Jälleensyntymä ja sielunvaellus

 

Usko siihen, että jokin osa ihmisestä jää elämään kuoleman jälkeen ja että se voi poistua vainajan ruumiista ja palata tähän maailmaan joko samassa tai jossakin toisessa fyysisessä hahmossa on maailman vanhimpia ja edelleen yleisimpiä uskomuksia. Se on uskomattoman elinvoimainen myös länsimaissa, huolimatta niissä tapahtuneesta tieteellisestä ja teknisestä kehityksestä.

Intian hindulaisuus on tunnetuin uskonto, johon sisältyy ajatus jälleensyntymistä. Se sai alkunsa noin 500-luvulla eKr., luultavasti samoihin aikoihin kun siellä muokattiin uuteen muotoon vanhoja ja perinteisiä sielua ja elämän kiertokulkua koskevia käsityksiä. Yleisesti uskomuksen arvellaan tulleen Intiaan arjalaisten valloittajien mukana.

Jälleensyntymään liittyy läheisesti myös karman laki, jonka mukaan jälleensyntymä on joko rangaistus tai palkkio edellisessä elämässä tehdyistä teoista. Hindut uskovat myös, että sielu voi puhdistua puhdistumistaan kussakin jälleensyntymässä, kunnes se lopulta pääsee jumalalliseen maailmaan. Intiassa jälleensyntymä ja karma omaksuttiin myös buddhalaisuuteen, josta se siirtyi mm. teosofiseen liikkeeseen. Teosofit toivat siihen omia korostuksiaan, jotka puolestaan vaikuttivat buddhalaisuuteen.

Aasiasta sielunvaellusoppi on saattanut siirtyä Pohjois-Amerikkaan niiden siirtolaisten mukana, jotka ylittivät Beringinsalmen tuhansia vuosia sitten, jolloin salmi oli joko kapeampi tai Siperian ja Pohjois-Amerikan välillä oli maasilta. Myös kreikkalaiset saivat luultavasti jonkin verran vaikutteita intialaisilta. Joka tapauksessa usko sielunvaellukseen oli heidän keskuudessaan yleistä jo satoja vuosia ennen Kristuksen syntymää.

400 -luvulla eKr. eläneen Pythagoraan väitetään sanoneen eräälle koiranpentua pieksävälle miehelle: "Älä lyö sitä, sillä se on erään ystäväni henki. Tunnistan sen valituksesta." Myös tunnettu filosofi Platon uskoi sielunvaellukseen. Joidenkin lähteiden mukaan hän jopa uskoi, että ihmisen sielu saattaa siirtyä eläimeen ja eläimestä takaisin ihmiseen.

Shanti Devin tapaus

Intialaisen Shanti Devin tapaus on yksi niistä, joka aina mainitaan jälleensyntymää koskevien pohdintojen yhteydessä. Hän oli vain kolmevuotias pikkutyttö, kun hän pelästytti vanhempansa juttelemalla aivan asiallisesti aviomiehestään ja lapsistaan. Lopulta hänen äitinsä kysyi, kuka tämä tytön niin usein mainitsema aviomies oikein oli. Vaikka tyttö oli syntynyt vanhassa Delhissä, Intian pääkaupungissa, vuonna 1929, hän vastasi epäröimättä:

"Mieheni nimi on Kendarnath. Hän asuu Muttrassa. Talomme on keltaiseksi rapattu, ja siinä on suuret kaariovet ja ristikkoikkunat. Pihamme on iso, ja se on täynnä kehäkukkia ja jasmiineja. Talo on valtavien tulipunaisten ihmeköynnösten peitossa. Istumme usein kuistilla ja katselemme, kun pikkupoikamme leikkii laattalattialla. Poikamme ovat siellä edelleenkin isänsä kanssa."

