Kolminaisuuden paradoksit

Kolminaisuusoppi on itsessään hyvin epälooginen, joten sitä ei voi järjellä ymmärtää eikä järkevästi selittää. Tämän myöntävät kaikki teologitkin. Selittämisen vaikeudesta kertoo mm. se, että yhtäältä sanotaan kolminaisuuden persoonien olevan yhtä iankaikkisia ja toisaalta kuitenkin todetaan että Poika on "isästä iankaikkisuudessa syntynyt". Synnyttäjä ei voi loogisesti ajatellen olla saman ikäinen kuin synnytetty, olkoonkin että tässä tapauksessa 'aikaero' saattaisi olla hyvinkin pieni.

Pyhän Hengen sanotaan olevan persoona, joka ei kuitenkaan ole koskaan syntynyt, vaan joka "lähtee Isästä ja Pojasta". Tätäkään ei voi millään logiikalla perustella. Ortodoksit eivät sitäpaitsi allekirjoita mainintaa "ja Pojasta", heidän mukaansa Pyhä henki lähtee vain Isästä. Uskonpuhdistajienkin kesken oli erilaisia käsityksiä siitä, onko kolminaisuus eri persoonien reaalista ykseyttä vai koskeeko se ainoastaan nimitysten ykseyttä. Jälkimmäisen käsityksen Luther tuomitsi harhaopiksi, mutta vakuuttavia raamatullisia perusteita tuomiolle hän ei esittänyt.

Eräs kummallisuus on sekin, että alkujaan (ja yhä vieläkin) selitettiin Kristuksessa olevan kaksi luontoa, mutta kun Pyhä Henki myöhemmin liitettiin mukaan jumaluuteen, alettiin puhua jumaluuden kolmesta persoonasta. Persoonalla ei kolminaisuusopissa kuitenkaan tarkoiteta itsenäistä ja erillistä olentoa, vaan jonkinlaista jumaluuden mystistä olemuspuolta, joka on sekä itsenäinen että erillinen mutta samalla erottamattomassa yhteydessä johonkin muuhun. Herää kysymys, miksi ei yhtä hyvin olisi voitu puhua jumaluuden kolmesta luonnosta? Miksi dogmista piti tehdä näin sekava? Olisiko kirkon byrokraattinen jäykkyys vaikuttanut tässä asiassa? Uusia dogmeja oli lupa tehdä, mutta entisiä ei saanut muuttaa!

Luterilaistenkin kesken on kiistelty siitä, voidaanko sanoa: "Jumala kuoli ristillä." Toisten mukaan pitäisi sanoa vain, että Jeesus kuoli ristillä.
  Jumalan kuolema on jo ajatuksenakin peräti kummallinen! Jos Jumala, joka ylläpitää koko universumia, kuolisi, universumi lakkaisi olemasta ja sen mukana kaikki muukin. Ja sitäpaitsi - Jumalahan on kuolematon!

1 Tim. 6:16 "... jolla ainoalla on kuolemattomuus; joka asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä - hänen olkoon kunnia ja iankaikkinen valta. Amen."

Ensimmäinen käsky kieltää tekemästä minkäänlaista jumalankuvaa. Jos Jeesus olisi sama kuin tämä ainoa Jumala, siitä loogisesti seuraisi myös, että kaikki kirkkokunnat syyllistyisivät tämän käskyn rikkomiseen!


Dogmatiikka ja paradoksit.

Valen-Sendstad kirjoittaa kirjassaan Kristillinen dogmatiikka:

  "Jeesuksen Kristuksen persoonassa tapahtuu siis tosi jumalallisen ja tosi inhimillisen luonnon salattu yhtyminen . Luonto ymmärretään kokoavaksi ilmaisuksi kaikelle, mikä koskee ihmistä tai Jumalaa."
  "Jeesuksen persoonassa ei jumalallista ja inhimillistä luontoa voi jakaa, vähentää, irrottaa eikä sekoittaa. Kaikessa mitä Jeesus tekee Jumalana, hän on samalla ihminen. Kaikessa mitä hän tekee ihmisenä, hän on samalla Jumala. Jeesuksen kuollessa myös Jumala kärsi ja kuoli Pojassaan. Tätä paradoksia ei voi torjua."

Sendstad viittaa myös raamatunkohtiin jotka puhuvat Jeesuksen alamaisuudesta Isälle ja hänestä palvelijana ja toteaa:

  "Tämä on dogmatiikan vaikeimpia kysymyksiä ajateltaessa niitä rinnakkain Jeesuksen jumaluuden kanssa. Siksi on ajateltu, että Jeesus täällä maan päällä ollessaan tyhjensi itsensä , niin ettei hänellä ollut kaikkia jumalallisia ominaisuuksia (kenoosis-oppi). Vaikka on oikein tehdä ero Jeesuksen tyhjentymisen tilan ja hänen korotuksensa tilan eli maanpäällisen ja taivaallisen tilan välillä, ei ole kuitenkaan mitään perusteita tulkita tätä niin, että se joutuu ristiriitaan sen kanssa, mitä kauttaaltaan sanotaan hänestä tosi Jumalana ja tosi ihmisenä."

