Buddhalaisuus

 

  Buddhalaisuus syntyi Intiassa 500­luvulla eKr., kukoisti alueella lähes tuhat vuotta ja levisi sitten laajalle. Sen alkuperäinen muoto on nykyisin lähes hävinnyt Intiasta. Nykyisin sen vaikutusalueita ovat mm. Ceylon, Burma, Malaijit, Korea, Kiina ja Japani.

  Virallisten tietojen mukaan Kiinassa on noin 100 miljoonaa uskonnollisesti aktiivista ihmistä, joista suurin osa kylläkin on taolaisia ja kungfutselaisia. Kommunistisissa maissa on nähty, että Buddhan ja Marxin opeilla on tiettyjä yhtäläisyyksiä, mistä syystä sitä ei ole niissä pyritty täysin tukahduttamaan.

 1900-luvulla buddhalaisuus levisi myös länsimaihin. Siihen kuuluu mm. Suomessakin vuodesta 1973 toiminut Triratna -yhteisö (ent. Länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystävät, FWBO). Järjestön perusti englantilainen, Aasiassa 20 vuotta buddhalaisuutta harjoittanut munkki Sangharakshita vuonna 1967. Se pyrkii harjoittamaan buddhalaisuutta länsimaisille soveltuvassa muodossa. Painopiste on Buddhan opetuksen ydinasioissa. Meditaatiolla on siinä keskeinen asema.

  Alkuperäinen buddhalaisuus on pohjimmiltaan ateistinen uskonto: jumalien olemassaoloa ei kielletä, mutta ne eivät voi päättää ihmisen pelastuksesta. Vaikka Buddha on syvän kunnioituksen ja suoranaisen palvonnan kohde, häntä ei pidetä jumalana.
  Nykyisin kuitenkin on lahkoja, joissa on useita jumalia sekä mutkikkaita palvontamenoja temppeleineen ja jumalankuvineen. Oma lukunsa on Tiibetin buddhalaisuus eli lamalaisuus, joka on pappisvaltainen järjestelmä luostareineen (yli 3000) ja munkkeineen, joista ylin on Dalai lama.

  Buddhalaisuuden mukaan sielua ei ole, joten sen yhteydessä on väärin puhua sielunvaelluksesta. Kyse on jälleensyntymisestä: ihminen syntyy uudelleen kerta toisensa jälkeen, mutta ei ole sielua, joka kulkisi eteenpäin. Ei ole mitään, mikä jättäisi ruumiin kuolemassa ja asettuisi uuteen ruumiiseen. Buddhalaisuuden voisi tiivistää niin, että kaikki on väliaikaista, sisällyksetöntä ja täynnä kärsimystä. Siihen kuuluu lisäksi ajatus kaiken tyhjyydestä ja mitättömyydestä.

Buddhalaisuuden suuria linjoja ovat:
Theravada eli "vanhimpien oppi", jota voi pitää alkuperäisenä buddhalaisuutena. Siitä käytetään myös nimitystä Hinayana, "pieni kulkuneuvo". Sillä tarkoitetaan, että se antaa vapautuksen jälleensyntymien ketjusta vain harvoille 'valaistuneille'.
Mahayana eli "suuri kulkuneuvo" tarjoaa vapautusta suuremmille joukoille. Siihen liittyy perusasioiden lisäksi myös muita aineksia sekä jumalia. Sitä ei juurikaan esiinny Intiassa. 1940-50 -luvuilla Intiassa syntyi uusbuddhalainen, ns. dalit -liike, jonka vaikutus jäi kuitenkin verrattain lyhytaikaiseksi. Se hiipui vähitellen perustajansa kuoltua.

  Buddhalaisuus levisi Gangesin laaksosta Induksen laaksoon, nykyiseen Pakistaniin jo muutama sata vuotta eKr. Myöhemmin - 200-luvulla jKr. - eläneiden hallitsijoiden kuten keisari Ashokan suojeluksessa se levisi Intiassa laajalle mutta hävisi seuraavan vuosituhannen aikana, kunnes se aikanaan tuotiin takaisin Tiibetistä varsin eri tyyppisenä.

Buddhalaisuuden perustaja

  Tiedot buddhalaisuuden perustajan, Siddharta Gautaman syntymä- ja kuolinajasta vaihtelevat, koska arkeologisia todisteita ei ole. Hänen arvellaan syntyneen n. 560 eKr., eräiden tietojen mukaan jonkin verran myöhemmin. Buddhalaisuus on siis noin 2500 vuotta vanha uskonto.
  Siddharta Gautaman syntymän ympärille on tietenkin muodostunut monia legendoja. Hänen äitinsä kerrotaan nähneen unessa taivaasta laskeutuvan valkoisen norsun, joka kiersi hänet kolme kertaa ja työntyi lopulta hänen sisäänsä. Lapsi syntyi, vieläpä äidin oikeasta kyljestä, ja hämmästytti heti ympäristöään mm. ottamalla seitsemän askelta, ja joka askelesta kasvoi lootuksenkukka.

