Mitä eri kirkot opettavat?

 

Kristillisen uskon 'mittatikkuna' pidetään yleisesti Raamattua. Tämän mittavälineen käyttökelpoisuus riippuu kuitenkin siitä, millainen arvo ja auktoriteetti sille annetaan. Ellei mittaan luoteta, voidaanko luottaa tehtyihin mittaustuloksiin? Jos jokainen mittaaja joutuu arvioimaan mitan 'todellisen' tarkkuuden, silloin myös jokaisen mittaukset antavat erilaisia tuloksia.

Mikäli siis Raamattua halutaan käyttää mittatikkuna, nähdäkseni ainoa järkevä vaihtoehto on lähteä siitä, että Raamattu todella on Jumalallinen ilmoitus, vaikkakin ihmisten kautta annettu ja myös inhimillisiä ajatuskulkuja sisältävä. Loogista olisi ajatella, että se on myös ainoa Jumalan ihmiskunnalle antama ilmoitus, koska kaikki muut uskonnolliset ilmoituslähteet ovat selvässä ristiriidassa sen kanssa. Tämä lähtökohta on tietysti uskonvarainen, mutta silti perusteltu. Toisaalta Raamattu on kestänyt parin vuosisadan verran tieteellistä tutkimusta ja siitä huolimatta sen uskottavuus on tänään ehkä suurempi kuin koskaan ennen. Samaa ei voi sanoa minkään muun uskonnon kirjallisuudesta.

Suuret kirkkokunnat (laitoskirkot).

Katolinen kirkko väittää nimensä mukaisesti olevansa ainoa oikea, yleinen kirkko ja sen paavia pidetään Kristuksen sijaisena ja vieläpä erehtymättömänä uskonopillisissa kysymyksissä. Vaikka katoliset teologit ovat yrittäneet keksiä monimutkaisia selityksiä sille, mitä tällä paavin ja kirkon erehtymättömyydellä "todella" tarkoitetaan, käytännössä siihen kuitenkin suhtaudutaan hyvinkin kirjaimellisesti. Paavin sana on hurskaalle katolilaiselle Jumalan sanaa. Paavin arvovallalla on vahvistettu esim. opit Marian ikuisesta neitsyydestä, tahrattomasta sikiämisestä ja ruumiillisesta taivaaseen ottamisesta sekä julistettu tuhansia ihmisiä pyhimyksiksi. Katolisen kirkon oppia kiirastulesta ja siitä pelastavista aneista eli hyvitysteoista Luther nimitti Perkeleen petokseksi ja luterilainen teologi Pieper sanoo:

"Rooman kirkon oppi kiirastulesta.., jossa uskovien sielujen muka on vielä pakko kärsiä jäljellä olevat ajalliset rangaistukset, on silkkaa mielikuvitusta"

Katolinen oppi ei muutenkaan perustu yksin Raamattuun, koska traditiolla, on siinä huomattava merkitys. Traditio eli varhaisten 'kirkkoisien' ja paavien selitykset ja käsitykset nähdään tavallaan Raamatun kirjoitusten jatkeena, osana ilmoitusta. Mutta itse katolinen kirkko ja paavi ovat vielä traditiotakin ylempänä. Paavilla on ylin valta tulkita paitsi Raamattua, myös traditiota.

Paavi Pius IX on sanonut: "Mutta mikään ei ole väkevämpi kuin kirkko, sanoo pyhä Johannes Khrysostomos. Kirkko on väkevämpi kuin taivas. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa. Mitkä sanat? Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.." (Teinonen)

