Darwin, fanaattinen metsästäjä

Useimpien mielikuvissa Charles Darwin on tiedemies, joka oli kokosieluisesti omistautunut luonnon tutkimiseen ja sen lainalaisuuksien selvittämiseen. Hänellä oli kuitenkin myös toinen, 'pimeämpi' puolensa, josta tieteellisessä kirjallisuudessa on harvoin keskusteltu. Jo nuoruudesta lähtien hänellä oli voimakas intohimo aseisiin ja eläinten ampumiseen. Metsästys ei sinänsä ollut tavatonta tuon ajan Englannissa, se oli monen muunkin hupia. Darwin meni siinä kuitenkin paljon pidemmälle kuin useimmat aikalaisensa. Hänelle metsästys ei ollut ruoan hankkimista tai urheilua, se oli intohimo ja pakkomielle.

Darwinissa ilmeni jo varhain taipumus saada elämäänsä jännitystä arveluttavinkin keinoin. Hän on itse kertonut pikkupoikana varastelleensa pelkän huvin vuoksi ja olleensa hyvä keksimään valheita "saadakseni aikaan jännitystä". Erään kerran hän pieksi koiranpennun. "Tein sen yksinkertaisesti siiitä syystä, että nautin sen antamasta vallan tunteesta." Tosin hän kertoo hieman katuneensa tekoa myöhemmin.

Vaikka Darwin oppi käsittelemään aseita jo ennen 15. ikävuottaan, siitä ei tullut hänelle intohimoa ennen kuin hän oli tappanut ensimmäisen eläimensä. Elämäkerrassaan hän kuvailee, miten hän kirjaimellisesti vapisi kiihkosta ampuessaan ensimmäistä lintuaan:

"... En usko, että kukaan voi kokea kiihkeämmin sellaista lähes pyhää tunnetta kuin se, mitä tunsin ampuessani lintuja. Miten hyvin muistankaan sen, kun tapoin ensimmäisen kurppani. Käteni tärisivät jännityksestä niin, että minulla oli vaikeuksia ladata asetta."

Sama fanaattinen innostus jatkui myöhemminkin:

"Miten nautinkaan ampumisesta .. Jos maailmassa on autuutta, tämä on sitä" , hän kirjoitti ja muisteli myös, että "Innostukseni oli niin suuri, että minulla oli tapana asettaa metsästyssaappaani vuoteeni lähettyville mennessäni nukkumaan, etten hukkaisi minuuttiakaan laittaessani ne jalkaani aamulla."


Voidakseen ampua enemmän eläimiä, hän alkoi haluta tehokkaampaa asetta. Sitä varten hän 'kiristi' rahaa isältään ja sisariltaan pelotellen näitä sillä, että vanha ase saattaisi mennä rikki koska tahansa ja aiheuttaa onnettomuuden. Hän saikin lopulta uuden, kaksipiippuisen aseen, jolla sitten myöhemmin Cambridgessa opiskellessaan ammuskeli paremman puutteessa jopa omassa huoneessaan.

Darwinin elämää tutkineen Janet Brownen mukaan Darwin käytti kaikki nuoruusaikansa kesä- ja syyskuukaudet ampumalla lintuja ja muita eläimiä. Muun ajan hän käytti tutkimalla aseita käsitteleviä kirjoja ja tehden muistiinpanoja siitä, millainen panos olisi tehokkain millekin eläimelle. Hänen intonsa metsästykseen oli niin suuri, että hän hädin tuskin malttoi odottaa seuraavan metsästyskauden alkua. Hän tiedosti itsekin tämän ongelmansa: "Minun täytyi puolittain tietoisesti hävetä tätä kiihkoani, koska yritin vakuuttaa itselleni, että metsästys on älykästä puuhaa." Hän on myös myöntänyt ampumisen olleen hänelle pitkään tiedettä tärkeämpää.

