KRISTILLISET KIRKOT JA LAHKOT

Poimintoja Osmo Tiililän teoksesta

Eräs havainto alkukristillisyydestä:
"Alkukristillinen antropologia käsitti ihmisen holistisena kokonaisuutena eikä erottanut sielua ruumiista jonakin korkeampana ja itsestään kuolemattomana osana". (s. 28)

ORTODOKSINEN KIRKKO.

Opin perusta (kirkon auktoriteettien mukaan):
"Jumalan sana pyhien isien oikein selittämänä ja apostolien suullisesti välittämä traditio samojen pyhien isien meille säilyttämänä. Traditio johdattaa oikeaan Raamatun ymmärtämiseen , sakramenttien oikeaan käyttämiseen ja kirkon pyhien toimitusten ylläpitämiseen sellaisina, miksi ne alunperin asetettiin." (s. 56)
Voi sanoa, että sekä oppi että kirkon järjestynyt toiminta ovat näin kahdeksan ensimmäisen vuosisadan varassa ... mutta ne ovat samalla kirkon jatkuvan julistuksen varassa, koska kirkon 'ääni' ratkaisee traditiokysymykset. (siv. 57,58)

Kirkko.
"Pyhä henki ohjaa kirkkoa, joka on Kristuksen ruumis."

Jumala.
"..niin kuin Isä luontonsa puolesta on ikuinen Jumala, niin ovat sitä myös Poika ja Pyhä Henki." Mutta kuitenkin "...jumalallisessa olemuksessa Isä on Pojan ja Pyhän Hengen alku... Isä on Pojan prinsiippi ja suurempi kuin tämä." (s. 63)

Maria ja pyhimykset.
"...vaikkakin periaatteessa opetetaan, että Kristus on ainoa välittäjä, opetetaan samalla, että enkeleitä ja pyhimyksiä tarvitaan hankkimaan meille Jumalan mielisuosiota." " ....pyhät myötävaikuttavat ... pelastuksen saavuttamiseen..".
Ylösnousemus pyhien kohdalla on jo tapahtunut: "Pyhien sielu muuttaa kuoleman jälkeen taivaaseen." Mariaa sanotaan Jumalansynnyttäjäksi, "kristillisen sukukunnan pelastukseksi" ja opetetaan, että hän ei Jeesuksen synnyttämisen jälkeenkään milloinkaan yhtynyt mieheen, ts. hän on ikuinen neitsyt. (s. 64,65)

Ihminen.
Ihmisen olemus jaetaan kahteen osaan, näkyvään ja näkymättömään. Sielu ja henki yhdessä muodostavat näkymättömän puolen, jossa sielu on sen alempiasteinen ja henki korkeampiasteinen, olemuksen Jumalan tunteva puoli. Ruumista pidetään jonkinlaisena sielun vankilana, joskin toisaalta selvästi muistutetaan siitä, että sielun liitto ruumiin kanssa on ikuinen ja että ylösnousemus koskee koko ihmistä. (s. 65,66)

Pelastus.
"Ihminen vanhurskautuu uskosta ja hyvistä teoista." Jokaisella ihmisellä on jo luonnostaan määrätty kyky erottaa hyvä ja paha ja asettua hyvän puolelle pahaa vastaan. Joka oikein käyttää tätä mahdollisuuttaan, saa avukseen Jumalan armon. Pyhä Henki silloin valistaa ymmärryksen ja vahvistaa tunteen ja tahdon kaikkeen hyvään. Vanhurskauttaminen on tältä pohjalta olemuksen vanhurskaaksi tulemista, minkä todisteina ovat usko ja hyvät työt. Usko ei siis vanhurskauta.. Usko on totenapitämistä, tietopuolista vakuuttuneisuutta Jumalasta ja kristillisyyden muista perustotuuksista. Uskon kohde on kirkollinen uskontunnustus koko laajuudessaan .. myös kirkko. (s. 69,70)

Sakramentit.
Sakramenteilla on keskeinen asema ortodoksisessa kirkossa. Niitä on seitsemän ja niiden tarkoitus on kolmenlainen: ne ovat oikean kirkon tunnusmekkejä, tarjoavat takeen luottamukselemme Jumalaan ja ovat koeteltuja parannuskeinoja, joilla voidaan poistaa syntien tuomat heikkoudet. Sakramentteja ovat: Kaste, jonka yhteydessä suoritetaan manaus Perkeleen poisajamiseksi. Konfirmaatio l. voitelu, joka vahvistaa kasteessa alkanutta uutta elämää. Eukaristia l. ehtoollinen, jossa leipä ja viini muuttuvat Kristuksen todelliseksi ruumiiksi ja vereksi. Muut sakramentit ovat rippi, pappeus (papiksivihkimys), avioliitto, sairaan voitelu.

