Useimpien Laihian kylien nimihistoria selvitetty melko vaivattomasti, mutta Kupparlan (Kopparby) nimi muodostaa poikkeuksen. Sille ei ole kyetty muodostamaan historiallisiin lähteisiin, kielitieteeseen tai muihinkaan uskottaviin seikkoihin nojaavaa selitysmallia huolimatta aiheeseen yli sata vuotta jatkuneesta kiinnostuksesta.

Kylännimien pääasiallinen syntytapa muuallakin kuin Laihialla perustuu ensimmäisen asukkaan tai vanhimman talon nimeen. Laihialla näin voidaan johtaa ainakin Potilan, Ruutilan (nykyisin Kirkonkylä), Lyyskilän, Suorttilan, Jakkulan, Torstilan, Pukkaalan, Jukajan ja Poolan kylännimet.

Miksi siis Kupparlan nimeksi ei tullut Mallila, Suila tai Rapila? Vastaus on yksinkertainen. Alueella, johon kylän ensimmäiset talot nousivat, oli jo nimi. Alueella oli sen vanhemman historian tuloksena jokin yleisesti tunnettu ja merkitykseltään niin vahva ominaisuus, ettei tavanomainen nimikäytäntö kyennyt sitä enää syrjäyttämään. Mikä tämä merkitys oli? Tai kysymys paremmin muotoiltuna; mitä sellaista historiaa kylällä ylipäänsä voi olla, joka ei ole sen asukkaiden historiaa?

.

Ei kirjallisia lähteitä

Armas Luukko ja Santeri Seppälä ovat Laihian historiaa yleisesti tutkiessaan perusteellisesti paneutuneet arkistoihin löytämättä mitään, mikä valaisi nimen syntyä. Lisäksi kaksi kirkonmiestä, pastori Elenius 1890 -luvulla ja Sinnemäki v. 1925, yritti erikseen ratkaista nimikysymyksen. Sinnemäki haki ratkaisua kupari-sanan pohjalta siten, että Kupparla olisi yhtä kuin "kuparila". Hän sai vastaansa silloisen kotiseutuharrastajan mv. Vihtori Suilan, jonka mukaan kylästä ei löydy sen paremmin muistitietoa kuin mitään muutakaan viitettä kuparimalmiin, kuparituotteiden valmistukseen tai kauppaan.

Tietenkään Suilan isäntä sen paremmin kuin kukaan muukaan ei voi olla auktoriteetti, jonka sana sinällään riittäisi vahvistamaan tai hylkäämään mitään teoriaa tai perustelua. Se riittää kuitenkin johtopäätökseen, ettei Suilan hyvin tuntema kylän suullinen perinne sisältänyt viitteitä kupariin. Hänen kantaansa tukee se, että maaperä- ja esinelöydösten tavoin myös asiakirjaviitteet puuttuvat tyystin. Voi nimittäin olettaa, että jotensakin merkityksellisestä toiminnasta kuparin parissa olisi tullut jotakin ylös kirjatuksi. Ovathan tällaiset viittaukset muuten yleisiä vanhoissa historiallisissa lähteissä, vaikka ko. asiakirjan laatimisella olisi ollut aivan muu tarkoitus.

Täytyy siis tyytyä pitämään tosiasiana, ettei ratkaisua löydy kirjallisista lähteistä. Nähdäkseni se tarkoittaa kahta asiaa. Ensiksikin syntyhistoriaa on etsittävä huomattavan kaukaa menneisyydestä, löytyyhän kylän ensimmäisistä taloista asiakirjatietojakin jo 1500-luvun alkupuolelta. Toiseksi täytyy hylätä kaikki ratkaisuyritykset, joiden pohjaksi etsitään suomenkielen pohjalta äänteellistä vastaavuutta. Se ei kuitenkaan tarkoita, että ratkaisumalli johdettaisiin vastaavalla tavalla ruotsinkielestä, vaikka Alalaihian asujaimisto keskiajan lopulla olikin enemmistöltään ruotsinkielistä aina Perälään ja Lyyskilään saakka. Ruotsalaisen väestön laajamittainen siirtolaisuus Suomen länsi- ja etelärannikoille tapahtui vasta 1200-luvulla, joka Kupparlan nimikysymyksen kannalta on melko myöhäinen ajankohta. Selityksiä, jotka viittaavat esim. kupparin ammattiin tai jopa veneerisiin tauteihin, en pidä vakavasti otettavina.

.

