Evoluution petos

Otteita Harun Yahuan samannimisestä kirjasta

Vedestä maalle siirtymisen tarina

Evolutionistit olettavat kambrikauden kerrostumissa esiintyvien meren selkärangattomien jotenkin kehittyneen kymmenien miljoonien vuosien kuluessa kaloiksi. Samoin kuin kambrikauden selkärangattomilla ei ole esimuotoja, ei ole siirtymävaiheen linkkejä, jotka osoittaisivat evoluution näiden selkärangattomien ja kalojen välillä. On huomautettava, että selkärangattomien ja kalojen välillä on suunnattomia rakenteellisia eroja. Selkärangattomien kovat kudokset ovat niiden muun kehon ulkopuolella, kuun taas kalat ovat selkärankaisia, joilla kovat kudokset ovat kehon sisällä. Näin suunnattoman "evoluution" toteutuminen olisi vaatinut miljardeja askelia, ja sitä osoittamassa pitäisi olla miljardeja välittäviä muotoja.

Evolutionistit ovat kaivaneet fossiilikerrostumia 140 vuoden ajan etsien tällaisia oletettuja muotoja. He ovat löytäneet miljoonia selkärangattomien ja miljoonia kalojen fossiileja. Mutta kukaan ei ole koskaan löytänyt yhtään fossiilia, joka olisi puolivälissä selkärangattoman ja kalan välillä. Evolutionistinen paleontologi Gerald T. Todd myöntää tämän tosiasian artikkelissa "Evolution of the Lung and the Origin of Bony Fishes" ("Keuhkojen evoluutio ja ruotoisten kalojen alkuperä"):

"Kaikki kolme ruotoisten kalojen alaryhmää esiintyvät fossiiliaineistossa ensimmäisen kerran suunnilleen samaan aikaan. Ne ovat heti suuressa määrin morfologisesti erilaistuneita ja raskaasti varustautuneita. Miten ne saivat alkunsa? Mikä sai ne eroamaan niin paljon toisistaan? Miten ne kaikki saivat raskaan panssarin? Ja miksi ei ole jäänyt mitään jälkeä aikaisemmista, välittävistä muodoista? "

Evoluutioteoria menee yhden askeleen edemmäs ja väittää, että selkärangattomista kehittyneet kalat muuttuivat sammakkoeläimiksi. Mutta tällä rakennelmalla ei ole todisteita. Ei ole yhtään ainoaa fossiilia todistamassa, että joskus olisi elänyt puoliksi kalan ja puoliksi sammakkoeläimen kaltainen olento. Tämän tosiasian on vahvistanut tunnettu evolutionistinen auktoriteetti Robert L. Carroll, teoksen Vertebrate Paleontology and Evolution (Selkärankaisten paleontologia ja evoluutio) kirjoittaja, tosin vastahakoisesti: "Meillä ei ole välittäviä fossiileja (nelijalkaisten esimuodoksi ehdotettujen) rhipidistian-kalojen ja varhaisten sammakkoeläinten välillä." Kaksi evolutionistista paleontologia, Colbert ja Morales huomauttavat sammakkoeläinten kolmesta pääryhmästä, sammakoista, salamantereista ja matosammakoista (caeciliade):

"Ei ole todisteita siitä, että millään paleotsooisilla sammakkoeläimillä olisi ollut yhdistelmä piirteitä, jotka voisi odottaa olleen yksittäisellä yhteisellä esimuodolla. Vanhimmat tunnetut sammakot, salamanterit ja matosammakot ovat hyvin samanlaisia kuin niiden nykyiset jälkeläiset.

