Evoluutio vai luominen?

Sekä evoluutioteoria että erilaiset luomishypoteesit perustuvat maailmankatsomuksellisiin alkuoletuksiin. Molemmat ovat siis pohjimmiltaan uskonvaraisia. Yleensä jotain teoriaa pidetään sitä parempana, mitä vähemmän se tarvitsee erilaisia ennakko-oletuksia. Evoluutioteorian eduksi voitaisiin laskea, että se lähtee vähemmistä alkuoletuksista. Toisaalta tämä etu katoaa 'matkan varrella' koska teoriaan sisältyy oletuksia niin paljon, että se itse asiassa rakentuu suurimmaksi osaksi niiden varaan. Evoluutioteoria ja luomisnäkemys ovat siis tarkastelussa samalla lähtöviivalla, ja niiden keskinäistä 'paremmuutta' voidaan vertailla katsomalla, kumpi niistä vastaa paremmin empiiriä havaintoja.

Valitettavasti luomisnäkökulma on luonnontieteissä ollut pitkään paitsiossa, joten siihen pohjautuvaa tutkimustakaan ei ole tehty kovin paljoa. Viime aikoina kiinnostus sitä kohtaan on kuitenkin jatkuvasti lisääntynyt ja eri tahoilla on yritetty kehitellä teorioita, jotka voisivat uskottavasti selittää geologisten kerrostumien ja luonnosta tehtyjen havaintojen antamat viitteet ilman evoluutio-oletusta. Engl. biologin Rupert Sheldraken kehittämä teoria on eräänlainen evoluutioteorian ja luomisnäkemyksen välimuoto. Sheldrake pohti sitä, miten eri elimissä olevat solut voivat tuottaa niin erilaisia muotoja, vaikka niissä kaikissa on samat geenit. Hän ajatteli, että täytyy olla olemassa jokin vielä tuntematon tekijä, joka saa tämän aikaan. Hänen teoriansa mukaan tämä tekijä on kaikkien eliöiden ympärillä oleva ns. morfogeneettinen kenttä. Näiden kenttien välillä vaikuttava muotoresonanssi puolestaan toimisi koordinoivana tekijänä lajien ja populaatioiden välillä ja siirtäisi jossakin kohdin tapahtuneen kehitysaskeleen muihin eliöihin tai eliöyhteisöihin toimien siten evoluution käyttövoimana. Tämän näkemyksen mukaan luonto olisi lopulta itsensä luoja!

Luomisajatukseen pohjautuvia selitysmallejakin on erilaisia. Yleisin lienee Pierre Teilhard deChardinin (1881-1955) aikoinaan esittämä ns. teistinen evoluutiokäsitys, jonka mukaan Jumala tekee luomistyötään evoluution kautta. Tällöin ei oteta kantaa siihen, miten se käytännössä tapahtuu. Vähemmän tunnettu on Alcide D'Orbignyn (1802-1857) edustama pitkien ajanjaksojen luomisteoria. Sen mukaan olisi ollut useita pitkän ajan kestäneitä luomisjaksoja, mikä selittäisi geologiset kerrostumat. Tämä teoria sallii nykyiset käsitykset miljardien vuosien kehitysjaksoista. Teoriasta on myöhemmin esitetty versioita, joissa luomisjaksot ovat huomattavasti lyhyempiä (tuhansia tai kymmeniätuhansia vuosia). Esoteerisen näkemyksen mukaan itse luonnossa tai aineessa asuu jokin tuntematon luomispotentiaali, jota ei tieteellisin menetelmin ole vielä pystytty toteamaan. Tämä hypoteesi luonnollisesti hyväksyy evoluutioteorian. Lyhyttä luomisaikaa painottava kreationismi on viime aikoina saanut huomiota tiedotusvälineiden kautta, mikä johtuu mm. siitä, että tämä kirjaimelliseen raamatuntulkintaan perustuva näkemys on kaikkein räikeimmässä ristiriidassa tieteellisen evoluutionäkemyksen kanssa. Uusimpia luomisnäkemykseen pohjautuvia käsityksiä edustaa ns. intelligent design - liike, jonka kannattajia ovat mm. professorit Phillip Johnson, Michael Behe ja Alvin Plantinga sekä suuri joukko luonnontieteilijöitä ja filosofeja. Tämä liike korostaa, että älyllinen suunnittelu on luonnossa selvästi nähtävissä ja että pohjimmiltaan filosofinen evoluutionäkemys menee liian pitkälle luonnontieteellisten havaintojen tulkinnassaan.

