Vanhan Testamentin apokryfit

kaaro1.jpg

.

Apokryfinen merkitsee kreikan kielessä 'piiloon pantua', kirjaa, jota ei pidetä julkisesti esillä synagogassa, vaan joka on sijoitettu 'kirjojen kätköpaikkaan', GENIZAan. Useissa vanhoissa synagogissa oli tällainen romuhuone, johon siirrettiin sekä käyttökelvottomiksi kuluneet pyhät kirjat että myös kirjat, joita ei pidetty täysin oikeaoppisina tai ei ainakaan profeetallisen hengen tuotteina. Juutalaisuudessa, etenkin sen johtavan farisealaisen suunnan keskuudessa, vahvistui vähitellen käsitys, että profeetallinen henki oli lakannut toimimasta persialaisajalla eli 400- luvulla eKr.

Myöhemmin syntyneet kirjat eivät siis olleet Jumalan sanaa eivätkä ne kelvanneet pyhien kirjojen kokoelmaan. LAKI eli Mooseksen kirjat vakiintuivat v. 400 paikkeilla eKr, PROFEETAT (historia- ja profeettakirjat) noin 250 eKr, KIRJOITUSTEN kaanon vakiintui viimeisenä. Lopullisesti hepreankielisten pyhien kirjojen kokoelma vahvistettiin Jamnian rabbiinikokouksessa v. 90 jKr. Tästä Palestiinan juutalaisten (lähinnä sen farisealaisen suunnan) kaanonista oli kuitenkin poikkeuksia. Mm. essealaiset tunsivat suuren määrän tähän kaanoniin kuulumatonta kirjallisuutta. Usein nämä kirjoitukset olivat nimettömiä tai pantu jonkun tunnetun henkilön, kuten Heenokin, nimiin. Poikkeuksena on Jeesus Siirak (Jeshua ben Elazar ben Sira), joka kirjoitti omalla nimellään.

Tavassa panna kirjoitus toisen nimiin, ei välttämättä ollut motiivina lukijoiden harhauttaminen, vaan syynä saattoi olla kirjoittajien halu välttää oman persoonaansa korostamista. Koska nämä kirjoitukset syntyivät aikana, jolloin profeetallisen hengen ajateltiin sammuneen, saatettiin uusien ajatuksien esittämistä omassa nimessään pitää sopimattomana. Halua omien käsitysten esittämiseen kuitenkin oli ja niitä voitiin esittää, kunhan ei tuotu esiin omaa mitätöntä persoonaa. Näin muodostui suorastaan hyvän tavan vaatimaksi säännöksi, että uskonnollinen kirjallisuus esiintyi jonkun muinaisen viisaan tai profeetan nimiin pantuna.

Jo 200- luvulla eKr. Aleksandrian kreikkalaistuneet juutalaiset tarvitsivat käännöksen, koska eivät enää ymmärtäneet täysin heprealaista kirjallisuutta. Siksi tehtiin ns. Septuaginta- käännös. Näiden Aleksandrian juutalaisten kaanon ei ollut yhtä tiukka, kuin Palestiinan juutalaisten - tai ei ollut ainakaan ehtinyt muotoutua sellaiseksi, ennen Septuagintan siirtymistä alkukirkon käyttöön. Siksi siihen sisältyivät ne ylimääräiset kirjat eli apokryfit, ja siksi se sai myös juutalaisilta hylkäystuomion.
  Apokryfikirjojen kokoelma ei ole täysin samanlainen vanhojen kristillisten kirkkokuntien kirjakokoelmissa. Etiopian kirkossa on säilynyt ge'ezin kielisenä käännöksenä esim. Heenokin kirja ja Jubileojen (Riemuvuosien t. Juhlavuosien) kirja, joka on mm. essealaisten piirissä käytetty laajennettu versio 1. Mooseksen kirjasta. Armenialaisessa Raamatussa on (kuten kreikkalaisessakin) kolme makkabilaiskirjaa. Lisäksi siitä löytyy kertomus Hesekielin kuolemasta, Kahdentoista patriarkan testamentit, kertomus Joosefista ja hänen vaimostaan Asenathista ja Asenathin hymni.

