Ikämääritykset evoluutioteorian ehdoilla?

Pakottavatko kosmologian, geologian ja ydinfysiikan löydöt todella nykyisiin arvioihin maapallon ja maailmankaikkeuden iästä, vai olisiko perimmäisenä syynä vain se, että evoluutioteoria tarvitsee niitä? Tätä mieltä ovat ainakin ne luomisnäkemystä kannattavat, jotka uskovat maapallon nuoreen ikään. Seuraavat näkemykset perustuvat Creation Research Societyn tutkijan, tri J. F. Henryn artikkeliin.

Pitkät ajat välttämättömiä evoluutiolle

Maallikkokin tajuaa, ettei oletetun evoluution kaltainen prosessi voisi toteutua kovin lyhyessä ajassa. Darvinin aikana ajateltiin, että siihen riittäisi muutama sata tuhatta vuotta, joten maapallon täytyi olla ainakin niin vanha. Auringon arvioitiin tietenkin olevan hieman vanhempi, koska koko aurinkokunnan pääteltiin kehittyneen samasta alkumateriasta. Sittemmin on tultu siihen tulokseen, että evoluutio tarvitsee aikaa vielä huomattavasti enemmän, joten myös maapallon ikää on jouduttu jatkuvasti pidentämään. Samalla myös Auringon ja universumin ikä on kasvanut, koska on epäloogista, että maapallo olisi niitä vanhempi.

Kuun arvellaan yleisesti olevan hieman vanhemman kuin maapallon vanhimmat kalliot. Aurinkokunnan ikä on puolestaan määritetty meteoriiteista, lähtien siitä oletuksesta, että ne ovat vanhempia kuin Maa ja Kuu. Merkuriuksen tapaisten planeettojen iät on arvioitu vertaamalla niiden ja Kuun kraatereita toisiinsa. Myös planeettojen kuiden ikäarvioinnissa kraateritiheys on ollut merkittävä tekijä. Tämä on tietenkin loogista sen oletetun kehityskulun perusteella, että planetaarisesta alkusumusta muodostui Auringon lisäksi ensin joitakin meteoriitteja ja vasta sitten kuut ja planeetat. Meteoriittien ajoitukset eivät kuitenkaan yksiselitteisesti osoita aurinkokunnalle 4,5 miljardin vuoden ikää.

Ajat perustuvat havainnoista tehtyihin päätelmiin

Yllä kuvattu kronologinen ketju ei perustu suoriin tieteellisiin havaintoihin, vaan niistä tapauskohtaisesti tehtyihin päätelmiin. R.R. Robbins toteaa kirjassaan Discovering astronomy:

"Monet asiat, jotka ylimalkaisesti esitetään tieteellisinä 'faktoina', eivät itse asiassa ole faktoja lainkaan. Kun esimerkiksi tässä kirjassa todetaan universumin iäksi 10 - 20 miljardia vuotta, voi saada vaikutelman, että se on tieteellinen tosiasia. Tällainen fakta -sanan käyttö on kuitenkin vain totuttu tapa ja lähemmin katsottuna hyvin epätäsmällinen. Todellisuudessa astronomit määrittävät universumin iän lukuisista havainnoista tehtyjen päätelmien pohjalta."

Ts. ei ole olemassa varmaa tietoa, mikä pakottaisi hyväksymään evolutiiviset ajat. On vain päädytty niihin tuloksiin, joihin halutaan uskoa.

Tutkijat sopeutuneet

Viimeisten n. 150 vuoden aikana fyysikot ja astronomit ovat vähitellen mukautuneet geologisiin aikatauluihin ja tarkistaneet tähtitieteelliset ajanmäärityksensä niiden kanssa yhteensopiviksi. Stephen G. Brush kuvailee tapahtumien kulkua :