Vielä noin viisikymmentä vuotta sitten evolutionistit ajattelivat, että sellainen olento (siirtymämuoto kalojen ja maaeläinten välillä) oli todella ollut olemassa. Tämä latimeriaksi kutsuttu ja noin 410 miljoonaa vuotta vanhaksi arvioitu kala esitettiin siirtymämuotona, jolla oli alkeelliset keuhkot, kehittyneet aivot, verenkierto- ja ruoansulatusjärjestelmät, valmiina toimimaan kuivalla maalla, ja jopa alkeellinen kävelymekanismi. Nämä anatomiset tulkinnat hyväksyttiin tieteellisissä piireissä kiistämättömäksi totuudeksi aina 1930-luvun lopulle asti. Latimeria esitettiin aitona siirtymämuotona, joka todisti evolutionistisen siirtymisen vedestä maalle.

Intian valtameressä tehtiin kuitenkin 22.12.1938 hyvin mielenkiintoinen löytö. Merestä pyydystettiin elävä seitsemän miljoonaa vuotta sitten sukupuuttoon kuolleeksi luullun ja aikaisemmin siirtymämuodoksi väitetyn latimeria-suvun jäsen. Latimerian elävän prototyypin löytyminen aiheutti epäilemättä ankaran järkytyksen evolutionisteille. Evolutionistinen paleontologi J.L.B. Smith sanoi, ettei hän olisi voinut olla hämmästyneempi, jos olisi löytänyt elävän dinosauruksen. Myöhemmin on löydetty yli 200 latimeriaa monilla eri kerroilla eri puolilta maailmaa.

Elävät latimeriat paljastivat, miten pitkälle evolutionistit saattoivat mennä kehittäessään kuviteltuja rakennelmiaan. Toisin kuin oli väitetty, latimerioilla ei ollut alkeellisia keuhkoja eikä suuria aivoja. Evolutionististen tutkijoiden keuhkoksi ehdottama elin paljastui vain rasvapussiksi. Lisäksi merestä maalle astumiseen valmistautuvana matelijaehdokkaana esitelty latimeria oli todellisuudessa kala, joka eli valtamerien syvyyksissä eikä koskaan tullut 180 metrin syvyyttä lähemmäs merenpintaa.

Miksi siirtyminen vedestä maalle on mahdotonta?

Evolutionistit väittävät, että vedessä elänyt laji jonain päivänä jollain tavoin astui maalle ja muuntui maalla eläväksi lajiksi. Joukko ilmeisiä tosiasioita tekee tällaisen siirtymisen mahdottomaksi.

  1. Painon kantaminen. Meressä elävillä olennoilla ei ole vaikeuksia kantaa omaa painoaan. Useimmat maalla elävät olennot käyttävät kuitenkin 40 prosenttia energiastaan painonsa kantamiseen. Merestä maalle siirtyneiden olentojen olisi pitänyt kehittää tarvittavat lihas- ja luustorakenteet sekä vastata lisääntyneeseen energian tarpeeseen samanaikaisesti, mikä on ollut mahdotonta satunnaisten mutaatioiden kautta.
  2. Lämmön säilyttäminen. Maalla lämpötila voi muuttua hyvin nopeasti ja se vaihtelee suuresti. Maalla elävällä olennolla on kehon mekanismi, joka auttaa sietämään sellaisia suuria lämpötilan vaihteluja. Meressä taas lämpötila muuttuu hitaasti eikä vaihtelu ole niin laajaa. Jos elävän organismin kehon toimintaa säätelee meren pysyvään lämpötilaan sopeutunut mekanismi, organismin pitäisi saada suojajärjestelmä varmistamaan, että lämpötilan muutokset vahingoittaisivat sitä mahdollisimman vähän sen eläessä maalla. On mieletöntä väittää kalojen saaneen sellaisen järjestelmän satunnaisten mutaatioiden kautta heti, kun ne astuivat maankamaralle.
  3. Veden käyttö. Aineenvaihdunnalle välttämätöntä vettä ja jopa kosteutta on maalla niukkojen vesivarastojen vuoksi välttämättä käytettävä rajoitetusti. Esimerkiksi ihon täytyy olla suunniteltu sallimaan veden luovuttaminen tiettyyn määrään asti mutta samalla estämään liiallinen haihtuminen. Siksi maalla elävillä olennoilla on janon tunne, toisin kuin meressä elävillä. Meressä elävien eläinten iho ei myöskään ole sopiva elämiseen muualla kuin vedessä.
  4. Munuaiset. Meressä elävät olennot voivat helposti poistaa kehostaan kuona-aineet, erityisesti ammoniakin, suodattamalla, koska niiden elinympäristössä on runsaasti vettä. Maalla vettä on käytettävä säästäväisesti. Siksi maaeläimillä on munuaisjärjestelmä. Ammoniakki säilötään muuntamalla se virtsaksi ja tässä erityksessä käytetään mahdollisimman vähän vettä. Lisäksi tarvitaan uusia järjestelmiä huolehtimaan munuaisten toiminnasta. Jotta siis siirtyminen vedestä maalle olisi voinut tapahtua, munuaisettomien eläinten olisi täytynyt yhtäkkiä kehittää munuaisjärjestelmä.
  5. Hengitysjärjestelmä. Kalat "hengittävät" ottamalla liuennutta happea vedestä, joka kulkee niiden kidusten läpi. Ne eivät pysty elämään muutamaa minuuttia kauemmin poissa vedestä. Voidakseen elää maalla niiden on täytynyt saada yhtäkkiä täydellinen keuhkojärjestelmä. On mitä varmimmin mahdotonta, että kaikki nämä dramaattiset fysiologiset muutokset olisivat voineet tapahtua organismissa samanaikaisesti ja sattumalta.

