.

Hulmin kasarmi ja puisto

Kun Preussin johdolla yhdistynyt Saksa osoitti voimansa sodassa Ranskaa vastaan 1870-71 alkoivat Pietarissa muuttua käsitykset Venäjän asemasta ja Euroopan yleistilanteesta. Tärkein johtopäätös oli yleinen asevelvollisuus, jota ilman ei todella voimakasta armeijaa voitu enää muodostaa. Venäjällä se toteutui v. 1874 ja päätös koski myös Suomea. Keisari antoi tätä koskevan käskykirjeen Suomen kenraalikuvernöörille jo 12.1.1871. Vanhan ruotujakolaitoksen ja siihen pohjautuvat yhdeksän ruotupataljoonaa oli keisari julistuksellaan lakkauttanut jo 1867.

Asevelvollisuus nosti Suomessa vilkkaan julkisen keskustelun, jossa erityisesti J.V. Snellman puolusti oman sotaväen muodostamista. Snellmanin mukaan suomalaisten tuli teoissa osoittaa halu ja kyky itse puolustaa omaa maataan. Hän korosti, miten suomalaisten itsekunnioitus ja siveellinen arvokkuus lisänätyy, kun tänne saadaan omat sotavoimat. Vanhat sotaväenotot olivat maanomistukseen yhdistettyjä, mutta nyt oli tehtävä se muutos, että isänmaan asia koskee jokaista kansalaista.

Monivaiheisen käsittelyn jälkeen lakiehdotus annettiin Suomen säätyjen käsiteltäväksi valtiopäivillä 1877. Laki hyväksyttiin 16.1.1878, keisari vahvisti sen 18.12.1878. Lain kaikki 124 pykälää luettiin saarnastuoleista kautta maan sunnuntaina 16.2.1879. Voimaan laki tuli 1.1.1881.

Se tapa ja muoto, jolla asevelvollisuus Suomessa toteutettiin, on erinomainen osoitus Suomen autonomista asemaa varjelleiden virkamiesten ja säätyvaltiopäivien taidosta ajaa maan etua. Valtiollista itsenäisyyttä vailla oleva maa sai kansallisen sotaväen. Sen käyttö oli rajoitettu vain oman maan puolustamiseen ja sen upseerinvirkoihin oli pääsy ainoastaan maan omilla kansalaisilla.

Suomen vakinaisen väen muodostivat Suomen kaarti, Suomen rakuunarykmentti, Kadettikoulu ja kahdeksan tark'ampujapataljoonaa. Jokaisen pataljoonan alaisena oli neljä reservikomppaniaa, yhteensä siis 32. Näin Suomeen syntyi alueellisesti kattava mutta miesvahvuudeltaan pieni sotalaitos. Vakinaisen väen ensimmäinen ikäluokka aloitti kolmivuotisen palveluksensa 1.11.1881.

Vaasan lääniin sijoitettiin Suomen 3. tarkk'ampujapataljoona. Sen alaisina reservikomppanioina sijoitettiin 9. Närpiöön, 10. Laihian Hulmille, 11. Alavudelle ja 12. Kruunupyyhyn.

Tie on jo kuralla ja lumi sulamassa keväällä 1899. Yli sadan vuoden jälkeen puusto on nyt vallan eri näköistä.

Laissa määrätty kutsuntajärjestelmä oli nykyaikainen. Lääkäri tarkasti sinä vuonna 21 vuotta täyttävät miehet ja kelvollisiksi havaitut vetivät arpaa. Pienimmillä numeroilla mentiin vakinaiseen väkeen kolmeksi vuodeksi ja muut siirtyivät suoraan reserviin. Laki määräsi vakinaisen väen vahvuudeksi vain runsaat 5000 miestä, joten varsin harvojen kohdalle arpa lopulta osui. Ikäluokan vahvuus vuosina 1880-1900 oli noin 16 000-20 000 miestä, joista alle 10 % palveli vakinaisessa väessä. Kutsuntalautakunnassa oli paikallisen kuntakokouksen edustus, eikä talon ainoata miestä määrätty vakinaiseen väkeen. Lääkärinsyynissä hylkäyspäätöksen saanut sai varautua kohtaamaan aina sopivan tilaisuuden tullen "kruununraakin" pilkkanimen.

.

Miksi juuri Hulmi?

Lääninhallitukset olivat paikallisten nimismiesten avulla etsineet sopivia paikkoja uusien reservikomppanioiden sijoituspaikoiksi. Senaatti määräsi sitten eversti A. J. Boxtrömin tarkastamaan ehdotetut paikat ja niin 1. heinäkuuta 1882 Boxtröm saapui Laihialle seurassaan everstit Palin ja Rydzewsky.

Mikä sitten oli tuo Hulmi, jonka Boxtröm hyväksyi?

Yhden tiedon mukaan Hulmi olisi jo keskiajalla kuulunut Naantalin luostarille. Toisen tulkinnan mukaan juuri Hulmin niitty oli se kuusi punnanalaa maata, jonka talonpojat lahjoittivat kirkolle vuonna 1508, jolloin Laihian kappelikirkko perustettiin. Viimeistään se joutui valtion hallintaan v. 1527, jolloin kuningas Kustaa Vaasa toimeenpani niin kutsutun ison reduktion. Se tarkoitti aatelin saamien läänitysten osittaista peruutusta ja kirkon omaisuuden osittaista pakko-ottoa valtiolle.

Kirkon ja valtion kesken kiisteltiin pitkään alueen omistuksesta. Vuonna 1654 Herrholmen vahvistettiin kuuluvaksi Laihian vapaaherrakunnalle ja 1700-luvulla se kuului Korsholman kuninkaankartanoon, jonka laihialaiset tunsivat "Laakoolin" eli Färmin nimellä. Laakoolista käsin Hulmin niittyä viljeltiin aina kasarmien rakentamiseen saakka.

Mainittakoon, että tietoon Naantalin luostarin omistuksesta liittyy vahva perimätieto, että Suomen ensimmäinen kirjailija ja ruotsin kielen kehittäjä, 1400-luvulla elänyt Jöns Budde olisi kotoisin Potilan (Boddebyn) kylästä, jossa Hulmi sijaitsee. Tietoa ei voida sen paremmin vahvistaa kuin kumotakaan, mutta Budden käyttämän ruotsinkielen tietyt piireet viittaavat juuri tälle alueelle.

1860-luvulta on peräisin ensimmäinen dokumentoitu näyttö laihialaisten nuukuudesta. Muuan tohtori Bode'n oli kirkon arkistosta löytänyt vanhan asiakirjan, jonka mukaan Ruotsin hallitsija oli lahjoittanut Laihian kirkolle Herrholmin niityn, yhteensä 21 tynnyrinalaa. Omistusoikeus kuului siis Laihian seurakunnalle eikä kruunulle.

Kirkkoväärti oli sitten esittänyt kuntakokoukselle 25 ruplan palkkiota, jota vastaan vaasalainen lakimies hankkisi Hulmin takaisin laihialaisten omistukseen ja hallintaan. Laihialaiset isännät olivat kuitenkin ankarasti meluten vastanneet, että kirkkoväärti saa omalla kustannuksellaan ryhtyä oikeustoimiin ja jos voittaa, niin saa palkkioksi vuokrata maata niin kauan, että saa rahansa takaisin. Asia tietysti jäi siihen.

.

Kasarmien rakentaminen

Lokakuussa 1882 Yleisten rakennusten ylihallituksessa arkkitehti M. Schjerfbeck sai valmiiksi tyyppipiirustukset kahtatoista erilaista varuskuntarakennusta varten. Kaikkien reservikomppanioiden rakennukset valmistuivat aikanaan niiden mukaisesti hyvin vähäisin poikkeamin. Senaatti vahvisti piirustukset ja antoi viipymättä kuvernööreille käskyn tarjouskilpailusta.