"Fysiikan ja astronomian välinen konflikti maapallon iästä ratkesi 1950 -luvulla. Fysiikan ja geologian välinen ristiriita oli päättynyt 50 vuotta aiemmin fyysikkojen täyskäännökseen. Silloin oli astronomeja, jotka korjailivat laskelmiaan ja taulukkojaan näyttämään paljon pidempiä aikoja [välttääkseen konfliktia geologien kanssa]. He uskoivat Hubblen aliarvioineen etäisten tähtien todellisen valoisuuden ja päättivät, että sykkivien tähtien etäisyystaulukoita oli syytä korjata. Yhdessä nämä kaksi korjausta [lue: säätöä] laajensivat universumin aika-asteikon nelinkertaiseksi ja myöhemmät vuosikymmenet kasvattivat sitä tasaisin väliajoin. 1980 -luvulla universumin iäksi määritettiin 10-20 mrd vuotta; taustalla oli selvästikin maapallon ikä, joka oli vakiintunut 4,5 - 5 mrd vuoteen. .. David Raupin mukaan yksi tämän episodin seurauksista oli, että 'geologialla on nyt merkillinen moraalinen auktoriteetti astronomeihin' .." ( Earth Sciences History)

Ensimmäisen laajalti hyväksytyn rationaalisen perustan maapallon radiometriselle ajoitukselle esitti T.C Chamberlain. Hän perusti päätelmänsä biologisen evoluution oletettuun aikaan ja totesikin näkemyksensä edellyttävän "koko joukon biologisia välttämättömyyksiä." Mikä tarkoitti, että oletettu biologinen evoluutio täytyy ottaa huomioon ennen kuin radiometrisiä ajoituksia voidaan käyttää 'vahvistamaan' pitkiä aikoja. Richard Milton, huolimatta siitä, että itse on vanhan maapallon kannalla, on osoittanut, että valmius hylätä odotettujen arvioiden vastaiset radiometriset tulokset on syynä siihen, että menetelmät näyttävät antavan yhteneviä tuloksia:

"Tästä johtuen julkaistut ajoitukset aina vahvistavat ennalta kuvitellut ajat eivätkä milloinkaan ole ristiriidassa niiden kanssa. Jos kaikki hylätyt ajoitukset poimittaisiin roskakorista ja lisättäisiin julkaistuihin, lopputulos saattaisi näyttää juuri sellaiselta hakuammunnalta, minkä odottaisi koostuvan pelkistä sattumista."

Auringon ikä

Evoluutioteoria edellyttää maapallon iäksi miljardeja vuosia. Jo usean sukupolven ajan tähtitieteilijät ovat myöntäneet, että tämä on ainoa todellinen syy myös siihen, miksi Auringon uskotaan olevan miljardeja vuosia vanha. A.S. Eddington kirjoitti 1920 -luvulla:

" Aiemmin oli vallalla Helmholtzin ja Kelvinin kutistumisteoria. Se oletti, että Auringon energiavarantoa ylläpitävä gravitaatioenergian muuntuminen kuumuudeksi johtaa tähtien asteittaiseen kutistumiseen. Kutistumisessa vapautuva energia on [kuitenkin] aivan riittämätön ajatellen sitä pitkää aikaa, mikä Auringolla nykyään katsotaan olevan."

Miksi Eddington piti Auringon kutistumista riittämättömänä tuottamaan ja säteilemään jatkuvasti energiaansa? Koska "ei voi laajentaa maapallon ikää laajentamatta myös Auringon ikää." Toisin sanoen, koska maapallon ikä oli kasvatettu evoluutioteoriaan sopivaksi, myös Auringon ikää venytettiin, jotta rauha (geologian kanssa) säilyisi.

Mitä Auringossa sitten tapahtuneekaan - pelkkä ydinfuusio vai sen lisäksi jonkin asteinen kutistuminen - ikäarviot perustuvat viime kädessä oletettuun maapallon ikään. Eddington totesi edelleen: "Geologiset, fysikaaliset ja biologiset todisteet näyttävät varmistavan, että Auringon on täytynyt lämmittää Maata enemmän kuin tuhat miljoonaa vuotta." Asiayhteydestä käy ilmi, että Eddington tässä 'fysikaalisilla' todisteilla viittasi geologian ja paleontologian taholta esitettyihin 'todisteisiin' maapallon iästä. Hän osoitti tämän hyvin selvästi:

"Tällaisessa tärkeässä kysymyksessä meidän ei pitäisi sokeasti luottaa yksin astronomisiin argumentteihin vaan kääntyä sisartieteiden muihin, ehkä vakuuttavampiin todisteisiin ... Vanhimpien kallioiden iäksi on todettu noin 1 200 miljoonaa vuotta. ...Auringon täytyy tietenkin olla paljon vanhempi kuin Maa ja sen kalliot."

