Evoluutioteorian kriisikohdat

Evoluutioteorian uskotaan tarjoavan tosiasioihin perustuvan selityksen maapallon lukuisten erilaisten elämänmuotojen alkuperästä. Lähemmin tarkasteltuna asia ei kuitenkaan ole läheskään niin selvä kuin yleisesti ajatellaan. Itse asiassa teoria on tässä tehtävässään epäonnistunut pahasti kaikissa keskeisissä kohdissaan.

Elämän alku on edelleen täysi mysteeri eikä ole edes toimivivia malleja sen tutkimiseksi. Ei ole myöskään selkeää kuvaa siitä, miten ja millaisten mekanismien tuloksena eri lajien tarvitsemat uudet ominaisuudet syntyvät. Tunnetut luonnolliset mekanismit eivät kykene selittämään monimutkaisia sopeutumia. Ns. 'sokea kelloseppä' - hypoteesiin perustuvat selitykset ovat kerta toisensa jälkeen osoittautuneet heppoisiksi. Mutaatio- ja molekyylibiologiset tutkimukset eivät ole antaneet kaivattua tukea. Fossiilit, joiden piti tarjota teorialle vakuuttava todistusaineisto, todistavatkin itse asiassa sitä vastaan.

Luonnonvalinta

Evoluution päämekanismina pidetään luonnonvalintaa. Darwin uskoi sen toimivan yksinkertaisesti siten, että kyvykkäämmät yksilöt säilyvät muita paremmin. Pian kuitenkin huomattiin, ettei tämä selitä lainkaan sitä, mistä nämä kyvykkäät tulevat. Kun mutaatiot löydettiin, siihen tartuttiin oitis mekanismin puuttuvana renkaana. Nyt uskotaan mutaatioiden silloin tällöin saavan aikaan yksilöitä, jotka sopeutuvat muita paremmin ympäristön olosuhteiden muutoksiin. Nämä yksilöt saisivat luonnollisesti eniten jälkeläisiä, mikä varmistaisi tämän uuden 'lajin' säilymisen. Tämän tapahtumaketjun uskotaan selittävän myös sen, miten elämä kaikissa eri muodoissaan on saanut alkunsa. Tosiasia kuitenkin on, että juuri tätä luonnonvalinta ei edelleenkään selitä.

Tavallinen vastaus monimutkaisten sopeutumien alkuperää koskeviin kysymyksiin on, että ne ovat tavalla tai toisella hyödyllisiä kyseisille lajeille. Sanotaan, että ne ovat valintaetu, joka on auttanut lajia säilymään ja jatkamaan sukuaan ympäristön muuttuvissa oloissa. Valintaetua tarjotaan siis selitykseksi sille, että ne kehittyivät.

Ei vaadita akateemista koulutusta sen toteamiseksi, että meillä on jalat, kädet tai silmät siksi, että niistä on meille hyötyä. Mutta jokainen tajuaa myös, ettei niiden hyödyllisyys selitä, miten ne ovat kehittyneet. Valintaetu ei anna vastausta siihen, miten jokin ominaisuus sai alkunsa. Silti juuri tämä on se asia, mikä teorian pitäisi kyetä selittämään. Ilman järkevää selitystä kaikki jää uskon asiaksi.

Molekyylibiologia ja mutaatiot

Peruskysymys siis on: miten kaikki erilaiset elämänmuodot ja niiden tyypilliset ominaisuudet saivat alkunsa? Luonnonvalinta selittää vain hyvin pienimuotoisen muuntelun ja sopeutumisen, mutta ei niitä oleellisesti suurempia muutoksia, joita monimutkaisten uusien rakenteiden syntyminen edellyttää. Koska mutaatiot ovat ainoa mahdollinen mekanismi joka voisi saada aikaan suurempia muutoksia, niistä on jatkuvasti etsitty tukea evoluutioteorialle. Tutkimukset kohdistuivat vuosikymmeniä banaanikärpäsiin, mutta ovat sittemmin keskittyneet huomattavasti nopeammin lisääntyviin bakteereihin. Tutkimusten tulosta kuvastaa hyvin vuosikymmeniä bakteerien mutaatioita tutkineen ranskal. eläintieteilijän ja evolutionistin Pierre-Paul Grasse'n lausunto:

"Mikä merkitys niiden loputtomilla mutaatioilla on, kun ne eivät muutu? Loppujen lopuksi bakteerien ja virusten mutaatiot ovat enemmänkin perinnöllistä vaihtelua mediaanin molemmin puolin, heilahtelua oikealle ja vasemmalle, ilman todellista evolutiivista vaikutusta."