Kultti.
Ortodoksinen kirkko on kultillisempi kuin mikään toinen kristillisyyden haara, jopa siinä määrin, että tavallinen kirkon jäsen, jolla eri opinkohdista on hyvin vähän tietoa persoonallisista mielipiteistä puhumattakaan, tulee juuri kultin välityksellä kirkkoonsa sidotuksi. Kirkollinen tapa määrää uskonnon sisällön. (s. 82) Traditioon perustuvan liturgian tarkoituksena on "sielun virittäminen sellaiseen hartauteen, että uskon taivaallinen sisältö siirtyisi elävöittävänä tunnelmana hartaudenharjoittajan sydämeen. Tämän päämäärän saavuttamiseksi käytetään mitä moninaisempia eleitä, rukousliikkeitä, kulkueita, suitsutusta ym..." Kulttiin liittyy kuvain kunnioittaminen. Vuonna 843 ... määrättiin, että kuvia saa kunnioittaa, mutta ei palvella. Yleisen käsityksen mukaan ortodoksit kuitenkin katsovat, että kuvilla on todellinen siunattu vaikutuksensa. niillä on myös ihmeitätekevä voima (s. 85). VII yleinen kirkolliskokous määrää, että piispat ja papit, jotka kieltävät pyhäinjäännösten merkityksen, erotettakoon virasta. (s. 86)

Luostarilaitos.
Luostarilaitokseen liittyvä askeettisuus on maailmankielteisempää kuin lännessä. Tähän lienee vaikuttanut jo vanhan kirkon erakkohurskaus, jonka päämääränä oli maailmasta pakeneminen....

Eskatologia.
Ihmiset joutuvat ortodoksisen käsityksen mukaan kohta kuoleman jälkeen tapahtuvan tuomiojaon nojalla joko tuonelan paratiisiin tai tuonelan tuskain paikkaan odottamaan lopullista kohtaloaan. Tämä koittaa vasta viimeisen tuomion jälkeen sielujen yhtyessä taas ruumiiseen.

Yhteenveto:
".. Ortodoksisen kristinuskonkäsityksen heikkoudet ovat lähinnä johdettavissa sen perustaumisesta traditioon ja sen kirkolle vaatimasta auktoriteettiasemasta siitä huolimatta, että kirkon kehitys on pysähtynyt 800- luvun saavutuksiin. Yksipuolinen Jumala-kuva aiheuttaa väärää luottamusta ihmiseen (..kun alati korostetaan Jumalan rakkautta, jäävät hänen tuomionsa unohduksiin s. 64) (siv. 90). Niin päättävästi kuin ortodoksinen kirkko katsookin edustavansa alkukirkon katsomuksia, se kuitenkin on itse kehittynyt alkukirkon yksinkertaiselle elämälle vieraaseen suuntaan. Uusi Testamentti ei tiedä mitään siitä liturgisesta kirjavuudesta, jota ortodoksinen kultti sisältää. Apostolinen aika eli Hengestä ja sanasta eikä symbolisista eleistä, kellojen soitosta ja suitsutuksesta." (s. 90)
Kirkon oma sivusto löytyy osoitteesta: www.ortodoksi.net/
Ortodoksisen opin kritiikkiä: koti.phnet.fi/petripaavola/Ortodoksinen_kirkko