  Siddharta eli suojattua elämää palatsissa, kunnes hän 29-vuotiaana päätti lähteä etsimään elämän tarkoitusta. Hän luopui ulkoisista koristuksistaan, leikkasi hiuksensa eikä ollut enää prinssi Siddharta, Shakyan kruununperijä, vaan Shakyamuni, Shakyan klaaniin kuuluva viisas mies. Silkkivaatteensa hän vaihtoi metsästäjän kuluneisiin pukimiin ja vaelsi ympäriinsä etsien Totuutta ja Kuolemattomuutta. Hän ei kuitenkaan löytänyt etsimäänsä, sisäistä tyydytystä.
  Vietettyään kuusi vuotta äärimmäisen askeettisesti Shakayamuni huomasi, ettei sellainen elämä antanut hänelle muuta kuin heikkoutta ja sairautta. Hän oivalsi, etteivät äärimmäisyydet johda mihinkään. Oppi, jota hän myöhemmin julisti, korosti selkeästi kultaista keskitietä.

  Hän päätti mietiskellä, kunnes löytäisi etsimänsä totuuden, ja istuutui erään pyhäviikunapuun (Ficus religiosa) alle. Legendat kertovat hänen saavuttaneen lopulta täyden valaistumisen. Erään version mukaan se tapahtui seitsemän päivän mietiskelyn jälkeen, toisten versioiden mukaan mietiskely kesti kauemmin. Bodhisattva (tuleva buddha) joutui mietiskellessään inhottavan kiusaajan, Maran hyökkäysten kohteeksi, mutta hän pysyi lujana. Tällaiset vaikutteet ovat ilmeisesti tulleet legendoihin satoja vuosia myöhemmin esim. kristinuskosta.

  Kun Siddharta lopulta päätti mietiskelynsä, hän oli Buddha, Valaistunut. Tarun mukaan tämä tapahtui vuonna 531 eKr. Hän oli saavuttanut etsimänsä, tien kuolemattomuuteen ja ikuiseen rauhaan, nirvanaan. Buddhalaisen käsityksen mukaan jo valaistuminen on eräänlainen nirvana vaikkakin lopullisen nirvanatilan voi saavuttaa vasta kuolemassa.

  Buddha lähti sitten pohjoiseen, Varanasin kaupunkiin, jonka läheisyydessä hän piti ensimmäisen saarnansa. Tämä ensimmäinen saarna merkitsi buddhalaisen käsitteistön mukaan "lain pyörän" liikkeelle panemista. Hän oli silloin ilmeisesti noin 40-vuotias. Buddha eli, vaelsi ja saarnasi eri puolilla Gangesin laaksoa nelisenkymmentä vuotta, kunnes hän 80­vuotiaana kuoli Kushinagarassa. Valaistumisensa myötä Shakyamuni uskoi, että hän oli syntynyt uudelleen monta kertaa. Hän uskoi myös, ettei hän ollut ensimmäinen buddha, eikä hän koskaan väittänyt olevansa viimeinen.

Buddhalaisuus pähkinänkuoressa:

Buddhalaisuudessa on neljä jaloa totuutta:
  1. Elämä on kärsimystä.
  2. Kärsimyksen syynä on halu.
  3. Kärsimys pitää lopettaa tukahduttamalla halut.
  4. Kärsimys lakkaa, jos ihminen löytää tien vapautukseen eli kahdeksanosaisen tien.
Kahdeksanosainen tie:
  1. oikea tieto ja ymmärtäminen
  2. oikea tavoite tai aikomus
  3. oikea puhe
  4. oikea käyttäytyminen tai toiminta
  5. oikea elämäntapa tai elanto, joka johtaa pelastukseen, mieluiten luostarissa
  6. oikea ponnistelu
  7. oikea tietoisuus tai itsehillintä
  8. oikea mietiskely.

  Buddhalaisuus voidaan neljän jalon totuuden ja kahdeksanosaisen tien lisäksi ilmaista "kolmena jalokivenä": Buddha, dharma ja sangha. Jokainen buddhalainen toistaa nii­tä:

Kolme jalokiveä:
  1. Turvaudun Buddhaan.
  2. Turvaudun dharmaan, siis neljään jaloon totuuteen.
  3. Turvaudun sanghaan, buddhalaiseen yhteisöön, "seurakuntaan".
Jalokiviä verrataan yleensä lääkäriin, lääkkeeseen tai sairaanhoitajaan.

