Ihmisen sukupuu horjuu
Teoriat heittävät kuperkeikkaa

Tämä ylläolevan tapaisilla otsikoilla varustettu artikkeli julkaistiin Tieteen Kuvalehdessä vuonna 1987, vähän sen jälkeen kun tekstissä mainittu kallolöytö oli tehty. Vaikka artikkeli yleisesti ottaen heijastelee naiivia uskoa evoluutioon, se antaa ajankohtaisuudessaan hyvän kuvan siitä, miten hataralla pohjalla ja muutamien keskenään kilpailevien tutkijoiden päätelmien varassa löytöjen ajoitukset ja niiden sijoittuminen ihmisen oletettuun sukupuuhun ovat. Se antaa myös jonkinlaisen aavistuksen tämän alan tutkimukseen usein liittyvästä arvovaltapelistä ja muista ei-tieteellisistä elementeistä.

 

KNM-WT 17 000
 

Jokin aika sitten löydettiin Keniasta oudon muinaisihmisen kallo, jolle annettiin alustavasti nimeksi KNM -WT 17 000. Se ei sovi mihinkään nykyisistä sukupuista, vaan on ikäänsä nähden samanaikaisesti sekä liian pitkälle kehittynyt että liian alkukantainen. Niinpä se on aiheuttanut hämmennystä fossiilien maailmassa ja vienyt pohjaa huolella punnituilta ihmisen alkuperää koskevilta teorioilta. Vanhat kiistat ovat leimahtaneet uudelleen ilmiliekkiin ja tutkijat hahmottelevat nyt uusia sukupuita.

Löytöpaikka on Turkana-järven länsiranta, suhteellisen tutkimaton kaistale aluetta, jolta on viime vuosina löydetty runsaasti hominidifossiileja, sukupuuttoon kuolleiden, ihmisen kaltaisten olentojen luita ja kalloja. Horninidi on kahdella jalalla kulkeva apina. Näin ollen myös ihmiset ovat hominideja. Kaikki hominidit eivät kuitenkaan ole ihmisiä, toisin sanoen kuulu Homo-sukuun. Vanhimpia hominideja ovat ns. Autralopithecukset, joita oli useita lajeja. Mitään niistä ei pidetä niin ihmisen kaltaisena, että niiden voitaisiin katsoa kuuluvan Homo-sukuun. Rajanveto voi olla vaikeaa ja eri hominidilajien asemasta ihmisen kehityksessä ja sukupuussa on hyvin ristiriitaisia näkemyksiä.

Nyt löydetty kallo on kuulunut Australopithecukselle. Se on suurin sensaatio Lucyn, 12 vuotta sitten löydetyn ja nykyisin yleisesti ihmisen esiäitinä pidetyn pienen Australopithecuksen jälkeen. Jotta voisi ymmärtää löydön merkityksen, on tunnettava hiukan asioiden taustaa - ensinnäkin ihmislajin esihistoriaa, mutta myös tutkimustyön lähihistoriaa, tutkijoiden kiivasta kilpailua parhaista ja vanhimmista fossiileista ja vakuuttavimmista teorioista.

Karkeasti yksinkertaistaen hominidit voidaan jakaa kahteen haaraan: Australopithecukset ja Homo. Australopithecus tarkoittaa etelänapinaa, mutta nimi on harhaanjohtava, sillä nämä olennot kulkivat pystyasennossa ja voidaan juuri tämän ominaisuuden ansiosta laskea hominideiksi. Nimi on peräisin jo 1920-luvulta eikä sitä voi muuttaa.

Ensimmäinen fossiililöydös oli lapsi.

Ensimmäinen Australopithecus löytyi vuonna 1924 Etelä-Afrikasta. Raymond Dart, anatomian professori, löysi noin kuusivuotiaan lapsen kallon. Lapsi ristittiin löytöpaikkansa mukaan Taung-lapseksi. Dart antoi sille nimeksi Australopithecus africanus, ja tätä nimeä on sittemmin käytetty samantyyppisistä kevytrakenteisista Australopithecuksista.