Lintujen höyhenten rakenne

Evoluutioteoria, joka väittää lintujen kehittyneen matelijoista, ei kykene selittämään valtavia eroja näiden kahden erilaisen eläinluokan välillä. Sellaisten piirteiden kuin luuston rakenteen, keuhkojärjestelmän ja tasalämpöisen aineenvaihdunnan suhteen linnut ovat hyvin erilaisia kuin matelijat. Yksi ylitsepääsemättömän kuilun lintujen ja matelijoiden välille muodostava piirre on lintujen höyhenten rakenne, joka on yksinomaan näille eläimille tunnusomainen.

Matelijan ruumis on suomujen peittämä, kun taas linnun ruumis on höyhenten peittämä. Koska evolutionistit väittävät matelijoita lintujen esimuodoiksi, heidän on väitettävä lintujen höyhenten kehittyneen matelijoiden suomuista. Höyhenten ja suomujen välillä ei kuitenkaan ole mitään yhtäläisyyksiä.

Connecticutin yliopiston fysiologian ja neurobiologian professori A.H. Brush hyväksyy tämän tosiasiaksi, vaikka hän on evolutionisti. "Jokainen piirre, niin geenien rakenne ja järjestelmä kuin muodonkehitys ja kudosten rakenne, on erilainen (höyhenissä ja suomuissa)." Lisäksi Brush tutkii lintujen höyhenten proteiinirakennetta ja väittää sen olevan "ainutlaatuinen selkärankaisten joukossa".

Ei ole fossiilitodisteita siitä, että lintujen höyhenet olisivat kehittyneet matelijoiden suomuista. Päinvastoin, höyhenet ilmaantuvat fossiiliaineistoon yhtäkkiä "kiistämättömän ainutlaatuisena" lintuja muista eläimistä erottavana piirteenä, kuten Brush toteaa. Matelijoissa ei myöskään ole havaittu mitään sellaista ihorakennetta, joka voisi muodostaa alkuperän höyhenille.

Vuonna 1996 evolutionistit kohisivat niin sanotun höyhenpeitteisen dinosauruksen fossiilista, joka nimettiin sinosauropteryxiksi. Vuonna 1997 kuitenkin paljastui, että näillä fossiileilla ei ollut mitään yhteyttä lintuihin ja että kyseessä eivät olleet nykyisten kaltaiset höyhenet.