Darwinille pelkkä metsästys ei vielä riittänyt, tärkeää oli myös saaliin määrä:

"Merkitsin tarkasti muistiin jokaisen metsästyskaudella ampumani linnun. Eräänä päivänä ollessani metsästämässä ...tunsin joutuvani häpeään ..sillä joka kerta laukaistessani ja ajatellessani, että sain taas tapettua yhden linnun, joku (metsästäjistä) huusi: 'Älä laske tuota, minä laukaisin samaan aikaan!' Jälkeenpäin sain kuulla sen olleen pilaa, mutta minulle se ei ollut sitä ... koska nyt en tiennyt, kuinka monta lintua voisin lisätä listaani."


Oma isäkin piti poikansa metsästysvimmaa ongelmana. Hän totesi kerran: "Charles ei välitä muusta kuin ampumisesta, koirista ja rottien jahtaamisesta ja on sen vuoksi häpeäksi koko perheelle."

Darwinin käyttäytyminen oli ironista sitä taustaa vasten, että hän myöhemmin piti kristinuskon Jumalaa sadistina. Luonnossa hän ei nähnyt mitään hyvää. Hänen mielestään se oli karkea, tehoton, puutteellinen, raaka ja julma. Eräälle tuttavalleen hän kirjoitti:

"En saa itseäni vakuuttuneeksi siitä, että hyvä ja kaikkivoipa Jumala olisi suunnitellusti ja tarkoituksella luonut loispistiäisen toukan syömään elävää isäntäänsä tai kissan leikkimään pyydystämällään hiirellä."


Omista taipumuksistaan huolimatta Darwin piti eläinkunnassa esiintyvää 'sadismia' niin pahana, ettei voinut pitää luontoa Jumalan työnä. Hän ei ehkä pessimistisen asenteensa vuoksi sisäistänyt sitä oleellista eroa, mikä oli hänen harjoittamansa tarpeettoman tappamisen ja luonnossa vallitsevan saalistamisen välillä. Hän ei halunnut nähdä, että saalistamisella on tässä nykyisessä maailmanajassa selvä tarkoitus: se on välttämätön osatekijä luonnon tasapainon ja monimuotoisuuden säilymisessä. Yhdenkin ravintoketjulle tärkeän eliön häviäminen voi pahimmassa tapauksessa saada aikaan koko luontoa (ja myös ihmistä) koskettavan katastrofin.

Saalistaminen ja heikkojen yksilöiden eliminointi saattaa tuntua julmalta keinolta säilyttää luonnon tasapaino, mutta ehkäpä sen tarkoitus on opettaa meille jotain. Tosiaalta emme tiedä parempaakaan keinoa millä voitaisiin estää jonkin lajin liiallinen lisääntyminen ja toisten häviäminen. Oma toimintamme on tähän mennessä ollut enimmäkseen luonnon tasapainoa horjuttavaa. Vaikka olemmekin pystyneet jossain määrin säätelemään riistakantoja ja jopa pelastamaan jonkin harvan yksittäisen lajin sukupuuttoon kuolemiselta, paljon paremmin olemme onnistuneet luonnon tuhoamisessa ja epäjärjestykseen saattamisessa.

On tosiasia, että Darwin poti epätavallista intohimoa eläinten tappamiseen enimmän osan elämästään, erityisesti nuoruudessaan. Valitettavasti useimmat kirjoittajat ovat vaienneet tästä hänen luonteenpiirteestään. Jotkut mainitsevat ohimennen hänen olleen kiinnostunut metsästyksestä, mutta eivät kerro yksityiskohtia. Yhtenä syynä tähän lienee hänen nauttimansa arvostus tiedemiehenä. Hänet halutaan nähdä ihanteellisena luonnontieteilijänä, eikä siihen kuvaan sovi turha ja mieletön eläinten tappaminen. Jos kuitenkin halutaan ymmärtää Darwinin persoonaa ja hänen motivaatioitaan, on myös tämä puoli syytä tuoda esille ja pohtia, mikä vaikutus sillä mahdollisesti oli hänen teorialleen, jonka mukaan olemassaolon kamppailu ja vahvimman eloonjääminen ovat evoluution keskeiset rakennusaineet. Kuten aiemmin mainittiin, nämä seikat ovat tärkeitä lajien säilymiselle, mutta päinvastoin kuin Darwin kuvitteli, ne eivät selitä uusien ominaisuuksien syntymistä eivätkä lajien kehitystä.



20.06.05