Vaasan läänin kaikki reservikasarmit rakennutti arkkitehti Martin E. Wahlberg. Hän oli syntyjään papin poika Iisalmesta ja valmistunut arkkitehdiksi vuonna 1879. Rakentaminen alkoi helmikuun lopulla 1883. Laihialla työ osui hyvään aikaan, sillä rautatie Vaasaan oli valmistunut ja työtilaisuuksia tarvittiin.

Hulmin rakennuspiirustuksia.

(Pikkukuvat ovat linkkejä varsinaisiin kuviin. Paluu takaisin ylärivin Rakentaminen -linkillä)

Elämä lähikylissä vilkastui tavattomasti. Kirkkokuulutuksella tarjottiin isännille mahdollisuus tienaamiseen joko rakennustarvikkeiden kuljetuksessa tai hankinnassa ja mäkitupalaiset saivat rakennustöitä pitkäksi ajaksi.

Vaasan Lehti kertoi 16.4.1883 miten "Hulmille menevällä maantiellä on loppumattomia jonoja hirsi-, pelkka- ja lankkukuormia. Talonpoika istuu iloisella naamalla kuormallaan tietäessään saavansa tavaroistaan kunnollisen hinnan. Ne ovat: pelkoista 1 mk kyynärästä, hirsistä 80-90 penniä sylestä, laudoista esim. 6-kyynäräisestä, 7 tuumaa leveästä ja 1 tuumaa paksusta 4 mk 50 penniä tusinasta jne. Pois siis suru ilon tieltä!"

Iloa tosin himmensi, kun maksusuoritukset pakkasivat viivästyä, mutta joka tapauksessa kasarmin kohoaminen merkitsi pitäjään huomattavaa tienistiä.
Päiväläisten palkat olivat rakennustyössä markan tai markka ja 25penniä päivältä, salvumiehille (seinähirsien veistäjille) markan ja 50 penniä. Eräät Laihian isännät valittivat, että maatyöläisten palkat ovat reservitöiden takia kohonneet, kun mökkiläisillä oli muunlaisia puuhia. Kysynnän ja tarjonnan laki siis vaikutti.

Kasarmin rakennukset valmistuivat pääosin vuoden 1983 aikana paitsi upseerirakennus, nykyinen Kapteenintalo, joka valmistui vasta 15.6.1884. Valmiina alue käsitti yksitoista rakennusta: miehistökasarmi 290:lle miehelle ja kahdeksalle koulutusaliupseerille, artelli eli ruokailuhuone keittiöineen 182:lle miehelle, muonavarasto, varusvarasto, upseerirakennus, alipäällystörakennus, sairashuone, latriini eli käymälä, arestihuone ja ulkovarasto. Vain päällystön rakennukset olivat talviasuttavat.

Ammuntoja varten oli komppanialla ensin käytössään Huidan tilaan kuulunut Kyijyn alue aseman takana. Vuonna 1891 rakennettiin sitten Hulmille suojavallit ja betoninen suojavarustus. Ne olivat vielä 1970-luvulla ehjinä kolmostien pohjoispuolella. Vaasan Lehti kertoo 12.4.1884, että Hulmin rakennukset ovat tulleet maksamaan yhteensä 81.105,01 markkaa.

Lopputulosta arvosteltiin kahdella tavalla. Yleisesti pidettiin reservein majoja komeina ja edustavina rakennuksina, jotka olivat omiaan ylentämään paikkakuntia, jotka olivat saaneet sellaiset omistaa. Täysin toisin katsoi Hulmia kirjoittaja, joka 1.10.1884 Vaasan Lehdessä sanoo: "Alue on aivan liian liejuinen, savivelliä täynnä. Hiekoitus puuttuu. Uimapaikkakin puuttuu. Varmaan olisi jostakin muualta saatu samalla hinnalla sopivampi paikka. Rakennukset ovat ulkonäoltään rumat, somuus ja miellyttävyys puuttuu..." Juomavesikin jouduttiin alueelle kuljettamaan.

.

Palvelu Hulmilla

Ensimmäiset reserviläiset astuivat Hulmilla palvelukseen perjantaina 6.7.1883. Siellä palvelivat miehet seuraavista pitäjistä: Vöyri, Maksamaa, Oravainen, Nikolainkaupunki (Vaasa), Mustasaari, Raippaluoto, Koivulahti, Vähäkyrö, Isokyrö, Laihia, Ylistaro, Ilmajoki, Maalahti ja Sulva. Suomen- ja ruotsinkieliset palvelivat samoissa yksiköissä.

Reserviläisen palvelusaika oli yhteensä 90 vuorokautta. Se toteutui siten, että ensimmäisenä kesänä palveltiin 45 vuorokautta, toisena 30 ja kolmantena loput 15 vuorokautta.

Reserviläisen oikeudellinen asema oli määritelty selvästi. "Jos hän jä pois harjoituskokouksesta, jos niiden aikana tekee rikoksia tai väärintekoja, jos virkapuvussa ollessaan tekee rikoksen sotakuria vastaan taikka rikkoo kuuliaisuusvelvollisuuksia, on hän sotaoikeuden alainen. Muussa tapauksessa reserviläinen on yleisen lain alainen ja paikallisilla käräjillä tuomittava". Komppaniassa saatettiin määrätä seuraavat rangaistukset: nuhteet ja varoitukset, poistumiskielto kasarmista, ylimääräiset palvelusvuorot, yksinkertainen aresti ja kovennettu aresti.

(Takaisin ylärivin Palveluksessa -linkillä.)

1. Tarkka-ampuja varusteissaan. Reservimiehellä ja vakinaisessa väessä oli periaatteessa sama varustus.
2. Hulmin harjoituskenttä kesällä 1897. Suunnilleen oikeassa reunassa näkyvien sähköpylväiden kohdalla sijaitsevat nykyisin Neste Puisto-Hulmin naftamittarit.
3.
Hulmilla koulutusaliupseerina palvellut Matti Laurila poikineen helmikuussa 1918.

Ensimmäinen tarkka päiväohjelma Hulmilla löytyy päällikön päiväkäskystä vasta 2.6. 1889: "Miehistön pitä nousta kello puoli 5 aamupäivällä sekä kun he ovat puhdistanet kiväärinsä, pesseet itseänsä ja nimenhuuto on tehty, heidät viedään kello puoli 6 ap. voimisteluun, joka lopetetaan tunnin kuluttua. Aamiaista syödään puoli 7:stä puoli 8:aan.
Sen jälkeen ryhdytään harjoituksiin, jotka minä jokaisen kerran lähemmin määrään kello puoli 8:sta kello 11:een asti ap. neljännestunnin pysähdyksellä joka tunnin välissä.
Päivällistä syödään kello puoli 12 alkaen, jonka jälkeen miehistö, lukematta sitä miehistöä, joka on komppanian töihin määrätty, saa levätä kello puoli 4 asti ip.
Iltapäivän harjoitukset määrään tapahtuvaksi kello 4:stä kello 6:een asti, jonka jälkeen syödään illallista kello puoli 7 alkaen. Iltahuudon tapahduttua kello 9 ip. saa miehistö panna levolle. Jälestä klo 11 ip. tulee miehistön ehdottomasti olla levolla."

.

Päällystö

Kymmenennen reservikomppanian ensimmäiseksi päälliköksi nimitettiin kapteeni Karl Reinhold Krogerus. Hän oli Hulmille tullessaan 31-vuotias. Perheeseen kuului rouva Antonina ja Hulmilla heille syntyi kaksi lasta. Kapteenin iäkäs isä, majuri Gustaf Krogerus, asui myös poikansa luona ja on haudattu Laihialle.

Krogerus oli valmistunut kadettikoulusta 1873 ja ylennyt kapteeniksi 1881. Hulmilla hänet havaittiin tarmokkaaksi ja vastuuntuntoiseksi upseeriksi, jonka kyvyt myös esimiehet havaitsivat. Niinpä hän huhtikuussa 1884 toimi Vaasassa reservikomppanioiden päälliköiden harjoituskokouksen johtajana. Paikkakunnalla hän kuitenkin jäi hieman etäiseksi, mihin ilmeisesti vaikutti se, että hän taisi suomea vain auttavasti.

