Kristinusko ja uudelleen ruumiillistuminen

Rudolf Frielingin mukaan

ornament.jpg

"Kristinuskon on korkea aika ruveta harjoittamaan mitä syvintä itsetutkimusta. Oman todellisen olemuksen tunnistamiseen ei riitä sen paremmin materialistinen maailmankuva kuin muinaisen Intian viisauskaan. Kristinusko pystyy asettamaan oman ylivoimaisen maailmankatsomuksensa yhtä hyvin materialismia kuin idän vanhaa henkisyyttäkin vastaan. Tärkeintä kristinuskossa ei ole oppi vaan sen kokeminen tosiasiana. Oppi kuitenkin lisää tietoisuutta siitä... Pelastuksen tosiasiallisuuden ja Kristuksen olemuksen suhteen kristillinen tietoisuus on periaatteessa avoin avartumiselle. Teologian taholta ei pitäisi hylätä antroposofian tarjoamia mahdollisuuksia saada tietoa yliaistillisesta todellisuudesta vain siitä syystä, että ne ylittävät Uuden Testamentin sisällöt."

Ylläolevat ajatukset sisältyvät Rudolf Frielingin teokseen Kristinusko ja uudelleen ruumiillistuminen, jossa tämä Kristiyhteisöön lukeutuva teologi tulkitsee Raamattua omasta antroposofisesta näkökulmastaan. Siitä johtuen hän tulkitsee raamatun tekstiä hyvin symbolisesti ja tavalla joka on melko kaukana yleisistä teologisista näkemyksistä. Tämä johtuu ennen kaikkea antroposofiseen maailmankuvaan liittyvästä uskosta jälleensyntymiseen, mikä pakottaa antamaan uuden tulkinnan lähes kaikille kristillisille käsitteille. Seuraava teksti on lyhyt yhteenveto Frielingin teologiasta.

I. KRISTINUSKO

Kirjan ensimmäinen jakso esittelee lähinnä steinerilaisen teologian Kristus-tulkintoja. Niiden mukaan Kristuksen maailmaan tulon suurin merkitys oli sillä henkisellä virikkeellä, jonka hän toi mukanaan. Lunastus ja syntien sovitus eivät luonnollisesti sovi antroposofiseen maailmankuvaan; niiden tilalla on ihmisen jatkuva kehitys ja kristillistyminen.

Kristuksen ihmiseksi tuleminen.

Uutuutena aikaisemmin maan päällä olleeseen Kristus toi itsensä. Tämä oli uusi virike ihmiskunnan historiassa, luomiseen verrattava tapahtuma. (s.19). Luomisessa ihminen laskeutuu maalliseen piiriin, ja siten syntyy mahdolllisuus syntiinlankeemukseen. Käärmeen 'päästäminen' paratiisiin koskettaa sitä salaisuutta, että ihminen ei luomisessa ollut vielä valmis, vaan tarvitsi tätä tulevaa kokemusta. Hänen Luciferilta saamansa egoistinen myrkkyruiske vei hänet syvään tragiikkaan ja samalla hän kahliutui syvemmin aineellisuuteen (s. 20).
  Tahtoessaan tuoda ihmisille epäitsekkään, rakkaudessa elävän minuuden voiman Kristuksen oli itse astuttava ihmiskehitykseen . . Tämä oli eräänlaista alaslaskeutumista (s.21) Evankeliumien puhe kastamisesta vedellä, hengellä ja tulella viittaavat vanhan maailman elementteihin, joilla oli merkitystä mysteereissä. Nykyään voidaan puhua vastaavista olotiloista.
  "Ylhäältä tulevalle on välttämätöntä, että hänet kastetaan niihin alempiin elementteihin, jotka ovat maaolemassaololle luonteenomaisia, veteen ja maahan." Tämä täyttyi lopullisesti Golgatalla. Kristus ei enää ruumiilistu uudelleen: "Golgatan tapahtuman ainutkertaisuus sulkee pois kaikki mahdollisuudet soveltaa uudelleen ruumiillistumisen ajatusta. . . alas astuneeseen Kristukseen." (s.23, 25)

Ylösnousemus.

" [Kristuksen] ylösnousemus on enemmän kuin vainajan olemassaoloa todistava ilmestyminen. Ruumiillisesti kuolleiden ihmisten tämänkaltaisia ilmestymisiä on toki koettu muulloinkin ihmiskunnassa.
  Ylösnousemus on ruumista koskeva asia." (s.25) Tämä pääsiäisen mysteeri ylittää kaiken älyllisen käsittämisen mahdollisuudet, mutta "ihmisen on mahdollista kulkea se aavistavan tiedon tie, jolla hän on joskus tavoittava tämän tällä hetkellä hyvinkin tavoittamattomissa olevan salaisuuden eli mysteerin." ( s .26 ) .
  "Uskonnollisesti voimakasta elämää elävän ihmisen jo täällä maisessa elämässä välittömästi saamat kokemukset sisältävät tavallaan tulevaisuuden takeen, joka suo hänelle kuoleman ylittävän toivon sielunsa ja ruumiinsa pysyväisyydestä. Vanhurskas on siten astunut tielle, joka johtaa lopulta ylösnousemukseen. lhmissydämen henkisessä minäytimessä alulle lähtenyt tapahtuma sisältää sellaisen voiman, että sen vaikutus on kerran ulottuva sieluun ja ruumiiseen asti." (s.27).