Taung-lasta pidettiin vuosikausia apinana. Etelä-Afrikassa ei kuitenkaan ole ihmisapinoita [miten voidaan olla varmoja, etteikö niitä olisi ollut aiemmin?], ja kun selkärangan ja kallon suhde toisiinsa osoitti olion kävelleen pystyasennossa, Dart piti kiinni teoriastaan. Vastustajat luovuttivat vasta 25 vuoden kuluttua ja myönsivät, että Australopithecus africanus oli hominidi, ihmisen mahdollinen kantaisä. Sitten Australopithecuksia löydettiin useita eri tyyppejä. Sekä Etelä- että Itä-Afrikasta löydettiin myös vankkarakenteisempia lajeja. Niille annettiin nimiksi A. robustus ja A. boisei. A. boiseita pidetään erikoistuneimpana Australopithecuksena. Se oli kaikesta päättäen lajinsa viimeinen edustaja - lajin, jonka katsottiin hävinneen kokonaan noin miljoona - kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Nyt löydetty kallo panee kysymään, pitääkö tämä sittenkään paikkaansa. Sukupuun toinen haara johtaa ihmisen suvun eli Homo-suvun lajeihin. Niistä vanhin ja alkukantaisin on Homo habilis, ensimmäinen työkaluja käyttänyt olento. Seuraavana on järjestyksessä Homo erectus, jonka edustajia olivat mm. pekingin- ja jaavanihminen. Homo erectus oli ensimmäinen ihmislaji, joka levisi Afrikan ulkopuolelle, Aasiaan ja Eurooppaan. Tämän kehityslinjan viimeinen verso on Homo sapiens-laji, johon kuuluvat neandertalinihminen ja nykyisen tyypin ihminen, Homo sapiens. Näitten lajien lisäksi on olemassa monia välimuotoja, koska kehitys ei tietenkään ole voinut edetä suoraan yhdestä lajista toiseen.

Esimerkiksi habilis-äiti ei ole voinut yhtäkkiä synnyttää erectus-lasta. Muutokset ovat todennäköisesti tapahtuneet niin vähän kerrallaan, että näiden ikivanhojen olentojen fossiileista on usein hyvin vaikea sanoa, mihin lajiin ne itse asiassa ovat kuuluneet. 1960- ja 70-luvuilla laajimman kannatuksen sai sellainen sukupuu, jossa oli A. africanus muiden Australopithecusten ja ihmisen yhteisenä kantaisänä, siis sukupuu, jossa oli kaksi haaraa. Kun Don Johanson, Tim White ja Yves Coppens 1979 esittelivät Lucyn kokonaan uutena Australopithecus-lajina ja antoivat sille nimen A. afarensis, monet katsoivat sukupuun uudistamisen aiheelliseksi. Lucy sai paikan ensimmäisenä kaikkein vanhimpana ja alkukantaisimpana hominidina; se oli yli kolmen miljoonan vuoden ikäinen ja vanhin kantaisämme tai -äitimme. Lucyn lajista kehitys jatkui sitten kahteen suuntaan: myöhemmin kokonaan hävinneisiin Australopithecus-lajeihin sekä edelleen eläviin Homo-lajeihin.

Kiistaa löydöistä ja teorioista

Kaikki eivät kuitenkaan olleet tästä samaa mieltä. Eräs toisen linjan edustajista oli Leakeyn perhe, joka oli tutkinut Itä-Afrikan fossiileja kahden sukupolven ajan. Sittemmin jo kuollut Louis Leakey sekä Mary Leakey ja heidän poikansa Richard ovat maailmankuuluja fossiilitutkijoita. He olivat vakuuttuneita siitä, että Homo-suvun kantaisä ei ollut Australopithecus vaan jokin toistaiseksi tuntematon Homo-laji. Louis Leakey edusti omaa linjaansa. Hän keksi koko ajan nimiä ja lajinimikkeitä omille löydöilleen, joita hän piti oikean Homo-linjan ikivanhoina edustajina. Mitkään muiden antropologien Kiinasta, Jaavasta, Etelä-Afrikasta ja pohjois-Euroopasta löytämistä fossiileista eivät olleet hänen mielestään ihmisen esi-isiä, vaan sivuhaaroja, umpikujia, jotka olivat kuolleet sukupuuttoon. Hän ei hyväksynyt esi-isiksi edes Homo erectusta ja neandertalinihmistä, joissa on selvästi ihmisen piirteitä. Toiset antropologit, esimerkiksi Loring Brace, taas katsovat että ihmisen kehityslinja on kulkenut yhtenäisenä suoraan Australopithecus africanuksesta Homoon. A. robustus hyväksyttiin myöhemmin omaksi haarakseen.