Krogeruksen harrastuksena olivat hevoset. Hän oli innokas ratsastaja ja sai aikaan Hulmille ratsastusradan. Lisäksi hän toimi Vaasan läänin Hevosystäväyhdistyksen asiamiehenä Laihialla.

Krogeruksen palvelu Hulmilla päättyi joulukuussa 1888, jolloin hänet siirrettiin 12. reservikomppanian pälliköksi Kruunupyyhyn. Siellä tarvittiin pystyvä esimies panemaan kuntoon huonoon järjestykseen joutunut 12. reservikomppania.

Sotilasura jatkui suotuisasti; everstiluutnanttina vuodesta 1899 sotakomisariuksen virassa Raahessa ja 1903 Mikkelissä ja ero vakinaisesta palveluksesta everstinä vuonna 1906. Maailmansodan alkaessa 1914 hänet kuitenkin kutsuttiin uudestaan palvelukseen. Vuonna 1917 hän sitten sai lopullisesti eron pääesikunnasta kenraalimajurina. Krogerus kuoli sydänhalvaukseen Helsingissä maaliskuussa 1926.

Krogerusta seurasi päällikkönä luutnantti Armid Hjalmar Berger. Hän oli palvellut Vaasan pataljoonassa aliluutnanttina vuodesta 1882 ja ylennetty luutnantiksi 1887. Hulmille tullessaan Berger oli 30-vuotias.

Berger opittiin tuntemaan joustavana ja kansanomaisena esimiehenä, joka huolehti monipuolisesti komppaniansa asioista. Hän oli poikamies ja sellaisen myös pysyi, vaikka oli vilkkaasti tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hänet mm. kutsuttiin Vaasan läänin Maanviljelysseuran jäseneksi vuonna 1897. Kuriositeettinä mainittakoon, että Berger omisti Laihian ensimmäisen polkupyörän.

Berger jäi Hulmin viimeiseksi päälliköksi. Syyskuun 12. 1899 päättyivät kaikissa reservikomppanioissa harjoitukset, jotka jäivät "vanhan väen" viimeisiksi. Päällystö kuitenkin jäi asumaan virka-asuntoihin. Vuonna 1901 asetettiin Berger lakkautuspalkalle ja seuraavana vuonna hän hakeutui palomestariksi Vaasaan, jossa kuoli jo 1906 vain 48-vuotiaana.

1. Karl Reinhold Krogerus.
2. Alavuden (nro 11) ja Närpiön (nro 9) reservikomppanioiden päälliköt Laihian komppanian vieraana kesällä 1895. Berger edessä keskellä vieressään Alavuden komppanian vääpeli Juho Lindqvist. Oikeassa reunassa käsi poskella Alavuden päällikkö, kapteeni Otto Nordensvan takanaan kaiteeseen nojaten vaimonsa Fanny. Mustapartainen mies keskellä on Närpiön komppanian päällikkö kapteeni Axel Hasselström

Reservikomppanioiden alipäällystö jakautui kahteen selvästi erottuvaan osaan. Vääpeli ja varusmestari asuivat perheineen läpi vuoden aliupseerirakennuksessa, kun taas koulutusaliupseerit olivat paikalla vain reservin harjoitusten ajan ja asuivat miehistökasarmissa. Muun ajan he palvelivat pataljoonassa.

Vaasan pataljoonasta saapuivat 3.7.1881 Hulmin ensimmäiset aliupseerit. Vt. vääpelinä aloitti Hulmilla vanhempi aliupseeri Matti Nordman ja vt. varusmestarina jefreitteri (korpraali) Aug. Sansund. Reserviläisten kouluttajiksi saapuivat aliluutnantti Lupander ja aliupseerit Henrik Posti ja Johan Stoor sekä jefreitterit Spjut ja Hakomäki ja tarkk'ampujat Perus, Hautamäki,Knuts, Hällbacka, Mahlamäki, Sparf, Seppänen, Högmark, Sack, Thure,Tikkuri ja Nuttura. Lisäksi saapuivat reservisignalisti Järvenpää ja komppanian haavuri Berlin.

.

Koulutus

Reserviläisten koulutus voidaan jakaa kahteen pääryhmän; yleinen sotilaskoulutus ja ampumakoulutus. Edellisen tarkoituksena oli tehdä siviileistä sotilaita ja jälkimmäisen opettaa heidät käyttämän asetta.

Yleiseen osaan kuuluivat oppitunnit, jotka pidettiin erikseen suomeksi ja ruotsiksi. Sitten olivat nykyisiä kenttäsulkeisia vastaavat riviharjoitukset, harjoitukset hajallisessa järjestyksessä, voimistelu ja marssi.

Koska komentokieli oli venäjä, voitiin kenttäharjoitukset pitää yhdessä molemmille kieliryhmille. Komentosanojen opettelu oli hankalaa ja kysyi aikaa.

Millaisia sotilaita Hulmilta sitten valmistui?

Lyhyt palvelusaika rajoitti koulutuksen perusasioihin, joten varsinaisesta taistelukoulutuksesta sanan myöhemmässä merkityksessä ei oikein voida puhua. Oli keskityttävä muokkaamaan miehistä johdettavissa oleva yksikkö. Siksi perinteinen äkseeraaminen avoimella kentällä ja toisaalta ampumakoulutus korostuivat. Takaaladattava makasiinikivääri oli jo käytössä, joten koulutuksessa olisi ollut täysi syy paneutua vihollisen tulelta suojautumiseen ja maaston hyväksikäyttöön. Myöskään talviolosuhteisiin ei saatu mitään kosketusta, reservin koulutushan tapahtui parhaaseen kesäaikaan.

Nimenomaan ampumataidon kehitystä seurattiin tarkasti ja Hulmilla saatiinkin hyviä tuloksia. Jos mies oli kahtena peräkkäisenä vuonna päässyt I-luokan ampujaksi, hän sai valioampujan merkin. Yleensä 40-60 miestä ylsi tähän tavoitteeseen. Laihian miehistä saivat valioampujina nimensä päiväkäskyyn ainakin Aleksei Mitro, Vihtori Kestikievari, Aino Laidenius (Leikko), Mikko Raukko, Juho Jussila, Juho Ristimäki, Matti Tuomari ja Matti Luhtala.

Arvattavasti reserviläiset eivät yltäneet aivan samaan, mutta ainakin tarkk'ampujapataljoonissa kolme vuotta palvelleet olivat todellisia tarkka-ampujia. Koulutustarkastuksissa suomalaisten tarkk'ampujien taso havaittiin parhaaksi koko keisarikunnan sotavoimissa.

Reservikomppanioiden koulutusta seurattiin tarkasti. Jokaista pataljoonaa vastaten oli reservikomppanioista huolehtiva esiupseeri. Mutta Hulmille ilmaantui heinäkuun lopussa 1883 heti ensimmäistä ikäluokkaa tarkastamaan itse Suomen sotaväen päällikkö, kenraalimajuri ja vapaaherra Georg Edvard Ramsay. Tästä vierailusta on säilynyt kuvaus, sillä nuorisoseuraliikkeen syntysanojen lausuja, laihialainen ylioppilas Juho Hietanen toimi Vaasan Lehden paikallisena kirjeenvaihtajana.

Niin reservikomppanioissa kuin vakinaisessa väessäkin Ramsay opittiin tuntemaan pelättynä mutta oikeudenmukaisena tarkastajana. Hän otti mielellään komentoonsa tarkastettavan komppanian. Ramsaylla oli niin voimallinen ääni, että Hulmilla hänen karjaisunsa kajahtivat Prinkinkalliolta takaisin yli peltojen.

Reservikomppanioissa harjoitetut miehet eivät milloinkaan joutuneet taisteluun siinä kokoonpanossa ja varustuksessa, johon koulutus oli tähdännyt. Eräistä puutteista huolimatta ei kuitenkaan ole syytä epäillä heidän kykyään suoriutua tehtävistään taistelukentällä. Lisäksi pitää ottaa huomioon, että mobilisoitaessa reserviläiset olisi liitetty pataljooniin, joiden miehistöä kolmivuotisen palveluksen jälkeen voitiin pitää ammattisotilaina.