Kristus tunnistaa ylösnousemiskykynsä jo maaelämässään. Vaikka hän on lihassa, hän ei menetä taivastietoisuuttaan. Kun hän sanoo (Joh 14:9) "Minä elän, niin saatte tekin elää", se merkitsee: "Teissä elävä taivastietoisuus­ uinuu vielä" ( s .28 ) . Tämän tietoisuuden herääminen ihmisessä vaikuttaa siten, että hänen kuolemansa on erilainen, kuin se muuten olisi, koska " hän vie kuoleman kautta mukanaan hänessä heränneen korkeamman elämän." (s. 28,29)
  Kristus meni kuoltuaan paratiisiin eli Haadekseen läpikäyden kaikki vainajien valtakunnan alueet herättäen vainajien uinuvan tietoisuuden. Haades ei ole paikka, vaan 'paratiisin' tila: "Haades on päättyneen maisen elämän varjostamaa tuonpuoleisuutta", se on " heikentynyttä olemassaoloa , josta ruumiin jättämisen jälkeen puuttuu vapaa itsemääräämisen mahdollisuus. . " Tuossa tilassa ei ollut vielä [ennen Kristuksen siellä käyntiä] avautunut mahdollisuutta korkeamman maailman näkemiseen eikä toimintaan henkenä henkien parissa. " (s.30) .
  "Maanjäristys pääsiäisaamuna ilmaisee, että nyt on tapahtunut jotain maata itseään koskevaa uutta." (s.31 ). Kun 'vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema' (1 Kor 15: 26), ruumis ei silloin enää ole ainoastaan henkisyyden läpäisemä, vaan kokonaan 'henkistynyt' (s. 31)

Ylösnousemusruumis on maaruumiin muuntuma. Ilman maaruumista sitä ei olisi syntynytkään. Ylösnoussut Kristus näytti käsiään ja jalkojaan, jotta opetuslapset näkisivät, ettei hän ole henki. Kyse ei kuitenkaan voinut olla karkeasti aineellisesta ruumiista, koska hän kulki suljettujen ovien läpi (Joh 20:19) ja saattoi tulla näkyviin ja kadota odottamatta (Luuk 24: 31). Kuitenkin hän söi ja joi, tai ainakin opetuslapset kokivat hänen näin tekevän (s. 32,33).
  "Paavali puhuu, että 'liha ja veri' eivät muuntumatta voi periä Juma­lan valtakuntaa (1 Kor 15:50) eli että katoavaisen on pukeuduttava kuole­mattomuuteen." Mikä Kristukselle tapahtui jo pääsiäisaamuna on ihmiselle etäinen tavoite 'viimeisenä päivänä' . Kristuksen ylösnousemus on kuitenkin jo osa 'viimeistä päivää' . "Se on omaan aikakauteemme oksastettu tulevaisuuden hetki ... [siinä] tulevaisuus on jo alkanut" (s.33).

Taivaaseen astuminen.

Kristuksen ylösnousemusruumis oli aluksi 'hauras', eikä sietänyt kosketusta (Joh 20: 17, 27). Ylösnousseen kulkiessa tietään Isän luo hän läpäisee yhä enemmän vastasyntyneen ylösnousemusruumiin näillä [Isän] syvimmillä ja perimmillä voimilla sekä tekee sen yhä enemmän 'olevaiseksi' (s. 34). Alasastunut on nyt käynyt loppuun tiensä 'lihassa' ja kilvoitellut muuntuneen 'pneumaattisen' ylösnousemusruumiin itselleen. . "Tämän maisen saavutuksensa hän nyt kantaa ylös sopeuttaakseen sen ylempiin maailmoihin ... Korkeampien maailmojen asukkaat ovat tähän asti eläneet sen kuoleman kokemuksen ulkopuolella, joka voidaan saada vain ihmisen maisessa ruumiissa ... Siitä asti taivasmaailmassa on olemassa haava-arpinen jumala (Ilm 5:6)" (s. 34,35)