KATOLINEN KIRKKO

Roomalaiskatolinen uskonnollisuus on sidottu kirkkoon. Opin lähteissä on kaksi linjaa: Pyhä Raamattu ja traditio. Raamattua ei kukaan saa tulkita toisin, kuin kirkko sen tulkitsee, ja kun taas tradition rajoja ei ole kiinteästi määrätty, jää ratkaisu kirkon kulloinkin hyväksi näkemällä tavalla tapahtuvaksi.... Kehitys on siis se, että ensin menettää Raamattu yksinomaisen ohjeellisen arvonsa tradition rinnalla, mutta sitten itse traditio kirkon 'äänen' rinnalla. Kirkon opetus .. on lopullisesti riippuva paavin ratkaisuista ja arvovallasta. (s. 100,101)
Marian asema on katolisessa kirkossa erittäin korostettu. Tiililä lainaa katolisia auktoriteetteja Diekampia ja Waltheria: "Maria on meidän välittäjämme ja hengellinen äitimme ...Diekampin mukaan Marian myötäkärsimys Kristuksen ristin juurella, kun hän uhrasi ainoan poikansa, vaikuttaa välittävästi meidän puolestamme ja sen nojalla hän ansaitsee asemansa ihmisten hengellisenä äitinä."
"Niin, on hurskas ja mitä todennäköisin se käsitys, Jumalan järjestyksen mukaisesti kaikki Kristuksen ansaitsema armo vuotaa ihmisille Marian kautta." Paavit Leo XIII ja Pius X ovat ensykloissaan vuosilta 1891 ja 1904 nimenomaan tunnustautuneet näihin käsityksiin, joten niitä lienee pidettävä katolisena dogmina. Oppi neitsyt Marian saastattomasta sikiämisestä jukistettiin dogmaksi v. 1854 (s. 107,108)

Pelastuksesta.
Kristuksen ansio on suoritettu kaikkien ihmisten edestä, mutta kaikki eivät silti tule siitä osalliseksi, vaan ainoastaan ne, jotka Jumala armollaan tekee vanhurskaaksi. Miksi eivät siis kaikki tule vanhurskaiksi? "..syystä, etteivät kaikki tee sitä, mikä on välttämätöntä autuuteen" (Pietkiewiczin katekismus, 1905).

Sakramenteista.
"Tridentin kirkolliskokous kiroaa ajatukset, että vanhurskauttaminen voitaisiin saavuttaa ilman sakramentteja ... kaikki todellinen vanhurskaus alkaa, alkanut vanhurskaus lisääntyy ja kadotettu vanhurskaus saavutetaan uudelleen sakramenttien välityksellä. Tridentin kokous kiroaa jokaisen, joka opettaa Kristuksen asettaneen enemmän tai vähemmän kuin seitsemän sakramenttia." (s. 117)
Avioliiton sakramentista Tiililä toteaa: "Outoa luonnollisesti on, että toisaalla korotetaan avioliitto sakramentiksi ja toisaalla kuitenkin pidetään parempana ja autuaampana elää neitsyenä tai selibaatissa kuin mennä avioliittoon. Ja kaikkein traagisinta on katolisen kirkon kannalta, että itse Pietari ... oli naimisissa, kuljettipa vaimoaan mukanaan lähetysmatkoillaankin." (s. 141)

Ehtoollisjumalanpalvelus.
Ehtoollisjumalanpalvelus on messu-uhri, missä Kristus yhä uudelleen uhraa itsensä. "Maria on yhden kerran toimittanut jumalallisen lapsen maailmaan .. pappi ei tee tätä vain kerran, vaan sata ja tuhat kertaa, niin usein kuin hän toimittaa pyhän toimituksen." (s. 123,124)

Rippi.
Rippi on katolisessa kirkossa erittäin keskeisellä sijalla. Sen osat ovat: katumus, synninpäästö (absoluutio) ja hyvitystyöt, jotka pappi kussakin tapauksessa määrää. Tavallisimpia hyvitystöitä ovat rukous, paasto, almujen anto ja erityiset tarkoitusta varten määrätyt hyvät työt.

