Hindulaisuus, karma ja jälleensyntymä

 

Hindulaisuudessa on miljoonia jumaluuksia, vaikkakin valistuneet hindut mielellään esittävät hindulaisuuden yksijumalaisena uskontona, jonka lukemattomat jumaluudet ovat vain korkeimman todellisuuden, Brahmanin, eri ilmenemismuotoja. Kolme tärkeintä jumalaa, Brahma, Visnu ja Shiva ovat tuon korkeimman olevaisen 'osia' ja muodostavat hindulaisen kolminaisuuden.
 
Kuvassa keskellä Shiva-jumala. Ylhäällä muita jumalia ja alapuolella myyttisiä sankareita.

Kuvalähde:
Grönblum, Intian uskonnot

 


Veda-kirjat
 

Hindulaisuus uskonnollisena käsitteenä on jokseenkin epämääräinen. Sen myyttien, jumalien, uskomusten ja lahkojen määrä on suuri ja sekava ja hindufilosofien ja gurujen käsitykset eroavat tavallisen jumalpatsaita, vainajahenkiä, pyhiä eläimiä ja ihmisiä palvovan kansan uskomuksista suuresti. Yksi hindulaisuuden monista alkujuurista on ollut 2000-luvulla eKr. syntynyt Indus-virran kulttuuri. Se kuitenkin vähitellen syrjäytyi lännestä tulleiden arjalaisten maahantunkeutujien myötä n. 2000-1500 eKr.
Tutkijoiden mukaan arjalaiset tulivat jostain nykyisen Turkin ja Lähi-idän maiden alueelta tuoden mukanaan uskonnolliset käsityksensä, joissa oli vaikutteita - samoin kuin muillakin lähi-idän kansoilla - muinaisten kaldealaisten ja egyptiläisten uskomuksista.
  Intiassa arjalaiset sekoittuivat vähitellen valloittamiensa alueiden dravida-kansoihin niin rodullisesti, kulttuurisesti kuin uskonnollisestikin. Heiltä ovat kuitenkin luultavasti peräisin hindulaisuuden vanhimmat uskonnolliset tekstit, sanskriitin kieliset Vedat (Veda=tieto).

Veda-kirjallisuuden ajoittamista vaikeuttaa Intiasta aiemmin puuttunut länsimainen historiankirjoitus ja -tutkimus, joten monien tärkeiden tietojen kohdalla joudutaan turvautumaan mytologian antamiin viitteisiin. Vedalaisen kirjallisuuden alkuajankohdasta tutkijoiden käsitykset vaihtelevat välillä 6000 - 1000 eKr. M. Myllerin mukaan Rigveda olisi syntynyt n. 1200 - 1000 eKr., muut hymnit (mantrat) n. 1000 - 800 eKr sekä Brahmanat ja vanhimmat Upanisadit n. 800 - 600 eKr.

Veda-kirjallisuus jaetaan ilmoitettuuun tietoon (sruti) ja ihmisten toimesta syntyneeseen. Edelliseen kuuluvat paitsi varsinaiset Vedat, myös rituaaleja ja pappeutta selittävät tekstit (Brahmanat) sekä esoteeriset Metsätutkistelut (Aranyakat) ja Salaisopit (Upanisadit) Myöhempään kirjallisuuteen (smriti) kuuluvat kuusi Vedankaa, Srayta- ja Grihya-Sutrat, Mahabharata (johon sisältyy myös Bhagavadgita), Ramayana, Puranat ja erilaiset lakikirjat.