Kun Mary Leakey viisikymmenluvun lopussa löysi erinomaisesti säilyneen Australopithecus-kallon, oli Louis näin ollen hyvin pettynyt siitä ettei kysymyksessä ollutkaan Homo. Kallosta tuli kuitenkin sensaatio ja se sai Leakeyn suojelijan Charles Boisein mukaan nimen Australopithecus boisei. Lempinimeltään se oli pähkinänsärkijärnies. Sitten Louis Leakey esitteli vielä yhden lajin: Homo habilis, jota hän piti ensimmäisenä varmana ihmisen kehityslinjan edustajana. Ensimmäiset Homo habilis -fossiilit olivat hyvin pieniä kallonkappaleita, jotka Leakey löysi Olduvaista, Tansaniasta. Seitsemänkymmenluvun alussa hänen poikansa Richard löysi erittäin hyvin säilyneen kallon, joka myös luokiteltiin habilikseksi. Toistaiseksi sen nimenä on kuitenkin vain numerosarja 1470, sillä toisin kuin isänsä, Richard on sitä mieltä, ettei hänen tehtävänsä ole nimetä fossiileja, vaan ainoastaan löytää niitä.

Kalloa 1470 pidettiin aluksi vajaan kolmen milj. vuoden ikäisenä, ts. vanhempana kuin tuolloin tunnettuja Australopithecuksia. Näin ollen Louis Leakey saattoi kuolla rauhallisin mielin vuonna 1972 uskoen perheensä osoittaneen, että ihmisen vanhin esi-isä oli kuulunut Homo-sukuun. Myöhemmin kävi ilmi, ettei 1470 ollutkaan näin vanha, vaan vain noin 1,8 milj. vuoden ikäinen, siis nuorempi kuin eräät Australopithecukset. Mary ja Richard eivät kuitenkaan edelleenkään tunnusta myöskään 1960-luvulla laajimman kannatuksen saanutta sukupuuta, jonka mukaan A. africanus on sekä ihmisen että voimakasrakenteisempien Australopithecusten yhteinen kantaisä.

Vuosi 1974 oli siis Lucyn vuosi. Hän putkahti kuin tilauksesta päivänvaloon Hadarista Etiopiasta, jossa Don Johanson, nuori ruotsalaiset sukujuuret omaava amerikkalainen oli nousemassa yleiseen tietoisuuteen antropologina ja fossiilinmetsästäjänä. Hän oli löytänyt siihen asti täydellisimmän, ja alkukantaisimman, luurangon. Don Johansonin ryhmä löysi muitakin tärkeitä fossiileja, joiden ajoittamis- ja määrittämistyö alkoi olla päätöksessä 70-luvun lopulla. Tuolloin Leakeyn perheen ja Don Johansonin, entisten ystävysten, tiet erkanivat. Leakeyn perhe oli käynyt Hadarin leirissä ja ihaillut fossiileja. Heidän mielestään Hadarissa oli edustettuna kaksi lajia - ikivanha Homo ja Lucy, joka oli niin alkukantainen ja toisenlainen, ettei hän ei Leakeyn perheen mukaan sopinut mihinkään kaavioon.

Sukupuuta jouduttiin tarkistamaan

Johanson ja White päätyivät monien keskustelujen jälkeen toisenlaiseen johtopäätökseen: Hadarissa oli ollut vain yksi laji, eikä se ollut Homo, vaan Australopithecus. Luurangoissa esiintyvien erojen katsottiin johtuvan sukupuolesta. Johanson ja White menivät vielä askelta pitemmälle: He julkaisivat löydöksensä kokonaan uutena lajina, jolle he antoivat nimen Australopithecus afarensis ja joka oli yli kolme miljoonaa vuotta vanha. Näin ollen sukupuuta jouduttiin tarkistamaan siten että Lucysta ja hänen lajistaan tuli sekä ihmisten että eri Australopithecusten yhteinen kantaisä. Lucyn hampaat muistuttivat enemmän ihmisen hampaita kuin Australopithecusten hampaat, joten hän saattoi olla kummankin ryhmän kantaäiti. Australopithecukset vain kehittyivät toiseen suuntaan kuin Homo - niistä tuli voimakasrakenteisempia.

Lisäksi Johanson ja White katsoivat myös Mary Leakeyn Tansanian Latolista löytämien uusien fossiilien kuuluvan tähän uuteen lajiinsa. Se oli kuitenkin virhe. Ne fossiilit olivat Leakeyn eikä niitä pitänyt kenenkään muun mennä tulkitsemaan, eikä missään tapauksessa ainakaan tavalla, joka soti Leakeyn perheen omaa käsitystä vastaan. Leakeyt eivät pitäneet mahdollisena, että kysymyksessä olisi sama laji - sekä ajallinen että paikallinen ero oli liian suuri. Hadarista on tuhansien kilometrien matka Laetoliin, ja Mary Leakeyn fossiilit ja alueelta löydetyt jalanjäljet, joista tehtiin valoksia, olivat jopa 3,7 milj. vuoden ikäisiä. Ja olihan Leakeyn perhe muutenkin sitä mieltä, että Hadarissa oli kaksi lajia, joista toinen oli ikivanha Homo. Niiden yhdistäminen yhdeksi ja samaksi lajiksi ja vielä 'heidänkin' fossiiliensa vetäminen mukaan siihen ei käynyt lainkaan päinsä. Ja kaiken kukkuraksi uusi teoria piti Australopithecusta ihmisen kantaisänä - asia, josta Leakeyn perhe on eri mieltä.