Kirkon pyhimyksille rakennetaan alttareita ja niiden kuvia rukoillaan. Gregorius XIII:n luettelo vuodelta 1584 sisälsi jo n. 10 000 pyhimystä. Bellarminin mukaan pyhimysten kuvat ovat kunnioitettavia myös kuvina , ei vain sen nojalla mitä ne esittävät. Näin esim. voidaan kääntyä yhdessä paikassa olevan Marian kuvan äärestä toisaalla olevan Marian kuvan ääreen, koska ensimmäisestä ei saatu apua. Mariasta on myös saarnattu, että hänen noustessaan taivaaseen Isä, Poika ja Pyhä Henki luovuttivat hänelle kukin puolet omasta kirkkaudestaan, niin että hänellä on nyt suurempi kirkkaus kuin millään kolminaisuuden persoonalla itsellään (Tiililä).
  Tällaisista opeista jokin pienempi lahko voitaisiin tuomita ei-kristilliseksi, mutta katolista kirkkoa sen sijaan pidetään ilman muuta kristillisenä. Ekumeniakaan ei ole tuonut muutosta katolisen kirkon näkemyksiin; se pitää edelleen lujasti kiinni oikeaoppisuudestaan.

Ortodoksinen kirkko väittää jo nimellään (ortodoksinen = alkuperäinen, oikea usko) olevansa ainoa oikea kirkko. Sen uskonmuodostuksessa perinteillä on vähintään yhtä suuri osuus kuin katolisessa kirkossa, joten Raamattu ei siis ole ortodoksisenkaan uskon ainoa perusta. Sen traditioissa voidaan myös nähdä itämaisista uskonnoista tuttua pyrkimystä uskon mystiseen kokemiseen, mikä juontanee osaksi ortodoksisuuden alunperin itäisemmästä maantieteellisestä sijoittumisesta.
   Ortodoksinen kirkko on myös tunnettu liturgisista menoistaan, ristinmerkeistään, suitsutuksistaan, kulkueistaan ja kuvien palvonnastaan. Vaikka ikonien edessä tehdyt kumarrukset, ristinmerkit , rukoileminen ym. tulkitaankin kirkossa vain hartaaksi kunnioittamiseksi, on se ulkopuolisen mielestä usein enemmän kuin sitä. Osmo Tiililä kirjoittaa kirjassaan Kirkot ja lahkot::

"Niin päättävästi kuin ortodoksinen kirkko katsookin edustavansa alkukirkon katsomuksia, se kuitenkin on itse kehittynyt alkukirkon yksinkertaiselle elämälle vieraaseen suuntaan. Uusi Testamentti ei tiedä mitään siitä liturgisesta kirjavuudesta, jota ortodoksinen kultti sisältää. Apostolinen aika eli Hengestä ja sanasta eikä symbolisista eleistä, kellojen soitosta ja suitsutuksesta."

Myös protestanttisilla kirkkokunnilla   -   luterilaiset mukaan lukien on Raamatun ohella tiettyjä traditioita. Ne vaikuttavat lähinnä uskontunnustusten kautta. Vaikka ne luonteeltaan ovatkin Raamatun selitystä, niiden merkitys on käytännössä paljon suurempi. Sen osoittaa niiden keskeinen asema dogmatiikassa. Tärkein näistä traditioista on oppi Jumalan kolminaisesta olemuksesta, eli kolminaisuusoppi . Tämä oppi on lyhyesti määritelty ns. Athanasioksen tunnustuksessa jonka lopussa sanotaan:

"Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua."

Luterilaisuudessa ei nykyään sanota kovin suoraan, että se on ainoa oikea uskonto, vaan jopa ylpeillään sillä että kirkon ovet ovat avoinna erilaisille näkemyksille. Kuitenkin käytännössä ja useimpien luterilaisten mielestä se on ainoa oikea kirkko. Oikeaoppisuus tuodaan esille dogmatiikassa, jossa tarkoin määritellään "mikä on uskomme mukaista ja mikä harhaa". Ja se, mikä ei ole luterilaisen uskon mukaista, on tietenkin harhaoppia, ts. luterilainen usko on se oikea usko. Käytännön tasolla oikeaoppisuus näkyy mm. muiden uskontokuntien tapojen, käytäntöjen ja uskomusten arvosteluna. Aikaisemmin oikeaoppisuus tuotiin esiin selvemmin, kuten voidaan nähdä luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin kuuluvasta Yksimielisyyden ohjeesta joka seuloo erittäin tarkalla sihdillä kaikki silloiset 'harhaopit' ja toteaa:

"Kaikki nämä ja tämäntapaiset opit niihin liittyvine ja niistä johtuvine harhoineen me hylkäämme ja torjumme väärinä, valheellisina, kerettiläisinä, Jumalan sanan sekä kolmen perustunnustuksen ja Augsburgin tunnustuksen ynnä sen Puolustuksen, Schmalkaldenin opinkohtien ja Lutherin katekismusten vastaisina. Kaikkien hurskaiden kristittyjen, niin ylhäisten kuin alhaistenkin, on niitä varottava, niin totta kuin sielun pelastus ja autuus on heille kallis."

Sitoutumalla tällaisiin tunnustuksiin, kirkko samalla sitoutuu niiden julistamaan oikeaoppisuuteen.

Herätysliikkeet.

Herätysliikkeiden merkittävin ero laitoskirkkoihin nähden ilmenee jo niiden nimikkeestä; ne ovat alunperin syntyneet herättelemään ihmisiä hengellisen uneliaisuuden, toimettomuuden ja välinpitämättömyyden tilasta. Niissä laitostuneiden kirkkojen katsotaan maallistuneen, tulleen liian salliviksi ja osaksi luopuneen uskonpuhdistuksen periaatteista. Voidaan ehkä sanoa, että ne ovat kirkollisempia kuin kirkko itse. Niissä painotetaan Raamatun auktoriteettia, mutta toisaalta pidetään kiinni kirkkojen uskontunnustuksista. Useimmat niiden jäsenistä korostavat uskossa olemisen tärkeyttä iäsyyselämän kannalta. "Uskossa olemisella" tällöin ymmärretään sitä uskonkäsitystä jota kyseinen liike edustaa.

Muut kirkkokunnat.

Reformoiduissa kirkkokunnissa traditiot hylätään ja Raamattu nähdään yksinomaisena opin ja uskon lähteenä ja inspiroituna Jumalan sanana. Niissä katsotaan protestanttisen uskonpuhdistuksen jääneen puolitiehen, ja omaksuneen monia Rooman kirkon harhaoppeja. Reformoiduissa suunnissa on kuitenkin uskonpuhdistajien, Calvinin ja Zwinglin perintönä omaksuttu ns. predestinaatio- eli ennaltamääräämisoppi, jonka mukaan Jumala on jo aikojen alussa määrännyt toiset kadotukseen ja toiset ikuiseen elämään. Nykyään puhutaan armonvalinnasta, millä viitataan siihen, että Jumala pelastaa armonsa kautta ne jotka haluaa. Korostetaan sitä, että koska pelastus on kiinni vain Jumalan armosta, se koskee vain niitä, jotka Jumala on "jo aikojen alussa" päättänyt armahtaa. Tiililä tuo myös esiin joillekin reformoiduille lahkoille tyypillisen sisäisen sanan merkityksen korostuksen:

"Reformoidun kirkon myöhemmässä kehityksessä ei ole harvinaista, että herätysliikkeissä on korostettu sisäisen sanan merkitystä tavalla, joka on voinut johtaa inhimillisten päähänpistojen pitämiseen Jumalan antamana valona. "

Presbyteeristen kirkokuntien opilliset näkemykset eivät juuri poikkea reformoiduista, painotukset ovat enemmänkin kirkkojärjestyksen puolella. Papit ovat kaikki samanarvoisia, seurakuntien johdon muodostavat maallikkovanhimmat yhdessä pappien kanssa ja yksityisseurakunnat ryhmittyvät yhteen asteittain kasvaviin kokouksiin.