Veda-kokoelmia on säilynyt neljä:

Rigveda (=oikea tieto), jota pidetään teksteistä vanhimpana, sisältää erilaisia, arjalaista jumalmaailmaa heijastavia hymnejä ja rukouksia, rituaalitekstejä (uhritoimituksia, häitä ja hautajaisia varten), satuja, loitsuja, manauksia ja arvoituksia. Tekstistä on säilynyt vain yksi versio.
Yajurvedasta on monta tekstiversiota. Ne luokitellaan mustaan ja valkoiseen Yajurvedaan. Valkoinen kokoelma sisältää vain hymnit, rukoukset ja uhrikaavat, mustaan liittyy myös uhrimenoja selittäviä tekstejä.
Samaveda käsittelee uhreissa käytettyjen säkeiden laulutapaa (melodiaa) ja niihin liittyviä tekstejä. Erään rituaalikäsikirjan mukaan näitä melodioita voitiin käyttää myös taikomiseen.
Atharvaveda on magian ja loitsujen kirja. Se sisältää sekä mustaa että valkoista magiaa, joista osa on lainausta Rigvedasta.

Näitä kaikkia Vedoja tarvittiin mitä moninaisimmissa uhrirituaaleissa. Niiden laajuuden vuoksi jokaista Vedaa varten oli oma pappinsa; heitä kaikkia tarvittiin jokaisen uhritoimituksen suorittamisessa. Jokaisen Vedan jatkoksi syntyi selittävää kirjallisuutta, mikä edelleen lisäsi Veda-kirjallisuuden määrää. Vedalainen jumalusko muuttuikin vähitellen uhrimystiikaksi, ja uhri itsetarkoitukseksi, jumalienkin yläpuolla olevaksi mahdiksi. Tämä johti siihen, että papeista (brahmana), jotka hallitsivat tätä tietoa, tuli maanpäällisiä jumalia. Papit myös rikastuivat, koska jokaisesta uhritoimituksesta oli maksettava, eivätkä maksut olleet suinkaan pikkusummia. Eräskin teksti kertoo maksusta, jonka suuruus oli tuhat lehmää, ja toisesta, ns. kaikkiuhrista, jossa uhraaja antoi papeille koko omaisuutensa.
 


Upanisadit
 

Ei ole ihme, että pappien ahneus sai aikaan protestiliikkeitä. Syntyi lahkoja ja koulukuntia joissa uhrien merkitystä väheksyttiin. Suurimpia näistä liikkeistä olivat buddhalaisuus ja jainalaisuus. Myös brahmana-kirjallisuuden jatkoksi syntyneet Aranyakat ja Upanisadit alkoivat korostaa ihmisen tietoa ja mielenlaatua, vaikka uhrien merkitystä ei niissä kokonaan hylättykään.

Upanisadeista tuli pian niin tärkeä osa veda-kirjallisuutta, että jotkut koulukunnat alkoivat opettaa juuri niiden olevan Vedojen täyttymys, se päämäärä, jota kohti muu kirjallisuus tähtäsi. Upanisadeissa esiintyi myös aikaisemmin tuntematon oppi sielunvaelluksesta ja Atmanista kaikkiykseytenä.

Mistä sielunvaellusoppi tuli Upanisadeihin? Tutkijoiden käsitykset vaihtelevat tässäkin asiassa, mutta useiden mielestä se on joka tapauksessa syntynyt pappiskastin ulkopuolella; ehkä saaden joko suoraan tai välillisesti vaikutteita egyptiläisistä vainajakulteista.
  Chandoya-Upanisadissa kerrotaan, että kun atman (sielu) on asunut jumalien luona hyvien tekojensa edellyttämän ajan, hän palaa takaisin avaruuteen, josta hän siirtyy tuuleen, muuttuen ensin savuksi, sitten sumuksi, pilveksi, sateeksi ja syntyy riisinä, ohrana, puuna tai papuna.Kun joku mies sitten syö kasvissa elävän sielun ruokanaan, sielu voi siirtyä siemennesteen mukana uuteen kehoon ja syntyä ihmiseksi. Jos sielu on viettänyt hyvää elämää, se voi syntyä korkeaan kastiin; huonoa elämää viettänyt voi syntyä kastittomaksi tai jopa koiraksi tai siaksi. Tosin uushindulaisuudessa esiintyy myös ajatus, että ihminen ei voi syntyä eläimeksi, mutta tämä käsitys on tutkijoiden mukaan lähtöisin teosofiasta.