Tyttö ei tietenkään käyttänyt juuri näitä sanoja, hänen sanavarastonsa ei voinut olla vielä näin kehittynyt. Sanat lienevät lähtöisin Intian lehdistöstä, joka kertoi laveasti tapauksesta ja julkaisi monia tytön ja hänen vanhempiensa välisiä keskusteluja. Joka tapauksessa Shanti Devistä tuli kohutuimpia jälleensyntymätapauksia nykyajan Intiassa. Hänen tarinaansa liittyy todellakin hämmentäviä ja vaikeasti selitettäviä seikkoja. Sekä vanhempien että perhelääkärin mukaan pikkutyttö pystyi kertomaan harvinaisen paljon yksityiskohtia "edellisestä elämästään".

Koska tytön kertomukset tuntuivat keksityiltä, kului neljä vuotta, ennen kuin Shantin läheinen sukulainen, professori Kishen Chand, päätti ottaa asiasta selvää. Hän lähetti kirjeen miehelle, jota Shanti väitti leskekseen. Tämä mies, nimeltään Kendarnath, epäili joutuvansa kiristyksen uhriksi ja pyysi puolestaan Delhissä asuvaa serkkuaan ottamaan asiasta selvää. Kun serkku meni tapaamaan Devin perhettä, Shanti tervehti häntä hyvin ilahtuneena. Shanti ei pelkästään tunnistanut miestä, vaan tiesi myös, että tämä oli muuttanut Muttrasta Delhiin siihen aikaan, kun hän oli ollut Kendarnathin vaimo.

Pian tieto Shantin tapauksesta levisi, ja Intian sanomalehtiliitto pani toimeen alustavat tutkimukset. Liiton päämiehen, parlamentaarikko Desh Bandu Guptan, määräyksestä delhiläisperhe vietiin Muttraan, ja mukana seurasi joukko kokeneita tarkkailijoita.

Muttrassa Shanti pystyi ohjaamaan seurueen rautatieasemalta siihen taloon, jossa hän väitti asuneensa edellisessä elämässään. Kerrotaan että hän taloa katsellessaan oli sanonut: "Minun aikanani se oli keltainen. Nyt se on valkoinen." Shantin kertomus edellisestä elämästä sekä hänen kotiaan, lapsiaan ja asuinkaupunkiaan koskevat yksityiskohdat tarkistettiin ja todettiin suurimmaksi osaksi paikkansapitäviksi. Shanti Devistä tuli kuuluisa, ja hänen tarinansa edisti sanomalehtien menekkiä. Kun häneltä vuosikymmeniä myöhemmin kysyttiin, millaisia ajatuksia muistot hänessä herättivät, hän sanoi:

"En halua muistella entistä elämääni. En tätä enkä edellistä elämääni Muttrassa. Minun on ollut hyvin vaikea tukahduttaa haluni palata perheeni luo. En halua enää avata tuota suljettua ovea."

Shanti Devin tapaus on vain yksi tuhansista viime vuosikymmeninä esiin tulleista. Etenkin Intian pohjoisosista on saatu runsaasti ilmoituksia tällaisista tapauksista, mutta jälleensyntymäkuvauksia on julkaistu myös Latinalaisessa Amerikassa, Länsi-Euroopassa, Etelä-Aasiassa, Lähi-idässä ja Yhdysvalloissa. Läheskään kaikki eivät ole ole yhtä vakuuttavia kuin Shanti Devin tapaus. Eräässäkin tapauksessa 'jälleensyntynyt' muisti olleensa edellisessä elämässään henkilö, jonka sitten todettiinkin olevan vielä elossa!

