Ihmiskunnan synty

 

Kiinnostavin kysymys, mihin evoluutioteoria etsii vastausta, on oma alkuperämme. Tutkijat ovat nähneet paljon vaivaa yrittäessään löytää jälkiä ihmislajin oletetusta sukupuusta. Sukupuuttoon kuolleiden ihmistyyppien ja ihmisapinoiden jäännöksiksi tunnistettuja fossiileja on etsitty ja kaivettu esiin koko joukko. Mitä niiden perusteella voidaan sanoa ihmisen alkuperästä?


Riippuen siitä, mitä tuntomerkkejä tarkastellaan saadaan tulokseksi erilaisia fylogeneettisiä yhteyksiä.

Fossiililöytöjen yhteydessä on aina kysymys tulkinnasta, varsinkin ellei löydöstä voida verrata nykyään elävään tunnettuun lajiin. Erityisesti tulkintaa tarvitaan silloin, kun löytö käsittää hajallaan olevia luunkappaleita. Niiden rekonstruointi herättää useimmiten kiistelyä; toinen tutkija asettelisi palaset hieman eri tavoin. Fossiilien asema evoluutioketjussa voidaan arvioida vain morfologisin perustein eli ulkoisten tuntomerkkien mukaan, eikä niistä voi tehdä päätelmiä geneettisestä sukulaisuudesta ilman ennakko-oletuksia. Kuvaava esimerkki tästä on Ramapithecus. 1960 -luvun alkupuolella yhdistettiin Intiasta löydetyt yläleuan kappaleet muualta löydettyihin saman aikakauden löytöihin, ja niistä rekonstruoitiin Ramapithecukseksi nimetty olento, jonka sanottiin kuuluvan suoraan ihmisen kehityslinjaan. Löytöjen iäksi määritettiin 8-12 miljoonaa vuotta. Kun muutamia vuosia myöhemmin uusien löytöjen ja ajanmääritysten pohjalta jouduttiin muuttamaan ihmisen ja ihmisapinan välistä eroa 15 miljoonasta 5 miljoonaan vuoteen, muutettiin samalla myös Ramapithecuksen leuan rekonstruktio täysin erilaiseksi vastaamaan uusia käsityksiä. 'Todistetta' siis muotoiltiin todistamaan jotain muuta kuin aiemmin. Voidaan hyvin kysyä, mitä arvoa tällaisella todisteella on?

Hominoidien eli ihmisten muotoisten apinoiden perusmuodon oletaan ilmaantuneen n. 20 milj. vuotta sitten. Tästä Proconsul -suvusta tunnetaan hyvin eri näköisiä ja -kokoisia lajeja. Ihmismäisten lajien, Hominidien, ilmaantumisajankohtana pidetään plioseenikauden alkua n. 10 milj. vuotta sitten ja varsinaisen ihmisen (Homo) uskotaan ilmaantuneen n. 2,5 milj. vuotta sitten. Kahta fossiiliryhmää, australopithecuksia ja habilineja pidetään ihmiseen johtavina välimuotoina. Edelliseen ryhmään on luokiteltu 8 lajia, jälkimmäiseen 2 lajia. Australopithecusten fossiileista voidaan päätellä niiden kyenneen apinamaiseen pystykävelyyn. Viimeaikaiset löydöt (mm. erikoinen tarttumakäsi) viittaavat siihen, että ne koosta ja asuinalueesta riippuen kiipeilivät myös puissa. Niiden aivojen tilavuus ja muoto muistuttavat ihmisapinan vastaavia mittoja. Tunnetuin Australopithecuksista lienee Lucyksi nimetty löytö. Se koostui alaleuasta, otsaluun kappaleesta, lantion puolikkaasta ja muutamasta raajojen luusta. 'Homo' habilista pidettiin ensin Australopithecuksen ja ihmisen välimuotona, mutta tämä käsitys on kiistanalainen johtuen mm. niiden lantion ja raajojen luiden rakenteesta, jotka eivät viittaa ihmismäiseen liikkumiseen.

Suurenna kuva klikkaamalla

Kehitysaskeleita?