Kun 'pilvi vei hänet pois heidän nähtensä', ei kyseessä ollut levitaatio vaan näky: Opetuslapset eivät pysy Kristuksen ylösnousemusruumiin jatkuvan henkistymisen mukana, ja siksi he kokevat sen 'pois haipumisena' (s.36).
  Ylös ja alas kulkeminen eivät merkitse kirjaimellisesti johonkin suuntaan liikkumista, vaan siirtymistä olemassaolon tasosta toiseen. Korkeampien maailmojen asujat, enkelit, liikkuvat näissä kahdessa suunnassa tuoden maahan taivaallista ja taivaaseen jotain, mitä voidaan tuottaa vain maan olosuhteissa (s.37). Enkelit eivät astu niin alas, että ruumiillistuisivat, mutta pystyvät kyllä muodostamaan tilapäisen ilmestymisruumiin. lhminen sen sijaan astuu perusteellisemmin alas maalliseen, saavuttaakseen täällä itsenäisyytensä ja viedäkseen sitten tuloksensa ylempiin maailmoihin. Tämä ihmisen astuminen maiseen nuumiillistumaan, vaikkakin on Jumalan tahtoma, muodostui ihmisen 'lankeemukseksi'. Hän on alemman maailman yksipuolisen vetovoiman alainen, ja kuoltuaan hänen on vaikea eläytyä ylöspäin suuntautuvaan liikkeeseen. Tätä tilannetta Kristus korjasi esikuvallisesti tule­malla ihmiseksi (s.37).

Kun taivaallinen läpäisee Kristuksen ylösnousemusruumiin, siinä tapahtuu vapautuminen rajallisuudesta. Se on liittynyt hengen maailmaan ja voi olla henkisestä ylitilallisuudestaan läsnä 'kaikkialla' (s. 38). Kristuksen kohdalla taivaaseen astuminen on ainutkertainen ja lopullinen eikä hän siis enää ruumiillistu uudelleen.
  Mitä sitten merkitsee hänen uudelleen tulemisensa, 'paruusia'? Se on ymmärrettävä hänen taivaallisen olomuotonsa jo alkaneen läsnäolon 'tietoisuuteen tulemista' . Hän itse sanoi: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä'. Hänen 'tulemisensa' aiheuttaa ihmisten kohdalla 'tietoisuuden laajenemisen', he kokevat Kristuksen todellisuuden. (s. 39).
  Se, että Kristus ei synny uudelleen lihalliseen ruumiiseen, oli ratkaiseva erimielisyyden aihe, joka johti Rudolf Steinerin eroamiseen Teosofisesta Seurasta 1912-1913.

Ihmisen kristillistyminen.

Kristityksi tuleminen on todella 'tulemisen' eli kasvun asia. Usko ei sulje tietoisen 'harjoituksen' puolta pois (1 Tim 4:7; Heb 5: 14 ym.). "Armon kokeminen ei sulje pois omaa vaivannäköa, vaan juuri vaivannäkö avaa silmät armon tosiasialle...(Fil 2:12)" . (s. 41) . . "Minä, jossa oma henkilö koskettaa tietoisesti itseään, on ihmisen alueista korkein. Kristuksen vastaanottaminen sinne merkitsee hänen muuntavan vaikutuksensa leviämistä vähitellen koko ihmisen olemukseen, ja se saavuttaa lopulta hänen ruumiilliset syvyytensäkin. " (s. 42)

Ehtoollisen kokeminen ja viimeinen päivä liittyvät toisiinsa (Joh 6:5l, 54,57) Kristuksen puhe lihansa syömisestä ja verensä juomisesta ei ole pelkästään kuvallista, vaan henkisesti todellista. "Taivaaseen astuminen ei estä Kristuksen ruumiin ja veren läsnäoloa ehtoollisessa, vaan se johtaa siihen, että Kristuksen ylösnousemusruumis siirtyy silloin potentiaalisen 'kaikkiallisuuden' rajattomaan olemassaolotilaan (s.45) "Ylösnousemusruumis ei ole minkäänlaista ainetta. Se on rakennemuoto, struktuuri" (s.47)

"Maailman loppua ajateltaessa viimeinen päivä on täysin osuva ilmaisu. Sitä se on sanatarkasti siinä mielessä, että tilaa ja aikaa ei sen jälkeen enää ole olemassa. Kehittyäkseen ihminen on asetettu tilallis-ajalliseen olemassaoloon maan päälle. Maanpäällisen vaiheensa erikoisissa oloissa ihmisen tarkoituksena on kehittyä vapauden olotilassa minäksi. Kun tilallis-ajallinen olotila päättyy, käy ilmi, onko ihminen kyennyt läpäisemään tämän Kaitselmuksen järjestämän, meidän käsitteillemme hyvinkin pitkän 'välivaiheen' niin, että hänen tarkoituksensa on täyttynyt ... Toteutumatta jäänyttä ei voi enää aikojen loppuessa millään muulla tavalla saavuttaa. Näin viimeinen päivä on samalla viimeinen tuomio." (s. 48).

Kuoleman ja viimeisen päivän välinen aika.