Informaatiosta.

DNA sisältää geneettistä informaatiota. Kaikella informaatiolla on useita tasoja. Syntaksi määrittelee ne säännöt, joiden mukaan merkkijonon merkit liittyvät toisiinsa. Voidaan myös puhua koodauksesta. Jotta informaatio menisi perille, sen lähettäjän ja vastaanottajan on tunnettava koodi ts. sanoen osapuolilla täytyy olla yhteinen 'sopimus' siitä, miten koodin sisältämät merkit tulkitaan. Mutta tämä ei vielä riitä: täytyy myös ymmärtää koodin merkitys. Kieliopillisesti (syntaktisesti) oikein kirjoitettu lause ei välttämättä sisällä mitään informaatiota, ellei siihen sisälly jokin semanttinen sisältö eli merkitys. Informaation toiminta edellyttää myös pragmatiikkaa eli toteutusta ja apobetiikkaa eli tietoa toiminnan tarkoituksesta tai päämäärästä. Tällaisen informaation syntymiselle ei ole olemassa mitään luonnontieteellistä selitystä. Useat matemaatikot ja informaatiotutkijat ovat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että elävä solu käyttää signaalin siirtoon informaatiotekniikan periaatteita, jotka eivät voi syntyä fysiikan ja kemian lainalaisuuksista. Mm. fyysikko Spetnerin mukaan kaikki tunnetut solun mutaatiot vain tuhoavat informaatiota.

Fossiileista.

Fossiileihin liitetään usein käsite 'alkukantainen eliö'. Lähempi tarkastelu osoittaa kuitenkin fossiilisten eliöiden olevan täysin valmiita ja ympäristöönsä sopeutuneita jo ensi kertaa ilmaantuessaan. Tunnetaan lukuisa joukko ns. eläviä fossiileja, eli nykyään elävien kaltaisia fossiilisia eliöitä. Tunnetuimpia näistä ovat jo aiemmin mainittu varsieväkala Latimeria ja pääjalkainen Nautilus. Fossiiliset lepakot, sudenkorennot ja muut hyönteiset, meritähdet, simpukat, käärmeet ja monet äyriäiset ovat täysin nykyisten kaltaisia. Nykyisistä nisäkäsheimoistakin 80 prosenttia tunnetaan myös fossiileina. Herää kysymys: jos ne pysyivät muuttumattomina oletettujen satojen miljoonien vuosien ajan, mikä valintapaine olisi pakottanut jotkut niistä muuttumaan samaan aikaan? Luomisteoriaan elävät fossiilit sen sijaan sopivat.

Evoluutioteoriaan puolestaan sopii hyvin se, että fossilit ovat sijoittuneet kerrostumiin tietyssä järjestyksessä . Koska lyhyen luomisen mallissa lähdetään siitä, että perusryhmät on luotu lähes samanaikaisesti, tälle kerrostumien fossiilijärjestykselle pitäisi löytää jokin muu syy kuin evoluutioteorian esittämät pitkät ajanjaksot. Tällaisena syynä esitetään useimmiten yhtä tai usempaa maapallolla tapahtunutta luonnonkatastrofia. Kreationistisissa piireissä asiaa on pyritty selittämään yhdellä suurella katastrofilla eli vedenpaisumuksella. Luomisnäkemyksen kannattajissa on kuitenkin myös niitä, joiden mielestä tämä tulkinta ei sovi paleontologisiin havaintoihin. Heidän mukaansa on tapahtunut useita sekä paikallisia että globaaleja katasrofeja. Teoriaa perustellaan mm. luonnosta tehdyillä havainnoilla:
  Katastrofin jälkeen sen kohteeksi joutunut alue on ensin tyhjä tai lähes tyhjä. Kasvisto ja eläimistö palautuu vähitellen, mutta säännönmukaisesti. Uuteen elintilaan syntyvät yhteisöt lisääntyvät aluksi massiivisesti ja sitten joko romahtavat tai korvautuvat vähitellen toisilla. Häiriintyneessä ekosysteemissä siis erilaiset, lyhyen aikaa kestävät yhteisöt seuraavat toisiaan, kunnes saavutetaan lajirikas ja vakaa tila. On olemassa monia esimerkkejä siitä, että kerrostumista voi tapahtua nopeasti. Eri eliöryhmien samanlainen ilmaantuminen esim. merenpohjasedimentteihin voitaisiin siis selittää suurelta osin ekologisten seikkojen ja useiden, toisiaan seuranneiden katastrofien yhteisvaikutuksena. Tämän ns. megasukkessiomallin perusteella joudutaan lisäksi olettamaan, että katastrofeista huolimatta kaikkien eliötyyppien edustajia on säilynyt joissakin pienissä reunapopulaatioissa, joista ei ole jäänyt jälkiä fossiilistoon.