Kulttuurin vaikutukset

Uskontoon ja kulttuuriin liittyvät uskomukset ovat vaikuttaneet suuresti siihen, millä tavalla jälleensyntymäteorioita ja sivupersoonailmiöitä käsitellään. Professori lan Stevenson, yksi huomattavimpia jälleensyntymäilmiön tutkijoita, sai tutkimuksessaan selville mm., että kuoleman ja väitetyn jälleensyntymän välisen ajan pituus vaihtelee eri maissa. Turkissa esiintyneissä tapauksissa se on ollut keskimäärin 9 kuukautta, Sri Lankassa 21, Intiassa 45 kuukautta, ja Alaskan tlingitien keskuudessa 48 kuukautta. Kulttuurin vaikutus on havaittavissa myös siinä, vaihtuuko sukupuoli jälleensyntymisen yhteydessä ja miten usein esiintyy "ilmoitusunia", joissa raskaana oleva nainen saa viestin jonkun vainajan hengeltä, joka ilmoittaa aikeestaan palata maailmaan tämän lapsena.

Jälleensyntymäkokemuksissa on piirteitä, jotka ovat lähes yleismaailmallisia. Joidenkin tutkijoiden mielestä tapausten runsaudesta voi päätellä kokemusten olevan melko tavallisia, joten niitä ei voi jättää huomiotta, vaikkei kiistattomia tietoja olekaan. Yleistä on se, että monet tutkituista ryhtyvät kertomaan entisestä elämästään hyvin varhaisessa iässä, 2-4-vuotiaina. Samoin he yleensä lopettavat kertomisen 5-8-vuotiaina.

Stevensonin havainnot eivät tukeneet sitä jälleensyntymäteorian kannattajien keskuudessa laajalti kannatusta saanutta näkemystä, että lapsinerot voidaan selittää jälleensyntymän avulla ja että karma kuuluu olennaisena osana tuohon käsitykseen. Stevenson näet totesi, ettei "yksikään länsimainen ihmelapsi ole ikinä väittänyt muistavansa mitään entistä elämää". Hän ei myöskään saanut vahvistusta sille, että "karman käsityksille olisi olemassa jonkinlainen kokemuspohjainen perusta".

Vertaillessaan keskenään henkilöitä ja heidän sivupersooniaan Stevenson ei todennut "hyvän ja pahan välillä sellaisia aste-eroja, joiden perusteella voitaisiin noin vain selittää ne suuret erot, joita esiintyi henkilön ja hänen sivupersoonansa elinolosuhteissa". Hän korosti, että länsimaiset havainnoitsijat, joiden mielestä jälleensyntymä ja karma kuuluvat erottamattomasti yhteen, ovat tietämättömiä siitä, että jälleensyntymään uskovien keskuudessa on monia suuntia "joilla ei ole mitään siihen liittyvää käsitystä, joka vastaisi kaakkoisaasialaisten karmaa".

Tutkittuaan noin 1600 väitettyä jälleensyntymätapausta, Stevenson joutui lopulta toteamaan:

"Emme pysty ikinä näyttämään toteen, ettei sielunvaellusta esiinny, emmekä saa todennäköisesti koskaan myöskään kiistattomia todisteita siitä, että sitä esiintyy. Kaikissa tähän mennessä tutkimissani tapauksissa on ollut joitakin heikkouksia, monet niistä vakavia. Ainuttakaan yksityistä tapausta eikä myöskään kaikkia tutkittuja tapauksia yhdessä voida pitää minkäänlaisena todisteena jälleensyntymästä. Sen sijaan ne tarjoavat todisteita jälleensyntymään viittaavista tapauksista, joiden määrä näyttää olevan lisääntymään ja laatu paranemaan päin."

Jälleensyntymämuistot ja hypnoosi

'Jälleensyntymämuistoja' voidaan saada aikaan myös hypnoosissa. Vaikka tutkijat eivät nykyään yleensä usko hypnoosissa saatujen tietojen paikkansapitävyyteen, se on edelleen suosittu menetelmä, jota käyttävät monet paranormaalien ilmiöiden tutkijat esimerkiksi kerätessään tietoja ufojen kohtaamisista. Hypnoosissa on verrattain helppo siirtää koehenkilöt oletettuun edelliseen elämään, mutta tällä tavalla saatu aineisto suinkaan todista jälleensyntymäilmiön olemassaoloa. Koehenkilö saattaa jopa värittää kertomustaan kuvitelmilla, jos ei muuten niin ollakseen mieliksi hypnotisoijalle. Stevenson on kirjoittanut:

"Monet ihmiset, jotka eivät kiinnitä vähäisintäkään huomiota uniinsa -koska he tajuavat, että ne suurimmaksi osaksi ovat pelkästään unennäkijän alitajunnasta peräisin olevia mielikuvia vailla vastinetta todellisuudessa - uskovat kuitenkin, että kaikki hypnoosissa ilmi tuleva voidaan hyväksyä sellaisenaan. Hypnotisoidun henkilön tila muistuttaa monin tavoin - joskaan ei joka suhteessa - unia näkevän ihmisen tilaa. Ihmismielen alitajuiset osat vapautuvat estoista, ja seurauksena saattaa olla 'sivupersoona'. Mikäli hypnotisoija on antanut henkilölle määräyksen - joko suorasti tai epäsuorasti - 'palata johonkin toiseen paikkaan ja aikaan' tai esittänyt jonkin samantapaisen ohjeen, sivupersoona saattaa vaikuttaa hyvin uskottavalta sekä koehenkilöstä itsestään että niistä, jotka tarkkailevat häntä."

Hypnoosissa aikaansaatu sivupersoona on Stevensonin mielestä lähes aina "pelkästään mielikuvituksen tuotetta, kuten useimpien unien sisältö". Stevenson totesi kuitenkin, että hypnoosissa voi tulla esiin joitakin paikkansapitäviä historiallisia yksityiskohtia, jotka tosin saattavat perustua lukemalla, radiota kuuntelemalla tai televisiota katselemalla hankittuihin tietoihin.

Tohtori Arthur Hastings on todennut 'jälleensyntymämuistoista':

"Osittain on kysymys uteliaisuudesta ja minän tyydyttämisestä. Tieto, että on kerran ollut egyptiläinen prinsessa tai sufiopettaja, tuo jännitystä elämään, tekee minäkuvan värikkäämmäksi tai saa ihmisen vakuuttuneeksi, että hänen elämällään on jokin tarkoitus. ... Meidän aikanamme ihmiset saavat tavallisesti tietoja 'entisestä elämästään' jonkun 'meedion' välityksellä tai toisen ihmisen johdolla tapahtuvassa transsissa, jossa koehenkilö 'muistaa' kokemuksia entisestä elämästä.

Nämä elämykset ovat usein eloisia ja uskottavan tuntuisia, mutta tavallisesti ei ole olemassa mitään luotettavia todisteita siitä, että ne todella ovat muistikuvia jostakin aikaisemmasta elämästä. Yhtä hyvin ne voivat olla mielikuvituksen aikaansaannoksia, jotka syntyvät kokeenjohtajan pyynnöstä rentoutuneessa, suggestiolle alttiissa tilassa, tai ne voivat olla johdattelun tulos. Meedio voi rakentaa kokemuksen tai persoonallisuuden, joka perustuu hänen omiin havaintoihinsa koehenkilöstä, ja hän voi tulkita aikaansaannoksensa menneisyydestä peräisin olevaksi eikä senhetkiseksi luomukseksi."

Mielikuvituksen voima

Ohjattu mielikuvitus voi saada aikaan hämmästyttäviä ilmiöitä, sen osoittavat mm. tri Vladimir Raikovin suorittamat kokeet. Hän sai hypnotisoidut koehenkilöt käyttäytymään niiden historiallisten henkilöiden tavoin, joihin heidät samastettiin. Eräälle nuorelle viulunsoittoa opiskelevalle naiselle uskoteltiin, että hän oli todellisuudessa viulutaituri Fritz Kreisler, jolloin Raikovin mukaan "hänen soittotapansa muistutti Kreislerin tapaa soittaa". Toiselle koehenkilölIe, lentokoneinsinöörille, sanottiin että hän on tunnettu venäläinen taidemaalari, jolloin mies pystyi luomaan hypnoosissa erinomaisia maalauksia. Erään opiskelijan uskoteltiin olevan viisivuotias poikalapsi, ja tämä sai piirretyksi vain yksinkertaisen ja lapsenomaisen kuvan miehestä ja kissasta.