Toisaalta linnun höyheniä tarkasti tutkittaessa kohdataan hyvin monimutkainen rakenne, jota ei voi selittää evoluutioprosessilla. Kuuluisa ornitologi Alan Feduccia toteaa, että "niiden jokaisella piirteellä on aerodynaamisia tehtäviä. Höyhenet ovat hyvin kevyitä, niillä on pienimmissä nopeuksissa lisääntyvä kyky kohota ylös, ja ne voivat palata aikaisempaan asentoonsa hyvin helposti." Ja hän jatkaa: "En voi ymmärtää, miten lentämiseen täydellisesti soveltuva elin on voinut ilmaantua alussa jotain toista tarkoitusta varten.

Mikä on kärpästen alkuperä?

Kun evolutionistit väittävät dinosaurusten muuntuneen linnuiksi, he tukevat väitettään sanomalla, että jotkut dinosaurukset, jotka räpyttivät eturaajojaan ottaakseen kiinni kärpäsiä, "ottivat siivet alleen ja lensivät" kuten kuvassa. Tällä teorialla ei ole mitään tieteellistä perustaa ja se on vain mielikuvituksen tuote. Lisäksi se sisältää selvän loogisen ristiriidan. Evolutionistien lentämisen alkuperälle antama selitys on esimerkki, jossa esiintyy jo lentokyvyltään täydellinen kärpänen. Kärpänen räpyttää siipiään keskimäärin 500 kertaa sekunnissa, kun ihminen ei pysty sulkemaan ja avaamaan silmiään kymmentä kertaa sekunnissa. Lisäksi se liikuttaa molempia siipiään samanaikaisesti. Vähäisinkin eritahtisuus siipien värähtelyssä saisi kärpäsen menettämään tasapainonsa, mutta sellaista ei koskaan tapahdu.


Kärpästen pyydystämisen on uskottu johtaneen lentotaitoon!

Evolutionistien pitäisi ensin pystyä antamaan selitys sille, miten kärpänen on saanut täydellisen lentokykynsä. Sen sijaan he sepittävät kuvitteellisia rakennelmia siitä, miten paljon kömpelömmät eläimet kuten matelijat päätyivät lentämään. Jo kärpäsessä ilmenevä täydellinen luomistyö tekee evoluutioväitteet pätemättömiksi. Englantilainen biologi Robin Wootton kirjoitti artikkelissa "The Mechanical Design of Fly Wings" ("Kärpäsen siipien mekaaninen rakenne"):

"Mitä paremmin ymmärrämme hyönteisen siipien toimintaa, sitä herkempänä ja kauniimpana niiden rakenne ilmenee. Rakenteet suunnitellaan perinteisesti niin, että ne muovautuvat mahdollisimman vähän; mekanismit suunnitellaan liikuttamaan osiaan ennustettavilla tavoilla. Hyönteisten siivet yhdistävät nämä piirteet: niissä toimivat osat, joissa on laajalti erilaisia elastisia ominaisuuksia ja jotka on koottu yhteen siten, että saavutetaan sopivat muovautumiset reaktioina kaikkiin asianmukaisiin voimiin ja että ilmaa käytetään hyväksi mahdollisimman tehokkaasti. Niillä on hyvin vähän jos lainkaan teknologisia vertailukohtia - toistaiseksi."

Toisaalta ei ole yhtään fossiilia, joka olisi todiste kärpästen kuvitteellisesta evoluutiosta. Tämä on se mitä merkittävä ranskalainen eläintieteilijä Pierre Grassé tarkoitti sanoessaan: "Hyönteisten alkuperä on hämärän peitossa."

