Onko evoluutio maallistunut uskonto?

Artikkeli julkaistu Science -lehdessä 7.3. 2003
 
.jpg

Genesis -kertomukseen pitäytyvien kreationistien yleinen kritiikin aihe on, että evoluutio - erityisesti darvinismi - on jotain muutakin kuin vain tieteellinen teoria. Heidän mielestään se toimii turhan usein maallistuneen uskonnon tavoin, omien normiensa ja asiasisältöjensä varassa. Evolutionistien taholta tämä sivuutetaan pelkkänä retoriikkana. On tietysti totta, ettei kaikki kreationismin taholta esitetty ole loppuun asti ajateltua. Esimerkkinä tästä väitteet, joiden mukaan seksuaalinen vapautuminen tai nykymaailmassa vallitseva pahuus olisi pelkästään seurausta naturalistisesta maailmanselityksestä. Mutta jos ja kun toiselta puolen sanotaan evoluutioteorian olevan vain ja ainoastaan tieteellinen teoria, silloin pisteet menevät kyllä kreationisteille.

Evoluutioteorian historiassa voidaan nähdä kolme vaihetta. Ensimmäinen niistä alkoi vuonna 1859, jolloin julkaistiin Charles Darwinin teos 'Lajien synty'. Siinä esitettiin teoria luonnonvalinnasta lajien synnyn mekanismina. Darwin ei kylläkään ollut ensimmäinen, joka asiaa pohti, mutta siihen asti evoluutio oli ollut enemmän tai vähemmän pseudotieteellistä mesmerismiin ja aivokyhmyjen vertailuun perustuvaa pohdiskelua, yhtä paljon moraalista ja sosiaalista sanomaa kuin fyysisen maailman kuvailua.
  Charles Darwinin isöisä Erasmus Darwin julkaisi 1700-luvun lopulla kehitysopillisen runoelman, jossa ihminen kehittyi monadista ihmiseksi (monarkki-perhosesta monarkiksi eli kuninkaaksi). Käsityksensä biologisesta kehityksestä hän johti teollisesta vallankumouksesta, jota hän käytti viitekehyksenä puolustaessaan aikansa kulttuurikehitystä Britanniassa. Runossa 'Luonnon temppeli' hän esim. kirjoitti:

"Käskijät, jotka hallitsevat eläimellistä joukkoa, ylevin puhein, teoin tai ajatuksin, kirkkain otsin, maallista saastaisuutta halveksuen, jäljitellen Jumalan kuvaa itsessään, nousevat esiin muodon ja aistien alkeista, mikroskooppisesta alkiosta lähtien." (vapaasti suom.)

Samantapaista pohdiskelua voidaan löytää ranskalaisen Jean-Baptiste Lamarckin vuonna 1809 Philosophie Zoologique -lehdessä julkaistuissa kirjoitelmissa. Charles Darwin, joka oli vakava kokoajan tiedemies, toi muutoksen tähän tilanteeseen. Hän halusi luoda evoluutiouskolle empiirisiin tutkimuksiin pohjautuvan perustan. Toiseksi hän halusi vakuuttaa lukijansa siitä, että lajien kehittymisen taustalla on erityinen evoluutiomekanismi, luonnonvalinta. Ensimmäisessä tavoitteessaan hän onnistuikin erinomaisesti. Vielä vuosikymmenien kuluttua Lajien synty -teoksen julkaisusta ihmiset ovat vakuuttuneita evoluution todellisuudesta.

Luonnonvalinta- teoriansa suhteen hän ei ollut yhtä menestyksekäs. Useimmat uskoivat evoluution etenevän jonkinlaisten hyppäysten, hankittujen ominaisuuksien periytymisen (lamarkismi) tai muunlaisten muutosten kautta. Hän epäonnistui toisessakin mielessä. Hän toivoi kehittävänsä evoluutiotutkimuksesta arvostetun akateemisen tieteen, jota harjoitettaisiin yliopistoissa pätevien tutkijoiden johdolla.
  Tämä tavoite sai pahan kolauksen mm. saksalaisen tutkijan, Enrst Haeckelin lanseerattua rekapitulaatioteoriansa evoluutioteorian yhteyteen 'biogeneettisenä lakina'. Tämä sikiövertailu - josta Darwinin teos ei puhu mitään - on sittemmin osoittautunut flopiksi, johon vain harva vakavasti otettava tutkija enää uskoo. Tilannetta ei suinkaan parantanut eräiden Haeckelin ja hänen apulaistensa tekemien väärennysten julkitulo.

