Ajatuksia evoluutiosta

 

EVOLUUTIOAJATTELUN HISTORIAA

Lennart Saari, dosentti, Turku

  Evoluutio ajatuksena ei suinkaan ole mikään uusi. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että evoluutioajatus on lähes yhtä vanha kuin ihmiskuntakin. Ilmeisesti jo “alusta” lähtien on elämän synnylle ollut kaksi rinnakkaista selitysmallia: erityinen kertakaikkinen luominen tai hidas asteittainen kehitys.

  Vanhimmat meidän päiviimme säilyneet tekstit ovat evolutionistisia: niissä kuvataan alkuperäinen kaaos tai jonkinlainen alkuperäinen järjestelmä, johon “jumalat” tai luonnonvoimat alkoivat vaikuttaa saattaakseen maailman asukkaineen nykyiseen tilaansa. Näitä tarustoja on esimerkiksi Babyloniasta, Kreikasta, Egyptistä tai Intiasta, mutta myös oma Kalevalamme on evolutionistinen. Käsitys, että maailmankaikkeus on Jumalan tyhjästä luoma, oli täysin vieras antiikin kansoille heprealaisia lukuun ottamatta. Uskonnoista vain juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat luomisuskontoja. Vielä nykyäänkin ovat lähes kaikki liikuttavan yksimielisiä siitä, että nämä ovat edelleenkin ainoat vaihtoehdot: asteittainen kehitys tai kertakaikkinen luominen. Yritykset sovittaa nämä näkemykset ovat järjestään epäonnistuneet.

  Antiikin filosofit esittivät joukon evolutionistia ajatuksia kuten Anaksimandos, Empedokles, Thales, Epikuros, Lukretius ja Aristoteles. Viimeksi mainittu esitti, että eliöt muodostavat jatkuvan sarjan alemmista korkeampiin päätyen ihmiseen ja että tämä evolutiivinen järjestys syntyi sisäisen täydellistymispyrkimyksen kautta.

  Renessanssin aikana kiinnostus antiikin aikaan heräsi uudestaan ja evolutionistiset ajatukset saivat uutta vauhtia. Euroopassa oli vallalla kristinuskon mukainen luomiskäsitys, vaikka kirkonkin piirissä esiintyi evolutionistisia ajatuksia.

  Varhaisimpia evoluutioajattelijoita uuden ajan aikana olivat mm. G.W. Leibniz, Immanuel Kant, F.W. von Schelling, G.W.F. Hegel, J. Swammerdam, D. Diderot ja P.L. Moreau de Mapertius. Benoit de Maillet oli laatinut kehitysopin joka muistutti Lamarckin oppia. Myös Erasmus Darwin ja Georges Buffon kannattivat (rajoitetusti) kehitysoppia. Kuitenkin vasta Jean Babtiste de Lamarck (1744-1829) esitti kokonaisvaltaisen kehitysteorian (hankitut ominaisuudet periytyvät).Varsinaisesti evoluutioteorian läpimurtoon johti Charles Darwinin kirja Lajien synty vuodelta 1859. Kuitenkin jo A.R. Wallace kehitti samanlaisen teorian samoihin aikoihin (1858).

  Sosiaalidarvinismin perustaja Herbert Spencer oli jo ennen Lajien syntyä soveltanut evoluutioajatusta yhteiskunnallisen elämän alueella ja Robert Malthus oli julkaissut teoksen, jonka mukaan väestö kasvaa geometrisessa sarjassa, mutta elintarviketuotanto aritmeettisessa. Myös geologi Charles Lyell oli esittänyt ajatuksia, joiden mukaan ainoa avain muinaisuuden ymmärtämiseen on nykyisin vaikuttavat voimat ja nopeudet.

  Darwinin ajatuksille tuntui olevan sosiaalinen tilaus ja ne levisivät hyvin nopeasti kirkon katkerasta vastustuksesta huolimatta. Darwinilla oli lisäksi vahvoja puolestapuhujia kuten Ernest Haeckel, T.H.Huxley ja Asa Grey.

  On kuitenkin syytä muistaa, että suuri osa ns. modernin tieteen perustajista uskoivat erityiseen luomiseen kuten Newton, Faraday, Maxwell, Kelvin, Boyle, Pascal, Ray, Linné, Mendel, Pasteur, Steno, Woodward, Brewster, Herschel ja Maunder. Yleisesti hyväksytty ajatus on myös Whiteheadin ja Oppenheimerin esittämä teoria, ettei moderni tiede olisi voinut syntyä muualla kuin kristinuskon ilmapiirissä, koska vain täältä löytyi “rationaalinen” Jumala, jonka tekoja voitiin järjen avulla tutkia.

  Yhdysvalloissa evoluutioajatus levisi hitaammin kuin Euroopassa. Ratkaiseva käänne oli ns. Scopes-oikeudenkäynti vuonna 1925 Daytonissa Tennesseen osavaltiossa, jossa eräs jalkapallovalmentaja tunnusti (totuuden vastaisesti) opettaneensa evoluutiota vastoin lakia. Tästä seuranneesta vähintäänkin värikkäästä oikeudenkäynnistä evoluution vastaiset lait kumottiin asteittain Yhdysvalloissa (viimeisenä Mississippi vuonna 1970).