Uusi löydös mullistaa kaiken

80-luvulla päälinjat ovat olleet Johansonin ja Whiten linja ja Richard Leakeyn ja hänen työtovereittensa linja. Kuten edellä todettiin, Johanson ja White aloittavat sukupuunsa afarensiksesta, joka on kahden haaran: Australopithecusten (africanus, robustus ja boisei) ja Homo-suvun kantaisä. Useimmat ovat pitäneet tätä sukupuuta parhaana ratkaisuna. Se on looginen ja vastaa nykyisiä löydöksiä ja tietoja. Leakeyn perheen ja heidän kannattajiensa sukupuun lähtökohtana on kaukainen, tuntematon Homo-suvun isoisä ja kolme haaraa, joista yksi johtaa A. africanukseen (kevytrakenteiset Australopithecukset), toinen voimakasrakenteisiin Australopithecuksiin ja kolmas ihmiseen.

Mutta sitten kaivetaan esiin uusi kallo, KNM-WT 17 000, joka herättää samanlaista rauhattomuutta kuin ruma ankanpoikanen H. C. Andersenin sadussa. Se ei nimittäin sovi lainkaan kuvaan. Kallossa on primitiivisiä ja kehittyneitä piirteitä omituisena sekoituksena, eikä sen ikäkään sovi tehtyihin luokituksiin. Useimmat ovat kuitenkin taipuvaisia pitämään sitä boisei-tyypin kallona. Hampaat ovat suuremmat kuin missään aikaisemmassa kallossa, kolmin-, nelinkertaiset nykyihmisen hampaisiin verrattuna. Hampaat ovat eräs Australopithecusten erikoistumisen tunnusmerkeistä: niiden poskihampaat kasvavat yhä suuremmiksi lähtölajin, Lucyn hampaisiin verrattuna.

Myös kasvojen muoto on samantyyppinen kuin boisei-lajilla; leuka työntyy eteenpäin ja poskiluut pullistuvat voimakkaasti. Koko kallon yli kulkee paksu lakiharjanne, johon eteentyöntyvien leukojen valtavat puremalihakset ovat kiinnittyneet. Lakiharjanne on voimakkaampi kuin missään muussa tunnetussa kallossa, ja se osoittaa, että KNM-WT 17 000 on ollut monella tavoin erikoistuneempi kuin A. robustus ja A. boisei. Aivot eivät kuitenkaan ole suuremmat kuin eräillä pienillä afarensis-tyypeillä: niiden tilavuus on vain noin 410 cm3. Kysymyksessä on siis Australopithecusten alkeellisimpien ja erikoistuneimpien piirteiden sekoitus. Kallon ikä on 2,5 milj. vuotta, mikä mutkistaa asiaa entisestään. Se mullistaa loogisen sukupuun, jossa Australopithecukset erikoistuvat vähitellen Lucysta africanuksen ja robustuksen kautta päätyen boisei-lajiin. KNM-WT 17000 ei nimittäin ole paljoa nuorempi kuin A. africanus. Se on niin erikoistunut, ettei africanus ole voinut olla sen suoranainen esi-isä, sillä näin erilaisten piirteiden kehittyminen vie paljon pitemmän ajan.

 
Suurenna kuva
Kolme erilaista tulkintaa
 

Tuloksena saattaakin olla kolmihaarainen sukupuu, jossa KNM-WT 17 000 on kokonaan uusi Australopithecus-laji. Se on sukua tunnetuille boisei-tyypeille, mutta vanhempi, ja kummallista kyllä, erikoistuneempi. Toistaiseksi ei tiedetä, miten kallon ongelma ratkaistaan. Tärkeintä on, että laajimman kannatuksen saanut (Johansonin ja Whiten) sukupuu, joka tunnustaa vain yhden Australopithecus-linjan, voidaan asettaa nyt kyseenalaiseksi. Erityisen iloinen tästä on Leakey kannattajineen. Kallon löysi Alan Walker, eräs Leakeyn työtoveri ja tukija.

Inge Damm,
Tieteen Kuvalehti, lokakuu 1987  
 
17.06.06