Miten näin pääsi käymään? Darwin alkoi sairastella jo 30 vuoden ikäisenä, joten tutkimusalan kehittely jäi hänen tukijoidensa - erityisesti Thomas Henry Huxleyn - tehtäväksi. Huxleyn rooli Darwinin suhteen oli kuin Paavalin suhde Jeesukseen; edistää mestarinsa ajatusten ja ideoiden leviämistä.
  Huxley ja monet muut tekivät kovasti töitä saadakseen muutosta aikaan 1900 -luvun ihmisten ajattelussa. Uudistettiin koulutusta, siviilihallintoa, sotalaitosta ja paljon muutakin. Huxley itse työskenteli korkeamman koulutuksen parissa onnistuen parhaiten fysiologian ja morfologian aloilla. Hän totesi, että voidakseen kehittää ja ammattimaistaa näiden alojen opetusta ja tutkimusta hän tarvitsi asiakkaita (välttämättömyys kaikkien systeemien kehittelylle). Niinpä hän alkoi myydä fysiologisia palveluja ja kehittää erilaisia ihmisten terveydentilaa parantavia hoito- ja harjoitusmenetelmiä. Hänen tunnetuin oppilaansa oli kirjailija H.G. Wells.

Itse evoluutiolle ei tuolloin ollut välitöntä tarvetta. Fylogenian opettaminen ei parantanut mahavaivoja, lisäksi se oli vielä hieman liian rohkeaa tavallisissa kouluissa esitettäväksi. Huxley totesi kuitenkin olevan erään alueen, jossa saattoi olla käyttöä evoluutiolle. Koska yhteiskunnallisten uudistusten vastustajat tulivat pääosin anglikaanisen kirkon piiristä, Huxley näki näki tarpeelliseksi perustaa oman 'kirkon'. Sellaisen, jonka kulmakivenä olisi evoluution idea. Hän tarjosi alkuperästämme tarinaa, joka (kiitos evoluution) asetti ihmisen kaiken keskiöön ja huipulle, ja joka saattoi tarjota myös moraalista sisältöä. Tässä hänellä oli suureksi avuksi filosofi Herbert Spencer, joka oli viktoriaanisissa piireissä tähdentänyt ja levittänyt ajatusta, että todellinen hyvä syntyy sellaisen kehityksen myötä, joka tukee yhteisöllisen ja sosiaalis-taloudellisen filosofian puolesta käytävää kamppailua. Evoluution tarjoama oppi ei siten ole sen vähempiarvoisempaa kuin kristinuskon, painotti Spencer.

Huxley opetti tätä evoluutioperusteista maailmankatsomusta työväen kerhoissa, vaalitilaisuuksissa ja erinäisissä virkailijoiden kanssa käymissään keskusteluissa. Huomattavimpia hänen keskustelukumppaneistaan oli Oxfordin piispa Samuel Wilberforce. Huxley myös ohjasi uusien evoluutiolle pyhitettyjen 'katedraalien' perustamista ja järjesti niihin mm. dinosaurusnäyttelyitä. Nämä 'katedraalit' tunnetaan tietenkin paremmin luonnonhistoriallisina museoina. Muuten tilanne evoluution suhteen oli tuolloin - ja on edelleen - samantapainen kuin kristillisyydessä: kukaan ei esittänyt aivan samaa asiaa Herransa nimessä. Moraalinormitkin nähtiin lähinnä pelisääntöinä.

Tällaisina asiat jatkuivat aina vuoden 1930 paikkeille, jolloin joukko matemaatikkoja - huomattavimpina Ronald Fisher ja J. B. S. Haldane Englannissa sekä Sewall Wright Amerikassa - kytkivät darvinilaisen luonnonvalinnan Mendelin perinnöllisyyslakeihin luoden siten käsitteellisen perustan teorialle, joka nykyään tunnetaan synteettisenä evoluutioteoriana tai uusdarvinismina.
  Pian kokeelliset tutkijat ja luonnontieteilijät - kuten amerikkalainen Theodosius Dobzhansky ja englantilainen E. B. Ford - alkoivat kasata empiiristä 'lihaa' matemaattisen 'luurangon' päälle. Näin lopulta Darwinin unelma tieteellisesti pätevästä evoluutioteoriasta, jonka ytimenä oli luonnonvalinta, oli käynyt toteen.

Mutta tarina ei päättynyt tähän. Nämä uudenlaiset evolutionistit - matemaatikot ja empiirikot - halusivat ammatillistaa evoluution saadakseen tutkia sitä yliopistoissa kokoaikaisesti tutkijoille ja opiskelijoille tarkoitettujen apurahojen turvin. Pohjimmiltaan he itse asiassa olivat viehättyneet evoluutioon siihen liittyvän kvasi-uskonnollisen piirteen vuoksi. Tämä uskonnollinen aspekti tosin sai muotonsa agnostisen/ateistisen humanismin tai jonkin muun henkiinherätetyn, elinvoimansa menettäneen vanhan uskonnon pohjalta. Joka tapauksessa he halusivat pitää evolutionismin arvosidonnaisena, ohjaamassa moraalia ja toimimaan kannustavana ideana kohti suurempia, kiihtyvästi eteneviä saavutuksia.

