Kaikilla asioilla on ainakin kaksi puolta. Hoitotyössä niitä on vähintäänkin kolme: Potilaan, omaisen ja hoitajan. Potilaalle muodostuu kuva, ettei niitä hoitajia näe koskaan, aina niillä on kiire. Omaiset useimmiten näkevät hoitajien istuvan "aina kahvilla".

Hoitajan työ aamuisin alkaa perushoidolla: Autetaan peseytymään, tai pestään potilas tarvittaessa kiireestä kantapäähän. Ja muistetaan ne hampaatkin! Mieleeni on varmaan ainaisesti jäänyt tilanne, kun eräällä vanhuksia hoitavalla osastolla nuori harjoittelija sai tehtäväksi pestä proteesit. Itse tiesin käytännön, joten noin vaan, pikaisesti, kerroin tytölle, että ota sieltä astia, johon keräät hampaat, ja pese normaalisti jne. Hän teki työtä käskettyä, ja tuli sitten kysymään: Mistä tietää, kenen hampaat kulloinkin on kyseessä? Hän oli kerännyt proteesit potilailta, ja puhdistanut hyvin. Mutta: En ollut kertonut, että jokaisella potilaalla on hampaita varten nimellinen muki, joten ne olivat kuljetusastiassa sievästi rivissä ilman nimiä tai tiettyä järjestystä. Meni siinä jokunen tovi, ennen kuin kaikki hampaat löysivät oikeaan suuhun. Enkä ole varma, kävikö niin milloinkaan! Silläkään osastolla ei ollut lavuaaria joka huoneessa, saatikka sitten suihkua. Ja potilaita 40.

Itse liikkuvia potilaita autetaan pukeutumisessa, vuoteita kunnostetaan samaan aikaan kun aamuvirkuille jo tarjotaan aamupalaa ja lääkkeitä. Ja huomioidaan potilaiden vointia. Jos yöhoitaja on tiedottanut jostain poikkeavasta, osataan olla erityisen huolellisia kyseisen potilaan hoidossa. Sisältyy siihen toki paljon, paljon muutakin. Kaikki näyttää valmiilta silloin, kun potilaat saavat vieraita. Henkilökuntakin istuu kahvilla, ja puhuu keskenään omista asioistaan! Siltähän se näyttää myös erikoissairaanhoidon osastoilla! Muulloin hoitajia ei näe. He ovat potilaiden luona, tai jonkun kanssa tutkimuksissa, erityishoidoissa tms.

Kaikenlaisia tilanteita sattuu. Aina eivät potilaat tai omaiset miellä sairaalassa tehtäviä toimenpiteitä oikeiksi. Jos vanhus ei enää kykene liikkumaan ilman apua, mutta ei sitä hyväksy, vaan pyrkii kaikin keinoin liikkeelle, syntyy väärinkäsityksiä. Osastolla hänet on sidottava turvallisesti, hyväksytyllä "turvavyöllä", asianmukaiseen tuoliin tai vuoteeseen. Kun ei ole ketään istumaan viereen koko ajaksi. Häntä on kuitenkin kävelytettävä, tai muuten liikuteltava n. kerran tunnissa, paitsi öisin harvemmin. On tilanteita, joissa hän vastustelee ja on varsin äänekäskin, kun vyötä avataan ja kävelyä lähdetään yrittämään. Tällöin osastolla olevat omaiset tai muut vieraat kauhistelevat potilaan kohtelua ja hoitajien piittaamattomuutta. Eikä selittäminen riitä, vaan pika pikaa on yleisönosastokirjoittelua huonosta kohtelusta tai valituksia hoidosta.

Hoitoon liittyy tämäkin asia: Lehmästä on tullut julkkis, nyt vain ikävässä asiassa. Tällä kertaa ei puhuta siitä terapeuttina, vaan ihmisten aiheuttaman tuhon välillisenä tuottajana. Lehmän merkitys suomalaiselle maaseudun naiselle on ollut suuri, opetti eräs tunnettu psykoterapeutti. Kuinka monet itkut on itketty ja murheet kerrottu lehmälle, sen lämmintä kylkeä vasten, suuren sydämen rauhoittavassa rytmissä? Silloin, kun elettiin epävarmoja aikoja, ja naiset hoitivat kotirintamaa. Ja sen jälkeenkin vielä. Entäs miehet? Heillä oli hevonen, joka oli uskollinen ja vahva, kun kaikki muu järkkyi. Hevoselle oli lupa puhua kauniisti ja kehuen, kun mies ei muille leperrellyt. Kotieläimet on nyt vaihtuneet lemmikkeihin, vai mitä kertoo kissojen ja koirien suuret määrät ihmisten kodeissa?