Syyrian nestorialaiset eivät tunnusta Esterin kirjaa, ja jakobiitit taas hylkäävät Esran ja Nehemian, vaikka ne kuuluvat juutalaiseen kaanoniin. Eräissä vanhoissa syyrialaisissa käsikirjoituksissa on esim. Baarukin apokalypsi, Neljäs Esran kirja ja Neljäs ja Viides makkabilaiskirja. Myös kreikkalaiseen Vanhaan testamenttiin sisältyy kirjoja, joita suomalainen Raamattu ei tunne. Septuagintan 1. Esran kirja on kanonisen Esran apokryfinen muunnelma, johon sisältyy romanttinen kertomus Serubbaabelista ja persialaiskuninkaan hovipojista, ja kanoninen Esra ja Nehemia muodostavat yhdessä 2. Esran kirjan. Lisäksi Septuagintassa on kolmas Makkabilaiskirja, joka on kertomus eräästä Aleksandriassa sattuneesta juutalaisvainosta, ja neljäs Makkabilaiskirja, jossa kerrotaan laveammin 2. Makkabilaiskirjan luvussa 7 mainituista seitsemästä marttyyristä.

Suomalaisen Raamatun perinne apokryfien kohdalla perustuu lähinnä latinalaiseen Raamattuun, joka tunsi meikäläiset apokryfit ynnä 'kolmannen' Esran (kr. Raam. 1. Esra) sekä 'neljännen' Esran, joka on myöhäisjuutalainen apokalypsi. Luther ei hyväksynyt lainkaan viimemainittuja, myös Tridentin kirkolliskokouksen päätöksen mukaisessa Vulgatassa ne ovat vain liitteenä UT:n jälkeen. Vaikka Luther hyväksyi muut apokryfit, hän ei pitänyt niitä samanarvoisina muun Raamatun kanssa. Katolinen kirkko sen sijaan pitää niitä (paitsi 3. ja 4. Esran kirjaa ja Manassen rukousta) yhtä ohjeellisina, kuin muitakin Raamatun kirjoja. Reformoidut kirkot eivät tunnusta apokryfikirjoja. Kun Englannissa perustettu raamattuseura 'British and Foreign Bible Society', jossa reformoiduilla oli suuri vaikutusvalta, julkaisi 1800- luvun loppupuolella myös suomenkielistä Raamattua johon ei sisältynyt apokryfikirjoja, jäivät nämä vähitellen pois suomalaisista Raamatuista.

kaaro2.jpg

Juutalaisten apokryfikirjojen sisältöä.

Juudit.

Juuditin kirjan tapahtumat sijoittuvat Nebukadressarin aikaan. Juudit on nuori kaunis leski, joka ryhtyy pelastamaan kotikaupunkiansa Beetyluaa sotapäällikkö Holoferneen piiritykseltä. Hän lumoaa Holoferneen kauneudellaan, surmaa päihtyneen sotapäällikön ja kuljettaa tämän pään säkissä omaan leiriinsä, josta vihollisen johtajan pää näytetään seuraavana päivänä näille muurin harjalta. Tämä saa viholliset kauhun vallassa hajaantumaan. Juuditin kirja sisältää monia historiallisia epätarkkuuksia. Nebukadressarin sanotaan hallinneen assurilaisia Niinivessä, vaikka hän oli Babylonian hallitsija, ja Assur oli hänen aikanaan jo hävitetty. Outoa on myös, että juutalaiset tämän Nebukadressarin aikana olisivat asuneet kaikessa rauhassa omassa maassaan; pakkosiirtolaisuudesta ei puhuta, tai pikemminkin annetaan ymmärtää, että se olisi jo takanapäin. On todennäköistä, että kertomus on eräänlainen historiallinen romaani. Sen syntyaika lienee toisella vuosisadalla eKr. Kirja sisältää myös psalmeja jäljittelevää runoutta. Hieronymus kertoo oman käännöksensä perustuneen aramealaiseen alkutekstiin, nykyinen suomalainen käännös on tehty kreikkalaisesta tekstistä.