"Aikaisemman elämän" todelliset juuret

Miten vakaalla perustalla jälleensyntymäkokemukset oikein ovat? Tohtori S. Zolik teki vuonna 1956, ollessaan psykologian apulaisprofessorina Marquetten yliopistossa, tutkimuksen, jonka avulla hän pyrki yhdistämään "jälleensyntymäkuvitelmien" tärkeimmät piirteet koehenkilön tiedostamattomiin muistikuviin. Hypnoosissa muuan koehenkilö näki itsensä Dick Wonchalk -nimisenä miehenä, luotsaamassa litteäpohjaista venettä joella vuonna 1875. Hän kuvaili sivupersoonansa ulkoilmaihmiseksi, joka "ei tehnyt mitään erityistä, liikkui vain vesillä" ja oli hyvin paljon yksikseen.

Koehenkilö kertoi, että Wonchalk oli syntynyt vuonna 1850, ettei hänellä ollut ketään läheisiä ystäviä ja että hän eleli omissa oloissaan joella. Hän kävi metsällä "mukanaan Baldwin-oravakivääri" ja istuskeli kapakoissa "joen alajuoksulla" vain silloin tällöin, kun sää oli kylmä. Miehen muistaman mukaan hänen sivupersoonansa oli kuollut vuonna 1876 sairastettuaan kuukauden ajan kenenkään huolehtimatta hänestä. Häntä ei surettanut se, ettei hän ollut saanut "kovin monia ystäviä" eikä "ollut tekemisissä ihmisten kanssa".

Lopulta Zolik pystyi yhdistämään miehen kertomuksen, ei aikaisempaan elämään, vaan tämän näkemään elokuvaan (koehenkilö muisti jopa elokuvateatterin, jossa filmi oli esitetty). Zolik totesi, että intiaanien hyökkäyksessä vanhempansa menettäneen "päähenkilön ahdinko herätti voimakkaan samastumisen tunteen, jota vielä syvensivät juonen eristyneisyyttä, yksinäisyyttä ja riippumattomuutta käsittelevät teemat". Koehenkilö oli vieraantunut vanhemmistaan jo lapsuudessa, vaikka nämä oli vat yhä elossa. Zolik totesi tutkielmansa lopussa, että koehenkilö "oli huolissaan yksinäisyydestään ja siitä hyväksyvätkö muut hänet". Hän tunsi todellista pelkoa jäämisestä ulkopuoliseksi, ja niinpä kuvitelmat edellisestä elämästä tekivät värikkäämmäksi todellisen minäkuvan.

Ihmisten luoma aave nimeltä Philip

Kirja Tiedon rajamailla kertoo eräästä mielenkiintoisesta kokeilusta:

I800-luvun spiritualistit pitivät aavemaisia naputuksia, salaperäisiä koputuksia ja painavien huonekalujen kaatuilemisia henkien työnä. Jotkut nykyajan parapsykologit ovat kuitenkin sillä kannalla, että sellaiset ilmiöt saattavat olla ihmisen alitajunnan aikaansaannoksia.

Tarkoituksenaan tutkia ihmismielen vaikutusta elottomiin kohteisiin joukko Toronton Parapsykologisen seuran jäseniä aloitti Kanadassa harvinaisen kokeilun. Kahdeksanhenkinen ryhmä keksi I970-luvun alkupuolella mielikuvitusolennon menneisyydestä ja keskittyi sitten todenteolla ajattelemaan keksityn aaveen ilmestymistä.