Nuorimmatkin pataljoonissa ja reservikomppanioissa palvelleet olivat vuonna 1918 yli-ikäisiä. Myös taidot olivat jo ruosteessa niin, että heidän panoksensa myös kouluttajina jäi melko vaatimattomaksi. Lisäksi pitää ottaa huomioon se, että heidän koulutuksensa alunperinkin oli toiselta ajalta, jolloin konetuliaseiden kaiken maahan niittävä tulivoima ei vielä hallinnut taistelukenttää. Sodassa oli kuitenkin mukana molemmilla puolilla jonkin verran vanhan väen miehiä. Pohjanmaalla tunnetuin oli ilman muuta Lapuan Suojeluskunnan päällikkö, vääpeli, sittemmin luutnantti, Matti Laurila. Hän oli vielä ikämiehenäkin tuima soturi ja ansioitui erityisesti Ruoveden taistelussa, joka jatkokehityksen kannalta oli sodan tärkeimpiä. Laurila palveli aikoinaan Hulmilla kouluttajana ja menestyi Laihialla niin, että vei sotasaaliina Laihialta Mukarin talosta tyttären, josta tuli rouva Anna-Liisa Laurila. Tämä tarina päättyi sitten kolkosti 16. maaliskuuta 1918, kun Längelmäen Länkipohjan kylässä kaatuivat tunnin sisällä sekä vanha Matti että hänen nuorempi poikansa Ilmari Laurila. Kumpikin toimi oman lapualaiskomppaniansa päällikkönä. Toinen veljeksistä, Matti Laurila nuorempi oli jääkäriupseeri, josta aikanaan tuli EP:n Suojeluskuntapiirin päällikkö ja legendaarinen talvisodan Taipaleenjoen puolustajien JR 23:n komentaja.

.

Kuri

Reserviläisten palvelusta Hulmilla ei suinkaan pidetty hauskana. Sotilaskuri oli tiukka ja osittain sitä ylläpidettiin tavalla, jota nykyisin ei hyväksyttäisi. Yhä uudestaan toistuvat maininnat päiväkäskyissä ja myös lehdistössä osoittavat toisaalta, että kurinpidossa oli todellisia ongelmia. Suurelta osin oli kysymys alkoholista ja ajasta palveluksen ulkopuolella.

Vaasan Lehdessä nimimerkki O-la paheksuu kesällä 1890, että Hulmin kasarmin ravintolassa myydän olutta ja muita päihdytysjuomia aivan vapaasti myös sivullisille (siviileille). Onko sellainen oikein, kysyi nimimerkki.

Kuitenkaan kontrolloitu myynti puffetissa ei ilmeisesti ollut varsinainen ongelma. Sensijaan iltalomillaan kylillä miehet laittoivat elämän risaiseksi, laihialaisittain sanottuna "roikastivat" ja saapuivat sitten komppaniaan myöhästyneenä ja liikutetussa tilassa.

Seuraavat konkreettiset esimerkit osoittavat, ettei kyse ollut vain tavallisen maalaispoikien toilailuista. Päiväkäsky 48/ 29.6.1884: "Yöllä kymmenettä päivää vasten olivat vääpeli H. Posti, varusmestari J. Stoor, vt.plutoonanpäällikkö, aliupseeri Haglund ja tarkk'ampuja Knuts kokoontuneet varusmestarin asuntoon ja juoneet siellä paloviinaa.
Kaikkien heidän, etenkin vääpelin, olisi pitänyt hyvällä esimerkillä käydä alipäällikkökunnan ja miehistön edellä, mutta he kuitenkin rikkoivat lakia ja järjestystä vastaan, sillä he eivät ainoastaan antaneet alamaistensa yön aikana olla luvattomasti pois kasarmista ja nauttia väkeviä juomia, vaan myös osaksi ottivat itsekin niitä.
Rangaistukseksi kaikille yhden kuukauden lomakielto ja lisäksi heidät komennetaan palvelukseen päivystäjänä Posti 8kertaa, Stoor 7 kertaa, Haglund 6 kertaa mutta Knuts saa lisäksi 2 vuorokautta kovaa arestia, koska hän vielä toisenakin päivänä oli liikutettuna väkeviltä juomilta.
Lisäksi varoitan, että jos tulevaisuudessa sattuu samanlaista, niin vääpeli ja varusmestari erotetaan virasta ja aliupseerit lähetetään takaisin Vaasan pataljoonaan."

Elokuun lopulla 1887 sattui niin, että neljä reserviläistä oli ns. herrainhuoneessa juopotellut ja rähinöinyt niin, että toisten yölepo pahoin häiriytyi. Asian selvittely johti lopulta Vaasan sotaoikeuteen, joka 14.3.1888 tuomitsi lääketieteen kandidaatti A.Strengellin, ylioppilas A.Svanljungin ja kauppias A. Nesslerin arestirangaistuksiin ja suuriin rahakorvauksiin. Neljäs syytetty oli livahtanut Amerikkaan ja jäi huomiotta. Syytetyt valittivat senaattiin, joka kuitenkin vahvisti sotaoikeuden päätöksen.

Kun järjestyshäiriöt reservikomppanioiden liepeillä saivat julkisuutta, määräsi kenraalikuvernööri yleisen järjestyksen säilyttämiseksi, että reservin kertausharjoituksiin osallistuvat menkööt sunnuntaisin aamupäivällä kirkkoon, mutta iltapäivisin on heille järjestettävä sulkeisharjoituksia, etteivät vetelehdi pahanteossa.

Keväällä 1887 senaatti sitten määräsi kuvernöörin ryhtymään toimiin estääkseen kaikkea, mikä voisi johtaa miehistön huonoon kuntoon ja epäjärjestykseen. Kuvernööri sai tarkoitukseen 2133,35 markan määrärahan. Niin kuvernööri määräsi Vaasan läänin reservikomppanioille valvojat.

Entinen komisarius D. Airaksinen määrättiin olemaan Laihian nimismiehen apuna Hulmin reservikokousten valvonnassa. Ohjeesta päätellen viranomaisilla oli tarkat tiedot ongelmien laadusta, sillä Airaksisen oli "estettävä irstaiden naisten pääsy komppanian alueelle ja hävitettävä salakapakat lähikylistä". Myöhemmin kesällä komppanianpäällikkö vielä määräsi päiväkäskyllä kaksi patrullia Airaksisen avuksi lauantaisin ja sunnuntaisin.

Kurinpidosta on vielä mainittava yksi tapaus. Valvova esiupseeri lähetti helmikuussa 1887 komppanioille kirjeen, jossa varoitettiin alipäälliköitä koskemalla rankaisemasta alaisiaan. Kova edesvastuu luvattiin myös sille, joka määrää muita rangaistuksia kuin niitä, jotka mainitaan rangaistuslain 18. pykälässä. Kirjeen taustalla oli valitukseen johtanut tapaus, jossa aliupseeri oli ryhtynyt nyrkein opettamaan reservisotamiestä. Myöhemmin komppanianpällikkö näki sitten tarpeelliseksi tiedottaa samat asiat joka vuosi kesän harjoituskauden alkaessa.

.

Poissa rivistä

Vaikka sotapalvelusta pääosin pidettiin asiaankuuluvana velvollisuutena, oli vuosittain rivistä pois miehiä niin paljon, että viranomaiset kiinnittivät siihen huomiota. Muunmuassa Laihian syyskäräjillä 1885 nimismies Wikman esitti pitkän listan niistä, jotka olivat poissa arvanvedosta.

Vuonna 1889 senaatti pyysi kaikilta kuvernööreiltä selvityksen, miksi asevelvollisuutta lähdetään karkuun. Kuvernööri A.A.Järnefeltin (Jean Sibeliuksen appi) selvityksestä löytyikin monia syitä: siirtolaisuus Amerikkaan, jonka pääasialliset syyt toki olivat taloudelliset ja rannikkopitäjien miesten pestautuminen merille. Vastahakoisuutta aiheutti myös parhaan työajanmenetys kolmena kesänä vakinaisesta palveluksesta puhumattakaan.