Viisauden kirja (Salomon viisaus).

Viisauden kirja jatkaa Sananlaskujen, Saarnaajan ja Siirakin kirjan perinteitä. Luvuissa 1-5 kuvataan vanhurskaiden ja jumalattomien eroa ja korostetaan, että myös näiden iäisyysosa on erilainen. Luvuissa 6-9 on runollinen viisauden ylistys, jossa Viisaudesta puhutaan eräänlaisena persoonallisena olentona, hypostaasina, joka on välittäjänä Jumalan ja maailman välillä ja jonka kautta kaikki on luotu. Luvuissa 10-19 kuvataan viisauden toimintaa Israelin historiassa ja tuomitaan epäjumalanpalvelus. Luvut 7-9 on sepitetty ikäänkuin Salomon lausumiksi. Kirja ei ilmeisesti ole edes alunperin hepreaksi kirjoitettu; sen sujuva ja aito kreikankieli viittaa hellenistis-juutalaiseen tuotteeseen, joka lienee syntynyt 2. tai 1. vuosisadalla eKr. Kirjoittaja on saanut jonkin verran vaikutteita kreikkalaisesta ajattelusta. Hän mainitsee mm. kreikkalaiset kardinaalihyveet (8:8) ja tuntee ajatukset sielun pre-eksistenssistä ja ruumista sielun vankilana (8:19-20; 9:15). "Minä olin lahjakas nuorukainen ja olin saanut osalleni hyvän sielun; taikka päinvastoin: koska olin hyvä, olin tullut saastattomaan ruumiiseen" (8:19-20).

Tobias.

Tobiaan kirja on kaunis perheromaani, jonka sankarit ovat hurskas maanpaossa elävä Toobit ja hänen poikansa Tobias (latinalaisessa tekstissä molempien nimenä on Tobia). Vanha Toobit on Naftalin sukukuntaa, ja hänet on Assyrian kuninkaan Enemessarin (Salmanassarin) aikana viety maanpakoon Niiniveen. Siellä hän toimii kauppiaana ja lainaa mm. kymmenen talenttia hopeaa eräälle Meedian Rageksessa asuvalle juutalaiselle Gabaelille. Myöhemmin hän Sennakerimin (Sanheribin) aikana harjoittaa laupeudentöitä ja hautaa surmattuja juutalaisia, minkä takia hän joutuu kuninkaan epäsuosioon ja menettää omaisuutensa. Lopulta hän tulee myös sokeaksi saatuaan linnunlantaa silmiinsä.
  Tässä vaiheessa hän lähettää poikansa Tobiaan Meediaan hakemaan Gabaelille lainattuja kymmentä hopeatalenttia. Pojan seuraan liittyy matkatoveriksi tavallisena ihmisenä esiintyvä enkeli Raafael.Matkan varrella enkeli neuvoo Tobiasta ottamaan mukaansa virrasta saadun kalansydämen ja maksan. Matkalaiset saapuvat ensin Ekbatanaan Raguelin luo, jonka tytär Saara on omituisen kirouksen alainen: häntä on jo seitsemän kertaa yritetty naittaa, mutta joka kerta on paholainen Asmodeus hääyönä surmannut sulhasen. Nuori Tobias tarjoutuu nyt sulhaseksi Saaralle ja noudattamalla tarkasti enkelin neuvoja ja polttamalla morsiuskammiossa Tigriistä saadun kalansydämen ja maksan hän onnistuu karkoittamaan paholaisen ja aloittamaan onnellisesti avioelämänsä. Sitten hän noutaa rahat Gabaelin luota ja palaa vaimoineen kotiinsa, jossa hän enkeli Raafaelin ja kalan sapen avulla vielä parantaa isänsä sokeudenkin. Tekstiin liittyy myös Toobitin kiitosvirsi.