Vaikka Upanisadeissa on kohtia, joissa uhreja väheksytään ja pappeja kuvataan satiirisesti (mitkä seikat tukevat käsitystä niiden syntymisestä pappiskastin ulkopuolella), brahmanat sopeutuivat pian tilanteeseen ja sulauttivat Upanisadit osaksi vedalaista kirjallisuutta. Tämän prosessin myötä he myös kehittivät opin neljästä elämänvaiheesta, joiden kautta saatiin sopimaan yhteen uhrit ja uhreja aliarvostavat tekstit ja mietiskelyt.

Tämän opin mukaan ihminen oli ensin jonkun opettajan (guru) luona opiskellen Vedoja, palasi sieltä kotiinsa, perusti perheen ja toimitti säädetyt uhrit. Vanhuuden lähetessä hän vetäytyi metsään suorittaen uhreja vain rajoitetusti mietiskellen syvällisesti niiden merkitystä. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän, hän hylkäsi uhrit ja mietiskeli vain Brahmania, eläen askeetikkona.

Lopullisena päämääränä hindulaisuudessa on vapautuminen jälleensyntymien ketjusta (samsara) ja yhtyminen maailmansieluun Atmaniin eli Brahmaniin. Tähän voidaan päästä eri teitä, joita eri koulukunnat korostavat eri tavoin. Tärkeimpiä ovat Tiedon tie - pyrkimys Brahmanin ymmärtämiseen tiedon avulla, Joogan tie, jossa mietiskelemällä pyritään pääsemään lähemmäs korkeinta todellisuutta ja Bhaktin eli Jumalalle antaumisen tie.
  Hindulaisuudessa erotetaan perinteisesti kuusi ortodoksista koulukuntaa, joiden oppi pohjautuu uskoon Vedojen hengellisestä arvovallasta. Buddhalaiset sekä jainalaiset eivät tunnusta Vedojen arvovaltaa. Tunnetuin näistä perinteisistä koulukunnista on Vedanta. Siitä lähtenyt Samkara-koulukunta on ainoa, joka opettaa, että aineellinen maailma on harhaa (maya), ja vain Brahman on todellinen.

 


Upanisadien sisältöä
 

Aitareya Upanisad.
Siinä alkuolento Atman luo maailmat, sen vartijat ja kosmisen ihmisen, josta maailma syntyy. Tämä ihminen edustaa mikro- ja makrokosmoksen yhtenevyyttä, sillä ihmisen ja luonnon toiminnot vastaavat toisiaan. Luomiseen liittyvät tekstit ovat sekavia; toisaalta luominen tapahtuu alkuvesistä, mihin hautominen viittaa, ja toisaalta luoja Atman samaistuu kosmiseen olentoon, mistä universumi purkautuu. Intialaisessa mytologiassa elämän syntyperusteena esiintyy joskus myös ruoka, elämä ilma ja eetteri, jotka kaikki esiintyvät Upanisadeissa.

Isa Upanisad.
Tässä upanisadissa esiintyy ohimennen vanha helvetti-käsitys. Itsen eli atmanin tappajat joutuvat pimeihin maailmoihin. Toisaalta on mukana opetus kaikkiyhdestä Atmanista, jonka tietävällä ei ole surua.