Viime aikoina katastrofit ovat nousseet vahvasti esiin pyrittäessä selittämään monien lajien sukupuuttoon kuolemista. Tiedejulkaisut ovat täynnä erilaisia katastrofiteorioita. Nykyaikainen tiede siis lähestyy vanhaa, alunperin Raamattuun perustuvaa katastrofimallia, joskin eri lähtökohdista. Yhä selvemmäksi on havaintojen perusteella käynyt, etteivät sukupuuttoon kuolleet eläimet hävinneet olemassaolon taisteluaan alkeellisuutensa takia, vaan suurten ekologisten mullistusten seurauksena.

Räjähtävää lajiutumista.

Eräät viime aikoina tehdyt havainnot osoittavat, että perusryhmän sisällä tapahtuvaa lajiutumista voi tapahtua hyvinkin nopeasti. Itä-afrikkalaisessa Viktoria-järvessä on yli 300 lajia makeanveden kirjoahvenia, jotka on luokiteltu kahdeksaan eri sukuun. Kun niitä tutkittiin molekyylibiologisin menetelmin, huomattiin kaikkien lajien polveutuvan samasta kantapopulaatiosta. Niiden on siis täytynyt kehittyä tuossa järvessä, eivätkä ne siten voi olla vanhempia kuin järvi itse. Järven syvyys on enimmillään vain 69 metriä, ja sen uskotaan kokonaan kuivuneen n. 12 000 vuotta sitten.
  Vielä nopeampaa kirjoahvenien lajiutumista on tapahtunut itä-afrikkalaisessa Malawi -järvessä. Ahventen 200 lajia ovat hyvin monimuotoisia ja värikkäitä ja lähes jokaisella kallioluodolla sekä monilla saarilla ja ranta-alueilla on oma kalalajinsa. Järven pinnankorkeus vaihtelee suuresti tektonisista ja muista syistä johtuen, ja geologien mukaan sen on täytynyt vuosien 1390 ja 1860 välillä olla ainakin osan aikaa 121 metriä alempana. Monet nykyisistä saarista olivat silloin kuivan maan ympäröimiä, joten niiden nykyisten kirjoahvenlajien on kehittyä viimeisen 200 vuoden aikana. Toisaalta Malawi-järven muut kalalajit näyttävät kehittyvän 'normaaleilla' nopeuksilla, mikä viittaa siihen, että lajiutuminen riippuu paljolti kunkin lajin tai populaation sisäisistä ominaisuuksista. Nopeaa lajinkehitystä on myös todettu mm. eräillä linnuilla ja kasveilla.

Ohjelmoitua muuntelua?

Luomisteorian erään hypoteesin mukaan alkuperäiset kantalajit olivat ns. polyvalentteja. Tällä ymmärretään sitä, että niiden geeniperimä sisälsi suuren määrän alleeleja, jotka mahdollistivat suuret muutokset perusryhmien sisällä. Muuntelumahdollisuuksien määrä oli siten ennalta määrätty ja rajallinen. Mikä mahdollisista vaihtoehdoista kulloinkin toteutuu, se määräytyy sattumanvaraisesti ympäristöstä riippuen. On myös mahdollista, että jotkut säätelygeenit voisivat laukaista jonkun valmiiksi suunnitellun ominaisuuden ilmaantumisen. W. Arber on havainnut bakteereilla geenejä, joiden päätarkoitus näyttää olevan geneettisen monimuotoisuuden luominen. Hän on nimennyt ne muuntelugeeneiksi. Niiden aikaan saamat muutokset rajoittuvat kuitenkin mikroevoluution piiriin.

Lyhyen luomisen teoria olettaa myös muuntelumahdollisuuksien vähentyvän lajiutumisen myötä syntyneestä geenivaraston köyhtymisestä. Edellä mainitut esimerkit nopeasta lajinkehityksestä selittyisivät sillä, että kyseiset lajit ovat olleet suhteellisen lähellä perusryhmän kantamuotoa. Viimeaikaiset havainnot osoittavatkin niiden lajiutumisessa selvää vähenemistä. Geenivaraston köyhtyminen on selvästi nähtävissä myös kaikessa keinotekoisen jalostustoiminnan kautta syntyneissä populaatioissa, joten se ei ole enää pelkkä uskon asia.