Kongregationalistit korostavat sekä yksilön että paikallisseurakunnan mahdollisimman suurta riippumattomuutta. Episkopaali- ja presbyteerijärjestelmä torjutaan; asioiden johto on seurakuntakokouksella. Näkymättömän kirkon johdon muodostavat vain valitut. Kirkollisia virkoja on vain viisi: pastori, opettaja, johtava vanhin, diakoni ja auttaja.

Metodistinen (metodistis-episkopaalinen) kirkko on hyvin organisoitu (piispallinen). Se ei hyväksy predestinaatio-oppia sellaisenaan, ja korostaa uudestisyntymisen välttämättömyyttä.

Pelastusarmeija on lähtöisin metodismista, mutta siitä on tullut perustajiensa myötä itsenäinen ja sotilaallisesti organisoitu yhteisö. Se hylkää kaikki sakramentit, jopa kastetta ei pidetä välttämättömänä. "Täydellinen pyhitys on täydellinen vapautuminen synnistä (ja jättäytyminen Jumalan ohjattavaksi)." Tätä on Tiililän mukaan pidettävä Pelastusarmeijan pääopinkappaleena.

Baptistikirkkojen opissa pääpaino lienee siinä, että kaste edellyttää kääntymistä (uutta syntymää, Hengen vuodatusta) ja että se sellaisena on uskon ilmaus ja julkinen tunnustustoimitus. Ja että armo on voima, joka ymmärryksen kautta vaikuttaa omaantuntoon ja tahtoon ja uudistaa ihmisen.

Fundamentalistit ja kreationistit.

Myös näissä ryhmissä enimmäkseen hyväksytään perinteiset, vanhan katolisen kirkon aikana syntyneet uskontunnustukset. Fundamentalisti uskoo Raamatun sanalliseen henkeytykseen, kreationisti sallii myös jonkin verran tulkintaa sekä tekstilähteiden ja kieliopillisten ym. seikkojen tarkastelua ja arviointia.

Liberaalit eli vapaamieliset.

Tähän ryhmään kuuluuu Unitaariuniversalistien, Kveekarien ja joidenkin muiden yhteisöjen lisäksi suuri joukko yksittäisiä teologeja eri kirkkokunnista. Liberaalinen teologia on vallalla nykyään myös useiden, ehkä useimpien, yliopistojen teologisissa tiedekunnissa. Liberaalien keskuudessa Raamattua pidetään lähes pelkästään inhimillisenä tuotteena ja nähdään että itse kukin voi ja saa sen sisällöstä valikoimalla, hyläten ja hyväksyen, omaa järkeään käyttäen, muodostaa oman uskonkäsityksensä. Tämänsuuntainen ajattelu on sitäpaitsi yleistä myös valtaosalle laitoskirkkojen jäsenkuntaa, riippumatta siitä, mihin kirkkokuntaan itsekukin heistä kuuluu. Tällainen "liberaali" - toisin kuin unitaari- universalisti tai kveekari - ei läheskään aina ole kovin liberaali muiden uskonkäsityksiin nähden; hän saattaa jopa kiihkoilla oman kirkkokuntansa etujen ja näkemysten puolesta.

Niin sanotut lahkot.

Protestanttiset ja reformoidut kirkkokunnat ovat olleet otollista maaperää erilaisille lahkoille, johtuen osin niiden katolista kirkkoa vapaamielisemmästä suhtautumisesta jäsentensä uskonasioihin. Eräs tekijä, varsinkin reformoiduissa suunnissa, on itse raamattunäkemys:

"Kun sisäistä sanaa korostetaan Jumalan sanan rinnalla, on avattu ovet yksityisluonteiselle mielipiteenmuodostamiselle." (Tiililä)