Katha Upanisad.
Sisältää kertomuksen Naciketaksesta, jonka tämän isä lupaa uhriksi kuolemalle. Naciketas pelastuu Kuoleman talosta oltuaan kolme päivää syömättä ja juomatta, ja saa lisäksi pyytää kolme toivomusta. Ensimmäinen koskee paluuta isän luo, toisena on pyyntö saada tietoa taivaaseen johtavasta tulesta ja kolmas pyyntö koskee tietoa kuoleman jälkeisestä tilasta. Pelastustienä opetetaan mm. aum-mietiskely, joogaa sekä armo- ja valintaoppia. Toinen pääluku yrittää yhdistää eri näkökantoja toisiinsa ja selittää kaiken Brahmaniksi. Mukana ovat kaikki luomiskäsitykset alkuolennosta, alkuvesistä, hautomisesta, suuresta äitijumala Aditista ym. sekä ikivanha maailmanpuu.

Kena Upanisad.
Tähän upanisadiin liittyy vanha myytti jumalten taistelusta ja selitys heidän arvovaltajärjestyksestään. Deevat voittivat asurat, kuitenkin Brahman on kaiken yläpuolella. Tässä hindulainen ajattelu siirtyy monijumalaisuudesta monistiseen, yhden korkeimman jumaluuden (Brahman) käsitteeseen.
  Tässä upanisadissa esiintyy myös jumalatar Uma, Himalayan tytär, viisauden personoitumana ja jumalien yläpuolella olevana. Hänet tunnetaan myös Sivan puolisona nimellä Parvati. Himalaya on myös hindujen Olympos, jumalien asuinpaikka.

Mandukya Upanisad.
Keskittyy pohtimaan pyhää AUM -tavua.

Mundaka Upanisad.
Käsittelee mm. uhria, aluksi positiivisesti, myöhemmin vähättelevään sävyyn ja korostaen mietiskelyn merkitystä. Tekstissä esiintyy vanha kosminen alkuolento Purusa, joka pyritään samastamaan opetukseen atmanista. Brahmanin opetaan olevan kaikkialla sekä jakautuvan ylempään ja alempaan puoleen. Korkeimmassa tilassaan Brahman on puhdasta henkeä, persoonaton jumaluus, joka kuitenkin sisältää alemmassa puolessaan sekä aineellisen maailman että sitä ohjaavan persoonallisen jumalan. Myös ihminen nähdään kaksijakoisena. Ylempi minä on puhdasta henkeä (atman), mikä on yhtä Brahmanin kanssa. Alempi on psykologinen minä (jiva), mihin myös karma kerääntyy. Ihmisen vapautuminen on vedantistien mukaan näiden kahden minän yhteyden ja samalla myös Brahmanin yhteyden tajuamista, jolloin karma tuhoutuu ja ihminen vapautuu jälleensyntymisestä. Pelastustienä opetetaan kuitenkin Joogaa, myös valintaan perustuvia käsityksiä esiintyy.

Prasna Upanisad.
Sisältää oppilaiden kysymyksiä ja opettajien vastauksia. Mm. kysymykseen elävien olentojen synnystä annetaan vastaus, että biseksuaalinen alkuolento synnytti parin, elämän ja materian, josta kaikki syntyy. Kaikki olevainen luokitellaan näiden prinsiippien mukaan; esim. Aurinko edustaa elämää, Kuu materiaa. Ruumiillinen elämä jakautuu useihin vitaalisiin voimiin, mikro- ja makrokosmos ovat yhtä ja karman laki määrää ihmisen seuraavaa olotilaa ja elämää.

 


Bhagavadgita
 

Vaikka Bhagavadgitaa ei lueta ilmoitettuun tietoon, sillä on ollut valtava vaikutus intialaiseen uskontoon ja kulttuuriin. Vishnun palvojat, vaisnavat, pitävät sitä pyhänä kirjana, Vedanta-koulukunta lukee sen pyhien kirjojensa joukkoon, samoin uusi kansainvälinen Krisna-liike. Useat uskonnolliset liikkeet ja koulukunnat ovat syntyneet siten, että niiden perustajat ovat kirjoittaneet kommentaarinsa (selitysteokset) Bhagavadgitaan, ja perustelleet käsityksiään sen avulla.