Samaa riippuvuutta kuvaili tunnettu fyysikko ja tieteen popularisoija George Gamow vuonna 1953: "Aurinkomme on nyt vain 3 tai 4 miljardin vuoden ikäinen .." Mistä syystä? "... koska maan arvioitu ikä on tätä suuruusluokkaa."

Sama logiikka on käytössä edelleen:

"1800 -luvun lopulla geologiset todisteet olivat nostaneet maapallon arvioidun iän muutamiin satoihin miljooniin vuosiin. Tämän vuosisadan (1900) radioaktiivisuuteen liittyvä tutkimus on tehnyt mahdolliseksi mitata Maan iäksi vielä suuremmalla varmuudella noin 4.5 miljardia vuotta. .. On vaikea kuvitella, miten Maa voisi olla paljon vanhempi kuin Aurinko." (Robbins, 1988)

Tämä järkeily näyttää tulleen jäädäkseen. W. K. Hartmann totesi v. 1991: "Auringon iäksi mitattiin 4.6 mrd vuotta ajoittamalla planetaarista materiaa." Tämä sanavalinta voi johtaa siihen harhakuvitelmaan, että todisteet olisivat peräisin maapallon ulkopuolelta. Tekstin asiayhteydestä käy kuitenkin ilmi, ettei Hartmann tällä 'planetaarisella materiaalilla' viitannut mihinkään muuhun kuin maapallon kallioihin. Vielä mutkattomammin asiaa arvioi astronomi John Fix (v.1999):

"Geologit ovat löytäneet 3.5 mrd v. ikäisiä kallioita, jotka sisältävät merieliöiden fossiileja. Nämä löydöt selvästi demonstroivat sitä, että Aurinko on lämmittänyt Maata ainakin 3.5 mrd vuotta, koska niin kauan Maa on ollut olemassa."

Tähän jatkoksi sopiii katkelma Tähdet ja Avaruus -lehden numerossa 5/2004 olleesta aurinkotutkimusta käsittelleestä laajasta artikkelista:

"Seuraava ja paljon visaisempi kysymys on, kuinka vanha Aurinko on. Vielä runsaat sata vuotta sitten Willian Thomson eli lordi Kelvin, yksi aikansa suurimmista fyysikoista, totesi, että nykyisellä tehollaan paistava Aurinko polttaisi itsensä loppuun noin 20 miljoonassa vuodessa. Geologit olivat kuitenkin jo tuohon aikaan vakuuttuneita, että maapallo oli monin kerroin vanhempi ja jopa elämäkin oli ilmestynyt maapallolle paljon aiemmin."

Joskus tutkijat silti ovat objektiivisiakin suhtautumisessaan tekstikirjojen ja artikkelien antamiin vääriin mielikuviin. Aurinkoasiantuntija John Eddy on todennut:

"On mahdollista, että Aurinko olisi 4.5 miljardia vuotta vanha. Kuitenkin, eräiden uusien, odottamattoman ristiriitaisten tulosten, kiihkeiden uudelleen laskemisten ja teoreettisten tarkistusten perusteella, epäilen, että saattaisimme (maapallon ja Auringon iässä) liikkua jopa piispa Ussherin arvion mukaisissa lukemissa. En usko, että tulossa on paljonkaan havainnollisia astronomisia todisteita tätä vastaan. Aurinkofyysikot katsovat nyt paleontologian puoleen määrittäessään aurinkokunnan ikää."