Kyrönjokisuu

Esihistoriallisen ajan kyrönjokisuusta puhutaan käsitteen laajassa merkityksessä siten, että se kattaa vähitellen umpeen kuroutuvan alueen aina Laihialta Maalahteen ja Tervajoelta Vöyrille saakka. Ratkaisua Kupparlan nimeen on etsittävä tämän laajan alueen maantieteestä ja kyrönjokivarressa vaikuttavien ihmisten osallistumisesta Euroopan taloudelliseen vuorovaikutukseen ensimmäisen kristillisen vuosituhannen vaihteessa. Tuolloin Kyrönjoen alaosalla asutun vyöhykkeen alaraja oli Tervajoella ja yläpää Kitinojalla. Siitä alkava alajoen tulvaniitty esti asumisen ja rakentamisen jokitörmään.

Mikä sitten veti ihmisiä ensin kyrönjokivarteen, sitten Laihialle ja lapuanjokivarteen? Ei suinkaan maanviljelys, kuten myöhempien vuososatojen näkökulmasta voisi luulla vaan metsän ja veden antimet. Joet ja mataloituvat merenlahdet kuhisivat kalaa ja Kyrönjoelta sekä etelään että pohjoiseen avautuivat erämaat tarjosivat kärppiä, kettuja, ahmoja, majavia, oravia ja lintuja. Siitä, onko himoittu soopeli vielä tuolloin hypellyt läntisen Suomen saloilla, on vaikea sanoa mitään. Rannikolla tärkein pyyntieläin oli hylje, sillä hylkeenrasva eli traani oli arvokasta sekä omassa käytössä että kaupallisesti kynttilöiden raaka-aineeena.

Nimikysymyksen kannalta kiinnostava on juuri Laihian jokilaaksosta etelään avautuva erämaa, sillä myöhemmistä lähteistä löytyy viitteitä siihen, että sitä nautittiin nimenomaan pohjoisesta käsin. Kyseessä oli melko laaja alue, joka lännessä rajoittui Pohjanlahteen ja idässä Korpijokeen eli Kyrönjokeen, joka latvaosaltaan säilytti pitkään vanhan nimensä. Vaikka emme voi tietää, miten pitkälle etelään pyyntiretket ulottuivat, varovastikin arvioiden nautittavana oli ainakin 5000 neliökilometrin alue.

.

Himoitut turkikset

Kysyntä luo tarjontaa. Turkikset ovat kautta aikojen olleet himoittuja ylellisyystavaroita. Lisäksi kärpännahalla oli Euroopassa satoja vuosia erityismerkitys kuninkaallisten pukeutumisessa. Korkelaatuisia turkiksia sai vain pohjoisen kylmältä havumetsävyöhykkeeltä. Laihian jokilaakosta etelään avautuva erämaa oli turkisvyöhykkeen äärimmäinen laita lännessä. Toinen Itämeren piirin korvaamaton ja äärimmäisen kallisarvoinen tuote oli Baltian rantojen meripihka.

Lukuisten esinelöytöjen perusteella tiedetään varmasti, että kaukainen kyrönjokisuu todella oli vuosisadasta toiseen aktiivisesti mukana kansainvälisessä vaihdannassa. Vähässäkyrössä on tehty kaksi eritysen mielenkiintoista löytöä: Rooman imperiumin kukoistusaikana ensimmäisellä sataluvulla jkr. Capuan kaupungissa Italiassa valettu pronssinen viinikauha ja vuonna 1938 löydetty Housulan rahakätkö. Se sisälsi noin 20 kolikkoa, joista nuorin oli lyöty vuonna 842 Bagdadissa.

.

Oikotie

Nähdäkseen tarkasti täytyy toisinaan ottaa hieman etäisyyttä. Niinpä Kupparlan roolin ja merkityksen oivaltaakseen täytyy ensin kohota lintuperspektiiviin katsomaan Laihiaa noin vuonna 600 jkr. Se käy parhaiten Mirja Miettisen LAIHIAN HISTORIA I ESIHISTORIA -teoksen sivulta 26 löytyvän kartan ja rannankorkeutta eri aikoina kuvaavan taulukon (Katiskoski 1988,9) avulla. Sattumalta kartta kuvaa seutua juuri siinä vaiheessa, kun nimiaiheen kannalta ratkaiseva kehitys alkaa. Punaisin viivoin merkitty nykyinen tiestö auttaa sijoittamaan yksityiskohtia. Kuvassa maaston korkeuserot esitetään väreillä voimakkaasti tehostettuna.