Ihmiselle tyypillisiä tuntomerkkejä, pystykävelyä, isoja aivoja ja työkalujen käyttöä on luonnollisesti käytetty eräänä ihmismäisyyden kriteerinä. Pystykävelyn suhteen mikään fossiililöytöjen perusteella rekonstruoitu 'esi-isä' ei täytä tätä kriteeriä. Aivojen koon kasvua voidaan sen sijaan havaita, mikäli kyseisten lajien oletetaan olevan geneettisessä polveutumissuhteessa (josta fossiilit eivät kerro mitään). Tosin aivojen koon määrittely fossiilisista kallonkappaleista on usein hyvin epävarmaa. 50 kg painavan simpanssiuroksen aivojen tilavuus on keskimäärin 400 cm3 ja 70 kg painoisella ihmisellä 1400 cm3. Ihmisen aivojen tilavuus vaihtelee 900 ja 2000 cm3 välillä, Australopithecusten 350 ja 550 cm3 välillä, mikä vastaa simpanssin aivoja. Habilinien aivotilavuudeksi on arvioitu enimmillään 750 cm3, mikä olisi suurempi kuin simpanssilla, mutta muiden ominaisuuksiensa puolesta se ei kuitenkaan sovi välimuodoksi. Toisaalta ihmistä koskeva aivotutkimus ei ole osoittanut suoraa yhteyttä aivojen koon ja älykkyyden välillä.

Ihminen ei ole ainoa, joka käyttää työkaluja. Simpanssit käyttävät luonnossa tikkuja termiittien pyydystämiseen ja oppivat ihmisen opastuksella jopa lohkomaan kivestä leikkaavia työkaluja. Saukot käyttävät kiviä simpukankuorien rikkomiseen ja jotkut linnut pudottavat kiviä ilmasta rikkoakseen pähkinän tai kovakuorisen munan. Silti työkalujen valmistustaitoa pidetään tärkeimpänä askeleena kohti ihmistä. Joidenkin fossiililöytöjen lähettyviltä tai samalta alueelta löytyneitä kiviveitsiä on pidetty australopithecuksen tai habiliksen tekeminä. Nykyisen tietämyksen valossa tätä ei pidetä todennäköisenä.

Ihmiseen johtavan kehityslinjan uskottiin varmistuvan tulevien uusien fossiililöytöjen johdosta. On käynyt kuitenkin toisin: ihmisen sukupuusta on tullut rönsyinen pensas, ja tutkijat kiistelevät siitä, mikä oksa johtaa mihinkin. Tämä johtuu fossiililöydösten tulkinnanvaraisuudesta; jokin ehdokas voi täyttää yhden kriteerin, mutta olla muilta osin sopimaton. Fossiilin kallo voi esim. viitata ihmismäisyyteen, mutta raajojen luut selvästi apinoihin. Siksi jotkut pitävät ihmisen suvun esi-isänä Australopithecus africanusta, toiset Homo habilista, jotkut Homo rudolfensista. Muitakin vaihtoehtoja on esitetty.

Varsinaiset ihmiset eli Homo - suku jaotellaan kolmeen ryhmään: Homo erectus, Homo neanderthalensis ja Homo sapiens. Erectus -ryhmä on on asuttanut lähes koko vanhan maailman. Vaikka niiden kallon muoto on hieman keskivertoihmistä apinamaisempi, sen perusrakenne ja aivojen koko ovat samat kuin nykyihmisellä. Neanderthalilaisten aivojen tilavuus on joissakin tapauksissa ollut jopa suurempi, kuin nykyisellä Homo sapiens -ihmisellä, ja niinpä monet tutkijat pitävät sitä jo nykyihmisenä.

Päätelmä.

Fossiililöydöt eivät tue australopithecusten polveutumista ihmisapinoista. Myöskin habilinien sijoittuminen ihmisen edeltäjäksi on kyseenalaista niiden apinamaisen ruumiinrakenteen vuoksi. Tosin toinen habilineista, Homo rudolfensis, omasi pystykävelyyn sopivia piirteitä, mutta löydettyjen raajojen luiden kuuluminen rudolfensikselle ei ole varmaa. Varsinaisten ihmisten kaksi varhaisempana pidettyä muotoa (erectus ja neanderthal) voidaan taas yhtä hyvin lukea samaan perusryhmään nykyihmisen kanssa. On myös huomattava, että nykyäänkin on suuria eroja jo normaalien ihmisten pituudessa, kallon muodossa ja ruumiinrakenteessa. Tietyt sairaudet sekä geeni- ja kromosomivirheet voivat aiheuttaa vielä suurempia muutoksia. Tämä seikka yleensä sivuutetaan fossiililöytöjä tulkittaessa. Yhteenvetona voidaan sanoa, että fossiilit eivät todista ihmisen polveutumista ihmisapinoista, eikä niistä voi tehdä sukulaisuutta koskevia päätelmiä ilman ennakko-oletuksia.



Fossiilitutkimus Evoluutio vai luominen?
Edellinen   Seuraava


9.10.02