Johdannossaan kirjaan Conjuring Up Philip (Philipin manaaminen) ryhmän tieteellinen neuvonantaja, tohtori A. R. G. Owen, Toronton yliopiston preventiivisen lääketieteen ja biostatistiikan laitoksen jäsen sekä räyhähenkien tutkimiseen erikoistunut parapsykologi, kirjoitti: "Päämäärän kannalta oli olennaista, että Philip oli täysin kuviteltu hahmo ja että hänen elämäkertansa oli täynnä asioita, jotka eivät pitäneet yhtä historian kanssa." Tai kuten kirjan kirjoittajat, Iris M. Owen ja Margaret Sparrow, asian ilmaisivat, aaveen oli oltava sellainen, ettei sille ollut vastinetta todellisessa elämässä, minkä seikan kaikki ryhmän jäsenet tiesivät.

Eräs ryhmän jäsenistä, kolmen pojan äiti ja Kanadan puolustusvoimien entinen sairaanhoitaja, josta käytettiin vain nimeä Sue, sai tehtäväkseen sepittää Philipin elämäntarinan pääpiirteet. Hän kirjoitti: "Philip oli yläluokkaan kuuluva englantilainen, I600-luvulla eläneen Oliver Cromwellin aikalainen. Hän oli katolinen ja kuului kuninkaan kannattajiin. Hän oli naimisissa kauniin mutta kylmäkiskoisen ja frigidin Dorothean, lähistöllä asuvan aatelismiehen tyttären kanssa. Eräänä päivänä, ollessaan ratsastamassa maatilansa laitamilla, Philip tuli mustalaisleiriin ja näki siellä kauniin tummasilmäisen ja tummahiuksisen mustalaistytön, Margon, johon hän oitis rakastui."

"Philip toi tytön salaa asumaan Diddingtonin kartanoon, perheensä kotiin, lähellä tallirakennuksia sijaitsevaan portinvartijan majaan. Jonkin aikaa Philipin onnistui salata suhteensa, mutta lopulta Dorothea sai selville salaisuuden, löysi Margon lemmenpesästä ja syytti häntä noituuden harjoittamisesta ja aviomiehensä varastamisesta. Philip pelkäsi maineensa ja omaisuutensa menettämistä niin paljon, ettei hän uskaltanut puolustaa Margoa oikeudessa, ja tämä tuomittiin noituudesta ja poltettiin roviolla. Philipin valtasi katumus, kun hän ei ollut puolustanut Margoa, ja hänellä oli tapana käyskennellä epätoivoissaan Diddingtonin rintavarustuksilla. Eräänä aamuna hänen ruumiinsa löydettiin rintavarustusten juurelta, sillä hän oli heittäytynyt maahan ahdistuksen ja katumuksen puuskassa."

Warwickshiressä, Englannissa, on tosin Diddington Hall-niminen paikka, mutta kertomuksen kartano oli pelkkä mielikuvituksen tuote. Kokeensuorittajat varmistivat, ettei Diddingtonin historiassa ollut mitään sellaista, mikä olisi pitänyt yhtä Philipin tarinan kanssa. Sattuneen erehdyksen vastapainoksi tarinaan lisättiin, että Philip oli kokenut monta jälleensyntymää ja että hänet oli nähty Diddingtonin rintavarustuksilla "suurin piirtein sadan vuoden välein".

Ryhmän jäsenet painoivat mieleensä Philipin keksityn elämäntarinan, keksivät lisää yksityiskohtia, tutkivat sitä aikakautta jolla hän oli muka elänyt ja jopa hankkivat valokuvia oikeasta Diddington Hallista ja sen lähiympäristöstä. He yrittivät luoda "joukkohallusinaation" Philipistä kuvailemalla hänen ulkonäköään, mieliruokiaan ja etenkin hänen tunteitaan Dorotheaa ja Margoa kohtaan, kunnes heillä kaikilla oli hänestä täysin yhtäpitävä mielikuva.