Aneoppi.
Aneoppi perustuu...sijaissuoritusajatukseen. Erotetaan täydelliset ja epätäydelliset aneet. Niinpä esim. erään veljeskunnan jäsenet saavat täydelliset aneet, jos he lukevat 6 Isämeidän-rukousta, 6 Ave Mariaa, 6 kunniaa jne. Eräs 12 sanaa sisältävä rukous tuo 100 päivän aneet. Esim. yhden vuoden aneet merkitsevät sitä, että Jumala antaa niin suuren syntimäärän anteeksi kuin mikä olisi vanhan kirkon käytännössä johtanut vuoden katumusharjoituksiin. (s. 135.136)

Oppi kirkosta.
Kirkko on yksi (ecclesia una), pyhä (ecclesia sancta), apostolinen (ecclesia apostolica) ja erehtymätön. Aito roomalainen käsitys johtaa kirkon erehtymättömyyden jo itse kirkon auktoriteettiasemasta. "Kaikki ovat velvolliset ottamaan vastaan ja uskomaan kirkon esittämät totuudet... Mutta jos kirkko erehtyy, opissaan, velvoittaa Jumala kiroustuomion uhalla uskomaan erehdykseen jumalallisena totuutena." Kirkko juuri nykyisellään, jatkuvan totuuden jakajana on katolisille lähin uskonsääntö, ei Raamattu, ei traditio, eivät menneiden kirkolliskokousten päätökset. (s. 152) " Kirkko on läpi aikojen ihmisiä edelleen opettava Kristus." (Niebecker).

Kultti.
Katolisen kultin kohdalla on puhuttava lähinnä messusta. Messu voidaan pitää, vaikka seurakunta ei olisikaan läsnä. Ulkonaiset muodot ovat tärkeitä sen suorittamisessa.
Pyhimyksiäkin rukoillaan, heille perustetaan alttareita jne. Ja Mariasta on saarnattu, että hänen noustessaan taivaaseen Isä, Poika Ja Pyhä henki luovuttivat kukin hänelle puolet omasta kirkkaudestaan, niin että hänellä on nyt suurempi kirkkaus kuin millään kolminaisuuden persoonalla itsellään. (s. 161)
Gregorius XIII:n luettelo v:lta 1584 sisälsi n. 10 000 pyhimystä. Bellarminin mukaan itse kuvatkin ovat kunnioitettavia kuvina, ei vain sen nojalla, mitä ne esittävät. Näin esim. voidaan kääntyä yhdessä paikassa olevan Marian kuvan äärestä toisessa paikassa olevan Marian kuvan ääreen, koska ensimmäiseltä ei ole saatu apua.

Eskatologia.
Kuoleman jälkeen ihminen voi joutua viidenlaiseen tilaan. Näitä tiloja ovat:
Taivas, johon pääsevät täysin puhtaat ja jossa on häiriytymätön autuus Jumalan näkemisessä.
Helvetti, johon joutuvat kuolemansynnissään ajasta pois siirtyneet.
Limbus patrum, jonka Kristus tyhjensi tuonelassa käydessään.
Limbus Puerorum eli infantium, missä ei ole Jumalan näkemistä, mutta ei myöskään samoin tunnettavaa tuskaa kuin helvetissä.
Kiirastuli eli purgatorium tai ignis purgatorius ilman Jumalan näkemistä, mutta vain ajan kestävä tila.

REFORMOITU KIRKKO

Reformoitu kirkko juontaa katsomuksensa lähinnä Calvinilta, mutta ennen häntä myös Zwingliltä. Reformoitu kristillisyys tähtää siihen, että koko (kristittyjen) elämä alusta loppuun asti olisi Jumalan palvelemista ja että juuri elämän pyhyys kirkastaisi Hänen kunniansa.
Tiililä vertaa tätä luterilaisuuteen ja toteaa: "Luterilaisuuden suuri vaara on kieltämättä siinä, että uusi elämä jää tarpeellista huomiota vaille, kun aina uudestaa korostetaan vanhurskauttamista kaiken perustana." (s. 229)
Kristillinen oppi ja elämä on perustettava yksin Raamattuun, joka on inspiroitua Jumalan sanaa. Traditio hylätään ehdottomasti. Reformoiduille silmiinpistävää on sapattikäskyn noudattaminen, joka eräissä reformoiduissa lahkoissa (seitsemännen päivän adventistit) on muodostunut miltei tärkeimmäksi keskustelunaiheeksi.
Reformoitu kirkko panee paljon painoa Vanhalle Testamentille. Vanhan liiton uskonnolliset seremoniat eivät enää sido uuden liiton kansaa, mutta kylläkin kaikki siinä esitetyt eettiset käskyt.