Tämä on melkoisen järisyttävä toteamus, koska Eddy siinä myöntää, ettei Auringon pitkästä iästä ole vahvoja todisteita. Hän menee jopa niin pitkälle, että pitää mahdollisena palaamista Ussherin ajan arvioihin, eli n. 6000 vuoteen. Näin hän jälleen vahvistaa väitteen, että yleinen käsitys Auringon iästä pohjautuu evolutiiviseen näkemykseen maapallon iästä.

Aurinkokunnan ja universumin ikä

Hartmannin mukaan aurinkokunnan ikä on saatu tutkimalla kolmea planetaarista lähdettä: meteoriitteja, Kuuta ja Maata. Vaikuttaisi siten olevan kolme itsenäistä ajoituslähdettä, mutta Allen Hammondin ja J. Fixin mukaan Kuun ikä on itse asiassa 'työstetty' yhteensopivaksi maapallon oletetun iän kanssa ja meteorit puolestaan hieman näitä vanhemmiksi. Tämä voi kuulostaa yllättävältä, koska aikataulukot perustuvat radiometrisiin ajoituksiin. Mutta kuten R. Mauger toteaa:

"Yleisesti ottaen 'oikeassa kentässä' olevien ajoitusten oletetaan olevan yhteensopivia julkaistujen ajoitusten kanssa. Ristiriitaisia tuloksia kuitenkin vain harvoin julkaistaan."

On siis olemassa jonkinlainen konsensus siitä, että tietyt ennalta omaksutut aikamäärät ovat oikeita, huolimatta siitä, ettei niistä ole vakuuttavaa näyttöä. Tästä seuraa, että "monet ajoitukset, jotka eivät sovi yhteen hyväksyttyjen aikataukoiden kanssa yksinkertaisesti hylätään väärinä .. " (Chris Paul, 1980) Jopa nykyään suositut neodymium/samarium - ajoituksetkin "useimmissa tapauksissa hylätään eikä niiden antamia tuloksia näy laboratorion tilastoissa."

Kaiken edellä sanotun jälkeen maapallon iän määritys näyttää siis olevan selvästi sidoksissa evolutiivisen aikataulun peruslinjaan. Muiden planeettojen iät ratkaistaan vertaamalla niitä Kuun oletettuun ikään, mutta koska se puolestaan perustuu Maan arvioituun ikään, nämä kronologiat eivät todellisuudessa ole itsenäisiä. Siitä huolimatta tällaiset aikataulukot ovat vuosikymmenien myötä vakiintuneet ja niitä käytetään yleisesti ikään kuin ne olisivat itsenäisiä vahvistuksia evoluutioteorian aikatauluille.

Thomas Kuhnin mukaan tieteen historiassa toistuu jatkuvasti ilmiö, että jostakin paradigmasta tulee niin laajalti hyväksytty, että sitä käytännössä pidetään itsestään selvänä totuutena, jota ei kyseenalaisteta. Juuri näin näyttää käyneen evoluutioteorian mukaisille aikataulukoille. Tällaisessa tilanteessa luulisi syntyvän vilkasta keskustelua. Se on kuitenkin supistunut koskemaan vain 'turvallisia' rajatapauksia jättäen itse paradigman koskemattomaksi. Voidaan esim. kiistellä siitä, ovatko varhaiset meteoriitit 4.5 vai 5.5 mrd vuotta vanhoja, mutta ei kysytä, ovatko nämä iät edes lähellä oikeita. Lähes poikkeuksetta paradigman perususkomusten kyseenalaistamista ei hyväksytä.

Maailmankaikkeuden iän määrityksissä universumin koko on ainoa 'todiste' sen iästä. Barrowin ja Triplerin mukaan " ..sen koko on erottamattomasti sidottu ikään. Universumin koko on 15 mrd valovuotta, koska se on 15 mrd vuotta vanha." Universumin oletettu koko on kuitenkin sidoksissa sen arvioituun, ns. Big Bangistä johtuvaan laajenemisnopeuteen. Sen laskemisessa hyödynnetään Hubblen vakiota, mikä näyttäisi olevan riippumaton ajoitusmenetelmä. Itse asiassa Hubblen vakionkin arvo kehittyi antamaan laajentumiselle ajan, mikä sopi yhteen evoluutioteorian kanssa. Silti yleisesti ajatellaan, että alkuräjähdyksen tapahtumahetki on määritetty täysin itsenäisesti Hubblen vakion perusteella.