Myös vanhojen ihmisten puheet vaikuttivat, sillä määräämistä sotapalvelukseen oli aikoinaan käytetty rangaistuksena huonosta elämästä. Myöskin komentokielenä käytettyä venäjää vierastettiin.

Järnefelt oli myös kuullut valituksia siitä, että alipäälliköt loukkaavat ja suututtavat reservisotamiehiä tyhjäntarkkuudella. Heidän koulutuksensa oli kuvernöörin mielestä jänyt puutteelliseksi niin, että heiltä puuttuu hyvän hengen ja järjestyksen ylläpitämiseen tarvittavaa vakavuutta ja tyyneyttä. Myös ruoka kuulemma poikkesi liikaa siitä mihin rahvaan mies oli tottunut.

.

Huolto

Varuskunnan taloudelliset vaikutukset ympäristöön eivät suinkaan päättyneet rakennusten valmistumisen. Sanomalehti Pohjalaisessa 20.2.1897 komppanian päällikkö Berger ilmoitti "halukkaille keinottelijoille, että kymmenennen reservikomppanian kokouspaikalla Laihian Potilankylässä tarjotaan torstaina 25.2. klo10 ap. vähimmän vaativalle komppanian ensi kesän ruokatavarainhankinta, nimittäin 3500 kg naudanlihaa, 300 kg suolaista sianlihaa, 200 kg voita, 1500 kg suolasilakoita, 9000 kg kuivaa ruisleipä, 200 hehtoa perunoita, 10 hehtoa ohranryynejä ja samanverran kauranryynejä".
"Minä pidätän itselleni oikeuden tutkia tarjoomuksen otollisuutta ja varmuutta,"
ilmoitti Berger lopuksi. Kuten sanavalinta osoittaa, ei nykyistä yrittäjän käsitettä vielä sata vuota sitten tunnettu vaan tarjouspyyntö osoitettiin "halukkaille keinottelijoille."

.

Kirjasto

Jo aiemmin mainittu Juho Hietanen esitti sanomalehdessä jo 1883, että Hulmille olisi saatava kirjasto. Aloite johtikin tulokseen talvella 1885. Vaasan Lehti 4.4.1885 sisältää pitkän nimiluettelon henkilöistä, jotka ovat lahjoittaneet varoja tähän tarkoitukseen: Kirkkoherran poika,agronomi G. Montin 10 mk, Jaakko Tyyki (Kangasmaa) 5 mk,kauppias F. Mitrofanoff 2,25 mk, Mikko Iipponen 2 mk, J. Wiik 1,50mk, Santeri Alkio 1 mk, Mikko Hietanen 1 mk. Muiden lahjoittajienpanos jäi alle yhden markan.
Laihialaiset lahjoittivat yhteensä 92,50 mk. Myöhemmin sitten valitettiin, että kovin harvat käyttivät hyväkseen kirjaston mahdollisuuksia.

.

Bobrikov lakkauttaa vanhan väen

Aivan samalla tavoin kuin yleiseurooppalainen kehitys oli vaikuttanut autonomisen Suomen oman sotaväen syntyyn, se vaikutti myös sen päättymiseen. Kansallisuusaate ei ollut väkevä yksin suomalaisten ja keisarikunnan muiden vähemmistökansojen keskuudessa. Se kosketti yhtä hyvin myös venäläisiä ja sai yhä selvemmin panslavistisen muodon. 1880-luvulla panslavismi sai lisää vaikutusvaltaa Pietarin hallitsevissa piireissä ja Nikolai toisen tullessa tsaariksi 1894 avautui tie korkeimman vallan huipulle.

Imperiumin yhtenäisyydestä huolta kantavat piirit eivät voineet ymmärtää, että aivan pääkaupungin porteilta avautui keisarikuntaan kuuluva maa, joka käytännössä oli aivan omintakeinen. Suomen erityisasema haluttiin purkaa saattamalla yleisvenäläinen lainsäädäntö voimaan. Tällöin maa olisi rinnastettavissa venäläiseen kuvernementtiin.

Myös ulkopolitiikan kentällä kehitys alkoi tukea panslavisteja, kun nuori ja kokematon Vilhelm II tuli taloudellisesti, sotilaallisesti ja poliittisesti vahvistuvan Saksan keisariksi v. 1888. Hän pakotti varovaista ja tasapainottelevaa idänpolitiikkaa noudattaneen Bismarckin eroamaan kanslerin paikalta v. 1890. Maailmansodan asetelma alkoi hahmottua Ranskan ja Venäjän lähestyessä toisiaan.

Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö, kenraaliluutnantti Nikolai Bobrikov nimitettiin Suomen kenraalikuvernööriksi elokuussa 1898 ja sotilaana hän aloitti työnsä nimenomaan sotilasasioista. 1870-luvulla yleisen asevelvollisuuden ja kansallisen armeijan oli nähty vahvistavan keisarikuntaa. Nyt erillisestä sotaväestä haluttiin Pietarissa nopeasti eroon.

Oikeastaan on pieni ihme, että autonomisen Suomen sotaväki sai rauhassa toimia niinkin pitkään. Itse asiassa jo päätös sen muodostamisesta syntyi vastoin Venäjän sotaministeri Miljutinin kantaa, jonka mukaan erilliselle Suomen sotaväelle ei ollut tarvetta ja Suomen erityisaseman korostaminen haittasi Venäjän etuja. Lisäksi Venäjän armeijassa oli varta vasten noudatettu periaatetta, jonka tarkoituksena oli varmistaa kymmeniä kansoja piiriinsä sulkevan keisarikunnan sotavoimien lojaalisuus ja viestinnän edellyttämä venäjän kielen taito. Sen mukaisesti joukko-osastojen kokoonpanoissa sai olla korkeintaan neljänneksen osuus kansallisiin vähemmistöihin kuuluvia. Suomen vanhassa väessä kaikki oli toisin. Se ei ollut vain läpeensä suomalainen vaan venäläisillä itseasiassa ei lainkaan ollut oikeutta palvella siinä.

Kuitenkaan vanhan väen lojaalisuudesta keisaria ja esimiehiään kohtaan ei sen toiminta-aikana voinut olla vähintäkään epäilystä. Koska Bobrikov aloitti juuri sotilasasioista, jäi (onneksi?) näkemättä, millä tavalla ja miten nopeasti tilanne olisi muuttunut, jos kansallisen sotaväen toiminta olisi saanut jatkua uudessa poliittisessa ilmastossa.

Valtiopäivien aloitettua työnsä allekirjoitti keisari 15.2.1899 julistuksen lainsädännön yhdenmukaistamisesta suuriruhtinaskunnassa. Historiassa tapahtuma tunnetaan helmikuun manifestina, alkoivat routavuodet. Varsinainen koulutustoiminta päättyi reservikomppanioissa jo syyskuussa 1899. Keisarillinen julistus Suomen sotaväen ja reservikomppanioiden hajottamisesta ja ehdotus uudeksi asevelvollisuuslaiksi annettiin 12.07.1901. Uusi järjestely, joka suomalaisten järjestelmällisen vastarinnan takia raukesi, olisi täysin sulauttanut suomalaiset osaksi Venäjän sotaväkeä.

Toiminnan päätyttyä reservikomppanioiden päällystö jäi vielä asumaan varuskuntiin. Toukokuussa 1899 pidettiin vielä vanhan asevelvollisuuslain mukaiset kutsunnat, mutta ketään ei määrätty palvelukseen.

Hulmilla viimeisellä päiväkäskyllä 3/ 13.1.1902 vapautettiin palveluksesta vakituiset alipäälliköt: vääpeli Juho Kolander, varusmestari Juho Brink, plutoona-aliupseerit Herman Ranta, Mikko Kahra, Juho Poti ja Jaakko Jouppi.
Vuonna 1904 kuvernööri määräsi Hulmin rakennusten vartijaksi sorvari Isak Kallion, joka hoiti tehtävää vuoteen 1920 saakka.