Kristityn etäistavoitteena on saada Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltainen ylösnousemusruumis. Valmistautuminen tähän on meneillään... Läpikristillistyminen alkaa siitä, kun kristityksi kehittyvä ihminen kääntyy sisäisen elämänsä kaikin voimin Kristuksen Jeesuksen olomuodon ja sen maallisen kohtalon suuntaan. Kun ihminen sisäistää ja myötäelää Kristuksen kohtalon, Kristus on 'saava muodon' ihmisessä (Gal. 4:19). Tämä tapahtuu asteittaisena kirkastumisena (2 Kor 3:18), ja sen eteneminen keskeytyy kuolemassa ( s . 49,50).
  'Täyskuoleman' opin mukaan kuoleman ja viimeisen päivän ylösnousemuksen välillä ei ihmisellä ole minkäänlaista tietoisuutta. Hänen olemassaolonsa lakkaa, vain hänen identiteettinsä on Jumalan muistissa. Ylösnousemuksessa Jumala luo hänet tavallaan uudestaan (s. 51)

”Täyskuoleman teoria on ristiriidassa Raamatun kanssa, ja 'henkinen koke­mus' voi tavoittaa sen todellisuuden, ettei kuolema tuhoa ihmisen henkis-sielullista ydintä. Syntiinlankeemuksessa lausuttu kuolemanrangaistus koskee kylläkin koko ihmistä; syntiin langennut joutuu kokemaan takaiskun menettäessään ruumiinsa. "Nojautuen ruumiilliseen olemassaoloonsa hän on irrottautunut jumalallis-taivaallisesta olemassaolostaan. Hänen takaiskunsa on, että kuolemassa häneltä otetaan pois tuo ruumis... Olemattomaksi häviäminen ei olisi mikään 'rangaistus' henkis-sielulliselle ihmiselle. Oikean vastaisella tavalla eletyn maisen ruumiillistumisen näkeminen on paljon todellisempi tuomio kuin joku kivuton olemattomuus." (s.,52).

Ei ole välttämätöntä asettaa Raamattua jyrkkään vastakohtaisuuteen platonismin kanssa, toteaa Frieling. ”Kaikkein kirkkaimmin juuri Platonissa syttyvät vielä kerran loistamaan ne sisällöt, jotka kerran olivat olleet mysteereiden ikivanhaa tietoa. Platonin näkemykset olivat peräisin 'yliaistillisista sisällöistä”. "Ikivanhan ihmiskunnallisen tiedostuskokemuksen perusteella tiedetään, että sielu voi jo ennen kuolemaakin vähemmässä tai enemmässä määrin vapautua maisesta ruumiista." (s. 53,54) .

Näitä 'tiedostuskokemuksia' Frieling kaivaa esiin Paavalin puheista, Vanhan Testamentin viittauksista (Aabrahamin helma ym.), apokryfikirjoista (Salomon viisaus 8:20), marttyyrien sieluista (Ilm luvut 7,15, l9 ja 20), rikas mies ja Lasarus -kertomuksesta ym. Lisäksi hän ottaa esimerkin Tuomas Akvinolaisen 'Summa theologica' -teoksessa olevasta kuvauksesta. "Siinä Tuomas puhuu olioiden painovoimasta (gravitas) ja kohovoimasta (levitas). Ruumiista erkautuneet sielut tuntevat korkeampien maailmojen vetovoiman 'levitaksena' ja alempien maailmojen vetovoiman 'gravitaksena' aina sen mukaan, minkälainen mennyt elämä on ollut. Sielu tuntee silloin tavallaan magneettista vetoa itsensä sukuiselle yliaistilliselle alueelle. Laatunsa mukaan se joko 'gravitoi ' tai 'levitoi'." (s. 54-61).

Haudoissa olevien ylösnousemus (Joh. 5:28,29) tarkoittaa Frielingin mukaan ruumiin muuntumista viimeisenä päivänä. 'Tuomion ylösnousemuksen saaneet kokevat 'kokonaistaseensa' olevan lopullisesti ja katkeran selvästi kielteisen. Tällöin heitä 'polttaa' tietoisuus siitä, että he ovat sisäiseltä tilaltaan juma­lallisen rakkauden elementin ulkopuolella. Joka tapauksessa ihminen on olemassa kuoleman ja viimeisen päivän välillä. (s.63).

Frieling saa katolisesta välitilaopista tukea käsitykselleen. Hän toteaa välitilaa luonnehditun eräänlaiseksi unitilaksi ja että että autuaat 'näkevät Jumalan' tässä välitilassa. Mm. 1439 Firenzen kirkolliskokous vahvisti, että pyhien sielut näkevät taivaassa 'Jumalan olemuksen', joka peittelemättä näkyy heille suoraan ja selvästi'. Tämän ajateltiin myös lisäävän pyhien autuutta.
  Myös kiirastulioppi edellytti tietoista olemassaoloa kuoleman jälkeen. Viime aikoina yleistynyt täyskuoleman teoria on pyyhkäissyt koko välitilaopin tarpeettomana pois. "Voisiko uudelleen ruumiillistuminen selittää tämän 'eskatologisen aukon'?", kysyy Frieling

II. UUDELLEEN RUUMIILLISTUMINEN.

Kirjansa toisessa jaksossa Frieling kertaa Antroposofian historiallisia juuria ja steinerilaisen ihmiskäsityksen pääpiirteitä.