Samkaran (n. 788 - 820 jKr) laatima kommentaari on vanhin säilynyt, ja sitä käytetään yleisesti lähdetekstinä. Hänen tulkintansa mukaan ainoa todellisuus on Brahman, kaikki muu on harhaa (maya). Niin kauan kuin ihminen pitää näkyväistä todellisena, hän elää tietämättömyydessä ja on sidottu jälleensyntymiseen. Vasta kun hän saavuttaa tiedon yksilöllisen sielun (atman) ja ja universaalisen todellisuuden (Brahman) samuudesta hän pelastuu eli vapautuu karmasta ja jälleensyntymästä.

Ramanuja (synt. n. 1027 jKr) korostaa kommentaarissaan teismiä. Hänen mukaansa korkein Jumala on Vishnu, jonka taivas, Vaikuntha, on pelastuneen päämäärä. Maailma ei ole harhaa, se on suhteessa Jumalaan niinkuin ruumis sieluun. Pelastuksen kannalta tärkeää on antautuminen Jumalan rakkaudelle (bhakti).

Madhva (n. 1199 -1276) tuo Bhagavadgitan selityksissään esiin dualistisen näkemyksen sielun ja korkeimman Jumalan (Vishnun) suhteesta. Myös hän korostaa antautumista pelastuskeinona.

Kesavakasmir puolestaan korostaa sielun, maailman ja jumalan erillisyyttä. Pelastustienä hänkin pitää bhaktia.

Vallabhan (n. 1479) koulukunta kehitti näitä ajatuksia siten, että vaikka sielut ovat samanlaisessa suhteessa Jumalaan kuin kipinät tuleen, ne silti tarvitsevat armoa pelastuakseen.

Viimeisimpiä kommentaareja on Prabhupadan , Kansainvälisen Krisna-tietoisuus Yhteisön perustajan, toimittama laitos (julkaistu engl. v. 1972, suomeksi v. 1983), joka noudattaa bhaktivedanta-suunnan tulkintaa. Sen mukaan Krisna on Jumaluuden Ylin Persoonallisuus, Brahma ja Shiva ovat vain mahtavia puolijumalia. Jopa persoonaton Brahman on vain Krisnan henkilökohtainen "sädehohto". Ylin Todellisuus, Absoluutti, on persoonallinen, ei persoonaton.

Käsitykseen persoonallisesta Jumalasta ovat saattaneet vaikuttaa karmaopin ongelmat. Jos ainoa ikuisesti pysyvä todellisuus on persoonaton, miten karman vaikutukset, kunkin teon palkkio tai rangaistus mitataan täsmällisesti? Jokainen tekohan on ainutkertainen ja -laatuinen, koska se suoritetaan ainutkertaisessa tilanteessa. Karman lain olisi näin ollen tunnettava jokaisen teon suorittamistilanne. Koska siis tilanteet ovat persoonakohtaisia, voiko laki olla persoonaton? Niinpä monet koulukunnat ovat nähneet persoonallisen jumalan olemassaolon välttämättömäksi, jotta karman laki voisi toteutua.

Tärkeintä Prabhupadankin mukaan on kuitenkin bhakti: "Jokaisen on tiedettävä, että elävät olennot ovat ikuisesti palvelijoita ja että elleivät he palvele Krisnaa niin heidän on palveltava harhaa sen lukuisissa, aineellisen luonnon kolmen eri ilmenemismuodon määräämissä muodoissa, ja siten jatkuvasti vaellettava syntymästä kuolemaan ja jälleen uuteen syntymään...." Omien aistien tyydyttämisen sijasta on tyydytettävä Herran (Krisna) aisteja.