Buddha käynnisti ensimmäisellä saarnallaan sen, mitä sanotaan lain pyöräksi, ja hän saarnasi neljästä jalosta totuudesta, joista tuli koko hänen oppinsa perusta.

Neljä jaloa totuutta:

  1. Jalo totuus kärsimyksestä: Kaikkiin maanpäällisiin asioihin sisältyy kärsimystä; kärsimys kuuluu luonnostaan kaikkeen; Buddha myönsi, että on myös onnellisuutta, mutta hän korosti, että onni on häilyvää.
  2. Jalo totuus kärsimyksen syystä: Kaikki kärsimys johtuu vaatimuksista, toiveista ja haluista, liittyvätpä ne sitten aineellisiin tarpeisiin, ajattelutapoihin tai olemassaolon synnyttämiin haluihin. Vaatimuksia ei voi koskaan lopullisesti tyydyttää, vaan niitä ilmaantuu aina tavalla tai toisella. Kaikki ongelmat johtu­vat Buddhan mukaan itsekkäistä toi­veista, jotka eivät täyty, koska ne ovat loputtomia. On siis jatkuvasti "parannettava osakkei­taan", karmaansa.
  3. Jalo totuus kärsimyksen päättymisestä: Jotta kärsimys poistuisi, pitää poistaa sen syy. Vaatimukseton olotila on nirvana, eikä nirvana ole mitään muuta kuin vaatimusten poissaoloa.
  4. Jalo totuus kärsimyksen päättymisen tiestä: Kärsimyksen voi lopettaa seuraamalla kahdeksanosaista tietä. Shakyamuni uskoi, että seuraamalla tätä tietä voi päästä eroon kaikista vaatimuksista ja haluista, lopettaa haluista johtuvan kärsimyksen ja pysäyttää vihdoin syntymisten ja jälleensyntymisten kierto kulun ja saavuttaa lopullisen rauhan, nirvanan, olemattomuuden olotilan.

  Karma on ihmisen tekojen kokonaissumma. Buddhalaisuus olettaa, että hyvät teot palkitaan ja pahoista rangaistaan. Sen sijaan buddhalaisuus ei usko syntien anteeksiasaamiseen armon tai rukouksen kautta, koska sen mukaan ei ole olemassa sellaista kaikkivaltiasta korkeinta olentoa, joka voisi sen suoda. Pelastuminen eli mahdollisuus päästä nirvanaan lähtee ihmisestä itsestään.
 Nirvana on kahdeksanosaisen tien päämäärä, vapautuminen jälleensyntymisistä, olemattomuuden olotila. Siihen päässeestä ihmisestä ei jää jäljelle mitään. Se ei siis ole elämistä taivaassa tai autuuden tilassa, sillä sellainen edellyttäisi olemassaoloa.

Buddhalaisuuden hajaannus

  Vähitellen alettiin ajatella, että buddhalla voisi olla monta ruumista. Aluksi puhuttiin kahdesta, myöhemmin kolmesta. Fyysinen ruumis joka vanhenee ja lopulta kuolee, on muutosruumis. "Oppiruumis" edustaa itse oppia (dharmaa) eikä se vanhene eikä kuole vaan on ikuinen. Vaikka buddhan on ihmisenä alistuttava samaan biologiseen kehitykseen kuin muidenkin, hän on oppinsa kautta kuolematon. Kolmatta ruumista sanotaan mielihyväruumiiksi. Se on ruumis vailla maallisia siteitä, siis aivan "puhdas" ruumis.

  Hinayana-buddhalaisuudessa ihanne on nirvana, mahayanassa valaistuminen, herääminen. Ero on tärkeä: nirvanahan on ehdoton, lähes saavuttarnaton, korkeimman eliitin päämäärä, mutta valaistumisen tila taas on lähempänä oleva tavoite.

  Buddhalaisuuden ensimmäinen keisarillinen opetuslapsi oli 200-luvulla eKr. elänyt keisari Ashoka. Voikin sanoa, että juuri hän raivasi tietä buddhalaisuudelle kansainvälisenä uskontona. Hän oli syntyjään hindu, mutta hänen sanotaan kääntyneen buddhalaisuuteen osallistuttuaan veriseen taisteluun Kalingassa ja tajuttuaan, ettei maailmaa pidä hallita väkivallalla. Buddhalaisuus on jainalaisuuden tavoin ahimsa-uskonto, väkivallaton uskonto, joka julistaa kunnioitusta kaikkea elävää kohtaan.