Predestinaatio-oppi.
Predestinaatio-oppi liittyy oppiin Jumalan kaitselmuksesta. Jumala on ikuisista ajoista alkaen määrännyt kaiken, mikä maailmassa tapahtuu. Ihmisen täytyy tehdä syntiä, koska tämä on Jumalan määräämää, mutta hän tekee sitä oman tahtonsa halusta. Calvin ei kavahda opettamasta, että Jumala järjesti Aadaminkin lankeemuksen, joskin siinäkin tämän oma tahto vaikutti mukana (supralapsarismi).
Toiset tunnustuskirjat esittävät infralapsaristisen kannan, jonka mukaan predestinaatio koskee syntiinlankeemuksen jälkeistä ihmiskuntaa. Jumala on valinnut jo ennen maailman perustamista ne, jotka tulevat iankaikkiseen elämään. Usko on Jumalan vapaa lahja, jonka hän antaa kenelle tahtoo. Valinta on peruuttamaton; valitut eivät voi joutua kadotukseen, eikä heidän lukumääränsä vähetä. Valitut voivat saada vakaumuksen valittuna olemisestaan valinnan hedelmistä, joita ovat usko, lapsellinen Jumalan pelko, synnintuska, vanhurskauden isoaminen.

Vanhurskauttamisesta reformoidut tunnustuskirjat puhuvat samanlaisin sanoin kuin luterilaisetkin.

Armonvälikappaleet.
Zwinglin mielestä kunniastaan kiinni pitävä Jumala ei voinut olla asettanut uskoon tulemista sellaisesta armonvälineestä riippuvaiseksi, jonka ihminen saattoi torjua, joten ulkonaista sanaa enempää kuin sakramenttejakaan ei voida pitää armon välikappaleina. Sitä on sen sijaan sisäinen sana, eli välitön Hengen puhe sydämelle. Calvinin mukaan oli tavallisinta että usko syntyi sanan välityksellä, mutta hänkin oli sitä mieltä, että Jumala ei voinut olla sidottu määrättyihin välikappaleisiin.
Reformoidun kirkon myöhemmässä kehityksessä ei ole ollut harvinaista, että herätysliikkeissä on korostettu sisäisen sanan merkitystä tavalla, joka on voinut johtaa inhimillisten päähänpistojen pitämiseen Jumalan antamana valona. (s. 246).

Kaste oli Zwinglille vain pelkkä velvoittava merkki, jolla sitoudutaan elämän parantamiseen ja Kristuksen seuraamiseen. Ehtoollinen oli hänelle muistoateria. Reformoiduissa tunnustuskirjoissa ehtoollisesta on kuitenkin epäselvyyttä ja erilaisia käsityksiä. (s. 247,248)

Reformoitu kirkkokunta on ollut lahkomuodostusten otollisin maaperä. Syynä ovat esim. historialliset olot (väestön heterogeenisuus), Raamatun lainomainen korostus ja myös itse raamattunäkemys: kun sisäistä sanaa korostetaan Jumalan (kirjoitetun) sanan rinnalla, on avattu ovet yksityisluonteiselle mielipiteenmuodostamiselle. (s. 254)

PRESBYTEERIT JA KONGREGATIONALISTIT

Näillä kummallakaan ei ole varsinaisessa pelastusopissa sellaisia katsomuksia, jotka jyrkästi eroaisivat reformoiduista tunnustuksista. Skotlannissa presbyteerinen kirkko on sitäpaitsi kansankirkon asemassa.