Bhagavadgitankin alkuperäistekstien tekijäkysymys on epäselvä. Teos sisältyy osana Mahabharata - eepokseen, ja molempien tekijöiksi ilmoitetaan Vyasa, jolta tradition mukaan ovat peräisin myös Vedat, Brahma Sutra ja Puranat. Mahabharatan alussa mainitaan, että Vyasa saneli eepoksen yhtämittaisesti Ganesalle, jotta olisi vältytty virheiltä. Itse tekstissä kuitenkin puhutaan kolmesta eri alusta ja laulajasta, jotka ovat välittäneet eeposta eri kuulijakunnille eri laajuisena ja nimisenä. Näistä Vyasan sepittämiksi sanotaan 8 800 säettä ("Jaya"), Vaisanpayaman 24 000 säettä ("Bharata") ja Sutan laulamiksi 100 000 säettä ("Mahabharata").

Tutkijoiden mielipiteet vaihtelevat siinä, onko tekijöitä ollut yksi vai useampia ja onko teos kenties syntynyt vähitellen tuntemattomien tekijöiden toimesta. Ilmeisesti teos on ennen kirjallista muotoa ollut olemassa suullisena, hovirunoilijoiden esittämänä perimätietona.

Vaikka Bhagavadgita on osa Mahabharata- eeposta, se on todennäköisesti kuitenkin syntynyt itsenäisenä teoksena hieman ennen Mahabharatan lopullista muotoutumista. Se ei ole toisaalta voinut syntyä kovin varhain, koska sen syntyyn vaikuttanut bhakti-suunta tuli suosituksi vasta n. 322 - 185 eKr. Intialaiset tutkijat (mm. Radhakrisnan) asettavat sen synnyn 5. vuosisadalle eKr , länsimaiset tutkijat välille 200 eKr - 200 jKr. Bhagavadgita itse kertoo näin:

"Ylhäinen Herra sanoi: Minä neuvoin tämän katoamattoman tieteen yogasta auringonjumala Vivasvanille, ja Vivasvan opetti sen Manulle, ihmiskunnan isälle, ja Manu puolestaan neuvoi sen Iksvakulle."

Prabhupadan kommentaarissa selitetään Manun puhuneen pojalleen Iksvakulle, maaplaneetan kuninkaalle, noin 2 miljoonaa vuotta sitten. Ennen sitä tiedon Bhagavadgitasta sai planeettojen kuninkaan - Auringon - hallitsija Vivasvan noin 120,4 miljoonaa vuotta sitten. Tämä tieto oli aikojen kuluessa kuitenkin kadonnut, joten Krisna opetti sen uudelleen Arjunalle Kuruksetran taistelukentällä.

 


Bhagavadgitan sisältöä
 

Bhagavadgita kertoo sankarisoturi Arjunan ja Krisnan välisistä keskusteluista, joiden kautta Krisna opettaa Arjunalle bhakti-tietoa eli tietoa itsestään Korkeimpana Olevaisena ja kaiken Alkuna ja ihmisen pelastuksen tiestä. Tapahtumat ajoittuvat Kauravien ja Pandavien välisen sotaan, jolla lienee historiallinen pohja. Hindutraditio ajoittaa tämän sodan kauas historiaan, n. v. 3100 eKr, Kalin aikakauden alkuun. Länsimaisten tutkijoiden arviot vaihtelevat välillä 1400 eKr - 650 eKr.
  Myös teoksen keskeinen henkilö, Krisna, on ilmeisesti historiallinen henkilö, kuuluisa sotasankari, josta legendat vähitellen muovasivat ylimaallisen hahmon. Tradition mukaan hän syntyi Mathurassa Vasudan ja Devakin poikana. Mathuraa hallitsi paha kuningas Kamsa, jonka vainojen tähden Krisna joutui kasvamaan Gokulassa paimenheimon parissa kasvatusvanhempinaan Nanda ja Yasoda. Täällä hän suoritti monia ihmekoja ja tuli tunnetuksi huilunsoitostaan ja viehätysvoimastaan, joilla hurmasi paimentytöt. Hänellä kerrotaan olleen 16 000 (!) vaimoa. Loppuelämänsä hän vietti kuninkaana Gujaratissa.