Kun tämä vakio alustavasti kehittyi, sen universumin iälle antama yläraja ei liian pienenä tyydyttänyt geologeja. Warren Kornberg kirjoitti v. 1978:

"Valitettavasti Hubblen vakion antama universumin ikä on vain 1.8 miljardia vuotta. Maan kallioiden tiedetään kuitenkin olevan niinkin vanhoja kuin 3 miljardia vuotta. Ilmeisestikään universumi ei voi olla nuorempi kuin maapallo."

Jälleen kerran oletetusti itsenäinen kronometri osoittautuu todellisuudessa ei-itsenäiseksi ja maapallon pitkään ikään sidotuksi. Itse asiassa Hubblen vakion arvoa on muutettu useaan kertaan 1920 -luvulta lähtien, pääasiassa sen mukaan miten käsitykset maapallon iästä ovat muuttuneet.

Uniformitarismi ja maapallon ikä

Jos evoluutioteorian mukainen maapallon ikä olisi luotettava, silloin myös siihen sidoksissa olevat aikalaskelmat olisivat todennäköisiä. Maapallon evolutiivinen aikataulu vakiinnutettiin kuitenkin vetoamalla mielivaltaisiin oletuksiin. Fyysikko George Gamow kuvailee, kuinka se tapahtui:

"Toriumia ja uraanin tavallista isotooppia (U-238) ei ole merkittävästi vähemmän kuin muita raskaita alkuaineita. .. Koska niiden puoliintumisajat ovat 14 ja 4.5 miljardia vuotta, täytyy vastaavasti päätellä, että nämä atomit muodostuivat enintään 5 miljardia vuotta sitten. Toisaalta uraanin fissioiva isotooppi (U-235) on hyvin harvinainen, vain 0.7% pääisotoopista. ... Sen puoliintumisaika on huomattavasti lyhyempi .. vain 0.9 mrd vuotta. Koska sen määrä puolittuu 0.9 mrd vuodessa, on tarvittu seitsemän tällaista jaksoa eli noin 6 mrd vuotta, jotta sen määrä olisi vähentynyt nykyiselleen, mikäli molempien isotooppien määräsuhde alunperin oli vastaava."

Richard Milton tekee olennaisesti saman yhteenvedon: "Jos näytteessä on puolet U-238 ja puolet sen tytärtuotetta lyijyä (Pb-206), siitä voisi vetää johtopäätöksen, että näyte on 4.5 mrd vuotta vanha. Tällaisen keskimääräisen kuvan saa maapallon kallioperästä."

Tällaisissa päätelmissä on kaksi mielivaltaista oletusta. Ensinnäkään ei voi tietää, mikä oli isotooppien alkuperäinen määräsuhde. Toiseksi pelkkä radioaktiivisen hajoamisen tila ei kerro, kuinka kauan se on jatkunut. On harhaluulo, että siitä voitaisiin laskea kuinka kauan hajoamisprosessi on ollut käynnissä. Totuus on, että evoluutio tarvitsee pitkiä aikoja, joten vain ne ajoitukset valikoituvat, mitkä näyttävät tukevan niitä. Geologit Garieby ja Dupre ovat korostaneet, ettei "yhdestäkään muinaisesta kalliosta" ole mahdollista tietää alkuperäistä uraani-isotooppien suhdetta, "koska uraani muotoutuu (tai koostuu) helposti uudelleen" luonnollisten prosessien seurauksena. Alkuperäisestä paikastaan muualle kulkeutuneesta uraanista on mahdotonta päätellä mitään maapallon historiasta.

