"Muistatko ystävä lapsuuttain, olin suloinen karvakeräsi vain.
Söin kenkäsi, ehkäpä toisenkin ja tein jälkeni tuolisi jalkoihin.
Oli lätäkkö siellä ja toinen täällä en muistanut tehdä sitä
lehden päällä.
Aina huolella hajustin mattosikin, kerrassaan tempuin niin taitavin.
Joskus ilmeesi kertoivat aatoksistas, - miten opettaisin aarteeni taitavammaks?
Et arvannut silloin ikää kun saan, nämä temppuni jäävät jo unholaan
ja kun suureksi varttuu lapsonen tää, on älyä täynnä sen pienoinen pää.
Silloin huomaat sen varmaan jo sinäkin, olen aarteesi
parhain ja rakkahin.
Niin vierivät vuoteni verkalleen, niistä vuosista muistojen kirjani teen.
Omaa tehtävää rinnallas suoritin ain, sen huomasit,
- hellyytes tuntea sain.
Niin rikas on ollut eloni tää, kauniit muistot sitä vain siivittää,
jos ansiot pienet, tai suuretko lie, se tässä ei kuitenkaan tärkeintä lie.
Oli mieleni avoin ja rehti se ain, en tuntenut vilppiä rakkaudessain.
Ohimoillani kannan jo hopeaa, se arvoani ansaittua kaunistaa.
Niin paljon muistoja vuodet meille toi, niitä muistoja elomme aateloi.
On askelein lyhyt, ei silmäni nää, pian loppuukin muistojen kirjani tää.
Näin kuljen kanssasi ihminen, sen pienen haihtuvan hetkisen,
kun iltani koittaa ja matkani jää - kuule silloin pyyntöni pienoinen tää.
Ilot, surut on kohdattu ne jakaen, polut kaikki näin yhdessä kulkien,
siis kuuntele mun pyyntöni pienoinen, kerallain kuljethan
matkani viimeisen?"

-tuntematon-