Krisna-legendat kiehtoivat kansaa ja varsinkin bhakti-suunnan seuraajat alkoivat jumaloida häntä. Hänen uskotaan olevan Vishnun kahdeksas avataara eli maanpäällinen laskeutuma ja hänellä on myös oma, Vishnun taivaasta, Vaikunthasta erillään oleva taivaansa, Goloka, josta häneen uskovien ei enää tarvitse palata jälleensyntymään.

Maailmankäsitys.

Bhagavadgitan maailmankuva pohjautuu sen aikaisiin käsityksiin. Näkyvä maailma koostuu seitsemästä mantereesta ja seitsemästä merestä. Niiden keskellä on salaperäinen maailmanvuori, Meru. Maan alla olevissa kerroksissa asustavat demonit ja käärmehenget, maan yläpuolisissa taivasmaailmoissa jumalat, täydellistyneet viisaat ja kuolleet esi-isät. Näitä ylempiä kerroksia (loka) on seitsemän. Myös alempia kerroksia on seitsemän, mutta niiden alapuolella ovat vielä erilaiset rangaistuksen paikat eli helvetit. Näissä eri maailmoissa asustaa moninaisten olentojen runsaslukuinen joukko.

Paitsi monia jumalia, eläimiä, kasveja, hindut palvovat myös ihmisiä. Niistä tärkeimpiä ovat kuolleet esi-isät, pyhät ihmiset ja risit eli hinduprofeetet. On myös mytologisia hahmoja, kuten Manu, jonka sanotaan olevan ihmiskunnan alkuunpanija ja sen sosiaalisen ja uskonnollisen järjestyksen perustaja.

Kaikki nämä olennot ja koko maailmankaikkeus ovat kuitenkin vain yhden todellisuuden, Brahmanin, eriasteista ilmentymää. Syvimmaltään Brahman merkitsee olemassaolon perustaa tai itse olemassaoloa ja tietoisuutta, vailla määreitä ja toimintaa. Brahmanissa on kuitenkin myös alempi puoli johon sisältyy alkeismateria. Luomisessa tämä alkeismateria saa erilaisia aineellisia muotoja jotka ulosvirtaavat Brahmanista.

Brahmaniin kätkeytyy siis alkeismateria (prakriti), josta kaikki materian muodot ovat lähtöisin. Se koostuu kolmesta alkutekijästä: Sattva edustaa olemassaoloa, valoa, puhtautta, hyvyyttä, Rajas liikettä, toimintaa ja intohimoa. Tamas on edellistä vastustava prinsiippi, edustaen tyhmyyttä ja pimeyttä. Nämä "säikeet" yhdistävät hengen (purusa) aineeseen, ovat kaiken toiminnan ja tapahtumisen perustana ja kaikki olemassaoleva muodostuu niiden eri yhdistelmistä. Maailmankaikkeuden synty sai alkunsa siten, että näiden ominaisuuksien lepotila Brahmanissa häiriytyi ja niiden sekoittuessa toisiinsa luominen virtasi ulos.

Maailmankaikkeuden järjestys

Hindulainen maailma jakautuu makrokosmokseen ja mikrokosmokseen. Makrokosmoksen ylintä tasoa pidetään persoonallisena jumalana. Hindulaisuudessa melkein mikä tahansa jumala voidaan selittää täksi, mutta tunnetuin on Brahma, persoonallinen luoja-jumala.
Brahma elää sata Brahma-vuotta, ja kuolee sen jälkeen. Silloin koko maailmanjärjestys hajoaa palaten alkumateriaan. Sen jälkeen syntyy uusi Brahma ja uusi luomakunta. Myös jokaisen Brahman päivän alussa ja lopussa tapahtuu osittaisia maailman luomisia ja tuhoamisia. Maailman tapahtuminen on ikuista kiertokulkua, johon ihminen osallistuu syntymällä jatkuvasti uudelleen erilaisiin olomuotoihin.