Lahko-sana itsessään on hieman ongelmallinen. Jo ensimmäisiä kristittyjä sanottiin lahkolaisiksi (Apt 24:14 VK). Arkipuheessa sillä nykyään usein ymmärretään pienehköjä uskonnollisia yhteisöjä, joiden opinkäsitykset ja traditiot eroavat perinteisten kirkkojen käyttämistä. Laitoskirkkojen taholta lahkoina on pidetty - koosta riippumatta - kaikkia yhteisöjä, joilla on poikkeavia tulkintoja joistakin suurten kirkkojen tärkeinä pitämistä näkemyksistä. Aiemmin lahkoiksi luettiin mm. sellaiset uskonnolliset suuntaukset kuin helluntailaisuus ja sitä lähellä olevat karismaattiset liikkeet. Nykyisin näiden liikkeiden kannattajakunta on monien ns. kirkkojen jäsenmäärää suurempi. Myös adventisteja pidetään usein lahkona huolimatta liikkeen virallisesti omaksumasta Adventtikirkko- nimestä. Katolisen ja ortodoksisen uskon valta-alueilla puolestaan luterilaisia pidetään usein lahkona.

Karismaattisille liikkeille tunnusomaista on Pyhän hengen merkityksen korostaminen, mikä tekee niiden hengellisistä tilaisuuksista usein hurmoksellisia. Tyypillisiä ovat tunteisiin vetoavat ja paljon toistoa sisältävät puheet. Kaatumisia ja mahdollisia parantumisia pidetään merkkinä Pyhän hengen läsnäolosta. Monet suhtautuvat hurmoksellisuuteen kriittisesti, ja katsovat, ettei kyse välttämättä ole Pyhän hengen toiminnasta. Tätä mieltä on mm. karismaattiseen toimintaan itse osallistunut Voitto Ramu kirjasessaan "Älkää jokaista henkeä uskoko". Myös toisen karismaattiseen toimintaan osallistuneen henkilön, Jouko Niemisen, kirjoitus Karismaattinen uususko ja Nokia missio suhtautuu hyvin kriittisesti karismaattisuuteen.

Niin helluntailiike, karismaatikot kuin adventistitkin hyväksyvät kuitenkin useimmat traditionaaliset uskontunnustukset. Unitaariuniversalistit, Kveekarit ja Jehovan Todistajat kuuluvat niihin, joilla ei ole erityisiä, kirjoitettuja uskontunnustuksia. Tosin ainakin viimeksi mainituilla on joitakin kiinteitä, pysyviä opinkohtia, joiden voinee käytännössä sanoa vastaavan kirjoitettuja uskontunnustuksia. He ovat myös ehkä muita selvemmin korostaneet olevansa ainoa oikea uskonto. Kuitenkin - kuten aiemmin nähtiin - useimmat muutkin ovat väittäneet olevansa se ainoa oikea kirkko, yhteisö, uskonto tai suunta, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. Erikseen sitten vielä ovat ne lukemattomat uskonnolliset tai sen luontoiset yhteisöt, jotka eivät edes väitä kaikessa pitäytyvänsä Raamattuun ja jotka korkeintaan noukkivat sieltä muutamia käsityksiinsä sopivia kohtia tai - kuten jotkut Steinerin oppeihin tukeutuvat teologit - tulkitsevat sitä täysin mielivaltaisesti. Mutta näitä ei tarkastella tämän kirjoituksen puitteissa.

Väärät profeetat?

Näemme siis, että suurin osa kristillisistä uskontokunnista ei turvaudu oppikysymyksissä ainoastaan Raamattuun ja että useimmat myös antavat ymmärtää olevansa se ainoa oikea kristillinen yhteisö jonka ulkopuolella pelastus on vähintäänkin kyseenalaista.