Hindulaisuuden vastaveto

  Intiassa buddhalaisuuden kasvava suosio koettiin vähitellen uhaksi hindulaisuudelle. Niinpä Buddhasta tehtiin eräänlaisena vastavetona Vishnu-jumalan yhdeksäs ilmestymismuoto. Buddhalaisuus haluttiin esittää vain hindulaisuuden haarana. 6OO-Iuvulla jKr. buddhalaisuuden norsu ja hindulaisuuden leijona kuvattiin samasta syystä yhtä suurina ja siis tasaveroisina, mutta kun hindulaisuus joitakin satoja vuosia myöhemmin oli taas ehtinyt kasvaa vahvemmaksi, tilanne muuttui: hindulaisuuden leijona hyökkäsi nyt voittoisasti buddhalaisuuden norsua vastaan.

  Buddhalaisuuden nousu ilmeisesti aiheuttikin epäsuorasti hindulaisuuden elpymisen, jopa niin, että hindulaisuus alkoi 6OO-Iuvulla jKr. juuri buddhalaisuuden suuren suosion ansiosta muodostua sellaiseksi kuin se on tänä päivänä. Kehitys johti lopulta siihen, että alkuperäinen buddhalaisuus hävisi varsinaisesta kotimaastaan ehkä vuoden 1200 paikkeilla.

Eri suuntien näkemyseroja

  Buddha kielsi palvomasta itseään millään tavalla, joten häntä kuvattiin alkuaikoina vain vertauskuvallisesti, stupana tai norsuna. Muutama vuosisata myöhemmin alettiin pystyttää Buddhan patsaita, ja niiden myötä syntyi vähitellen koko kuvasto, jossa Buddha on eri asennoissa. Niillä kaikilla on oma merkityksensä. Näin otettiin oikeastaan ensimmäinen askel alkuperäisimmästä buddhalaisuudesta hiukan Iiberaalimpaan suuntaan, siis mahayanaan. Buddhan kuvat eivät silti tee ehdotonta rajaa hinayanan ja mahayanan välille.

  Vaikka buddhalaisuus on pohjimmiltaan ateistinen uskonto, mahayana-buddhalaisuuteen kuuluu jumalmaailma, jossa on selvästi hindulaisia vaikutteita. Hinayanan ja mahayanan olennaisia eroja on lyhyesti sanoen kolme. Ensimmäinen on käsitys sanghasta, buddhalaisesta "seurakunnasta" . Mahayanan mukaan kuka tahansa Buddhan oppia noudattava hyväksytään sanghaan, mutta hinayana torjuu maallikot, sillä he eivät noudata täydellistä köyhyyttä ja täydellistä selibaattia.
  Toinen ero on käsitys Buddhan opin pääkohdista. Molemmat suuntaukset ovat tietenkin yksimielisiä neljästä jalosta totuudesta ja kahdeksanosaisesta tiestä, mutta hinayana korostaa puhdasta sanaa, kun taas mahayana vetoaa Buddhan esimerkkiin.

  Kolmas ero on käsitys Buddhasta itsestään. Hinayana näkee historiallisen henkilön Buddhan, Siddharta Cautaman tai Shakyamunin, ainutlaatuisena, sillä hän ja vain hän osoitti tien ja perusti opin. Hänen ei kuitenkaan väitetä olevan ensimmäinen eikä myöskään viimeinen, vaan toistaiseksi viimeisin. Hänen jälkeensä voi tulla muita buddhia. Samaa mieltä on myös mahayana, mutta siinä maailmankaikkeus nähdään kosmisempana ja ajatellaan, että samanaikaisesti voi olla useita maailmoja ja siis myös useita buddhia. Mahayanan mukaan jokaisessa asuu oikeastaan potentiaalinen buddha; tätä hinayana ei hyväksy.
  Hinayanassa tehdään ero buddhan ja valaistuneen välillä. Buddha - esimerkiksi Shakyamuni - on henkilö, joka on saavuttanut täydellisen valaistumisen ilman opettajan ohjausta. Valaistumisen voivat saavuttaa muutkin. Sellaista henkilöä kutsutaan nimellä arhat (arvollinen), mutta hän on saavuttanut valaistumisensa buddhan opetuksen avulla. Hän ei siis ole täydellinen, hän ei ole yli-inhimillinen, hän on yhä riippuvainen karmastaan ja saa siis rangaistuksen aikaisemmin eläessään tekemistään teoista.

 
 
Lähteitä mm.:
Grönblom: Intian uskonnot
Otavan Fokus-tietosanakirja

 
 

15.01.2012