Meteoriittien ajoitukset

Yhden varhaisimmista yrityksistä määrittää aurinkokunnan (ja samalla maapallon) ikä meteoriiiteista teki Claire Patterson v. 1956. Viidestä meteoriitista hän sai isokroni-tulokseksi n. 4.5 mrd vuotta. Itse asiassa hänen tuloksensa olivat sidoksissa Tyynen Valtameren sedimenttien lyijyisotooppitasoihin, joista tehdyt arviot päätyivät lopulta hänen analyysiinsa. Näille sedimenteille tyypillisten piirteiden katsottiin tukevan maapallon evoluutiohistoriaa.

Myöhemmin on osoittautunut, etteivät meteoriitit aina anna Pattersonin saamia aikoja. Niinpä on päätelty, vastoin Pattersonin oletusta, etteivät lyijyisotoopit ole jakautuneet tasaisesti siinä materiassa, mistä meteoriitit ovat lähtöisin. On myös käynyt ilmi, etteivät valtameren sedimentitkään tue Pattersonin ajoituksia, mikä on johtanut ajatukseen, että maan sisuksissa täytyy olla jokin vielä tuntematon lyijyisotooppilähde. Tämäkin 'puuttuva lenkki' saattaa lopulta osoittautua yhtä heikoksi kuin fossiiliaineiston puuttuvat lenkit.

Koska ns. täyskallio -isokronit, joissa näytteitä otetaan laalta alueelta, ovat olleet ongelmallisia, ovat yksittäisistä mineraalikiteistä tehdyt ajoitukset saaneet kasvavaa huomiota. Ne tuntuisivatkin antavan tyydyttäviä tuloksia. Esimerkiksi Allende -kondriitti (tietynlainen kivimeteoriitti) sisältää paikoin melko paljon Ca-Al (kalsium-aluminium) yhdisteitä. Lyijyisotooppi -menetelmällä joidenkin iäksi saatiin saatiin 4.559 miljardia vuotta. Kahdeksan valikoidun näytteen perusteella Fouad Tera ja Richard W. Carlson arvioivat tämän mineraalin ja samalla koko meteoriitin iäksi 4.558 mrd vuotta. Meteoriiteista on tehty useita muitakin ajoituksia vaihtelevin tuloksin. Useimmat ovat antaneet hieman edellä mainittuja alhaisempia lukemia.

Menetelmät kehittyvät, ajat pysyvät

Tulosten poikkeamat näyttävät olevan todellisia ja mittausmenetelmistä riippumattomia. Tämä on odotettavissakin, koska ne pohjautuvat kyseenalaisiin otaksumiin. Nämä otaksumat juontuvat jo radiometrisen ajoituksen alkuajoilta. Fyysikko E. Rutherford totesi v. 1904:

"...alkuaan ajateltiin, että [maapallon tarkka ikä] voitaisiin selvittää uraanin sisältämän heliumin määrästä .. olettaen, ettei yhtään heliumia ole poistunut mineraalista sen jähmettymisen jälkeen... ja että meillä on tarkka tieto siitä, mitä uraanin hajoamisprosessiin ja heliumin tuotantoon liittyy ..."

Itse asiassa näitä arvioita ei ole testattu millään radiometrisellä menetelmällä. Vuonna 1905 harvardilainen Boltwood sai mainetta "ensimmäisistä tarkoista radioaktiiviseen menetelmään perustuvista ajoituksista", jotka hän oli tehnyt uraani-lyijy -menetelmällä, luultavasti Rutherfordin kannustuksesta. On mielenkiintoista, että Boltwood julkaisi tutkimuksistaan vain yhden paperin, eikä Rutherfordkaan ollut kovin innokas kirjoittaja. Häneltä ilmestyi maan ikäongelmia pohtivia kirjoituksia noin kymmenen vuoden välein, mikä ei kerro kovin suuresta kiinnostuksesta asiaa kohtaan.