Kirkkohistoriaa lukiessa ei voi välttyä huomaamasta, miten varsinkin katolisen, mutta myös muiden suurten kirkkokuntien toimesta tai niiden hyväksymänä on harjoitettu mitä räikeintä epäkristillisyyttä. Veriset ristiretket, inkvisitio, noitavainot, anekauppa, juutalaisvainot ym. ovat tietysti historiaa, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Sitäpaitsi vielä nykyäänkin saa lukea valtakirkkojen harjoittamasta painostuksesta toisin uskovia kohtaan. Vaikka kirkot eivät virallisesti osallistuisikaan vainoihin eivätkä niitä hyväksyisi, yksityisten pappien joukosta löytyy innokkaita kiihottajia, jotka näkevät paljon vaivaa saadakseen "harhaoppiset" saarnaajat vaiennettua. Tehokkaaaksi havaittu keino kautta aikain on ollut virkavallan apuun turvautuminen. Myös vääriä profeettoja on esiintynyt ja toteutumattomia ennustuksia on aikojen kuluessa esitetty lähes jokaisen kirkon ja yhteisön keskuudessa.

Mutta vaikka onkin lahkoja ja uskontokuntia joiden johtajat toteutumattomine ennustuksineen ovat osoittautuneet vain ihmistekoisiksi profeetoiksi - ja joiden opetuksiin on tästä syystä suhtauduttava tietyin varauksin - ei se välttämättä merkitse sitä, että ne olisivat väärässä kaikessa. Useimmat niidenkin opinkohdista perustuvat Raamattuun, ja vaikka tulkinnat monissa kohdin ovatkin vääriä, eivät ne ole vääriä joka kohdassa. Itse asiassa näyttää siltä, että monet suurten kirkkokuntien harhaopeiksi tuomitsemat käsitykset ovat lähempänä totuutta kuin kirkkojen omat opit.

Aikalaskelmat.

Tämä on aihe, johon jotain yhteisöä koskeva kritiikki ehkä useimmiten ensiksi kohdistuu. Ennustelussa epäonnistumisen katsotaan olevan selvä osoitus kyseisen yhteisön harhaoppisuudesta.
  Raamatun aikalaskelmat ovat herättäneet kiinnostusta jo varhain. Tiedetään esim. muinaisten Qumranin essealaisten tehneen laskelmia Messiaan (ensimmäisen) tulemisen ajankohdasta, jonka he kuitenkin laskivat parikymmentä vuotta todellista aikaisemmaksi. Vuosisatojen kuluessa on aina silloin tällöin laskettu Jeesuksen toisen tulemisen ajankohtaa, mutta erityisesti 1800- luvulta lähtien. Nykyäänkin on monia yhteisöjä, joiden keskuudessa on esitetty tarkkoja laskelmia Jeesuksen paluusta ja lopun ajan tapahtumista. Suuret kirkkokunnat ymmärrettävästi ovat olleet varovaisia tällaisissa asioissa, koska niin monet ovat osoittautuneet vääriksi profeetoiksi näillä ennusteluillaan.
  Vaikka Luther ei kirjoituksissaan suuremmin painottanut lopun ajan tapahtumia, tiedetään hänen olleen sitä mieltä, että enin osa lopun ajan merkeista oli toteutunut jo hänen aikanaan (1500- luvulla!). Hän myös teki useita laskelmia Jeesuksen paluun ajankohdasta, viimeisimmän mukaan sen piti tapahtua v. 1556!

Sielun kuolemattomuus

Usko ihmisen kuolemattomaan sieluun on hyvin yleinen. Tämä käsitys on kuitenkin sekä epälooginen että epäraamatullinen. Mm. Viljam Aittala (adv.) tekee kirjassaan Tavoitteena kuolemattomuus tämän asian hyvin selväksi. Vähemmän tunnettua lienee, että myös luterilainen piispa Aimo T. Nikolainen on perusteellisesti tutkinut aihetta kirjassaan Ihminen evankeliumien valossa ja päätynyt samaan lopputulokseen kuin Aittala: ihminen on kokonaisuus, jossa ei ole erillistä kuolematonta osaa. Ihmistä voidaan kuitenkin tarkastella eri näkökulmista; sielu on yksi näistä näkökulmista. Tämä käsitys näyttäisi olevan yleistymässä luterilaisen kirkon piirissä, ainakin teologien keskuudessa. Sen sijaan eräiden herätysliikkeiden, karismaattisten piirien ja ns. vapaiden suuntien keskuudessa oppi sielun kuolemattomuudesta on vielä hyvin yleinen.