Tämä kertomus liittyy ilmeisesti vanhempaan kertomukseen Ahikarista ja hänen pojastaan. Kyseisestä kertomuksesta on löytynyt muinaisaramealaisia katkelmia 400- luvulta eKr. ja se tunnetaan myös myöhempinä syyrian- ja arabiankielisinä laitoksina. Ahikar esiintyy Tobiaan kirjassa nimellä Akiakar, ja Toobit on ajateltu Ahikarin aikalaiseksi ja tuttavaksi. Tobiaan kirjan uskotaan kuitenkin syntyneen n. 200 eKr., mm. koska siinä mainitaan nimeltä enkeli Raafael. Vanhempina aikoina enkelit olivat nimettömiä. Tobiaan kirjasta on useita erilaisia versioita, mm. kaksi erilaista kreikkalaista sekä latinalainen teksti, jonka Hieronymus sanoo kääntäneensä arameasta. Kuolleenmeren käsikirjoituslöytöihin kuuluu katkelmia neljästä eri käsikirjoituksesta, joista kolme aramean- ja yksi hepreankielisiä. Eri tekstit poikkeavat suuresti toisistaan, ja tämä osoittaa että kirjaa ei ole pidetty erityisen pyhänä eikä koskemattomana vaan toimittajat ovat muutelleet sitä oman makunsa mukaan.

Siirak.

Siirakin kirjan alkuperä ja syntymäaika käy selville sen johdanto-osasta jonka on laatinut alkuperäisen kirjoittajan pojanpoika kääntäessään kirjan hepreasta kreikaksi. Hän mainitsee tulleensa Egyptiin kuningas Euergeteen 38. hallitusvuonna; hän tarkoittaa Ptolemaios Physkon VII Euergetesta, joka hallitsi 170-164 ja 145-117 eKr, joten mainittu Egyptiin tulovuosi on 132 eKr. Itse käännös lienee syntynyt hieman myöhemmin. Alkuperäisen tekstin syntymäaika voidaan ajoittaa melko tarkasti, kun otetaan huomioon, että 50. luvussa ylistetään ylipappi Simon Oniaan poikaa, luultavasti Simon II:ta, joka oli virassa 198-199 eKr., kun seleukidi Antiokus III valloitti Jerusalemin. Kun toisaalta ei mainita Onias III viraltapanosta v. 175-174 eKr. ja sen jälkeisistä vaikeuksista, voidaan alkuperäisen kirjan katsoa syntyneen vuosien 190-175 välillä eKr.

Kirjan tekijä Jeshua ben Elazar ben Sira, kreikaksi Iesus Sirakh eli Jeesus Siirak oli hurskas juutalainen kirjanoppinut. Hän oli paljon matkustellut ja nähnyt ja kokenut monenlaista elämässään, ja hankkinut melkoisen määrän elämänviisautta, jota hän kirjassassaan tuo esiin. Hän arvostaa varovaisuutta, kohtuullisuutta, oikeamielisyyttä, lempeyttä ja sävyisyyttä, hän varoittaa laiskuudesta, varomattomuudesta, suunpieksännästä, juoppoudesta ja irstaudesta ja kehoittaa kasvattamaan lapsia tiukassa kurissa. Hänen viisaudenoppinsa johtava periaate on jo Sananlaskuissa tavattava: 'Herran pelko on viisauden alku'.