Myös Siegfried Scherer, mikrobiologian professori Münchenin tekn. korkeakoulusta, on kokeissaan yrittänyt selvittää, miten paljon luonnonvalinta pystyy muuttamaan bakteereita. Hän on joutunut toteamaan:

"Tämän kokeen tulos on hyvin selvä. Geeneissä tapahtuu erilaisia muutoksia, mutta bakteerien lajityypillinen rakenne ei koskaan muutu. Tämä on havaintoihin perustuva todiste sille, että mikroevoluution prosesseille on rajansa."

Mistä sitten tulee usko siihen, että mutaatioiden kautta sittenkin syntyisi jotain olennaisesti uutta? Yksinkertaisesti siitä, että mutaatio on ainoa mahdollisuus.

Elämän alkuperä

Meidät on saatu uskomaan, ettei ole vaikea kuvitella mekanismia, jolla maapallon alkuolosuhteissa kehittyi orgaanisia molekyylejä jotka sitten rakentuivat itsestään jonkinlaiseksi solun esiasteeksi. Ja että tämä elämän alkio sitten jotenkin keksi keinon replikoitua eli tehdä kopioita itsestään. Tämä kuviteltu helppous on syynä myös siihen uskomukseen, että sama olisi voinut tapahtua lukuisilla muillakin planeetoilla. Se on kuitenkin kaukana totuudesta.

Miller-Urey -kokeet vuonna 1953 näyttivät antavan tukea ajatukselle, että proteiinien rakenneosia, kuten aminohappoja, saattaisi syntyä itsestään maapallon varhaisen ilmakehän vallitessa. Heidän koejärjestelynsä olivat kylläkin kaukana luonnollisesta tilanteesta ja niiden tuloksetkin nykytutkijoiden mielestä merkityksettömiä. Lopullisesti hypoteesi joutui kriisiin kun tutkijat v. 1993 päätyivät aivan toisenlaiseen alkuilmakehän koostumukseen kuin Miller ja Urey olivat olettaneet. Uusi käsitys vaihtoi ammoniakkia, vetyä, metaania ja vesihöyryä sisältävän ilmakehän realistisempaan typpeä, hiilidioksidia, häkää ja muita myrkyllisiä aineita kuten vapaita happimolekyylejä sisältävään ilmakehään. Se ei ollut enää suosiollinen elämän tarvitsemille molekyyleille.

Lukuisat kokeelliset yritykset simuloida varhaista ilmakehää ovat toistuvasti joutuneet kritiikin kohteeksi, eikä sen koostumuksesta ole olemassa yleisesti hyväksyttyä mallia. Klaus Dose summaa tilanteen:

"Yli 30 vuoden kokeilut kemiallisen ja molekyylievoluution kentällä ovat pikemminkin tuoneet esiin elämän alkuun liittyvän ongelman suunnattomuuden kuin sen ratkaisun. Nykyään keskustellaan periaatteessa vain asiaan liittyvistä teorioista ja kokeista ja niiden ajautumisesta umpikujaan tai tunnustetaan tietämättömyys." (Interdisciplinary Science Review 13,1988)

Tänä päivänä tilanne on edelleen yhtä epäselvä. Silti kaikki nämä vaikeudet, niin vakavia kuin ovatkin, eivät vielä ole se todellinen ongelma. Päävaikeus kemiallisen evoluution näkymässä on selittää DNA:n informatiivinen koodi ilman yhtälön älyllistä osapuolta. Jo itse koodin olemassaolo on ongelma, sillä evoluutioteoria ei ennusta sellaista.