Tämä linkki auttaa hahmottamaan alueen kartalla Kyrönjokisuu noin vuonna 600 jkr. Kyrönjoki ja Laihianjoki laskevat samaan merenlahteen ja liikenne Kyrönjoelta merelle tapahtuu eteläistä reittiä. Lahden erottaman saaren lounaisreunassa erottuu Prinkinkallio selvästi muuta aluetta korkeampana.

Vaaleansinisen alueen korkeus on 10-15 m nykyisestä merenpinnasta ja tummempi sininen on 5-10 m.
Taulukon mukaan vuonna 600 maa oli 12,81 m nykyistä alempana ja vuonna 1000 8,79 m.

Kauppapaikka

Nousua Laihianjoelle puolsi toinenkin seikka. Sen varressa voitiin käydä kauppaa eteläpuolisesta erämaasta talven aikana pyydetyistä turkiksista.

Kaikkialla maailmassa, missä saalismäärät riittävät antamaan eränkäynnille jatkuvuutta ja kaupallista merkitystä, tapahtuu ammatillinen erikoistuminen. Erämaiden vähäpuheiset pyyntimiehet eivät hevin lähde etäisten kaupunkien vilinään, eikä markkinapaikoissa viihtyvistä liioin ole eränkävijöiksi. Kasvaa erityisiä kauppassukuja ja osapuolten kohtaamiset vakiintuvat tiettyihin paikkoihin. Ajan mittaan kaupankäyntiä tai kokoontumispaikkaa tarkoittava sana muuttuu nimeksi kuten kävi suomenkielessä sanalle turku ja Huron-intiaanien kielessä sanalle toronto. Niin kävi myös Kupparlassa.

Kun tältä kannalta katsoo Laihian jokilaaksoa, ei kauppamiesten ja erämiesten kohtaamiselle oikeastaan ollut vaihtoehtoista paikkaa. Sen saneli maantiede. Maaperän kohotessa juuri jokitöyrä paljastui ensimmäisenä ja kuivui kulkukelpoiseksi. Sen päässä oli Kupparlanmäki ja aivan jokirannassa nyppylä, joka jo edellä mainittiin.

Kupparlan/Potilan koskessa veden pinta putoaa kolmisen metriä ja myötävirtaan jokilaakso avartuu. Vielä pitkään sen jälkeen, kun meri oli paennut kohti Tuovilaa, oli Rudolla järvi ja laaja tulvaniitty ulottui Potilaan saakka.

Toisin sanoen: Ensimmäisen kristillisen vuosituhannen lopulta useamman sadan vuoden ajan Kupparlanmäki oli jokirannassa viimeinen kuiva ja kovapohjainen paikka, josta oli loppukeväällä kelvollinen kulkureitti jokivartta ylöspäin. Vastaavasti venereitillä jokisuusta ylöspäin ei ennen Kupparlaa ollut ainoatakaan koskipaikkaa. Nykyajan logistiikan termein ilmaistuna Kupparlassa kohtasivat syväväylä ja lastauslaituri.

1. Suvanto Kupparlanmäen kohdalla olevan kosken alapuolella. Puiden välistä näkyy Väisäsen (Mallin) talo tekstissä vaaleana pisteenä mainitulla pienellä kukkulalla. 2. Laihianjoen uomaa koskesta alavirtaan. Keskikesällä 2002 vettä oli todella vähän. 3. Vedenojanluomaa noin kilometri ennen kuin se laskee jokeen.

Vaikka maankohoaminen maantieteellisenä ilmiönä tunnetaan hyvin, sen vaikutusten sijoittaminen aika-akselille ei ole ongelmatonta. Pelkkä korkeus merenpinnasta tiettynä ajakohtana ei vielä kerro, millaiset olosuhteet maastossa olivat. Hydrologiset olosuhteet erosivat nykyajasta, jolloin jokseenkin kaikki viljelykelpoinen maa on raivattu ja suuri osa koko maapinta-alasta tehokkaasti kuivatettu.

Olisiko muinainen kauppapaikka sitten voinut sijaita ylempänä jokivarressa? Periaatteessa kyllä, käytännössä ei. Sitä vastaan puhuu jälleen maantiede, sillä Kupparlasta ylöspäin joessa on koskipaikkoja vähän väliä. Muinaisaikojen matkamiehet olivat tietysti tottuneet äärimmäisiin vastuksiin. Reitillä olisi varmasti jatkettu, jos se olisi vienyt johonkin. Vaivannäöltä kuitenkin puuttui motiivi, koska ylempänä ei ollut mitään, mistä ei olisi voitu tehdä kauppaa jo Kupparlassa. Koko talven metsissä liikkuneille eränkävijöille taas oli yhdentekevää, mihin kohtaan jokivartta he kevään tullen vetivät rekensä.