Presbyteerinen kirkko juontaa juurensa Calvinin aristokraattisesta kirkkojärjestyksestä muodostaen monarkkisen episkopalismin niinkuin toisaalla kongregationalisminkin vastakohdan. Kirkollisen elämän johto on vanhimpain neuvostolla (kirkkoneuvosto). Liikkeen ulkonaisia tunnusmerkkejä ovat lähinnä seuraavat:
Papit ovat kaikki samanarvoisia, seurakuntain johdon muodostavat maallikkovanhimmat yhdessä pappien kanssa. Yksityisseurakunnat ryhmittyvät yhteen asteittain kasvaviin kokouksiin: ensin kirkkoneuvosto, sitten piirisynodi, provinsiaalisynodi ja lopuksi kenraalisynodi (general - MP). Vuodesta 1877 presbyteerikirkkojen keskinäistä yhteyttä on ylläpitänyt presbyteerinen allianssi, jonka keskukset ovat Lontoossa ja New Yorkissa. Liikkeen vanhin vaikutusala on Skotlanti, missä jyrkkä kalvinisti John Knox v. 1560 laati sille ensimmäiset ohjeet (Book of Discipline). Presbyteerinen jumalanpalvelus on äärimmäisen yksinkertainen ja puritaaniset otteet elämässä silmiinpistäviä.

Kongregationalistit eli independentit korostavat sekä yksilön että yksityisseurakunnan mahdollisimman suurta riippumattomuutta. Seurakunta on näkyvässä muodossaan koeteltujen kristittyjen (visible saints) yhtymä, missä Kristuksella itsellään tulee olla johto. Episkopaali- niinkuin presbyteerijärjestelmäkin torjutaan; johto on seurakuntakokouksella. Näkymättömän kirkon muodostavat vain valitut. Kirkollisia virkoja on viisi: pastori, opettaja, johtava vanhin, diakoni ja auttaja.

KVEEKARIT

Kveekarien lahko syntyi Englannissa 1600-luvun puolivälissä. Sen perusttaja oli George Fox, joka katsoi, että Englannin valtiokirkko oli hengettömyyden vallassa ja että oli palattava kuolleista muodoista Pyhän Hengen välittömään vaikutuksenalaisuuteen. "Ei kirjain vaan henki. Ei Kristus meidän ulkopuolellamme, vaan Kristus meissä. Ei ulkonaisia jumalanhuoneita, ei torneja eikä kelloja, ei dogmeja eikä sakramentteja, vaan ainoastaan sisäinen valo, jonka Jumala on sytyttänyt jokaisen ihmisen omaantuntoon ja jonka uudistaa ja vahvistaa Kristuksen henki". (O. Bensow: Symbolik 1933)

Kveekarien liike tahtoo edustaa jyrkkää raamatullisuutta, mutta korostaessaan toisaalla sisäistä sanaa niin voimakkaasti, että Raamatun tulkintakin tehdään siitä riippuvaiseksi, Raamatun normatiivisuus jää kyseenalaiseksi. Oppi tästä sisäisestä sanasta eli sisäisestä valosta onkin koko liikkeen perusdogmi.
Kveekarit eivät tarvitse vesikastetta, sillä he ovat saaneet henkikasteen. Pyhitykseen pääsemiseksi ei välttämättä tarta Kristuksen historiallisen työn tuntemista, vaan ainoastaan sisäisen valon vastaanottamista kun Jumalan hetki on lyönyt. Vanhurskauttamista ei opeteta, ei liioin ojektiivista sijaissovitusta.
Kveekarit eivät tunnusta kirkollista virkaa, sillä kukaan ihminen ei voi valtuuttaa toista tällaisissa asioissa. Yhteiset päätökset tehdään seurakuntakokouksissa ja vasta yksimielisyyteen päästyä. Jos sitä ei saavuteta, lykätään asia. Yksilö ei ole mitään, kokonaisuus elävänä Kristuksen ruumiina on kaikki kaikessa. Jumalanpalveluksissa ei ole liturgiaa eikä muutakaan ennaltamäärättyä ohjelmaa; ne puhuvat - joko miehet tai naiset -, jotka tuntevat sinä hetkenä saaneensa Hengen ilmoituksen. Jollei ketään puhujaa ilmaannu, istutaan hiljaa. Sakramentteja ei käytetä... koko sakramenttioppi tulkitaan kirkon erehdykseksi. Ainoa oikea kaste on kaste Pyhällä hengellä ja tulella. Pyhä ehtoollinen on "sisäisen ihmisen osallisuus Kristuksen hengelliseen ruumiiseen".
Kveekarit hylkäävät valan, sotapalveluksen ja koristeelliset puvut käyttäen vanhanmallisia asuja. He sinuttelevat kaikkia ihmisiä. (s. 268 - 270)