DNA sisältää käsikirjoituksen eli geneettisen ohjeiston jonka mukaan biologinen organismi rakentuu. Sen toimintaa kuvaillaan usein kielellisillä käsitteillä: DNA 'kääntyy' RNA:ksi joka vuorostaan 'koodaa' proteiineja. Tästä käsite 'geneettinen koodi'. Koodin olemassaolo edellyttää koodin laatijaa, älyä. Pelkät luonnolliset mekanismit eivät tarjoa keinoja eivätkä edes syitä sellaisen syntymiseen.

Monimutkaiset sopeutumat

Evoluutiobiologian ehkä suurin yksittäinen ongelma on uusien morfologisten ja biokemiallisten ominaisuuksien ilmaantuminen. Voidaan kyllä kuvailla tarkoin, miten olemassa olevat eliöt ovat sopeutuneet ympäristöönsä, mutta nähdään hyvin vähän vaivaa sen selvittämiseksi, miten niiden sopeutumiselle välttämättömät ominaisuudet syntyvät.

Jo Darwin totesi silmän rakenteen monimutkaiseksi, mutta hänelle ongelman ratkaisuksi riitti havainto, että on olemassa erilaisia silmiä, jotkut hieman mutkikkaampia kuin toiset. Niinpä hän päätteli yksioikoisesti, että silmä on hyvinkin voinut kehittyä pienten vähittäisten muutosten kautta.

Kuitenkin mm. tunnettu evolutionisti Ernst Mayr Harvardin yliopistosta on todennut, ettei luonnossa esiintyviä erilaisia silmiä voi asettaa niiden rakenteen perusteella mihinkään kehitykselliseen järjestykseen. Itse asiassa hän on sitä mieltä, että silmien on täytynyt kehittyä luonnossa ainakin neljäkymmentä eri kertaa.

Useat muutkin tutkijat ovat myöntäneet uusien ominaisuuksien ilmaantumisen olevan edelleen ongelma:

"Voidaan väittää, ettei ole olemassa suoria todisteita elimistöjen rakenteiden darvinistisesta alkuperästä - tumma Biston Betularia [koivukiitäjä] ei missään tapauksessa ole sellainen. Lopultakin on vain todettava, ettemme todellakaan tiedä, miten erilaiset elimistörakenteet syntyvät." (Wallace Arthur, Theories of Life 1987)

"Kun merkittävien uusien morfologisten ominaisuuksien synty on vielä ratkaisematta, voidaan makroevoluutioon liittyvien kysymysten itsepintainen sitkeys nähdä myös ... haasteena oikeaoppisuudelle - vastineena sille näkemykselle, että synteettinen teoria kertoisi kaiken, mitä evoluutioprosesseista tarvitsee tietää." (Keith Stewart Thomson, American Zoologist, 1992)

Kykenemättömyys selittää eri lajeille tyypillisten ominaisuuksien syntyä ei ole evoluutioteorian ainoa puute. Joidenkin mielestä biologiset molekyylirakenteet ovat vielä vaikeammin selitettävissä. Solujen arkkitehtuuri on uskomattoman monimutkainen ja edellyttää useimmiten kaikkien komponenttiensa läsnäoloa toimiakseen. Sellaisen rakentuminen vähitellen pitkän ajan kuluessa on vastoin evoluutioteorian keskeistä mekanismia, luonnonvalintaa. Se ei olisi säilyttänyt miljoonia vuosia tarpeetonta puolivalmista rakennetta vaan olisi ennen pitkää haitallisena hylännyt sen.

Tiedelehti Journal of Molecular Evolution -lehden yli kymmenen vuoden aikana julkaisemien satojen molekyylibiologiaa käsittelevien artikkelien joukossa ei ollut ainuttakaan, jossa olisi yritetty selittää jonkin biomolekyylijärjestelmän alkuperää. Molekyylievoluutiota työkseen tutkivilla on ollut kiire selvittäessään ihmisen ja bakteerin sytokromi c -molekyylissa olevia eroja sen sijaan että olisivat perehtyneet paljon perustavampaa laatua olevaan kysymykseen sytokromi c:n alkuperästä.