.

Tammisunnuntai Laihialla

Vanhan väen reserviharjoitusten päätyttyä v. 1900 Hulmi hiljeni 17 vuoden ajaksi. Kun sotilaat taas saapuivat, he olivat venäläisiä. Maailmansodan näännyttämä Venäjä vapisi yltyvän sekasorron kourissa. Maaliskuun vallankumous oli heittänyt Nikolai toisen tsaarien valtaistuimelta ja ns. väliaikainen hallitus eli Kerenskin porvarillinen ministeristö yritti hoidella asioita.

Venäläiset joukot oli Pohjanmaalla ryhmitetty rautatien suuntaan. Vaasassa oli useista eri aselajeista koostuva noin 2000 miehen varuskunta. Lapualla ja Ylistarossa oli molemmissa noin 400 miestä ja Seinäjoella 800. Ilmajoella oli tykkivarikko.

Laihian Hulmille samoin kuin Vähäänkyröön sotilaat tulivat vasta 1917, jolloin Pohjanmaan miehitysjoukkojen vahvuutta muutenkin lisättiin. Tieto asiasta saatiin jo toukokuussa, mutta vasta lokakuussa 70 ukrainalaista rakuunaa saapui Hulmille. Ratsuilleen rakuunat rakensivat Hulmille tallin kasarmin pohjoispuolelle. Päällystö majoitettiin lähinnä kasarmia oleviin Potilan kylän taloihin.

Saapuessaan joukko oli järjestyksessä, mutta vähitellen svaboda alkoi vaikuttaa myös Hulmilla. Suhteet paikalliseen väestöön olivat kuitenkin hyvät. Sotilaat ostivat kyliltä elintarvikkeita ja kulkivat iltamissa ilman mainittavia välikohtauksia.

Kuten ennenkin, ovat tapahtumat Hulmilla taas heijastusta isommista asioista. Tultaessa tammikuulle 1918 on valta Pietarissa taas vaihtunut. V.I.Lenin johtaa Pietarissa kansankomissaarien neuvostoa ja Venäjä ja Saksa neuvottelevat Brest-Litowskyssä erillisrauhasta. Suomi on julistautunut itsenäiseksi ja saanut sille tunnustuksen, mutta konkreettinen tilanne on epäselvä. Sisäisesti maa on jo ajautunut yhteenoton partaalle. Ei kuitenkaan Pohjanmaalla, jossa talous ja koko yhteiskunta nojaa vankasti talonpoikaisväestöön ja sen arvomaailmaan.

Laihialaiset toimivat noin 8 tuntia etuajassa muihin pitäjiin verrattuna. Syyksi on esitetty laihialaisten hätäilyä tai omapäisyyttä. Taustalla oli kuitenkin päämajan suunnitelma. Yleinen h-hetki oli 28.1.-18 aamuyö klo 03, jota ennen lähialueilta koottiin voimia Vaasan haltuunottoa varten. Siksi Laihialla piti aloittaa jo edellisenä iltana.

Vaasassa oli täysi syy varustautua hyvin, siellä oli vahva venäläinen varuskunta. Hulmin varastoista saatava aseistus olisi ollut hyvä lisä, eikä rakuunojen odotettu tekevän vastarintaa. Myös päämajan ohje piti neuvotteluratkaisun avulla aikaansaatavaa aseistariisuntaa ensisijaisena. Kun se ei Hulmilla onnistunut, eivät laihialaiset myöskään ehtineen mukaan Vaasan valtaukseen.

Ensi yritys siis meni vikaan. Sotilaat ryntäsivät kasarmista ulos ja lähtivät aliupseerin komentamana hyökkäämään ketjussa. Laihialaisten joukossa oli mukana paljon täysin aseettomia ja myös täysin vailla sotilaskoulutusta olleita, joille tilanne oli ylivoimainen. Kun he irtosivat sekasortoisesti sillan ja nykyisen koulun suuntaan, ei myöskään koulutetun ja aseistetun ydinjoukon johtaminen ollut enää mahdollista. Viisi laihialaista jäi loukkuun Hulmin pukkisillan alle ja sai surmansa luodeista ja pistimistä. He ovat Tammisunnuntain ensimmäiset sankarivainajat.

(Takaisin ylärivin Laihialla -linkillä.)

1. Hulmin silta nykyisin koulun rannasta nähtynä. Sillan arkut ovat entisellään, mutta kansi ja kaiteet on uusittu.
2. Hulmin taistelun muistomerkki paljastettiin 7.elokuuta 1938 Laihianpäivän juhlassa. Paljastuspuheen piti Matti Similä ja tilaisuuteen osallistuivat maaherra Jalo Lahdensuo ja SK-piiripäällikkö Matti Laurila. Laihianpäivän juhlapuhujana oli professori Aapeli Saarisalo. Paikalla oli väkeä 1500 henkeä.

Patsaan on suunnitellut Ilmajoella syntynyt kuvanveistäjä Urho Lamminheimo. Siinä on Hulmilla kaatuneiden nimet: nahkuri Juho Valo, ikä 47 v., talollisen poika Johannes Filppula 33, talollisen poika Iivari Mäkelä 21, renki Uuno Koivuniemi 19, talollisen poika Niilo Johannes Havusela 15. Kaatuneista Valo oli perheellinen.

3. Jääkäriluutnantti Viljo Laakso kesäkuussa 1918. Maalaus on nykyisin Sotamuseossa.

Muutamia tunteja myöhemmin paikalle saapuu Isonkyrön Suojeluskunnan apujoukko ja jääkäri Viljo Laakson johdolla hyökätään uudestaan noin klo 23. Lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen venäläiset irrottautuvat ja lähtevät ratsuillaan maantietä pitkin kohti Vaasaa. Sinne he eivät koskaan päässeet, sillä Jalmari Kahra riensi läheiseen Sorvarin taloon ja hälytti Tuovilan suojeluskuntalaiset.

Mustasaaren miehet olivat jo lähteneet Vaasaan, joten Tuovilan kivisillalle saatiin vain kahdeksan miehen osasto. Yhteislaukaus kaatoi kaksi rakuunaa ja haavoitti neljää ratsuhevosta. Muut pääsivät lävitse, mutta Mustasaaren meijerin isäntä Evert Båskin oli järjestänyt toisen sk-osaston asemiin nykyisen koulutilan kohdassa Runsorin ja Vanhan Vaasan välillä. Paikalla on maantien varressa muistokivi. Siinä kaatui vielä viisi rakuunaa, jonka jälkeen loput 22 miestä antautuivat. Seuraavana päivänä antautui vielä kaksi miestä, jotka olivat Tuovilassa joukon hänniltä pelastautuneet metsään ja palasivat Laihialle. Ratsuosaston vahvuus oli siis alussa 31 miestä. Tuovilan miehet eivät kärsineet tappioita.

Hulmilta saatiin saaliiksi 120 kivääriä, 50.000 patruunaa, 30 hevosta ja melkoisesti muuta materiaalia.

.

Itsenäisen Suomen armeija

Kesällä 1918 sodanaikaiset joukko-osastot hajotettiin ja armeija järjestettiin rauhanajan kannalle. Yksi uusista joukko-osastoista oli Jääkäriprikaati, joka toimi vuosina 1918-34. Vaasaan sijoitettiin prikaatin esikunta, Kaartin Jääkäripataljoona, Miinanheittäjäosasto ja Tiedonantovälineosasto. Prikaatin muut muodostelmat sijoitettiin Ouluun ja Tampereelle, mutta Polkupyöräilijäkomppania sijoitettiin Laihialle. Hulmi sai siten vakinaisen väen yksikön.

.