Tämä johti siihen, että 1940-1950 -luvuilla oli kahden sorttisia evolutionisteja. Oli vakavia, ammattitaitoisia empiirisiä tutkijoita, jotka sekaantuivat vain vähän tai ei lainkaan moraalisiin tai sosiaalisiin kysymyksiin. Mutta lähes kaikki johtavat evolutionistit kuitenkin keskittyivät johonkin sellaiseen, jossa saattoivat paremmin edistyä urallaan ja saada mainetta. Esimerkkinä tällaisesta ovat darvinilaisen paleontologin, G.G. Simpsonin kirjoitelmat v. 1950. Niiden aiheina olivat demokratia, koulutus ja (yhä useammin) luonnonsuojelu.

Vuonna 1944 Simpson julkaisi kirjan Tempo and Mode in Evolution ja 1949 The Meaning of Evolution. Kirjat olivat tavalliselle lukijalle tarkoitettuja, ja niihin oli ympätty mukaan mm. kommunismin vastaista materiaalia. Tuolloin elettiin kylmän sodan aikaa, ja Trofim Lysenko oli (lamarkistisilla opeillaan) tuhoamassa venäläistä biologian tutkimusta. Lopulta v. 1953 ilmestyi Simpsonin teos The Major Features of Evolution, jossa palattiin takaisin varsinaiseen tieteeseen.

Tilanne on jatkunut tällaisena nykypäiviin asti. Edelleen on olemassa pätevää evolutionääristä biologiaa, matemaattista ja kokeellista tutkimusta, tiedettä ilman arvovarauksia. Mutta myös toisentyyppistä evolutionismia löytyy. Vaikka maailman arvoitukset tai sosiaaliset ongelmat eivät ratkea evoluution oppikirjoja tutkimalla, on joitakin evoluution maalliseksi uskonnokseen omaksuneita ajattelijoita, jotka yrittävät löytää materialismista ratkaisuja maailman suuriin ongelmiin.

Eräs näistä on Edward O. Wilson, jota pidetään yhtenä aikamme arvostetuimmista evoluutiobiologeista ja puhtaan tieteen harjoittajista. Kirjassaan On Human Nature hän tyynesti toteaa evoluution olevan myytti. Siitä huolimatta se hänen mielestään pitäisi ottaa käyttöön kristinuskon sijaan. Tätä hän perustelee mm. tieteellisen naturalismin (oletetulla) kyvyllä selittää perinteisten uskontojen ja koko materiaalisen maailman olemus. Evolutiivisen kulttuurinäkemyksensä mukaisesti hän päättelee, ettei teologia itsessään ole riittävän kelvollinen (säilyttämisen arvoinen) älyllinen ohjeisto.

Kiihkeänä progressionistina Wilson näkee moraalinormien syntyvän tarpeesta pitää evoluutioprosessi etenevässä liikkeessä. Hänen näkemyksensä mukaan tämä toteutuu käytännössä korostamalla luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen tärkeyttä, koska - kuten uskotaan - ihminen on kehittynyt symbioottisessa suhteessa muuhun luontoon. Muovinen maailma tappaa ihmiset, sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti. Edistyvä kehitys edellyttää siten Brasilian sademetsien ja muiden orgaanisesti herkkien alueiden ja niiden diversiteetin suojelua.

Mitä siis historia meille kertoo? Se kertoo kolme asiaa. Ensiksikin evoluutio ei ole pelkästään tekosyy puolustella moraalisten ja sosiaalisten normien muutoksia. Nykypäivän akateeminen evolutionismi ei ole sen enempää maallinen uskonto kuin vaikkapa kemian teollisuus.

Toiseksi: on todella olemassa menestyksekkäitä ja suosittuja evolutionismin osa-alueita, joissa evoluutiota käytetään tukemaan erinäisiä väitteitä luonnosta ja universumista, niiden merkityksestä meille ihmisille ja tavasta miten meidän tulisi elää. En sano, että tämä kaikki olisi pelkästään huonoa tai pois lakaistavaa. Kannatan sademetsien suojelua. Mutta sanon, että tällaista populaari-evolutionismia - useinkin uskonnollisluonteisena tai uskontoa korvaavana vaihtoehtona - on olemassa.

Kolmanneksi: meidän, jotka kannamme huolta tieteellisyydestä, pitäisi huolellisesti katsoa, milloin olemme tekemässä tiedettä ja milloin taas teemme siitä päätelmiä. Erityisesti silloin kun opetamme muita. Kun opetamme tiedettä, opettakaamme vain sitä eikä mitään muuta. Muut pohdiskelut olisi syytä jättää toisiin yhteyksiin.

SCIENCE Mar 7 2003
Michael Ruse

Suomennos MP.


14.10.03