Sokea kelloseppä -hypoteesi

Niinpä kun puhutaan evoluutioteorian edellyttämistä perustavan laatuisista muutoksista kuten lintujen siivet, kalojen ja valaiden erilaiset sopeutumat uimiseen, ihmisen silmä tai mitokondrioiden, ribosomien ja värekarvojen mikroskooppinen työskentely, evoluutioteorialla ei ole uskottavaa selitystä niiden alkuperästä. Jotkut silti yrittävät. Kirjassaan Sokea kelloseppä Richard Dawkins selittää:

"Luonto on kuin sokea kelloseppä, koska se ei näe eteensä, ei tiedä seurauksia eikä sillä ole mitään tarkoitusta tai päämäärää. Luonnonvalinnan elävä tulos antaa kuitenkin sen häkellyttävän vaikutelman kuin se olisi taitavan kelloseppämestarin työtä; se luo illuusion tarkoituksesta ja suunnittelusta."

Tältä pohjalta Dawkins yrittää sitten selittää, miten lentokyky sai alkunsa:

"Miten siivet saivat alkunsa? Monet eläimet hyppivät oksalta oksalle ja putosivat joskus maahan. Erityisesti pienet eläimet saivat kokoonsa ja painoonsa nähden paljon ilmaa alleen, mikä auttoi niitä hyppäämään kauemmas tai esti putoamasta. Niiden keho toimi karkeatekoisena kantopintana. Jokainen suuntaus kohti kasvanutta kantopintaa suhteessa painoon oli avuksi, esim. ihopoimun kasvaminen liitoskulmiin .. riippumatta siitä miten pieni ja siiven kaltainen se oli. On oltava jokin korkeus, h, josta pudotessaan eläin voisi juuri katkaista kaulansa. Tällä kriittisellä alueella jokainen vähäinenkin parannus liitokyvyssä voisi olla ratkaiseva elossa säilymiselle. Kun siivenlätkät yleistyisivät, kriittinen korkeus alkaisi vähitellen kasvaa .. ja lopulta tuloksena olisi täydelliset siivet."

Tämä päättely saattaa kuulostaa harkitulta, mutta sisältää ainakin kolme virheellistä oletusta. Ensimmäinen on uskomus, että luonto tarjoaisi valmiina kokonaisen ketjun suotuisia ja tarkalleen sopivia mutaatioita, eli kaikki ne miljoonat vaiheet, joita siiven esiasteiden vähittäiseen siiviksi kehittymiseen tarvitaan. Lintujen lentokykyvyn saavuttamiseen pelkät siivet eivät vielä edes riitä: niiden lisäksi tarvitaan lukemattomia muutoksia lihaksistossa ja niitä ohjaavassa hermostossa, luustossa, hengityselimissä ja verenkierrossa.

Toinen virhepäätelmä on, ettei mutaatioilla olisi lainkaan toissijaisia haitallisia vaikutuksia. Puolivalmiit siivet selvästikin heikentäisivät tarttumiskykyä, jolla oksalta oksalle hypittäessä on vähintään yhtä suuri merkitys kuin liitokyvyllä. Pakotilanteessa tarpeellinen juoksukykykin todennäköisesti heikentyisi, joten lajin selviytymismahdollisuudet todellisuudessa vain huononisivat.

Kolmas virhe on usein käytetty rinnastus ihmistekoisiin esineisiin. Ajatellaan, että jos inhimillinen toiminta (mikä suuressa määrin perustuu valintoihin) voi saada niin paljon kehitystä aikaan vain muutamassa vuodessa, niin mihin sitten luonnonvalinta pystyykään miljoonissa vuosissa. Tällaisessa ajattelussa tahallisesti unohdetaan se, etteivät ihmistekoisten esineiden ja rakenteiden laadulliset parannukset synny sattumien vaan älyllisen suunnittelun ja tarkoitushakuisuuden pohjalta. Tällöin myös huonot vaihtoehdot karsiutuvat pois suhteellisen tehokkaasti ja nopeasti.

Kaikki muutkin sokea kelloseppä -hypoteesiin perustuvat selitykset putoavat kriittisessä tarkastelussa pelkkien tarinoiden kategoriaan. Esimerkkinä voisi mainita ns. kärpäslätkäteorian, jonka mukaan linnut käyttivät aluksi siipiään hyönteisten pyydystämiseen. Hypoteesin esittäjä vain sattui unohtamaan, että tällöin kärpäset olisivat jo kehittäneet sen lentokyvyn, minkä hänen teoriansa yritti selittää.