Kirja päättyy kiitosvirteen esi-isistä, joka on suppea yhteenveto Raamatun ja Israelin historiasta ja sikäli mielenkiintoinen, että sen avulla voimme todeta nykyisen Vanhan Testamentin kirjakokoelman jo pääpiirteissään vakiintuneen tekijän aikana lähes 200 vuotta ennen Kristusta. Koska juutalaiset suhtautuivat hieman nurjamielisesti kaikkeen Vanhan Testamentin ja Talmudin ulkopuoliseen kirjallisuuteen, myös Siirakin hepreankielinen teksti hävisi, ja vasta meidän aikanamme siitä on löytynyt joitakin katkelmia mm. Kairon synagogasta ja Masadasta. Kreikankielisiä ja muita vanhoja käännöksiä on säilynyt kokonaisina. Talmudista voidaan havaita, että Siirakin kirja oli yleisesti tunnettu ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ja rabbien kirjoituksissa sitä lainaillaan enimmäkseen myönteisessä sävyssä. Pyhien kirjojen kokoelmaan se ei kuitenkaan päässyt kenties siksi, että sen kirjoittaja oli elänyt vuoden 200 paikkeilla eKr.

Baaruk.

Baarukin kirja on apokryfinen profeettakirja, joka sen luvun 1:1 mukaan on Jeremiaan apulaisen Baarukin, Neerian pojan käsialaa. Luultavasti kirja on kirjoitettu paljon myöhemmin, koska luvussa 1:11 mainitaan Nebukadressar ja hänen poikansa Baltasar (Belsassar). Belsassar oli sitäpaitsi Nabunaidin eikä Nebukadressarin poika. Kirja sisältää 2. luvussa kollektiivisen synnintunnustuksen; 3. luvussa ylistetään Jumalan lakia todellisena elämänviisautena; 4. ja 5. luvussa toistetaan profeettakirjojen ajatuksia Jerusalemille tulevasta pelastuksesta. Kuudes luku, ns. Jeremiaan kirje, on alunperin itsenäinen sepitelmä jossa tahdotaan osoittaa epäjumalanpalveluksen turhuus ja mielettömyys, koska ne ovat elottomia kuvia, jotka eivät voi mitään vaikuttaa. Se on myöhempi kehitelmä esim. Jeremian kirjan 10. ja 29. luvun ajatuksista, ja ehkä juuri siksi pantu Jeremian nimiin.

Makkabilaiskirjat.

Ensimmäinen ja Toinen makkabilaiskirja ovat kaksi eri alkuperää olevaa mutta rinnakkaista historiateosta, jotka antavat arvokkaita tietoja tapahtumista Palestiinassa 160-130 -luvuilla eKr. Ensimmäisessä Makkabilaiskirjassa esiintyy monia vuosilukuja. Ne noudattavat ns. seleukidista ajanlaskua, joka alkaa vuodesta 312 eKr. Nämä vuosiluvut ovat historiantutkimuksen kannalta merkittävä seikka. Kirjojen pääsisältö on juutalaisten vapaussodissa, joita käytiin pappi Mattatiaan ja tämän poikien johdolla. Mattatiaan kuoltua taistelua johti hänen poikansa Juudas, lisänimeltään Makkabi. Taistelujen syynä oli alkuaan se, että silloiset vallanpitäjät (lähinnä Antiokhos IV Epifanes) halusivat hellenistää juutalaiset ja pakottaa nämä omaksumaan kreikkalaisen kulttuurin jumalineen ja temppeleineen. Viimeinen pisara juutalaisten sietokykyyn oli Jerusalemin temppelin muuttaminen 'Olympon Zeuksen' tai itämaisittain sanottuna 'Taivaan Baalin', Baalsamemin temppeliksi ja alttarin rakentaminen tälle. Tätä alttaria juutalaiset nimittivät 'hävittäväksi iljetykseksi' eli 'hävityksen kauhistukseksi'. Nimen heprealainen muoto oli herjaava väännös kyseisen epäjumalan nimestä. Makkabilaiset onnistuivatkin valtaamaan ja puhdistamaan Jerusalemin temppelin. Mutta alkuun päästyään Makkabilaiset eivät enää tyytyneetkään tähän, vaan alkoivat pyrkiä myös valtiolliseen itsenäisyyteen. Taisteluita ja sissisotia käytiin sitten vaihtelevalla menestyksellä.