Suunnittelusignaaleja?

Nykyinen moderni luonnontiede kysyy: mikä on paras naturalistinen selitys elämän alkuperälle? Jos asiaa halutaan lähestyä ilman ennakko-oletuksia, pitäisi kysyä: mitä todisteet osoittavat? Nobelisti Francis Crick on todennut, että "biologien täytyy jatkuvasti pitää mielessään, että se mitä he näkevät, ei ole suunniteltua vaan kehittynyt." Yhä useampi tutkija on kuitenkin päätynyt siihen, että se mikä näyttää suunnitellulta, myös on sitä. Tällaisia suunnittelusignaaleja voidaan nähdä mm. rakenteissa, joiden syntyä tunnetut mekanismit eivät selitä tai jotka ovat mutkikkaampia, kuin niiden toiminta edellyttäisi. Tähän voi vielä lisätä rakenteet, joiden kauneus ei selity yksin toiminnallisista syistä. Michael Behe osoitti biologian koostuvan molekyylikoneista, joiden alkuperää ei voi selittää evoluution mekanismeilla. William Dembskin mukaan suunnittelu voidaan havaita tieteellisillä menetelmillä. Suunniteltuun rakenteeseen liittyy monimutkaisuuden lisäksi toiminnallisuus ja kyky liittyä holistiseen kokonaisuuteen. Nämä seikat asettavat biomolekyyleille ja niistä syntyville rakenteille suuret vaatimukset. Täyttäessään nämä vaatimukset ne ovat selviä merkkejä suunnittelusta.

Viitteitä suunnitelmallisuudesta näkyy kaikkialla luonnossa. Esim. bakteereja, leviä, sieniä ja muita mikrobeja pidetään usein alkeellisina, mutta unohdetaan, että ilman niitä ei muukaan elämä olisi mahdollista. Niiden olemassaololle on siis selvä tarkoitus. Sama koskee kasvien kykyä hyödyntää auringonvaloa ja tuottaa monimutkaisen fotosynteesin avulla ravintoa eläinkunnalle ja ihmiselle. Hyönteisten muodonmuutoksille ei löydy selitystä evoluutiomekanismeista, mutta niiden toukkavaiheet ovat välttämätön osa ravintoketjua ja turvaavat osaltaan luonnon moninaisuutta. Suunnitelmallisuus näkyy myös siinä, miten eläinten ja kasvien toimintoja ohjaavat mekanismit pyrkivät pitämään huolta luonnon tasapainosta ja monimuotoisuudesta, kuin jonkin tuntemattoman tekijän ohjauksessa. Tästä yhtenä esimerkkinä voisi mainita hyönteisten ja kasvien keskinäisen vuorovaikutuksen. Usein se tapahtuu suorastaan mielikuvituksellisesti, esim. kasvien jäljitellessä hyönteisiä. Luonnossa esiintyy myös paljon sellaista monimuotoisuutta ja värikkyyttä, jolle ei löydy selitystä eliöiden tarpeesta, mutta jonka kauneudesta ihminen voi nauttia. Sen ainoa tarkoitus näyttää siis olevan tyydyttää ihmisen aisteja.

Myös ihmisen solujen, eri elinten ja elintoimintojen kesken vallitsee keskinäinen koordinaatio; jokainen solu näyttää tietävän oman tehtävänsä elimistössä. Sen lisäksi, että itse tietoisuuden olemus ja sen alkuperä on arvoitus, sitä ovat myös ihmisen henkiset kyvyt. Evoluutioteorian olettamassa valintamekanismissa (jota Darwin nimitti olemassaolon taisteluksi) olisimme varmaan tulleet eläinten tavoin toimeen itsesäilytys- ja suvunjatkamisviettien varassa ja suuremman älymme avulla silti saavuttaneet nykyisen hallitsevan asemamme eläimiin nähden. Kun monien eläinten 'äidinrakkaus' loppuu heti kun poikaset pärjäävät omillaan, ihmisen tunnesiteet lapsiinsa ovat hyvin pysyviä. Kykenemme suuriin tunteisiin ja pystymme nauttimaan hyvin monenlaisista asioista. Kaikessa tässä näkyy selvä tarkoitus. Näille ihmisen ominaisuuksille ei löydy selitystä evolutiivisista valintapaineista. Ne on tehty ikäänkuin 'tilaustyönä' ihmiselle ja heijastavat jotain Suuren Suunnittelijan ominaisuuksista.



Ensimmäinen sivu  Ihmiskunnan synty
Hakemisto   Edellinen


12.10.02