja heti alkoi tapahtua meidän perheessä outoja.  Toki ihmettelin jo viime vuoden lopulla emäntäni outoa tautia. Se laiskistui yhtäkkiä.. ei enää lenkkeillyt ja reenannu kanssani niin kuin ennen. Sen mahakin kasvoi ihan oudolla tavalla ja melko isoksikin vielä. Sitten yks kaks se katos ja oli 5 päivää poissa. Yhtenä päivänä sitten käytiin se isännän kanssa hakemassa kotiin, mutta se ei tullutkaan yksin. Sillä oli joki ihme pieni "kääpiö-ihminen" mukana ja se tuli meille asumaan. Ja se kummallinen mahakin oli jäänyt jonnekin.

Otti se aikansa kun totuin siihen, että emännän huomio piti jakaa sen "kääpiö-ihmisen" kanssa mutta kaikki alkaa olemaan ihan jees nykyään. Ja sitä "kääpiö-ihmista" kutsutaan Aatuksi, joka on toisaalta ärsyttävä nimi, koska usein luulen, että minua huudellaan kun ne lässyttää sille kääpiölle. Mutta on se kyllä aika suloinen.. se kuuluu nyt mun perheeseen ja mulla on enemmän hommia kun on yksi naama enemmän aamuisin pestävänä ja vahtimistakin on nyt enemmän.

Emäntä alkaa olemaan nyt taas ihan niin kuin ennenkin. Me ollaan käyty taas reenaamassa ja jopa leireilemässä. Yleensä niiden leirien jälkeen me reenataan ihan eri lailla kuin ennen leiriä.. outoa! 

Käytiin me jossain ihme tilaisuudessakin missä piti maata paikoillaan aika kauan, kuunnella pyssyn pauketta ja seurata emäntää tosi pitkään.. ei millään olis jaksanu. Sen lisäksi piti tehdä kaikkea muutakin mitä se käski. Lopuksi mentiin vielä kaupungille käppäilemään. Sieltä ku selvisin niin kaikki oli tosi iloisia ympärilläni ja sain paljon kehuja ja rapsutuksia. Kai mä sitte olin vaan niin ihana. Kummallista siinä kyllä oli se, että sain siellä uuden lempinimen... BH Ami... No kyllä se kelpaa mulle ku se kelpaa mun perheellekkin. Sen jälkeen on tullut melkein samanlaisia "testejä"(?) lisääkin muutama. 

Niin ja se kääpiöihminen.. voi kauhistus! Se ei pysynytkään semmoisena pienenä myttynä viltin päällä.. ehei. Se on kasvanut ISOKSI ja kun se nousee minua vasten seisomaan se on ainaskin yhtä suuri kun minä. Pienet tahmaiset kourat tarttuu turkkiini ja se sattuu. Onneksi isäntäväki opettaa sille vähän silittämis tapoja.. tukeni ja turvani on se oma pikku karsina kodinhoitohuoneessa minne pääsen halutessani. Kaiken huipuksi emäntä pääsi sitten vuoden lopussa töihinkin.. se oli mielestäni kyllä hirvittävä virhe. Nyt mulle ei riitä enää lähellekään taas niin paljon huomiota kun kuuluisi. Turkkikin on takkuisempi kuin yleensä. Hyvä kun pissalle vievät.. mokomat. Odotan että päivät pitenevät ja valoa riittää.. sitten ehkä pääsen taas enemmän näyttämään parhaita puoliani.

  - SIVUN ALKUUN -

Kulunut vuosi oli osittain mukava osittain tosi tylsä. Mukavaa oli se että perheeseen syntynyt ipana kasvoi eikä  emäntä ollut enää sen kanssa niin hirveästi hyysäämässä ja siten minä pääsin sen kanssa enemmän kahden kesken touhuamaan. Kurjaa oli se, että emäntä oli koko vuoden töissä ja siten minulle tuli pitkiä päiviä olla yksin kotona. No toimitinhan siinä talonvahdin tärkeää virkaa.

Jonkun verran kävimme tokoilemassa enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä. Mukavaa oli onnistua erikoisnäyttelyn yhteydessä pidetyssä toko kokeessa ja näin minusta tuli vuoden 2005 rotumestari. Koko perheeni oli minusta hurjan ylpeä.

Kesä meni liian nopeasti taas kerran. Emäntäni veli Henri oli pelastava enkeli kaiken työkiireiden keskellä. Se haki minua tämän tästä aamutuimaan yli tunnin juoksulenkille. Se vasta oli mukavaa. Niinä päivinä ei harmittanut niin paljon jäädä yksin kun oli saanut kunnolla juosta. Kävimme myös juoksukilpailussa, jossa muut oli vähän meitä nopeampia mutta vielä me näytämme.

Loppuvuodesta alkoi uhkaavasti taas emäntäni mahanseutu kasvavan, se tietää taas uutta perheenjäsentä. Onneksi olen noihin ipanoihin jo niin tottunut ettei se juuri enää haittaa. Niitä on mukavaa vetää kärryillä ja kelkalla. Parastahan siinä uuden ipanan tulossa kuitenkin on se että emäntä on taas enemmän kotona ja minä en ole niin paljon yksin. Aatu pojasta on kasvanut jo iso ja me ollaan hyviä kavereita. Se ystävällisesti kantaa minulle kaikki ruoan tähteet mitä ei jaksa itse syödä ja minullehan maistuu. Aatu on kova halailemaan ja pussailemaan.. en minä siitä aina niin piittaa mutta pussatkoon nyt jos haluaa. 

Olen kuullut vähän puhetta sellaisesta että ensivuonna me muutettaisiin pois kaupungista emäntäni kotikylään asumaan ja että isäntäväki rakentaisi meille ihan uuden kodin. Siellä minulla olisi valtavan paljon pihaa missä juosta ja mitä vahtia. Toivottavasti tämä toteutuu.. se olisi aivan mahtavaa.

© Heidi Peltola 2004