Monen kuukauden ajan ryhmä, johon kuului viisi naista ja kolme miestä, yritti parhaansa mukaan loihtia esiin keksimänsä ihmisen aavetta. He istuivat piirissä, panivat sen keskelle piirroskuvan odottamastaan aaveesta ja keskittyivät joukolla ajattelemaan kuvaa. Myöhemmin he asennoituivat tilanteeseen "rennommin ja hilpeämmin", jäljitellen Viktorian ajan spiritualistien tapaa luoda vastaanottavainen tunnelma.

Ensimmäinen oire aaveesta oli koputus, jonka ryhmän jäsenet pikemminkin tunsivat kuin kuulivat. Kaikki ryhmän jäsenet näet tunsivat pöydän tärisevän. Seuraavaksi he kuulivat kopauksia, aivan kuin joku olisi takonut pöytää. Aluksi osanottajat epäilivät, että he olivat itse huomaamattaan aiheuttaneet koputukset. Mutta kun pöytä alkoi liikkua ympäri huonetta sinne tänne ilman mitään päämäärää, he ryhtyivät kyselemään asiaa toisiltaan. Lopulta muuan ryhmän jäsen kysyi: "Mahtaakohan tämä olla Philipin aikaansaannosta?" Vastaukseksi kuului äänekäs koputus. Vaikutti siltä, että heidän odottamansa aave oli lopultakin saapunut.

Pian ryhmä kävi verrattain vilkasta keskustelua henkiolennon kanssa, jonka se kaikesta päätellen oli onnistunut loihtimaan esiin. Kun aaveelle esitettiin kysymyksiä, se vastasi myöntävästi yhdellä koputuksella ja kieltävästi kahdella. Näin alkoi omalaatuinen tapahtumasarja. Yksi talon huoneista rauhoitettiin "Philipille". Aaveolento hyväksyttiin tosiolevaksi yksilöksi, joka ilmaisi selvästi mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä ja jolla oli joistakin asioista varmat ja joistakin epävarmat mielipiteet.

Kun "Philipiltä" kysyttiin, kieltäytyikö hänen vaimonsa, Dorothea, hankkimasta lapsia, kuului raaputusta. Joku ryhmän jäsenistä sanoi: "Ehkä hän yrittää ilmaista, että kyselemme liian henkilökohtaisia asioita. Ehkä hän ei halua, että keskustelemme näin intiimeistä yksityiskohdista?" Vastaukseksi kuului äänekäs myöntävä koputus.

Iris Owen ja Margaret Sparrow totesivat, että koputuksilla ja pöydän liikkeillä näytti olevan selvä yhteys ryhmän kunkin jäsenen tuntemuksiin, ajatuksiin, tahtoon, mielialoihin sekä keskittymiskykyyn. Mikäli ryhmä oli yksimielinen jonkin kysymyksen vastauksesta, myöntävä koputus kuului ripeästi ja oli äänekäs. Mikäli taas joku jäsenistä oli kahden vaiheilla, koputus oli epäröivä. Yleensä koputukset kuuluivat kysyjän käden alapuolelta.

Kun ryhmä rentoutui ja alkoi nauttia kohtaamisistaan "Philipin" kanssa, jäsenistä alkoi tuntua kuin "Philip" olisi ollut ryhmän jäsen. He kiusoittelivat häntä, laskivat leikkiä ja hakkailivat hänen kanssaan. Mutta kun "Philipille" sanottiin, että jos hän ei vastaa, hänet voidaan lähettää pois ja hankkia joku toinen, koputukset lakkasivat, ja hyviä välejä oli vaikea palauttaa ennalleen. Siitä huolimatta koputukset ja pöydän liikkuminen jatkuivat edelleen, ja pöydän kerrottiin jopa syöksyneen myöhästyviä vastaan, ja silloin tällöin se oli myös ahdistanut ryhmän jäsenet huoneen nurkkaan.