Polkupyöräilijät

Hulmin historiassa polkupyöräilijäkomppania jäi välivaiheeksi. Se kuitenkin sisälsi väriläiskän, jonka todellista kirkkautta aikalaiset eivät tietenkään voineet aavistaa. Heinäkuussa 1919 Vaasan Palosaarella toimivan kaartinjääkäreiden aliopseerikoulun johtajana vajaan vuoden toiminut jääkärivänrikki ylennettiin ja määrättiin polkupyöräilijäkomppanian päälliköksi Hulmille. Miehellä oli pituutta 162 senttiä, jo 32-vuotiaana hän oli lähes kalju ja ilmoitti nimekseen Nikke Pärmi.

Toisin kuin usein luullaan, Alahärmän Vakkurissa 1887 syntyneellä Nikolai Pärminillä ei ollut puhevikaa. Hän osasi tarvittaessa puhua moitteetonta kirjakieltä ja hallitsi myös sivistyssanat. Omalaatuinen puhetapa, jossa d-konsonantti johdonmukaisesti korvasi t:n, oli harkittua. Yhdistyneenä erinomaiseen sanavalmiuteen se teki Pärmistä jo rauhan aikana legendan. Myöhemmin tuli muitakin syitä.

Vuonna -37 Pärmi jäi armeijan virasta eläkkeelle majuriksi ylennettynä, mutta ei malttanut lopettaa työtä vaan ryhtyi Kuopion suojeluskunnan paikallispäälliköksi. Talvisota meni vielä taustatehtävissä, mutta jatkosodan alussa avautui uusi toimi. Elokuussa -41 jo 54-vuotias Pärmi määrättiin Erillispataljoona 21:n komentajaksi. Se oli rangaistuspataljoona, linnakundeista koottu porukka, jossa ansioituneille oli luvassa armahdus.

"Pärmin pirut" hyökkäsivät Karhumäen suunnassa ja vastoin monien odotuksia menestyivät suorastaan erinomaisesti. Myös Pärmi osoittautui taitavaksi komentajaksi, mikä teki hänestä everstiluutnantin. Eräässä haastattelussa Pärmiltä kysyttiin, miten tällainen suoritus oli mahdollinen:

-Duoda duoda, se on dämä sodilasaineksen laadullinen edevämmyys.

Kun pataljoonaa koottiin Riihimäellä, erään miehen papereista näkyi, että hänellä oli tuomio taposta. Pärmi ei hätkähtänyt:

-Vai eddä daposda, sehän on erinomainen suosidus. Juuri ammaddimiehiä padaljoonassa darvidaan.

Pärmi tiesi mistä puhui. Hänen nuoruudessaan varsinainen häjyjen aika oli toki Härmän aukeilla mailla jo ohi, mutta junkkareita nuorissa miehissä löytyi aivan riittävästi. Pärmi itsekin tuli käyttäneeksi helapäätä sen verran taitamattomasti, että seurauksena oli kahden ja puolen vuoden reissu valtion pahnoille.

Vaasan linnassa Pärmi opetteli suutarin ammatin. Vaikkei hän tätä ammattia vankilan ulkopuolella ehtinyt harjoittaa kuin jonkun kuukauden, tarttui maine loppuiäksi. Se ei Pärmiä häirinnyt. Kun esimies, jonka kanssa hän ei oikein tullut toimeen, leukaili asiasta, oli Pärmin vastalaukaus armoton:

-Duoda duoda, olen sidä mieldä, että jos herra eversdi olisi aloiddanud suudarina, hän olisi edelleenkin suudari.

Polkupyörökomppanian sijoitus Hulmille oli lyhytaikainen. Alkuvuonna 1921 yhtymien erillisyksiköt lakkautettiin, myöskin polkupyöräilijäkomppania. Hiljaisuutta kesti vuoden verran. Sitten keväällä 1922 Jääkäriprikaatiin kuuluvien joukko-osastojen omat erilliset aliupseerikoulut lakkautettiin. Koulutukseen haettiin tehoa ja yhdenmukaisuutta perustamalla jääkäriprikaatin yhteinen aliupseerikoulu Hulmille.

.

Jääkäriprikaatin aliupseerikoulu

Kaartin Jääkäripataljoonalla oli Hulmilla oma, noin 50:n miehen vahvuinen koulutusjoukkue. Sillä oli omat kouluttajat, nuorempi upseeri ja vääpeli, sillä kaartinjääkäreiden joukkueen kieli oli ruotsi kun taas aliupseerikoulu muuten toimi suomenkielellä.

Kaartin Jääkäripataljoona oli alunperin perustettu nimellä Etelä-Pohjanmaan Jääkärit Seinäjoella, Ylistarossa, Ilmajoella ja Laihialla ja koottu miehistä, jotka saatiin riviin helmikuun lopussa 1918 toimeenpannuissa kutsunnoissa. Se kantoi Kuninkaallisen Preussin jääkäripataljoona 27:n perinnettä ja otti vastaan heidän lippunsa, kun pataljoona Vaasassa hajotettiin uuden armeijan tehtäviin. Pataljoona oli osa Suomen Valkoista Kaartia, jonka perinnettä nykyinenkin Kaartin pataljoona Helsingissä kantaa. Kaartinjääkäreiden ensimmäinen ja viimeinen komentaja Lennart Oesch ja Uno Fagernäs ylenivät myöhemmin kenraaleiksi. Fagernäs oli laihialaisille sikälikin tuttu mies, että suuri osa kutsuntojen kautta riviin tulleista laihialaisista palveli hänen komppaniassaan kevään 1918 taisteluissa.

Hulmin aliupseerikoulun elävä legenda oli vääpeli Jaakko Jussila, "jonka ääni aina kuului ylinnä". Tämän vaiheen kuvissa näkyy Hulmin portin yllä rautakaari, jossa kirjaimet JPAK eli Jääkäriprikaatin aliupseerikoulu. Paikallisen perinteen mukaan kirjaimet kuitenkin tulivat sanoista "Jussila piinaa alokkaita kasarmilla".

Koulun johtaja ei hänkään ollut ihan kuka tahansa, vaikka kapteeni Albert Bäckman ei ehkä sano mitään. Mutta kun myöhemmin Bäckmanista tuli Puroma, huomaamme, että Hulmilla aliupseerikoulusta vastasi v. 1922-27 erittäin pätevä mies, joka Hulmilta siirrettiin RUK:n opettajaksi. Jatkosodan hyökkäysvaiheessa JR 12 komentajana Puroma palkittiin Mannerheim-ristillä. Kesän 1944 ratkaisutaisteluissa hän johti Ruben Laguksen panssaridivisioonan jääkärirykmenttiä, Suomen armeijan valiojoukkoa. Sitähän ylijohdon reservinä käytetty Laguksen porukka kiistattomasti oli. Sodan jälkeen Puroma yleni kenraaliluutnantiksi.

(Takaisin ylärivin JPAK -linkillä.)

1. Nikke Pärmi ylennettiin kapteeniksi toukokuussa 1923.
2. Kapteeni Albert Beckman rouvineen Kapteenintalon pihassa. Kapteenintalo on saanut kuistin jossakin vuosien 1895 ja 1922 välillä.
3. Jaakko ja Jenny Jussila.
4. Santsarit mallia 1922.
5. Aliupseerikurssi 1920-uvun alusta.
6. Upseerivieraita Kapteenintalon keskihuoneessa.
7. Aliupseerioppilaita miehistökasarmin eteläpäädyssä.
8. Polkupyöräkomppanian viimeinen joulujuhla 24.12.1920. (Tunnistaako joku juhlapaikan?)
Nämä kuvat ovat Anna Liisa Peltovuoren kokoelmista.

Aliupseerikoulu toimi Hulmilla lokakuuhun 1930 saakka, jolloin se siirrettiin Hämeenlinnan Linnankasarmille. Kaartinjääkäreiden osalta aliupseerikoulutus siirtyi Helsingin Santahaminaan Uudenmaan Rykmentin ruotsinkielisen pataljoonan vastuulle. Siirron välittömänä syynä oli rakennusten huono kunto. Se näkyy jo 1920-luvun valokuvissa ja 30-luvulla armeijan kiinteistötoimiston kortistossa useat Hulmin rakennuksista luokiteltiin jo ala-arvoiseksi.

.