Helvetti

Helvettiä pidetään vieläkin hyvin yleisesti kirjaimellisena kärsimyksen paikkana, vaikkakin yhä useammin painotetaan sen henkistä laatua: helvetissä tai kadotuksessa ihminen on lopullisesti erossa Jumalasta, ja tämä tietoisuus aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta. Toisaalta käsitystä helvetin (Gehenna) vertauskuvallisuudesta vastustetaan jyrkästi monissa yhteisöissä ja tällaisen ajatuksen esittäjät tuomitaan harhaoppisiksi. Näin siitä huolimatta, että jo yksinkertainen logiikka osoittaa opin ikuisesta kidutuksen paikasta järjettömäksi. Rajallisen elämänsä aikana kukaan ei ehdi tekemään niin paljon pahaa, että ansaitsisi siitä ikuisen kärsimyksen! On aivan selvää, että helvetti samoin kuin Ilmestyskirjassa mainittu tulinen järvi ovat vain ikuisen kuoleman - ei ikuisen kärsimyksen - vertauskuvia; ne ovat itse asiassa - kuten Raamattu sanookin - toinen eli lopullinen kuolema.

Monissa yhteisöissä käsitteet Tuonela (Haades), Helvetti (Gehenna) ja Tulinen järvi niputetaan yhteen ja puhutaan vain helvetistä tai kadotuksesta. Näin Suomessakin, huolimatta siitä, että suomalainen raamatunkäännös (1938) johdonmukaisesti kääntää vain Gehenna -sanan helvetiksi. Sitä paitsi, eikö juuri sana kadotus ole mitä sopivin kuvaamaan ikuista häviämistä, olemassaolon loppumista?
 Toisaalta ajatus tulisesta helvetistä on saanut jotkut omaksumaan universalistisen näkemyksen, jonka mukaan Jumalan rakkaus koskee erotuksetta kaikkia. Tämän johdosta he ovat sitten menneet toiseen äärimmäisyyteen kieltäen koko helvetin (ja kadotuksen) olemassaolon ja uskoen kaikkien lopulta pelastuvan.

Taivas, maa ja paratiisi

Usein myös niputetaan yhteen käsitteet taivas, uusi maa ja paratiisi. Tämän johdosta herää kysymys: Miksi Jumala lupaa luoda uuden maan, jos kaikki menevät taivaaseen? Onko maa sama kuin taivas? Tai taivas sama kuin paratiisi? Ja lisäksi: keitä ovat ne, joita apostolit ja 'Kristuksessa kuolleet' taivaasta käsin hallitsevat? Käsitykset näistä asioista ovat monenkirjavia ja epämääräisiä ja vaatinevat perinpohjaista tarkastelua, johon ei tämän kirjoituksen puitteissa ole mahdollista syventyä. Joitakin näkökohtia esitetään kirjoituksessa Kuolemattomuus


Lähdeaineistoa:
Seppo A. Teinonen, Kirkkojen uskontunnustukset
Osmo Tiililä, Kristilliset kirkot ja lahkot
Franz Pieper, Dogmatiikka
Luterilaiset tunnustuskirjat, Yksimielisyyden ohje


Lisää aiheesta:
Israel ja Raamattu  Onko Israel erikoisasemassa Jumalan edessä?
Osmo Tiililä: Kristilliset kirkot ja lahkot  (otteita)
Luther, kristittyjen vainooja   Lutherin vähemmän tunnettu puoli

Katolisen kirkon tekemiä lisäyksiä apostoliseen oppiin,
sekä hieman paavien elämäntavoista.


5.6.2000 (päiv. 4.1.05)