Hevosen evoluutio

Viime aikoihin asti evoluutioteorian pääasiallisena fossiilitodisteena esitettiin kuvitteellinen hevosen evoluution osoittava sarja. Nykyään monet evolutionistit itse myöntävät suoraan, että hevosen evoluution rakennelma on kärsinyt vararikon. Evolutionisti Boyce Rensberger sanoi - pitäessään puheen Chicagon luonnontieteen kenttämuseossa vuonna 1980 pidetyssä 150 evolutionistin nelipäiväisessä symposiumissa, joka käsitteli asteittaisen evoluutioteorian ongelmia - että hevosen evoluution rakennelmalla ei ole perusteita fossiiliaineistossa ja että ei ole havaintoja kehitysprosessista, joka vastaisi hevosen asteittaista evoluutiota.

Suositun hevosen evoluution esimerkin, jossa ehdotetaan asteittaista muutosten sarjaa nelivarpaisesta, ketunkokoisesta 50 miljoonaa vuotta sitten eläneestä olennosta nykyiseksi yksivarpaiseksi ja paljon suuremmaksi hevoseksi, on jo kauan tiedetty olevan väärä. Asteittaisen muuttumisen sijasta näiden välittävien lajien fossiilit viittaavat siihen, että kukin laji oli täysin erillinen, vallitsi muuttumattomana ja kuoli sitten sukupuuttoon. Siirtymämuotoja ei tunneta.

Englannin luonnonhistorian museon kuuluisa paleontologi Colin Patterson sanoi museon pohjakerroksessa yleisölle avoinna olleesta "hevosen evoluutiota" esittelevästä näyttelystä:

"On kerrottu hurja määrä toinen toistaan mielikuvituksellisempia tarinoita siitä, millainen tämän (elämän) historian luonne todella on. Kuuluisa esimerkki on yhä alakerrassa esillä oleva, ehkä viisikymmentä vuotta sitten rakennettu hevosen evoluution esitys. Oppikirja toisensa jälkeen on esittänyt sen kirjaimellisena totuutena. Tämä on minusta todella valitettavaa, erityisesti koska tällaisia tarinoita tarjoavat ihmiset saattavat itse olla tietoisia siitä, että osa tästä aineksesta on luonteeltaan spekulatiivista."

Mikä siis on "hevosen evoluution" rakennelman perusta? Tämä rakennelma muodostettiin hämäävien kaavioiden avulla, jotka oli laadittu asettamalla sarjaksi fossiileja erillisistä, laajasti eri aikoina Intiassa, Etelä-Afrikassa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa eläneistä lajeista yksinomaan evolutionistien rikkaan mielikuvituksen perusteella. Eri tutkijat ovat ehdottaneet yli 20 erilaista karttaa hevosen evoluutiosta. Evolutionistit eivät ole saavuttaneet yhteisymmärrystä sukupuista, jotka täysin eroavat toisistaan. Ainoa yhtymäkohta näissä rakennelmissa oli usko, että hevosen (equus) esimuoto oli eoseenikaudella, 55 miljoonaa vuotta sitten elänyt koiran kokoinen eläin eohippus. Mutta oletetut kehityslinjat eohippuksesta equusiin ovat täysin epäyhtenäiset.

Evolutionistinen tiedetoimittaja Gordon R. Taylor selittää tätä harvoin tunnustettua totuutta kirjassaan The Great Evolution Mystery (Suuri evoluutioarvoitus):

"Mutta evoluutioteorian suurin heikkous on ehkä se, että paleontologit eivät ole onnistuneet löytämään vakuuttavia suvunkehityslinjoja tai eliöiden sarjoja, jotka edustaisivat olennaista kehityksellistä muutosta. Hevonen mainitaan usein ainoana täydellisesti viimeisteltynä esimerkkinä. Mutta tosiasia on, että linja eohippuksesta equusiin on hyvin säännötön. Sen väitetään osoittavan jatkuvaa koon kasvua, mutta jotkut muunnokset eivät todellisuudessa olleet suurempia kuin eohippus vaan sitä pienempiä. Näytteitä eri lähteistä voi yhdistää vakuuttavan näköiseksi sarjaksi, mutta ei ole mitään todisteita siitä, että ne todella muodostivat tällaisen sarjan ajassa.