Buddhasta Lessingiin.

Buddhalaisuudessa uudelleen ruumiillistumalla on kielteinen sävy, koska siinä kärsimys on sidoksissa ruumiillisuuteen. Siten kärsimys päättyy vain ruumiillistumisista eli jälleensyntymistä lopullisesti vapautumalla. Lessing sen sijaan näkee maan päällä olemisen myönteisenä: useat ruumiillistumat tarjoavat mahdollisuuksia kehittyä ja oppia sellaista, johon yksi elämä ei riitä.Budhalaisuuden tavoitetta voidaan kuvata 'talon hajoittamisena', ruumiillisesta olemassaolosta eroon pyrkimisenä. Kristillisyys taas on talon eli ylönousemusruumiin 'rakentamista' , rakennusmestarina itse Kristus (s.68-72)

Rudolf Steiner

Antroposofia katsotaan usein intialaiseksi tuontitavaraksi. Rudolf Steiner koki jo lapsena (s. 1861) yliaistillisen maailman avautuvan tietoisuu­delleen. Huomattuaan ympäristönsä ihmisten olevan tässä suhteessa erilaisia, hän vaikeni näistä kokemuksistaan 40 vuotiaaksi asti. Hän kuitenkin pohti mielessään, miten nämä yliaistilliset tiedot voisi liittää tieteelliseen maailmankuvaan. Vuonna 1894 hän julkaisi ensimmäisen tutkielmansa tästa aiheesta, kirjan 'Vapauden filosofia' .
  Teosofisen seuran piiristä hän löysi kiinnostunutta kuulijakuntaa, ja hän toimi vv. 1902-1912 seuran saksalaisen osaston pääsihteerinä. Erottuaan teosofeista hän perusti 1913 Antroposofisen seuran.
  Kirjoissaan Steiner kuvaa uudelleen ruumiillistumisen "omantunnontarkan ja perusteellisen henkisen tutkimuksen tuloksena." Tutkimuksen lähtökohtana hänellä on ihmisen todellinen periolemus. Hänen mukaansa ihminen on 'monikerroksinen' sisältäen erilaisia muotovoimarakenteita:

  1. Fyysinen ruumis
  2. Eetteriruumis (joka on myös kasveilla ja eläimillä)
  3. Sieluruumis (joka on myös eläimillä)
  4. Minä (ihmisen varsinainen henkinen ydin, useiden sielujen 'summa')

Minä tulee ikuisuudesta ja kulkee eri maaelämien läpi. Kun minä ruumiillistuu määrättyyn perheeseen, se kääriytyy tälle perheelle ominaiseen päällysluontoon, mutta on siitä huolimatta pohjimmalta olemukseltaan omansa (s. 74) . "Määrätyn perheen perintöainekseen astuminen ei ole sattumanvaraista. Lähestyvä sielu on jo etukäteen luonut suhteen kyseessä olevaan perintölinjaan. Se etsii itselleen sopivia edellytyksiä ja saa 'vanhempiaan valitessaan syvän kohtalon viisauden apua'. Lisäksi se tuo mukanaan omaa sielullisuuttaan sekä elämän ainestaan." Tämän minän alkua ei löydy esi-isistä vaan omasta itsestä, joka on useiden erilaisten elämien summa.

Steinerin mukaan ruumiillistumien väliajat ovat tavallisesti satoja vuosia, mutta poikkeuksiakin löytyy. "Vie aikaa, ennen kuin päättynyt maaelämä arvoiltaan ja arvottomuuksiltaan on läpikäyty korkeampien olentojen, Jumalan kasvojen edessä.. . . Ruumiista poistuneen sielun onni ja onnettomuus riippuu siitä, millä ilmeellä korkeammat olennot katsovat häntä. Ihminen joutuu todella kokemaan oikeudenkäynnin." Kun sitten ihmisen ytimestä on poistettu kaikki mikä painaa sitä alas' , tämä henkinen ydin kulkee henkisyyteen vetoa tuntevan sielujäännöksen vaikutuksesta kohti yhä korkeampia henkisen maailman alueita. "Yhdessä enkelimaailmojen ja häneen kuuluvien sielujen kanssa hän valmistelee seuraavaa maaelämäänsä. Siihen hän laskeutuu, kun hänen aikansa uusiin kokemuksiin maisessa ruumiissa koittaa. Sellaisia kokemuksia ei voi saada 'taivaassa'." (s. 74,77).