Lyhyesti sanoen kokeilu oli onnistunut yli odotusten, joskaan kukaan ei käsittänyt, mistä syystä ja miten. Rouva Owen ilmaisi asian seuraavasti: "Tajuamme ilman muuta, ettei yhteydenottojen takana ole mitään 'henkeä', vaan että viestit ovat peräisin ryhmän jäsenten alitajunnasta, mutta kyseessä on fyysinen voima, josta meidän pitäisi saada lisää tietoja."

Kristinusko ja jälleensyntymä

Erilaisten esoteeristen ja henkisten liikkeiden (New Age, teosofia ym.) keskuudessa elää sitkeänä käsitys, että jälleensyntymä olisi aiemmin kuulunut myös kristinuskoon, mutta poistettu siitä Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553. Tämän kokouksen yhdessä anateemassa eli tuomiossa (joita kaikkiaan oli 14) todettiin: "Jos joku puolustaa myyttistä sielun pre-eksistenssiä ja siitä seurauksena olevaa jälleensyntymistä, julistettakoon hänet pannaan."

Syynä tähän lausuntoon olivat tunnetun teologin, Origeneen käsitykset. Häntä syytettiin siitä, että hän oli julistanut kirkon oikeiden oppien vastaisia näkemyksiä. Vaikutteita ajatteluunsa Origenes oli selvästikin saanut opiskellessaan Aleksandriassa samaan aikaan kuin johtava uusplatonisti Plotinus. Päätellen Origeneen näihin päiviin säilyneistä kirjoituksista, jotka olivat laajoja, hajanaisia ja erittäin varovaisia, arvostelijat syyttivät häntä näkemyksistä, joita hän käsitteli ja suvaitsi, mutta ei täysin hyväksynyt eikä tunnustanut. Tärkeimpiä niistä oli käsitys pre-eksistenssistä eli sielun ennalta olemisesta. Kirkon mielestä se johti myös jälleensyntymään, vaikka Origenes itse joissakin kirjoituksissaan piti sielun vaellusta ruumiista toiseen vääränä oppina.

Joka tapauksessa jo se, että Origeneen käsitykset tuomittiin harhaoppina, osoittaa, että vaikka usko sielunvaellukseen saattoi olla yleistä kansan (ja jopa joidenkin hellenismistä vaikutteita omaksuneiden kirkonmiestenkin) keskuudessa, se ei missään tapauksessa voinut kuulua kirkon virallisiin, yleisesti hyväksyttyihin oppeihin.

Jälleensyntymä ja Raamattu

Jälleensyntymään uskovat yrittävät löytää todisteita uskolleen myös Raamatusta. Joidenkin yksittäisten jakeiden voidaan tietenkin väittää tukevan jälleensyntymää, kun ne irrotetaan asiayhteydestään ja jätetään Raamatun kokonaisilmoitus täysin huomioon ottamatta. Jälleensyntymä on kuitenkin hyvin jyrkässä ristiriidassa evankeliumien sanoman kanssa. Ajatus ihmisen vähittäisestä kehittymisestä lukuisten jälleensyntymien kautta on täysin vieras Raamatun pelastussanomalle.

Raamattu ei myöskään tue kristillisyyteenkin laajalti levinnyttä harhakäsitystä sielun kuolemattomuudesta, mikä on jälleensyntymän välttämätön edellytys. Luomiskertomuksen mukaan ihmiseen ei sijoitettu erillistä sielua, vaan ihminen kokonaisuudessaan on "elävä sielu" (1 Moos. 2:7). Taivas on henkiolentojen mutta ei kuolleiden sielujen paikka. Tuonela on kuoleman synonyymi, helvetti ja kadotus kuvaavat olemassaolon loppua.

Lähteitä mm.
Tiedon rajamailla (Valitut Palat, 1982)
Wikipedia
 
 
Kumoaako väestönkasvu jälleensyntymän? Joidenkin mielestä ei:
Jälleensyntymä ja väestönkasvu

Parapsykologiaa koskevia artikkeleita:
http://parapsykologia.blogspot.com/
Mistä Joogassa on kysymys?
 
 

06.07.07