Kaikki nämä seikat todistavat vahvasti, että darwinilaisuuden vankimpana tukena pidetyt hevosen evoluution kaaviot ovat vain mielikuvituksellisia ja epätodennäköisiä tarinoita.

Darwin ja pygmit

Kun Darwin oli kirjassaan The Descent of Man (Ihmisen polveutuminen) väittänyt, että ihminen oli kehittynyt vähitellen apinan kaltaisista olennoista, hän alkoi etsiä fossiileja väitteensä todistamiseksi. Jotkut evolutionistit kuitenkin uskoivat, että puolittain ihmisen, puolittain apinan kaltaisia olentoja saattoi löytää paitsi fossiiliaineistosta, myös elävinä eri puolilta maailmaa. 1900-luvun alkupuolella nämä pyrkimykset löytää eläviä siirtymämuotoja johtivat valitettaviin tapauksiin. Yksi julmimmista on tarina Ota Benga -nimisestä pygmistä.

Evolutionistinen tutkija otti Ota Bengan kiinni Kongossa vuonna 1904. Hänen nimensä tarkoittaa hänen omalla kielellään ystävää. Hänellä oli vaimo ja kaksi lasta. Kahlittuna ja häkissä kuin eläin hänet vietiin Yhdysvaltoihin, missä evolutionistitutkija esitteli häntä yleisölle St. Louisin maailmannäyttelyssä muiden apinalajien rinnalla ja nimitti häntä "ihmistä lähimmäksi siirtymämuodoksi". Kaksi vuotta myöhemmin hänet vietiin Bronxin eläintarhaan New Yorkiin ja siellä häntä pidettiin näytteillä kategoriassa "ihmisen muinaiset esi-isät" yhdessä muutamien simpanssien, Dinah-nimisen gorillan ja Dohung-nimisen orangin kanssa. Eläintarhan evolutionistinen johtaja Dr William T. Hornaday piti pitkiä puheita siitä, miten ylpeä hän oli, kun hänellä oli tämä poikkeuksellinen siirtymämuoto eläintarhassaan, ja hän kohteli Ota Bengaa kuin tavallista eläintä. Kykenemättömänä kestämään saamaansa kohtelua Ota Benga lopulta teki itsemurhan.

Solu

Evolutionistinen tiedemies W.H. Thorpe myöntää, että "alkeellisin solu koostuu mekanismeista, jotka ovat uskomattoman paljon monimutkaisempia kuin mikään ihmisen toistaiseksi suunnittelema saati rakentama kone."

Solu on niin monimutkainen, että edes ihmiskunnan saavuttama korkein teknologia ei pysty tuottamaan sellaista. Mikään yritys keinotekoisen solun valmistamiseksi ei ole koskaan onnistunut. Kaikista sellaisista yrityksistä on itse asiassa luovuttu. Yksinkertaisten, kenen tahansa ymmärrettävissä olevien todennäköisyyslaskelmien avulla voi helposti havaita sen vaihtoehdon ehdottoman mahdottomuuden, että proteiinien toiminnallinen rakenne olisi syntynyt sattumasta.

Molekyylievoluutio

Keskikokoinen proteiinimolekyyli koostuu 288 aminohaposta, joita on kahtatoista eri lajia. Ne voisi järjestää noin10300 eri tavalla. Se on tähtitieteellisen suuri luku, joka koostuu ykkösestä ja 300 nollasta. Kaikista näistä mahdollisista järjestyksistä vain yksi muodostaa toivotun proteiinin. Loput ovat joko täysin hyödyttömiä tai mahdollisesti elämälle vahingollisia aminohappojen ketjuja.