Steiner korostaa myös, poiketen intialaisesta käsityksestä, että jälleensyntymien sarja ei ole päättymätön. Jatkuvat ruumiillistumiset eivät automaattisesti johda yhä parempaan ihmiseen. "Ellei ihminen kykene ottamaan vastaan sitä lisää, jonka Kristus on tuonut ihmiskunnan kehitykseen, hän ei pysty ratkaisemaan ihmiseksi tulon tehtäväänsä" (s.78).
  Steinerin yliaistilliset kokemukset antoivat uutta valoa kohtalon lain eli 'karman' tosiasiaan. "Kylvämisen ja niittämisen laki (Gal 6:7) on voimassa maaelämästä toiseen." (s. 79). Ihminen voi kuitenkin hyvittää vain osan vääristä teoistaan. Kristuksen kuoleman arvo tulee silloin ihmisten avuksi koska hän on ottanut kantaakseen 'maailman synnin'. "Koska kohtalon.lakiin . . voidaan luottaa, voidaan puhua Kristuksen kuoleman lunastusvoimasta. Tämä kuolema liittää ylhäältä tulevana rakkautena ihmiskunnan kohtalon laskelmaan uuden ylimääräisen, lopputulosta muuttavan tekijän." Näin siis 'karman laki' ja armo' ovat sopusoinnussa keskenään (s.8o, 8l).

Ihmistä koskeva syvä viisaus.

'Antroposofia'- nimityksen käyttöönotolla 'teosofian' asemesta haluttiin ennen kaikkea korostaa, että ihmisille on avautunut uuden askeleen ottamisen mahdollisuus oman itsensä tiedostamisen kehitystiellä. "Kristus ei voinut tulla, ennen kuin 'aika oli täyttynyt'.. ennen kuin ihmisen taju omasta minästään oli ainakin jossain määrin kasvanut. Tämä kehitysaste saavutettiin kreikkalaislatinalaisen kulttuurikauden aikana (s.8l, 82).
  Humanismi ja kristinusko ovat rinnakkaisina ilmiöinä jatkaneet tätä kehitystä. Järkkymättömäksi tarkoitettu totuus, joka ilmeni Pietarin lausumassa: "Eikä ole pelastusta yhdessäkään toisessa" (Apt 4:12) voi tuntua tänä päivänä fanaattiselta. "Antroposofia voi osoittaa… että kaikkien uskontojen perustana on korkeampien maailmojen aidosti, mutta hyvin eri tavoin tapahtunut kokeminen. ... Jumala on antanut itsestään selviä todisteita ... myös vanhoissa uskonnoissa." 'Pakanuuden' totuusarvot ilmenevät myyteissä ja riiteissä. Kuitenkin "esikristillisen ajan ja tähän asti kritinuskon ulkopuolella olleet ihmiset eivät vielä ole tietoisesti vastaanottaneet Kristusta. "Uudelleen ruumiillistumisen huomioon ottaminen eheyttää koko maailmankuvan täydelliseksi, ja vastaavasti ajatus uudelleen ruumiillistumisesta käy oman todellisen sisältönsä osalta täysin selväksi vasta Kristukseen liittyvän keskeisen ja ainoalaatuisen tapahtuman yhteydessä. " (s.89) .

III. UUDELLEEN RUUMIILLISTUMINEN JA RAAMATTU.

Teologiansa kolmannessa osassa Frieling yrittää löytää Raamatusta perusteita jälleensyntymis-ajatukselle. Lopuksi hän käsittelee Ilmestyskirjan kuvaamia tapahtumia, tulkiten niitä samaan 'henkiseen' tapaansa, kuin muutakin Raamattua.

Vanha ja uusi Testamentti.

Vanhasta Testamentista ei juurikaan löydy mainintoja uudelleen ruumiillistumisesta. Siellä on kuitenkin ennustus (Mal 4:5) Eliaan lähettämisestä. Kristuksen lausuma Johannes Kastajasta: 'Hän on Elias' (Matt 11:14) tulkitaan kirjassa todisteeksi uudelleenruumiillistumisesta (s.92). Uudesta Testamentista Frieling katsoo todisteeksi kertomuksen sokeana syntyneestä miehestä (Joh 9:1). Hebr 9:27 olevan tekstin 'Ja samoin kuin ihmisen on kerran määrä kuolla ', selitetään olevan vain hebrealaiskirjeen kirjoittajan havaintoesimerkki jostakin peruuttamattomasta tapahtumasta. "Hebrealaiskirjeen tässä kohdassa ei, niin kuin ei Uudessa Testamentissa yleensäkään, varmaankaan ajatella toistuvia maaelämiä." ".. määrättynä henkilönä ihminen kuolee vain kerran", joten kuolema on joka kerran kertakaikkista (s.96).