METODISMI

Perustajat: John ja Charles Wesley (k. 1791 ja 1788) sekä George Whitefield (k. 1770). Predestinaatiokysymyksestä syntynyt erimielisyys jakoi kahtia v. 1739 muodostuneen yhdyskunnan.
Toinen merkityksellisempi halkeama syntyi, kun Wesleyn Amerikkaan lähettämä metodistijohtaja Coke otti itselleen piispan arvonimen. Tästä Amerikan metodistis-piispallisesta eli episkopaalisesta kirkosta on sitten tullut koko liikkeen huomattavin haara, johon mm. Pohjoismaiden metodistikirkot kuuluvat. Seuraavassa lähinnä tämän haaran katsomuksia.
Opetetaan, että Kristus on kuollut koko maailman puolesta, ja että ihmisen pelastus riippuu siitä, miten hän suhtautuu hänelle tarjottuun pelastukseen (eikä siis predestinaatiosta). Uudestisyntyminen on ehdottoman välttämätön persoonallinen tapahtuma. Se tapahtuu ihmisen sydämessä Pyhän Hengen voimalla. Varmuus tästä saadaan toisaalta Hengen sisäisellä todistuksella toisaalta Hengen hedelmistä.
Opetetaan myös kristillistä, evankelista täydellisyyttä (pyhitystä), mikä liittyy tämän käskyn täyttämiseen: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi jne.." Siihen päästään parannuksella ja uskolla. Wesley sanoo kuitenkin nimenomaan, ettei ole täydellisyyttä, missä ei olisi tilaa kasvulle.
Pelastuksen omistamiseen katsotaan yleensä kuuluvan voimakkaan katumuskamppailun. Uudessasyntymisessä ihminen saa sieluunsa rauhan ja ilon, joten hän ehkä useimmissa tapauksissa saattaa tarkalleen lausua kääntymyksensä hetken. Kaste ja Pyhä Ehtoollinen ovat vain kuvaannollisia toimituksia. Uudestisyntyminen ei tapahdu kasteessa.
Metodistis-episkopaalinen kirkko on hyvin organisoitu ja kirkollisia virkoja pidetään raamatullisesti perusteltuina.

PELASTUSARMEIJA.

Pelastusarmeija on lähtöisin metodismista, mutta siitä on perustajiensa William ja Catherine Boothin (k. 1912 ja 1890) tullut itsenäinen ja sotilaallisesti organisoitu järjestö. Viimeinen opinkäsitys on esitetty Pelastusarmeijan opin käsikirjassa v. 1929 ( julk. myös suomeksi). Armeija on jo "kauan sitten" luopunut sakramenteista. Armeijan mukaan vesikaste on vain ennustava, katoava kuva Pyhän Hengen kasteesta, ja "nähtävästi ei ollut tarkoituksena, että vesikaste säilytettäisiin aina". Ne tulokset, joihin vesikasteen puolustajien mukaan päästään, saavutetaan Armeijassa toista tietä, esim. a) Lapset annetaan Herralle lapsenvihkimisessä. b) Ulkonaisena katumuksen 'merkkinä' on katumuspenkki; ulkonaisia sydämen muutoksen merkkejä ovat todistus ja armeijan virkapuvun käyttö. c) Sotilaaksi eli jäseneksi pääseminen tapahtuu siten, että pyrkijä allekirjoittaa taistelusitoumuksen ja otetaan julkisesti Armeijan jäseneksi sotilaaksivihkimisellä. (s.196 - 199)
"Täydellinen pyhitys on täydellinen vapautuminen synnistä" ja jättäytyminen Jumalan ohjattavaksi. Tätä pidetään täysin mahdollisena ja sitä on (Tiililän mukaan) pidettävä Armeijan pääopinkappaleena.