Toisin sanoen vain yhden proteiinimolekyylin muodostumisen todennäköisyys on "yksi 10300:sta. Tämän yhden tapauksen sattumisen todennäköisyys on käytännöllisesti olematon. Matematiikassa kutsutaan "nollatodennäköisyyksiksi" todennäköisyyksiä, jotka ovat pienempiä kuin yhden suhde 1050:een.

Sitä paitsi 288 aminohapon proteiinimolekyyli on melko vaatimaton verrattuna tuhansista aminohapoista koostuviin jättiläisproteiinimolekyyleihin. Kun sovellamme samanlaista todennäköisyyslaskentaa näihin jättiläismolekyyleihin, näemme jopa sanan mahdoton käyvän riittämättömäksi.

Kun etenemme yhden askeleen elämän kehityksen rakennelmassa, havaitsemme, ettei yksi proteiini yksinään merkitse mitään. Yksi pienimmistä koskaan löydetyistä bakteereista, mycoplasma hominis H39, sisältää 600 eri proteiinityyppiä. Tässä tapauksessa olisi toistettava edellä yhdelle proteiinille tehdyt todennäköisyyslaskelmat kullekin näistä 600 proteiinityypistä. Tätä tulosta ei voi kuvata edes mahdottomuuden käsitteellä.

Jotkut tätä lukevat ja aikaisemmin evoluutioteorian tieteelliseksi selitykseksi hyväksyneet voivat epäillä, että mainitut luvut ovat liioiteltuja eivätkä vastaa tosiasioita. Näin ei kuitenkaan ole: luvut ovat ehdottomia ja konkreettisia tosiasioita. Kukaan evolutionisti ei voi esittää vastalauseita näitä lukuja vastaan. He myöntävät, että yhden proteiinin satunnaisen muodostumisen todennäköisyys on yhtä pieni kuin sen, että "koneella kirjoittava apina tuottaisi maailmanhistorian kuvauksen ilman ainuttakaan virhettä". Sen sijaan, että hyväksyisivät vaihtoehtoisen selityksen eli luomisen, he kuitenkin jatkavat mahdottomuuden puolustamista.

Monet evolutionistit myöntävät saman tosiasian. Esimerkiksi kuuluisa evolutionistinen tiedemies Harold F. Blum sanoo, että "pienimpien tunnettujen proteiinien kokoisen polypeptidin spontaani muodostuminen näyttää olevan kaiken todennäköisyyden ulkopuolella."

Evolutionistit väittävät, että molekyylinen evoluutio tapahtui hyvin pitkän ajan kuluessa ja että tämä pitkä aika teki mahdottoman mahdolliseksi. Aminohappojen on kuitenkin mahdotonta muodostaa proteiineja sattumalta riippumatta siitä, miten pitkä aika on. Amerikkalainen geologi William Stokes myöntää tämän kirjassaan Essentials of Earth History (Perusasiat maapallon historiasta) kirjoittaen, että todennäköisyys on niin pieni, että "sitä (proteiinia) ei syntyisi miljardien vuosien kuluessa yhdelläkään miljardeista planeetoista, joilla jokaisella olisi aminohappojen synnylle välttämätön tiivistynyt nestemäinen kerros".

Mitä tämä kaikki siis tarkoittaa? Kemian professori Perry Reeves vastaa tähän kysymykseen:

"Kun tarkastelee mahdollisten rakenteiden valtavaa määrää, jotka voisivat olla tuloksena yksinkertaisesta satunnaisesta aminohappojen yhdistymisestä höyrystyvässä alkumeressä, on hätkähdyttävää uskoa, että elämä olisi voinut saada alkunsa tällä tavoin. On uskottavampaa, että sellainen tehtävä olisi vaatinut Suuren Rakentajan ja hänen mestarillisen suunnitelmansa."