Öljymäki-puheen ja Paavalin Apokakalypsin eskatologia.

Puhuessaan Öljymäellä tulevista tapahtumista, Kristus ennusti tapahtumia jotka toteutuivat vuonna 70, mutta joiden 'reaalisymbolinen' merkitys ulottui kauas tulevaisuuteen. Jerusalemin temppelin tuhoutuminen merkitsee maisen olemassaolon ja taivaallisen järjestyksen yhteyden hajoamista. Ihmisen Pojan merkki on ihmisen maailmankatsomuksen vähittäinen muuttuminen hengettömäksi. Auringon, kuun ja tähtien pimeneminen merkitsee henkisen havaintokyvyn pienenemistä; materialismi estää näkemästä taivaan jumalallisia järjestyksiä. Kristityksi tuleminen herättää ihmisen henkisen havaintokyvyn, jolloin he näkevät 'Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä'.

Paavalin mainitsemat 'Kristuksessa kuolleet' "kokevat olemassaolossaan elämän täyteyttä, kun he Kristukseen liittyneenä saavat saavat kulkea toisessa maailmassa Jumalan antamia teitä. He saavat 'mukaan otettuina' osallistua Kristuksen henkiseen vaeltamiseen. Kristuksessa kuolleet osallistuvat myös uudestaan tulemiseen, jopa ennen maan päällä eläviä. ." (s. 100). [Tällä kirjoittaja tarkoittanee sitä, että nämä 'pyhät' avustavat maan päällä olevia kokemaan kohdallaan Kristuksen henkisen tulemisen. MP.]
  Kristuksen tuleminen taivaasta alas 'pasuunan soidessa' merkitsee sitä, että Kristus tekee tuloliikkeen ihmisen suuntaan, lähestyy ihmistä henkisessä mielessä. Pilviin tempaaminen on maallisesta olotilasta poistumista ja siirtymistä korkeammille olemassaolon tasoille (s. 102, 103).

" Ihmiskunnan suunnitelman mukaisiin tehtäviin kuuluu yhä suurempi herääminen tälle maailmalle sekä siinä tapahtuva Kristuksen kasvoista kasvoihin kohtaaminen. Kaukaisemmassa tulevaisuudessa ihmisten edessä on yhä suuremmiksi kehittyviä mahdollisuuksia vastaavasti kohdata hänet vielä korkeammalla tasolla, nimittäin sillä henkisellä alueella, josta sielullisuus on kotoisin. Ja lopulta vieläkin kaukaisemmassa tulevaisuudessa on edessä silloin jo täysin heränneen ihmisen todellisen minän kohtaaminen Kristuksen minän kanssa edellistäkin korkeammalla tasolla." (s.106).

Ihmiskunnan kehityskulut Johanneksen ilmestyskirjassa.

Ilmestyskirjan kuvaamat tapahtumat esittävat Frielingin mukaan kristillisen ihmiskunnan kehittymistä. Johanneksen ilmestys' johtaa vuoroin maan ja taivaan näyttämöille' , kristikunta kun elää ja kehittyy näissä molemmissa maailmoissa yhtä aikaa. "Lopulta ylempi ja alempi maailma läpäisevät toisensa. Ylhäältä tulleista virikkeistä uudistunut 'Uusi maa' kohtaa   'Uuden taivaan' ,   joka puolestaan on nuortunut maan päällä tapahtuneesta kristillistyneestä kehityksestä. Tästä toinen toisensa avulla tapahtuvasta kehityksestä syntyy Uusi Jerusalem, joka on samalla sekä 'taivas' että 'maa' ...... Johanneksen apokalypsi kuvaa näkysarjallaan tämän kypsymiskehityksen." (s. 107).

Marttyyrien kysymys: 'Kuinka kauan vielä' (Ilm. 6:10) osoittaa näiden epätietoisuutta uudesta olomuodostaan, valkea vaate tarkoittaa uutta yliaistillista ilmiasua. 144 000 'kuullaan hengessä' , se on jumalallisen järjestyksen värähdysluku, kristittyjen kokonaismäärä. Suuri joukko kuvaa myös kristittyjä, mutta pitkän ajan kuluttua edellisestä ja 'tuonpuoleiseen' olotilaan siirtyneinä. Valkeiden vaatteiden peseminen Kristuksen veressä merkitsee, että niiden kantajat ovat jo maan päällä "kirkastaneet 'aurisen loisteensa' ja muodostaneet Kristuksen veren voiman kautta oman hienon valoelimistön."