Eräs toinen tutkija yritti selittää ihmisen karvattomuutta ja naisen isoja rintoja ns. vesiapinateorialla. Sen mukaan karvoitus olisi ollut haitaksi tai ainakin tarpeeton rantavesissä kahlaileville ja sieltä ruokaansa etsiville apinoille. Hän nähtävästi unohti, että monilla vesieläimillä (kuten saukoilla, piisameilla, majavilla, hylkeillä) on karvapeite. Naaraspuolisten yksilöiden rintojen hän uskoi kasvaneen isoiksi, jotta sylissä oleva pentu olisi saanut niistä pitävän otteen ja välttynyt putoamasta veteen. Tällaisia lamarkistisia tarinoita on helppo sepittää, mutta niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Eräs mielikuvituksellisimmista tarinoista koskee valaan oletettua kehitystä. Sen mukaan ensin oli kala, joka muuttui sammakkoeläimeksi, sitten matelijaksi ja lopulta ketun kokoiseksi sorkkaeläimeksi, jolla oli suippo pää ja terävät hampaat. Sitten jostain syystä "tämä nisäkäs halusi takaisin veteen niin voimakkaasti, että sen etujalat alkoivat muuttua ensin räpylöiksi ja sitten eviksi, takajalat surkastuivat ja pitkän hännän tilalle alkoi muotoutua pyrstö. Samalla tämä parin kilon painoinen eläin alkoi kasvaa. Se venyi ja lihoi ja lihoi kunnes painoi 130 000 kiloa. Pituutta sille kertyi n. 30 metriä. Siitä kehittyi valas." www.kp-art.fi/taustaa/

Fossiilien todistus

Darwin suhtautui hyvin toiveikkaasti siihen, että tulevat fossiililöydöt todistaisivat evoluutioteorian oikeaksi. Kuluneet 150 vuotta ovat kuitenkin tuottaneet hänen seuraajilleen pettymyksen, sillä empiiriset tosiasiat osoittavat ihan muuta. Ns. kambrikauden kerrostumat osoittavat (evolutiivisesti tulkittuna) lähes kaikkien eliökunnan päälajien ilmaantuneen äkisti n. 500 milj. vuotta sitten (evolutionistien mukaan) ilman edeltäviä muotoja. Syystäkin puhutaan kambrikauden räjähdyksestä. Yksin tämä seikka riittäisi kumoamaan hitaan kehityksen teorian.

Erilaisten eliöiden ja kasvien kivettyneitä jäännöksiä eli fossiileja on löydetty kaikkiaan lähes 100 miljoonaa ja noin 250 000 eri lajia. Ne edustavat 99,9% tunnetuista ja olemassa olevista lajeista, mukaan luettuna 80 prosenttia nykyisistä nisäkäsheimoista. Fossiilit eivät siten todista lajien jatkuvasta muuttumisesta vaan puhuvat selvästi sitä vastaan. Tämä koskee myös ihmisfossiileja. Vaikka hyväksyttäisiin oletetut pitkät ajanjaksotkin, fossiilit osoittavat, ettei mitään evoluutiota ole tapahtunut.

Evoluutioteoria kykenee sulattamaan itseensä koko joukon ristiriitaisia asioita, mutta siitä seuraa ettei se ole falsifioitavissa. Vaikka ei olekaan mitään väärää siinä, että teoria mahdollistaa erilaisia toteutumisvaihtoehtoja, on virhe pitää jotakin niistä teoriaa tukevana todisteena. Jos teoria ennustaa sekä A:n että sen vastakohdan ei kumpaakaan voi käyttää teorian todisteena. Tilannetta voisi verrata aikatauluun, jonka mukaan bussi joko tulee pysäkille tai ei tule. Aikataulu kylläkin pitää aina paikkansa, mutta on silti käyttökelvoton, koska sen perusteella ei tiedä tuleeko bussi vai ei.

 
Lähteitä:
www.origins.org/articles/bohlinray_5crises.html  
 
Laaja kooste evoluutioteorian kriiseistä vv. 1959 - 2006 (engl.):
evolution-facts.org/Evolution-handbook/  
 
17.02.07