ENSIMMÄINEN makkabilaiskirja on säilynyt vain kreikankielisenä; alunperin se ilmeisesti kuitenkin on kirjoitettu hepreaksi. TOINEN makkabilaiskirja taas on alkuaan kreikankielinen. Sen alussa on Jerusalemin juutalaisten egyptiläisille veljille lähettämä kirje, joka on päivätty: 'Jerusalemissa vuonna 188'. Nykyisen ajanlaskun mukaan vuosi olisi 124 eKr. Kirjan esipuheessa sanotaan: "..nämä kertomukset, jotka kyreneläinen Jaason on julkaissut neljässä kirjassa, koetamme nyt lyhyesti esittää yhteen kirjaan koottuina." Sitten kerrotaan, kuinka työ on vaatinut paljon vaivannäköä, hikeä ja valvomista, mutta on sen arvoista. Lisäksi huomautetaan: "Yksityiskohtain tarkan tutkimisen jätämme historiankirjoittajan asiaksi... mutta mukailijan on sallittava tavoitella sanonnan lyhyyttä ja vapautua kertomusten tyhjentävästä esittämisestä". Mielenkiintoinen on 2. Makk. esipuheessa (2:13-15) oleva maininta juutalaisista kirjastoista:

"Nämä samat asiat [viittaa tapahtumiin juutalaisten historiassa] ovat kerrotut myös Nehemian muistiinpanoissa ja kertomuksissa, niinkuin sekin, kuinka hän perusti kirjaston ja kokosi siihen kuninkaita ja profeettoja koskevat kirjat samoinkuin Daavidin kirjoitukset sekä kuningasten kirjeet, jotka koskivat temppelilahjoja. Samaten Juudas kokosi ne kirjat, jotka olivat joutuneet hajalleen sen sodan tähden, mikä meillä oli; ja nyt ne ovat meidän hallussamme. Jos siis tarvitsette niitä, niin lähettäkää hakemaan ne itsellenne."

Miksi nämä kirjat eivät ole saaneet kiistatonta pyhän kirjan asemaa? Selitys on se, ettei juutalaisuuden piirissä suinkaan yksimielisesti hyväksytty kaikkia makkabilaisten toimia, ei varsinkaan sitä, että Joonatan ja hänen veljensä ottivat itselleen ylimmäisen papin arvon ja että myöhemmin Simonin pojanpoika Aristobulos otti lisäksi itselleen kuninkaanarvon. Näiden ns. hasmonealaisten pappiskuninkaiden myöhempi historia, joka tunnetaan Josefuksen Juutalaishistoriasta (lähteenä Herodes Suuren hovihistorioitsija Nikolaos Damaskolainen), ei enää olekaan suurimmalta osaltaan mitenkään rakentavaa laatua. Alunperin kaikki ns. 'hurskaat eli hashidit' olivat asettuneet kannattamaan Juudas Makkabilaista, mutta jo Joonatanin aikana (n. 150 eKr) niin sanotut essealaiset (aram. hassajja, 'hurskaat') erosivat omaksi ryhmäkseen. Makkabilaisen Simonin pojan Johannes Hyrkanoksen aikana (135-lO4 eKr.) myös farisealaiset, joiden perinne tuli määrääväksi myöhemmässä juutalaisuudessa, sanoutuivat irti hasmonealaisista, ja ristiriidat kärjistyivät suorastaan verisiksi hänen poikansa Aleksanteri Jannaioksen aikana (103-76 eKr.). Saddukealaiset taas kannattivat tai vastustivat hasmonealaisia sen mukaan, mistä päin tuuli kulloinkin puhalsi. Nämä ristiriidat vaikuttivat sen, että kertomuksilla makkabilaisista oli uskonnollista ja rakentavaa käyttöä lähinnä vain kauempana näistä erimielisyyksistä asuvilla hellenistijuutalaisilla. Meille nämä Makkabilaiskirjat ovat periytyneet Aleksandrian juutalaisten pyhien kirjojen kokoelmasta.