BAPTISMI

Liikkeen perusti John Smith, se järjestyi v. 1677. Anglosaksilla baptisteilla on nykyisin paljon keskinäisiä katsomuksellisia eroavuuksia ja liike jakautuu moniin pinempiin ryhmiin. Yhteisiä asioita ovat paitsi kasteoppi, mm. ulkonaisten menojen yksinkertaisuus, pyrkimys herätyskristillisyyteen ja kalvinistinen ehtoolliskäsitys. Nykyinen baptistiliike tunnustaa maallisen esivallan, valan ja sotapalveluksen joskin Onckenin haarassa on näitä vastustaviakin tendenssejä (John Oncken perusti 1834 Saksassa itsenäisesti baptistiliikkeen joka on sieltä levinnyt mm. Skandinaviaan).
Baptistinen kasteoppi sisältää lähinnä sen, että kaste edellyttää kääntymistä (uuttasyntymistä, Hengen vuodatusta) ja että se sellaisena on uskon ja Kristukseen suunnatun rakkauden esikoisilmaus samalla kun se on julkinen tunnustustoimitus. Armo on baptistien mukaan voima, joka ymmärryksen kautta vaikuttaa omaantuntoon ja tahtoon ja uudistaa ihmisen. (s. 278 - 280)

ADVENTISMI

Adventismi on baptismin piiristä esiinnoussut suunta. William Miller (k.1849) erotettiin v. 1844 sikäläisestä baptistikirkosta, kun hän oli harhauttanut uskovaisensa saattamalla nämä odottamaan Herran tuloa ensin v. 1843, sitten v. 1844, niin että osa lahjoitti omaisuutensa uskottomille ja odotti valkoisissa vaatteissa lopun hetkeä. Kohta näiden tapausten jälkeen Miller perusti oman adventistiseurakunnan. Työ alkoi kuitenkin hajaannuksen merkeissä kun baptismista adventismiin siirtyneet sabbatistit, jotka pitivät lauantaita pyhänä, muodostivat oman ryhmänsä, sittemmin ns. seitsemännen päivän adventistit. Ellen White (k. 1917) .. sai ajatuksen, että Millerin raamatunselitys oli yhtä erehdystä lukuunottamatta oikea; tämä oli vain tulkinnut Dan. 8:14:n sanat "Pyhäkkö jälleen asetetaan oikeuteensa" maan puhdistamiseksi, kun sanat muka tarkoittivat taivaallisen pyhäkön (Jumalan huone, 1 Piet. 4:17) puhdistamista. Sen työnsä Kristus kylläkin alkoi 1844, mutta jatkaa sitä yhä. Ja tämä huone on puhdistettava pyhäpäivän häpäisemisestä, eli väärän päivän, sunnuntain viettämisestä pyhäpäivänä. Näin oli torjuttu ajatus, että ensimmäinen ennustus oli ollut erehdystä.
Adventistien muista opinkäsityksistä mainittakoon, että lapsikastetta ei hyväksytä, Raamatun inspiraatiosta pidetään jyrkässä muodossa kiinni, pyhittäytyminen Jumala-suhteessa on tärkeätä. Tässä mielessä hylätään väkijuomat, tupakka, kahvi, tee osittain lihakin, varsinkin sianliha. Yleensä on esillä vanhatestamentillista lainomaisuutta, minkä valossa sapattikäskykin tulkitaan. P. Ehtoollinen on muistoateria, ja sen edellä suoritetaan jalkojenpesu. Iankaikkisen kadotuksen sijasta opetetaan tyhjiinraukeamista. Kirkon yhtyminen valtioon on sen lankeemusta. Eskatologiset käsityksedt kiinnostavat jatkuvasti ja tuhatvuotista odotetaan pian tulevaksi. Nyt eletään sitä tuomion aikaa, josta Ilm. 14:7 puhuu. Kukistunut Babylon on Rooman kirkko. (s. 280 - 282)

HELLUNTAILIIKE

Ensimmäinen todella suurta huomiota herättänyt helluntai tuli Anmerikkaan lähinnä neekerisaarnaaja W.J. Seymourin työn hedelmänä v. 1906. Henkikasteen saaneet puhuivat kielillä. Liike levisi sitten eri tahoille. Eurooppaan .. sen välitti norjalainen metodistipappi Thomas Barratt..
Helluntailiike tahtoo uudistaa alkukirkon korkeat hengelliset kokemukset.