Rutherfordin ja Boltwoodin manttelin peri englantilainen geologi Arthur Holmes, josta T.C. Chamberlainin ohella tuli radioaktiivisten ajoitusmenetelmien johtohahmo. Nämä miehet saivat aikaan sen, että näille menetelmille syntyi laaja yleisen hyväksynnän status ei-kreationistisissa piireissä. Holmes esitteli kronologisia menetelmiään ja niiden tuloksia vuonna 1913 kirjassaan The Age of the Earth parannellen niitä 1930- ja 1940 -luvuille asti. Merkittävintä on kuitenkin se, että huolimatta menetelmien kehittymisestä, Holmesin ajoitukset olivat oleellisesti samoja kuin ne, mitkä olivat muodissa jo ennen vuotta 1896, jolloin radioaktiivisuus löydettiin. Esim. Reade -niminen tutkija arvioi jo vuonna 1893 - sedimenttikerrostumia tutkittuaan - että kambrikausi oli ollut n. 600 miljoonaa vuotta sitten.

Vuonna 1931 Holmes alkoi julkaista tutkimustensa tuloksia, jolloin mm. C. Schuckhert pani merkille, että "Readen laskelmat näyttävät huomattavalla tavalla vastaavan sitä, mitä radioaktiivisuus meille nyt opettaa." Schuchert itse asiassa uskoi, että "stratigrafia ... voisi tarjota tärkeän tavan tarkistaa radioaktiiviset ajoitukset." Toisin sanoen, riippumatta ajoitustekniikoiden kehittymisestä, tulokset ovat muuttuneet hyvin vähän. Tämä herättää kysymyksen:

"Miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua? Onko kyseessä hämmästyttävä yhteensattuma, vai onko isotooppiajoituksia aina 'tarkistettu' ja 'oikaistu', ensin vertaamalla niitä sedimentoitumisnopeuksiin perustuviin taulukoihin, sitten vuorostaan näihin 'tarkistettuihin' ajoituksiin ...?" (J. Woodmorappe, 1999)

Tästä kaikesta on joka tapauksessa ollut ollut seurauksena, että geologinen perusaikataulu on pysynyt lähes muuttumattomana vuodesta 1879 lähtien, jolloin ordoviki -kausi määriteltiin kambrikauden ja siluurikauden väliin.

Charles Lyellin vaikutus

Maapallon radiometriset ajat perustuvat viime kädessä geologisiin arvioihin kallioiden iästä ja niiden ikä puolestaan uniformitaristisen näkemyksen mukaisiin laskelmiin geologisten kerrostumien tasaisesta muodostumisnopeudesta. Tähän taas vaikutti Charles Lyellin mielivaltainen arvio kenotsooisesta kaudesta. Lyellin aikana maapallon ajateltiin olevan enintään 100 miljoonan vuoden ikäinen. Lyell asetti liitukauden lopun ja kenotsooisen kauden alun ajankohdaksi 80 miljoonaa vuotta sitten, mikä ei kovin merkittävästi eroa eroa nykyisestä arviosta, 65 miljoonasta vuodesta. Geologi Edmund Speiker totesikin: "Ihmettelen, moniko meistä tajuaa, että aikataulukko on jähmettynyt olennaisesti siihen, mitä esitettiin 1840" (Lyellin hypoteesin tultua tunnetuksi).

Kenotsooisen jakson ensimmäisen kauden, tertiäärin ja sitä edeltävän liitukauden rajalinja on fossiiliaineistossa merkittävä, koska luomishypoteesin mukaan se on ajankohta, jolloin vedenpaisumuksen aktiivinen toiminta alkoi heiketä ja tapahtui siirtyminen sen jälkivaiheisiin.

Lyellin kronologia ei perustunut pääasiassa tieteeseen, vaan pikemminkin vastenmielisyyteen Raamattua ja sen esittämää kronologiaa kohtaan. Ian Taylorin mukaan hän itse asiassa muutti laskelmiaan saadakseen ajoitusluonnoksensa näyttämään järkevältä. Hänen todellinen 'salainen agendansa' paljastuu hänen kollegoille ja ystäville lähettämistään kirjeistä. Niissä hän kertoo 'kiskaisseensa' raamatullisen vedenpaisumuksen "irti Mooseksen ajoista" sekä suunnitelmistaan horjuttaa Raamatun asemaa. Hän ei halunnut hyökätä suoraan Raamattua vastaan, mutta kertoi pohtineensa ajatusta, että "jos Mooseksen kronologia haluttaisiin syrjäyttää ketään loukkaamatta, se voisi tapahtua historiallisen hahmotelman muodossa." Viittauksella 'historialliseen hahmotelmaan' Lyell tarkoitti omasta evolutiivisesta näkökulmastaan kirjoitettua 'historiallista geologiaa'. Tämä suunnitelma sai täyttymyksensä hänen tunnetussa teoksessaan Geologian perusteet.