Jatkoyhteyksien kannalta kauppapaikan sijainti Vedenojanluoman suulla oli ihanteellinen. Venekunnat, joiden hankintatoiveet tulivat täyteen Kupparlassa, palasivat vähin vaivoin laivoilleen. Ne, jotka halusivat käydä kauppaa Kyrönjoen pohjois- ja itäpuolen erämaiden antimista, käänsivät keulan Vedeojanluomaan.

.

Kupparla

Näin on siis tultu siihen, että Kopparby/Kupparla tulee jostakin kaupankäyntiin liittyvästä sanasta. Kuten aikaisemmin todettiin, sen ei suinkaan tarvitse olla ruotsia. Jotakin Itämeren piirissä tuolloin puhuttua germaanista kieltä se kaiketi oli.

Suoraan rinnastettavia tapauksia löytyy helposti. Suunnilleen samoihin aikoihin syntyi Jyllannin itärannikolle KØbmendshavn "kauppamiesten satama". Ensimmäinen asiakirjamaininta nykyisestä Tanskan pääkaupungista on vuodelta 1064 ja nimihistoria tunnetaan tarkasti. Vaikka mainitut kylät tuhat vuotta myöhemmin eivät juuri muistuta toisiaan, ei sillä ole aiheen kannalta merkitystä.

Pohjanlahden molemmin puolin rannikoilta löytyy useita kop tai köb -alkuisia paikannimiä, joiden menneisyyteen kaupankäynti ja merenkulku tavalla tai toisella liittyvät.

Olosuhteita ja kehitystä kokonaisuutena tarkastellen on selvää, että Kupparlan asema kauppapaikkana ei milloinkaan muodostunut kovin vahvaksi. Se syntyi Tervajoen Aittomäen kauppapaikan varjossa ja sinne se myös jäi. Niinkuin edellä jo todettiin, Kyrönjokisuu kaikenkaikkiaankin oli turkiskaupan marginaalissa ja sellaisena altis kauppasuhteiden muutoksille, joita viikinkiaikana tiedetään tapahtuneen.

Ajan mittaan jatkuva tehokas metsästys heikensi saaliita. Arvokkaimpien turkiseläinten kannat alkoivat ensimmäisenä ehtyä juuri eteläpuolisesa erämaassa, joka maantieteellisesti eristyneenä ei saanut muilta alueilta korvaavien eläinten virtaa pyydettyjen tilalle. Erätalouden aika päättyi ja myöhemmin myös kalastus menetti vähitellen asemansa pohjanmaan sisämaan asukkaiden elannossa. Kaikesta huolimatta merkittävän turkistalouden ajaksi voidaan arvioida ainakin 200-300 vuoden jakso.

Asutuskatkos?

Niiden maantieteellisten edellytysten, jolle teoriani Kupparlan nimestä perustuu, voidaan arvioida olleen olemassa suunnilleen vuodesta 800 alkaen. Tekijän tarkoituksena ei kuitenkaan ole osallistua keskusteluun Pohjanmaan vanhemman historian suuresta mysteeristä, katkesiko alueen kiinteä asutus vuoden 800 paikkeilla vai ei. Siihen tekijällä ei yksinkertaisesti ole kompetenssia.

Vaikka tekijällä pelkkänä harrastelijana ei tietenkään ole mitään menetettävää, on silti parempi esittää vain niitä mielipiteitä, jotka pystyy edes jotenkin perustelemaan. Toiseksi en ole varma siitä, kuinka oleellinen kysymys se nimiteorian kannalta on. Katkosteoriankin mukaan Pohjanmaallahan joka tapauksessa liikkui tuolloinkin ihmisiä, missä he sitten vasituisia majojaan pitivätkin.

Pidättyvällä linjalla tekijä kaiken lisäksi on hyvässä seurassa. Mirja Miettinen muotoilee asian varovasti teoksessaan vuonna 1997: "Rautakauden lopun asutus Etelä-Pohjanmaalla käy arkeologisesti tavoittamattomiin. Ilmiötä eivät poista tai tyydyttävästi selitä myöskään viime vuosien useat siitepölytytkimukset".

Joka tapauksessa on selvää, että kun Etelä-Pohjanmaan esihistoria ennenpitkää taas kirjoitetaan, ovat uudet maastotutkimukset ja löydöt, ajoitusmenetelmien kehittyminen ja tutkijoiden vuorovaikutus johtaneet siihen, että kuva monessa suhteessa muodostuu erilaiseksi verrattuna siihen, mitä C.F.Meinander 1930-luvun lopussa piti oikeana.