Jos edes yhden proteiinin satunnainen muodostuminen on mahdotonta, on miljardi kertaa mahdottomampaa, että noin miljoona sellaista proteiinia yhdistyy oikealla tavalla ja muodostaa kokonaisen ihmissolun. Lisäksi solu ei koskaan koostu pelkästään proteiinikasaumasta. Proteiinien lisäksi solu sisältää myös nuklidihappoja, hiilihydraatteja, lipidejä ja monia muita kemiallisia aineita kuten elektrolyyttejä, jotka ovat järjestyneet tietyssä suhteessa, sopusoinnussa ja mallissa sekä rakenteen että toiminnan osalta. Jokainen niistä toimii rakennuspalikkana tai proteiinien rinnalla eri soluelimissä.

New Yorkin yliopiston kemian professori ja DNA-asiantuntija Robert Shapiro laski todennäköisyyden yhden bakteerin sisältämien 2000 proteiinityypin satunnaiselle muodostumiselle. (Ihmissolussa on 200 000 erilaista proteiinityyppiä.) Hän päätyi lukuun yhden suhde 1040000 :een (uskomattomaan lukuun, jonka muodostavat ykkönen ja 40 000 nollaa).

Chandra Wickramasinghe, joka toimii soveltavan matematiikan ja tähtitieteen professorina Cardiffissa, Walesissa, huomauttaa:

"Todennäköisyys elämän muodostumiselle elottomasta aineesta on yhden suhde lukuun, jossa on 40 000 nollaa… Se on tarpeeksi suuri hautaamaan Darwinin ja koko evoluutioteorian. Ei ollut mitään alkukeitosta, ei tällä planeetalla eikä millään toisella, ja jos elämän alku ei ollut sattumanvarainen, sen täytyi olla tarkoituksellisen älyn tuote."

RNA

Harvardin kemistin Walter Gilbertin vuonna 1986 esittämän rakennelman mukaan miljardeja vuosia sitten muodostui sattumalta RNA-molekyyli, joka onnistui kopioimaan itsensä. Tämä RNA-molekyyli alkoi ulkoisten vaikutusten tuloksena tuottaa proteiineja. Sen jälkeen tuli välttämättömäksi tallentaa tämä informaatio toiseen molekyyliin, ja jotenkin sitten ilmaantui DNA.

Tämä tuskin kuviteltavissa oleva rakennelma koostuu joka vaiheessaan mahdottomuuksien ketjusta, ja se vain suurensi ongelmaa ja toi esiin monia selvittämättömiä kysymyksiä sen sijaan, että olisi tarjonnut mitään selitystä elämän alkuperälle:

1. Kun on mahdotonta selittää edes yhden sellaisen nukleotidin muodostumista sattumalta, jollaisista RNA koostuu, miten on mahdollista, että nämä kuvitteelliset nukleotidit muodostavat RNA:n liittymällä yhteen oikeaksi sarjaksi? Evolutionisti John Horgan myöntää RNA:n sattumanvaraisen muodostumisen mahdottomuuden seuraavasti:

"Kun tutkijat jatkavat RNA-maailman käsitteen tarkastelua lähemmin, tulee esille lisää ongelmia. Miten RNA alkuaan syntyi? RNA:ta ja sen rakennusosasia on vaikeaa syntetisoida laboratoriossa parhaissa olosuhteissa, puhumattakaan uskottavista olosuhteista."

2. Vaikka oletettaisiin RNA:n syntyneen sattumalta, kuinka tämä yksinkertaisesti nukleotidiketjusta koostuva RNA olisi voinut "päättää" kopioida itsensä, ja millaisella mekanismilla se olisi toteuttanut kopioitumisprosessin? Mistä se löysi kopioitumisessa käytettävät nukleotidit?

Lisää Harun Yahuan ajatuksia:
Darwinismin vaikutukset maailmassa
Maailmankaikkeuden luominen  
 
Harun Yahuan koko kirja (20 lukua) löytyy suomeksi osoitteesta:
www.harunyahya.com/other/fi/  
 
 
21.12.06