Lisäyksiä Esterin ja Danielin kirjaan.

Sekä Esterin että Danielin kirjaan liittyy Septuagintassa (ja sen mukaisesti myös Vulgatassa useita lisäyksiä, joita ei ole alkuperäisessa tekstissä. Esterin kirjan lisäykset ovat lähinnä näkyjä ja rukouksia, joilla lienee haluttu antaa kirjalIe hieman pehmeämpi ja hartaampi sävy. Danielin kirjan lisäyksissä oleva kertomus kauniista ja hurskaasta vaimosta, Susannasta, ei liity mitenkään Danielin kirjan muuhun aihepiiriin, ja lienee alkuaan kirjoitettu kreikankiellä. Toinen lisäys on 'Beel ja lohikäärme', jossa on kaksi erillistä kertomusta, joissa kummassakin Daniel vaikuttaa epäjumalanpalveluksen hävittämiseksi Babylonissa. Ne ovat täysin legendaarisia. Kolmas lisäys on Asariaan rukous ja kolmen miehen kiitosvirsi tulessa. Ne ovat laajennuksia Danielin kirjan kolmannen luvun tekstiin. Kolmen miehen kiitosvirrestä on mukaeltu virsikirjan virsi 'Herraa hyvää kiittäkää'.

Juutalaisia legendoja.

Koska Genesis ei kerro mitään siitä, kuinka Aadam ja Eeva sopeutuivat paratiisin ulkopuoliseen maailmaan, johon heidät karkoitettiin, syntyi legendoja, joissa ihmisen jälkiä yritettiin seurata. Erään Apokryfisen tarinan mukaan Aadam ja Eeva rakensivat majan ja käyttivät seitsemän päivää syntiensä valittamiseen. Sitten Aadam nousi ja kuljeskeli toiset seitsemän päivää etsimässä ruokaa, mutta ei löytänyt. He päättivät sitten suorittaa katumusharjoituksia anteeksiannon toivossa. Eeva seisoi Tigris-joessa kiven päällä tarkoituksenaan olla siinä 37 päivää. Aadamin tuli olla 40 päivää samoin kiven päällä. Kun Eeva oli ollut l8 päivää, Saatana onnistui enkeliksi pukeutuneena huijaamaan Eevaa ja sai tämän nousemaan vedestä lupaamalla hankkia syötävää. Aadam kuitenkin tunnisti Saatanan valepuvusta huolimatta, ja vältti tulemasta petetyksi suorittaen katumusharjoituksensa loppuun.

Pyrkimys elävöittää Raamatun kertomuksia antoi aiheen myös Lilit- tarinoille (Lilit oli alkuaan babylonialainen myrskyn demoni). Legendan mukaan Jumala antoi alunperin Aadamille puolisoksi Lilitin. Lilit oli tehty maan tomusta kuten Aadamkin, ja vaati sen vuoksi täyttä tasa-arvoa. Lilit kieltäytyi alistumasta Aadamin valtaan ja katosi, eikä suostunut palaamaan, vaikka enkelit kehoittivat. Tästä seurasi eräänlainen 'sotatila' enkelien ja Lilitin välille: enkelit uhkasivat tuhota Lilitin synnyttämät demonit ja kostoksi Lilit vahingoitti ihmisten lapsia. Toisten tarinoiden mukaan Lilit lyöttäytyi yhteen käärmeen kanssa jouduttaakseen Aadamin ja Eevan syntiinlankeemista.

Keskiaikainen hasidismi ja kabbala.