Pitkä alamäki

Aliupseerikoulun lähdettyäkin paikka säilytti sotilaallisen leimansa. Laihian suojeluskunta, erityisesti sen poikaosasto ja lotat käyttivät Hulmia toiminnassaan. Sinne suunniteltiin myös armeijan koirakoulua, mutta hanke ei toteutunut. Eivät toteutuneet myöskään monet muutospiirustukset, joita useille Hulmin rakennuksille laadittiin eri tarkoituksia varten. Viimeinen on tehty niinkin myöhään kuin v. 1946.

1930-luvulla Hulmi sai maakunnallista ja jopa valtakunnallista kuuluisuutta kummituksensa ansiosta, kun tapetun venäläisen upseerin haamu kierteli puistossa.

Vakinaistakin väkeä Hulmilla sentään vielä kerran nähtiin. Jatkosodan aikana Laihialla toimi kenttätykistön alokkaiden koulutuskeskus ja jonkin aikaa oli Hulmilla varastoituna merimiinoja. Tykkialokkaat asuivat Kk:n Nuorisoseuran talolla ja kouluilla. Tykkimiesten lähdettyä armeijalla ei enää ollut toimintaa Hulmilla. Sensijaan Kapteenintaloa käytettiin kantahenkilökunnan asuntona vielä useita vuosia sodan jälkeen.

Laihialaiset miettivät vuosikymmenten mittaan monenlaista käyttöä tyhjilleen jääneelle kasarmialueelle. Jo v. 1901 kuntakokous yritti saada kasarmia pitäjän vaivaistaloksi, jota nimitystä silloin käytettiin.

Kevällä 1947 Laihian kunta osti koko alueen valtiolta perustaakseen sinne sairaalan. Tehokasta käyttöä ei kuitenkaan löytynyt vaikka Kapteenintalolla pidettiin ajoittain koulua.

1950-luvulla tuhohyönteisten massaesiintymät aiheuttivat Kyrönmaalla laajoja vahinkoja viljakasveille, erityisesti kauralle. Kyse oli enimmäkseeen kaskaista, jotka kansan suussa olivat kahukärpäsiä. Tuhoeläinten tutkimuskeskus perusti v.1956 Hulmin puistoon kenttätutkimusaseman, jota johti maisteri Mikko Raatikainen. Asema toimi kahdeksan hengen voimin Hulmilla syksyyn 1960 saakka.

Vuosien mittaan rakennukset rappeutuivat yhä pahemmin ja 60-luvun lopulla ne sitten purettiin lukuunottamatta Kapteenintaloa ja sairastupaa, joka palveli viimeksi tanssipaikan putkana.

(Takaisin ylärivin Pitkä alamäki -linkillä.)

1. Hulmin alkuperäinen alue ja rakennusten sijoitussuunnitelma. Ennen kasarmeja alue oli avointa niittyä. Pukkilan paja rakennettiin puistoa vastapäätä v. 1919 ja Hulmin koulu v. 1924.
2.
Entinen kasarmialue ei kyennyt pitämään puoliaan maankäytössä vaan jäi vuonna 1959 rakennetun uuden pikitien jalkoihin.
3. ja 4.
Ei entisten reservikomppanioiden rakennusten ole muuallakaan oikein hyvin käynyt. Useimmat ovat tyystin kadonneet.
5.
Kasarmin takorautaiset portit ovat nykyisin Kupparlassa sijaitsevan Laihian pitäjänmuseon porttina.

Huvitoiminta on se osa Hulmia, josta ainakin varttuneempi väki vieläkin parhaiten nimen muistaa, nuoremmille ohikulkijoille nimi varmaan tarkoittaa ennen muuta huoltoasemia. Ensimmäiset tanssit järjestettiin heti varuskunnan ensimmäisenä kesänä 1883. Huvitoiminta pääsi kunnolla vauhtiin, kun alueelle vuonna 1945 rakennettiin urheiluseurojen tanssilava. Laihian Liitto-Urheilijat ja Laihian Kimmo rahoittivat pitkään toimintaansa sen avulla. 1950-luvun puolivälistä alkaen Hulmi oli pitkään yksi maakunnan suosituimmista tanssipaikoista.

.

Leijonat tulevat

Lions Club-Laihia päätti v. -87 pelastaa Kapteenintalon. Tavoitteeksi asetettiin talon palauttaminen mahdollisimman lähelle alkuperäistä asua, kuitenkin varustettuna nykyaikaiseen kokous- ja juhlakäyttöön.

Suuresta lukumärästä (32) huolimatta reservikomppanioiden rakennukset ovat kadonneet. Jäljellä on tiettävästi neljä upseerirakennusta. Hulmin ohella vain Artjärvellä on löytynyt talkoohenkeä alkuperäisen Kapteenintalon pelastamiseksi. Lisäksi Alavudella 11. reservikomppanian upseerirakennus säilynyt erityisammattikoulun toimistona, mutta muutosrakentamisen osittain pilaamana. Alavudella myös miehistörakennuksen käyttö keuhkotautisairaalana säilytti sen pitkään ja teknisesti hyväkuntoisena. Vuonna 1980 se valitettavasti tuhoutui tulipalossa. Parissa muussa paikassa upseerirakennus saattaa olla pystyssä kummituslinnana.

Hulmin Kapteenintalo on suojeltu Rakennussuojelulain nojalla ja keväällä-90 alkaneet korjaustyöt on tehty Museoviraston ohjauksessa. Leijonat ovat tehneet Kapteenintalossa useita tuhansia talkootunteja.

Työ aloitettiin sananmukaisesti perusteista kaivamalla auki rakennuksen pohja, jonne piilotettiin uusi perustus. Ulospäin näkyvään vanhaan kivijalkaan ei koskettu. Ala- ja yläpohja sekä kaikki lattiat on rakennettu uudelleen, samoin ikkunat ja ulko-ovet. Taloon on myös asennettu vesijohto, viemäri, sähkölämmitys, hälytysjärjestelmä ja ilmastointi.

Huoneiden seinä- ja kattopinnoissa oli talon koko historia tuhansina erikokoisina nauloina sekä lukuisina maali- ja tapettikerroksina, joiden puhdistaminen oli erittäin työlästä ja hankalaa. Hankkeen 600 000 markan kustannusarvio piti hyvin.

Kymmenennen reservikomppanian upseerirakennus on jälleen noussut kukoistukseen. Asiantuntijoiden mukaan korjauksessa on erittäin hyvin onnistuttu säilyttämän talon alkuperäinen henki. LC-Laihia tarjoaa taloa perhe- ym. juhlien järjestäjien käyttöön ja yleisö on todella ottanut sen omakseen.

Kuvia Kapteenintalosta.
Kapteenintalossa juhlavieraiden ei tarvitse etsiä parkkipaikkaa, sillä puistossa on tilava paikoitusalue.
Viimeisenä kuva juhlateltasta, jonka ripeä leijonamiehistö tarvittaessa pystyttää
pientä korvausta vastaan vuokraajan haluamaan paikkaan. Tässä se on Vaasassa Hietalahden Villan puistossa. Teltassa on tukeva metallirunko. Sen leveys on 6 m ja ja pituutta kolmen metrin jaolla tarpeen mukaan 3 - 15 metriä. Tarvittaessa telttaan tuodaan myös pöydät ja penkit.

Myös tanssit ovat palanneet Hulmille. Tosin vain kotitarpeiksi, sillä talon pihaan on rakennettu pieni tanssilava, jonka lukuisat hääparit ovat jo testanneet.

.

Hulmin puisto

Vuosikymmenten ajan on Hulmi ihmisten mielissä tarkoittanut myös kasarmirakennuksia ympäröivää puistoa. Sen istutti kohta rakennusten valmistuttua valtion organisaatio, joka samaan aikaan perusti uusien rautatieasemien puistot. Yhteinen tausta on helppo todeta mm. mahtavien pihtakuusien rivistöistä. Puistossa esiintyy monia kasvilajeja, joita ei alueella muuten tavata. Luettelo puistossa tavatuista kasveista käsittää 127 kasvilajia.