Taivaasta laskeutuva Jerusalem on myös henkinen, näkymätön. Kaksi todistajaa ovat uudelleen ruumiillistuneet Mooses ja Elia. Suuri Babylon on kaiken maaihmisyyden perikuva, "joka on menettänyt yhteytensä korkeampaan maailmaan."
  Ilm 11. luvussa mainittu ylösnousemus saa kirjoittajan hieman varovaiseksi sanomisissaan: "Jos kerran maaihmisen ylösnousemusruumis on vasta viimeisenä päivänä oleva täysin valmis, se ei sulje pois sitä, että jo sitä ennen voi olla olemassa esitapahtumia, jotka eivät ole identtisiä lopullisen tapahtuman kanssa, mutta kyllä jo kulkemassa sitä kohden. " (s . 117).
  Mikaelin saavuttama voitto lohikäärmeestä tarvitsee ihmisen apua: "Tosiasia on, ettei Mikaelin taistelun voittoa ole saavutettu ilman ihmistä ilmenee sanoista: 'He ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta.." (Joh 12: 11) .

Aurinkoon puettu vaimo on Frielingin mukaan ihmiskunnan 'suuri kosminen sielu'. Hän puhuu myös Antikristuksen pakkovallasta ja Pedon leimamerkistä, niitä tarkemmin määrittelemättä. Lausetta 'heidän tekonsa seuraavat heitä' (Ilm 14:13) kirjoittaja selittää:
  "Ihmisen teot ovat konkreettisia yliaistillisia olentoja, jotka seuraavat aikaansaajansa mukana." (s. 125) .
  Lasinen meri on "kirkkaimman puhtauden ja palavimman rakkauden tulen korkeampi ykseys... kehitysaste, johon maailman olevuus nyt on edennyt ensimmäisestä luomismuodostaan" .
  Valkoisella hevosella ratsastava tulkitaan Kristukseksi, mutta häntä seuraavat taivaan sotajoukot eivät ole enkeleitä, vaan kristittyjä ihmisiä. 'Pelastuksen ja voiman tuleminen Jumalalle kuuluviksi' riippuu siis ihmisten kristillistymisestä.

Pyhien hallitseminen taivaassa tarkoittaa, että vainajat saavat uuden aktiivisen olomuodon ja voivat toimia ja suorittaa Kristukselle papillista palvelusta. He tuomitsevat siten, että muut heidän 'korkeaa ihmisyyttään' katsomalla huomaavat oman vajavuutensa ja näin 'tuomitsevat' itse itsensä. Googin ja Maagogin joukot ovat kristillisyyden vastustajia, jotka voitetaan 'hyvin vaikutusvaltaisten vainajien' avulla (s.132). Nämä 'tuonpuoleiset' kristityt vaikuttavat myös silloin, kun vihan maljoja kaadetaan maahan. Tässä kirjoittajan mielestä näkyy heidän 'yliaistiIlisen vaikutuskykynsä' lisääntyminen.


Perusajatuksena Frielingin teologiassa on jatkuva kehitys, henkistyminen, johon osallistuu kristikunta kokonaisuudessaan, koska sen jokainen yksilö on elänyt monta elämää. "Yksittäisen kristityn ei tarvitsisi päättää tietään yhden kerran toteutuneen maisen olemassaolon tulokseen eikä odottaa jossain 'välitilassa' viimeistä päivää. Hän saisi olla mukana ihmiskunnan etenemisessä.... saisi kehittya eteenpäin uusien maakokemusten ja uusien taivaassa olojen kautta, kehityksen täyteisessä elämässä, joka merkitsisi ihmisten vähittäistä 'muuttumista Hänen kuvansa kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen."

Kirjoittaja ei selvästi sano, mikä on' jumalattomien kohtalo. Hän kieltää täyskuoleman mahdollisuuden, mutta ei toisaalta puhu myöskään ikuisesta piinasta. Tosin hän sanoo, että viimeisenä päivänä 'tuomion ylösnousemuksen' saaneita 'polttaa' tietoisuus siitä, että he ovat sisäiseltä tilaltaan jumalallisen rakkauden elementin ulkopuolella. Mutta kestääkö se ikuisesti, jää sanomatta. Rivien välistä saa vaikutelman, että jokainen ihminen lopulta pelastuisi käytyään tekonsa läpi jonkinlaisessa 'kiirastulessa'.

Tämä Frielingin steinerilainen raamattunäkemys on hyvä esimerkki siitä millaisiin tulkintoihin voidaan päätyä, jos lähtökohdaksi otetaan jokin muu, kuin Raamattu itse. Kirjoittajalle suurin totuus on Steinerin 'hengentiede, jonka kautta hän Raamattua suodattaa ja tulkitsee saadakseen sen sopimaan yhteen oman uskonnäkemyksensä kanssa.

Huomautus:
Selvyyden vuoksi ja saamani palautteen perusteella todettakoon, etteivät kaikki Kristiyhteisönkään jäsenet allekirjoita näitä Frielingin teologisia tulkintoja, ainakaan kaikilta osin. (lisätty 11.10.07 MP)

Lähde:
Rudolf Frieling: Kristinusko ja uudelleen ruumiillistuminen
Karisto, 1986



18.01.03