Keskiajalla juutalaiseen hasidismiin (hasid=uskollinen, hurskas) alettiin yhdistää askeettisuuden ja marttyyriuden lisäksi mietiskelyä ja mystiikkaa. Keskiajan juutalaiseen mystiikkaan kuuluu kaksi alkuperältään täysin erilaista suuntausta. Toinen on ns. hekalot -kirjallisuus, johon mm. Heenokin kirjat kuuluvat. Niissä Jumalan kirkkaus saapuu vaunuilla (merkava, merkaba) temppelistä (hekal). Tämä mystiikka ilmenee mietiskelynä ja paastoamisena, joka johtaa ekstaasiin ja näkyihin Jumalan kirkkaudesta ja sille on ominaista palata ensimmäisen temppelin aikaan ja profeettojen visioihin.

Täysin toisenlaista on luomista pohdiskeleva mystiikka, jossa keskeisiä ovat 10 peruslukua ja heprealaisen aakkoston 22 kirjainta. Ensinmainittuja kutsutaan nimellä SEFIROT, ja ne edustavat kymmentä perusprinsiippiä; 22 kirjainta puolestaan ovat maailman, ajan ja ihmisruumiin kaikkien entiteettien lähde. Yhdistelemällä eri sanoissa olevien kirjainten numeroarvoja löydetään uusia yhteyksiä ja uutta tietoa. Tällaista mystiikkaa kehiteltiin anonyymissä teoksessa SEFER JETSlRA (Luomisen kirja).

Varhaiskabbalaa tunnetaan Provencesta 1000- ja 1100- luvuilta. Varhaisin merkittävä teos on BAHIR, (n.1180), jonka kirjoittajaa ei tunneta. Ratkaiseva ero edellä esitellyn hasidismin ja kabbalan välillä on, että nyt SEFIROT käsitetään Jumalan OMINAISUUKSIKSI. Vaikka Jumalan ykseys tunnustetaan perinteisen juutalaisuuden tapaan, pohditaan Jumalan olemusta ja sisäistä rakennetta. Varhaiskabbalan tunnetuin edustaja on Isak Sokea (n. 1160-1235). 1200-luvulla kabbalaa kehiteltiin voimakkaimmin Geronassa Espanjassa. Siellä myös syntyi kaikkein merkittävin kabbalistinen teos ZOHAR (Loiste), jonka kirjoittajan henkilöllisyydestä on erimielisyyttä, mutta yleisimmin uskotaan, että Zoharin- tai ainakin sen pääosat - on kirjoittanut Moshe de Leon vuoden 1280 tietämissä.

Hepreankielinen sana kabbala tarkoittaa 'perinnettä' ja esim Zohar pyrkii olemaan Tooraa selittävä teos. Se kuitenkin rakentuu paljolti Jumalaa, maailmankaikkeutta ja lukumystiikkaa koskevista pohdinnoista, joihin UUSPLATONINEN JA PYTHAGORALAINEN ajattelu näyttää jättäneen vaikutteensa. Taivaallinen maailma vaikutti maallisiin tapahtumiin kymmenen SEFIRAN välityksellä, jotka voidaan ymmärtää voimiksi, uusplatonistisiksi emanaatioiksi. Koska myös alhaalta suuntautui ylös vaikutus, tuli hurskaan ihmisen päivittäin noudattaa jokaista juutalaisuuden käskyä. Toorassa oli annettu taivaan ja maan yhteisvaikutuksen säännöt, ja Tooraan oli kätketty myös kaikki viisaus. Tämän takia kabbalistien mielestä filosofia oli arvotonta. He eivät tietenkään huomanneet itse saaneensa suuresti vaikutteita uusplatonistisesta filosofiasta.

Lähteitä:
Suuri Väriraamattu, WSOY 1972
Raamatun salaisuudet, Valitut Palat 1994
Illman- Harviainen, Juutalaisten historia, Gaudeamus 1987

Laaja kokoelma apokryfikirjoja suomeksi:
http://www.apokryfikirjat.com/


Osa 2. Heenokin kirjat.

Heenokin kirjat


2.9.02