Mikrokosmoksessa on vastaavat kerrokset kuin makrokosmoksessa. Ihmisessä puhdas henki, korkein "minä" on atman eli itse. Se on pelkkää olemassaoloa ja toimimatonta tietoisuutta, mutta sen varassa on kuitenkin alemman minän (jiva) eli egon toiminta. Siinä tapahtuu ajattelu, tunteminen ja tietäminen. Siihen tallentuvat myös karmalliset vaikutteet, aiheuttaen persoonallisuuden tasossa nousua tai laskua. Karman laki vaikuttaa sitten ihmisen seuraavan elämän laatuun ja olosuhteisiin. Ihmisessä erotetaan myös hieno-aineinen ja karkea-aineinen ruumis. Hieno-aineinen keho on jälleensyntymän "väline", sisältäen myös hieno-aineiset aistit. Siihen sisältyy myös erilaisia vitaalisia elämänvoimia, joihin fyysisen ruumiin toiminnot perustuvat.

Bhagavadgitan sisällössä on keskeisellä sijalla kysymys sopeutumisesta kosmiseen järjestykseen tai lakiin, joka määrää planeettojen liikkeitä, kasvien, eläinten ja ihmisten elämää, moraalia, uskontoa, rituaalia yhteiskunnallista (kasti)järjestystä. Perinteisesti kasteja oli neljä: papisto ja oppineet (brahmanat), sotilaat ja aateliset (ksatriyat), kauppiaat, maanviljelijät ja muut elinkeinonharjoittajat (vaisyat) ja edellisten palvelijat (sudrat). Jokaisella kastilla oli omat velvollisuutensa, josta ei saanut poiketa. Kastien sekoittumisen katsottiin olevan kosmisen järjestyksen rikkomista ja johtavan yhteiskunnan sortumisen vaaraan.

Koska kaikki tekeminen vaikuttaa ihmisen karmaan, eikä ihminen aina välttämättä tiedä tekonsa lopullisia seurauksia, monille tuli karman laista niin pelottava, että he pidättäytyivät kaikesta tekemisestä. Bhavadgitassakin pohditaan tätä kysymystä, ja päädytään siihen, että viisainta on epäitsekäs toiminta ja velvollisuuksiensa täyttäminen surematta, iloitsematta, vihaamatta tai rakastamatta mitään. Eli pyrkiä kaikessa mielen hillintään ja tyyneyteen. Parhaiten siihen päästään joogan avulla irtautumalla ulkoisesta todellisuudesta ja lähestymällä korkeinta todellisuutta. Täydellistyneiden Jogien uskottiin saavuttavan yliluonnollisia kykyjä.

Pelastumisessa tärkeintä Vedanta-koulukunnan mukaan on se, että ihmisen alempi minä tiedostaa korkeimman atmanin ja huomaa sen olevan yhtä Brahmanin kanssa. Samkhya- koulukunnan mukaan olennaista on, että henki huomaa eronsa materiasta ja pyrkii eristäytymään siitä.

Bhagavadgitassa yritetään yhdistellä eri koulukuntien esittämiä käsityksiä ja siksi lopputulos on sekava ja ristiriitainen. Tästä johtuen jokainen guru ja koulukunta voi löytää siitä tukea omille näkemyksileen. Ja kun otetaan mukaan kaikki muu hindulainen kirjallisuus, ei ole ihme, että hindulaisuuden piiristä nousee tämän tästä uusia opettajia uusine oppeineen ja painotuksineen.


Näytteitä hindulaisesta kirjallisuudesta.


Lähteitä mm:
Näreaho: Jälleensyntyminen
Teivonen: Seitsemän Upanisadia
Teivonen: Esipuhe Bhagavadgitan suomennokseen (1975)
Bhagavadgita (Prabhupadan selityksin)


17.8.2000