Lyhyesti sanoen Lyell halusi hyväksytyin keinoin tuottaa opuksen, joka esittelisi evolutiivisen version maapallon menneisyydestä. Näin hän voisi johtaa lukijansa epäilemään raamatullista aikataulua ilman suoraa hyökkäystä sitä vastaan. Kirjallaan, jonka hän laati ollessaan vasta hieman yli kolmenkymmenen, hän epäilemättä onnistui paremmin kuin oli hurjimmissa kuvitelmissaankaan odottanut.

Lyellin epäsuora ja vilpillinen tapa hyökätä Raamattua vastaan näyttää olleen harkittua. Hän käytti samaa taktiikkaa yleisestikin. Harvoin hän puolusti käsityksiään dogmaattisesti, vaan antoi pikemminkin lukijoiden itsensä omaksua ne. Hän kirjoitti: "Jätin tämän melko viitteelliseksi; en nähnyt tarpeelliseksi hyökätä ketään vastaan korostamalla sanoja jotka saattaisivat olla vain spekulaatiota." Lyellin taktiikan pani merkille myös Darwin:

"Lyell on vahvasti vakuuttunut siitä, että hän on ravistellut uskoa vedenpaisumukseen paljon enemmän sanomatta sanaakaan Raamattua vastaan, kuin muulla tavoin... Luin äskettäin Morleyn kirjan Voltairen elämä, missä hän väittää, että kristinuskon jyrkkä vastustaminen .... tuottaa vain vähän pysyviä tuloksia; todella hyviin tuloksiin päästään vain hitaasti ja huomaamattomilla sivuiskuilla."

Johtopäätökset

Aika ja varsinkin maapallon aika on keskeinen seikka evoluution teoretisoinneissa. Lisäksi yleinen käsitys maapallon iästä on viime kädessä perustana aurinkokunnan ja universumin ajoituksille. Maapallon evolutionaarinen ikä ei kuitenkaan - huolimatta radiometrisiiin ajoituksiin pohjautuvista väitteistä - perustu mihinkään muuhun kuin Lyellin uniformitarismiin. Lyell otti asiakseen vaihtaa raamatullinen kronologia sekulaariin, maalliseen kronologiaan. Todisteet viittaavat kuitenkin siihen, etteivät kosmos, maapallo eikä aurinkokunta ole kovin vanhoja, joten miljardeille vuosille ei ole perusteita. Ei näin ollen ole ihme, että humanistiyhteisö torjuu sitkeästi ajatuksen maan suhteellisen äskettäisestä luomisesta. Siitä taas seuraa, että myös luomisen kannattajien on jatkuvasti tuotava esiin maan nuoresta iästä puhuvia todisteita.

Ryhmä tutkijoita on jo perehtymässä radioisotooppiajoitusten teorioihin ja tuloksiin. Alustavasti on todettu, että kallioissa on todella tapahtunut merkittävää radioaktiivista hajoamista. Se ei kuitenkaan ole tapahtunut hitaasti pitkän ajan kuluessa, vaan useammin kuin kerran hajoaminen on kiihtynyt ja vastaavasti puoliintumisaika suuresti lyhentynyt. Tästä syystä tasaiseen puoliintumiseen perustuvat laskelmat antavat tulokseksi liian pitkiä aikoja.

Radioaktivisen hajoamisen kiihtymisjaksojen voidaan olettaa näytelleen merkittävää osaa maapallon kallioiden varhaisessa muodostumisprosessissa ja/tai ne saattavat olla seurausta vedenpaisumuksen aikaisista myllerryksistä.

07.06.06