  Noin 100 vuotta Darwinin Lajien synty -kirjan jälkeen luomiskäsitys näytti kärsineen tappion toisensa jälkeen ja alettiin puhua ivalliseen sävyyn “aukkojen Jumalasta”, joka sijoitettiin niihin aukkoihin, joita tiedossa vielä oli, kunnes nekin täytettiin. Käänteen tekevänä tapauksena voitaneen pitää Morrisin ja Whitcombin kirjaa The Genesis Flood vuodelta 1961, jossa esitettiin, että fossiiliaineisto pikemminkin viittaa maailmanlaajuiseen katastrofiin kuin hitaaseen kehitykseen. Ennen evoluutioteorian valtaantuloa katastrofismi oli yleisesti hyväksytty periaate. Takaa-ajajan ja takaa ajettavan roolit olivat vaihtumassa.

Suomessa etenkin Yhdysvalloissa virinnyttä evoluutiokeskustelua luonnehdittiin lähinnä uskonnollisten piirien katalaksi yritykseksi saada uskonnonopetusta kouluihin ja konservatiivipoliitikkojen (mm. eräs R. Reagan) vaalipropagandaksi. Historian ivana voidaan pitää, että paikoin Yhdysvalloissa evoluution opettaminen biologian tunneilla on nykyisin kielletty (sitä saa opettaa esim. filosofiana).

  Suomessa evoluutioteoria oli tieteessä ja uskonnossa vallitseva käsitys aina 1970-luvulle saakka. Ainoastaan Uuras Saarnivaara tuntui ennen tätä olevan toista mieltä. Keskustelu leimattiin täälläkin lähinnä uskonnolliseksi propagandaksi. Merkittävänä tapauksena oli A.E. Wilder-Smithin vierailu Suomessa vuonna 1980, jolloin jopa kirkon piiristä keskustelua pyrittiin vaimentamaan ns. ulkopolitiikan kortilla. Keskustelun laineet kävivät tuolloin korkeina, sen sijaan Pekka Reinikaisen kirja Unohdettu Genesis vuodelta 1991 herätti yllättäen paljon vähemmän (ainakaan julkisia) intohimoja. Kritiikki tuntuu vihdoinkin saavuttaneen hovikelpoisuuden, josta Helsingin yliopistolla keväällä 1999 järjestetty seminaari ’Evoluutio ja maailmankatsomus’ on osoituksena. Kritiikkiä ei enää voi olankohautuksella sivuuttaa.

  Darwinin teorian läpimurrolla on monta selitystä. Eräs tärkeimmistä lienee se, että hänen kirjansa vetosi haluun selittää kaikki asiat luonnollisella tavalla. Samaan aikaan monet vaikutusvaltaiset liikkeet vaativat, että tieteen tulee vedota vain fysikaalisiin syihin, eikä yliluonnollisiin voimiin. Myös 1800-luvun edistysajatukset, joiden mukaan vain vapaassa kilpailussa – kaikilla mahdollisilla alueilla – syntyvät parhaat tulokset. Mutta nämä eivät yksin riitä selittämään evoluution läpimurtoa. Darwin pystyi, toisin kuin edeltäjänsä, perustelemaan teoriansa monin esimerkein. Hän kykeni esittämään yksinkertaisen mekanismin: valintateorian.

  Lähtiessään Beagle-laivalla 1831-1836 Darwin itse ilmeisesti uskoi lajien muuttumattomuuteen. Tämä usko häneltä tuhoutui ja hän ajautui toiseen äärimmäisyyteen, että lajit voivat muuttua ilman rajoja. Tätä helpotti se, että perinnöllisyystieteen mekanismit olivat täysin tuntemattomia. Darwin havaitsi vähäistä muuntelua, josta hän teki johtopäätöksen, että mikä tahansa muutos on mahdollista. Mendelin (1865) perinnöllisyyssäännöt jäivät 1900-luvun alkuun lähes huomiotta. Darwinin valintateoria joutui silloin kriisiin, vaikka itse evoluutioteoriaa ei enää kyseenalaistettu.

  Evolutionististen ajatusten juuret ovat esikristillisissä filosofioissa ja uskonnoissa. Evolutionismin läpimurtoon vaikutti kaksi päätekijää: erilaisten filosofioiden läpitunkema henkinen ilmapiiri, sekä Darwinin että muiden luonnontutkijoiden rikas, vaikkakin yksipuolisesti tulkitsema havaintoaineisto. Luonnontieteelliset tulokset eivät pakottaneet evoluutio-opin muodostamista. Väärä on myös käsitys, että Darwinin havainnot johtivat luomisopin kumoamiseen. Kuitenkin tietyt luomisteoreettiset näkemykset (lajien muuttumattomuus) osoitettiin vääriksi.

Evoluutio ja maailmankatsomus -seminaari. Helsinki 29.5.1999

 
 
 
14.12.08