Helpommin sanottu kuin tehty! Hän tuo myös esiin lisää paradokseja:

  "Hänelle on hänen maallisessa elämässään annettu kaikki valta (Joh 13:3; 3:35; Hebr 2:8; Joh 5:21). Samalla hänellä on rajallinen valta (Joh 5:19-30; 19:11; Luuk 22:43). Hän on kaikkitietävä (Joh 3:11-13; 2:25; 4:18,39; Matt 12:40; 20:18-19; 21:2-3; 26:2,24,45) ja hänen tietonsa ovat rajalliset (Luuk 2:52; Mark 13:32). Hän on maallisessa elämässään kaikkialla läsnä (Joh 3:13; 1:49) mutta samalla hänen olemisensa rajoittuu niihin paikkoihin missä hän liikkuu.
  Tosi ihmisyydellä ei kuitenkaan itsestään ole jumalallisia ominaisuuksia, vaan Jumala antaa tai ilmoittaa ne (Joh 17:2; 3:35). Jeesuksen inhimillinen luonto saa Jumalallisen kirkkauden aina Isän kädestä ja hän käytti sitä vain Isän niin tahtoessa... (Joh 13:13-14; 5:19-20; Matt 8:16-17; Fil 2:5-8)".

Ei ole ihme, etteivät kaikki teologit ole kakistelematta nielleet kaksiluonto-oppia. Valen-Sendstad toteaakin: "Tätä kaksiluonto-oppia on uudempana aikana kritikoitu ankarasti. Liberaaliteologiassa Raamatun puheen Kristuksen jumaluudesta ajateltiin vain ilmaisevan hänen eettistä ohjelmaansa ja sen täydellistä sopusointua jumalan tahdon kanssa. Eksistentialistisessa teologiassa se tulkitaan mytologiaksi, jonka tarkoituksena on auttaa ihmistä sisäisesti kohtaamaan Jumala."

Neitsyt Maria, Jumalan äiti?

Toinen samantyyppinen ongelma koskee neitsyt Mariaa, jota ortodoksit kutsuvat Jumalanäidiksi ja Jumalansynnyttäjäksi. Koska Jumala on kaiken olevaisen alkusyy, ensimmäinen vaikuttaja, mitä mieltä on puhua että joku olisi hänet synnyttänyt? Pakanauskontojen mukaan jumala yleensä aina syntyy jostakin jo olemassaolevasta. Miksi kristinuskon pitäisi omaksua tällaisia pakanallisia käsityksiä?

Katolisen kirkon valta-aikana muotoiltiin myös oppi Marian ikuisesta neitsyydestä, mikä sekin on täysin järjetön kaksiluonto-opin pohjalta muodostettu dogmi. Tosin tällaisiakin käsityksiä lienee ollut olemassa jo varhaisessa vaiheessa, koska jotkut apokryfiset evankeliumit väittävät Jeesuksen isän, Joosefin olleen vanha mies, joka ei muka ollut lainkaan aviollisessa kanssakäymisessä puolisonsa Marian kanssa. Raamatusta tällaiselle väitteelle ei löydy perusteita; sen mukaan Jeesuksella oli veljiä, eikä missään mainita Joosefilla olleen toista vaimoa.

Vähemmän tunnettu asia lienee, että luterilaistenkin tunnustuskirjojen mukaan Mariaa voidaan sanoa Jumalan äidiksi sekä että hän oli neitsyt vielä synnytettyään Jeesuksen. Tätä oppia kun ei juuri ole "kirkossa kuulutettu":

  " Siksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Mariassa ei siinnyt eikä hänestä syntynyt pelkkää ihmistä, vaan Jumalan todellinen Poika. On siis oikein sanoa häntä Jumalan äidiksi, koska hän se todella on."

" Jo äidinkohdussa hän osoitti jumalallisen majesteettinsa siinä, että neitsyt synnytti hänet neitsyyttänsä menettämättä. Maria on todella Jumalan äiti, mutta on silti säilynyt neitsyenä". (Yksimielisyyden ohje 8 luku)

Nykyisessä luterilaisessa teologiassa tosin on tästä eriäviäkin mielipiteitä. Valen-Sendstad sanoo:

"Katolisen kirkon opit Jumalan Äidin, Marian, ikuisesta neitsyydestä, perisynnittömyydestä ja taivaaseen astumisesta on torjuttava, niille ei ilmoitus anna minkäänlaista perustetta."

Uskontunnustuksen mukaan Jeesus "..istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan oikealla puolella ...". Tämä on tietenkin aivan Raamatun mukaista. Mutta jos myös Jeesus on Kaikkivaltias Jumala, kuten kolminaisuusoppi väittää, kuinka hän voi istua Kaikkivaltiaan Jumalan oikealla puolella? Kun "kuitenkaan ei ole kolmea kaikkivaltiasta, vaan yksi kaikkivaltias.." (Athanasioksen tunnustus).

Järkeisuskoa?

Tällaista kriittistä pohdiskelua kolminaisuuden kannattaja saattaa pitää järkeisuskona ja toisaalta arvostella sitä, että käytetään 'asiayhteydestään irtireväistyjä' raamatunkohtia. Mutta eivätkö myös kolminaisuuden tueksi esitetyt raamatunkohdat ole samalla tavalla kontekstistaan irroitettuja lauseita?

Jonkin lahkon jäseniä saatetaan syyttää herkkäuskoisuudesta johtajiensa seuraamisessa. Mutta eikö myös kolminaisuusopin kaltaisen oppirakennelman omaksuminen vain sen perusteella, että jotkut väittävät sitä todeksi, ole herkkäuskoisuutta? Asioita voi toki omaksua ns. lapsenuskolla, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla lapsellista:

1Kor 13:11 " Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin mieheksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on." (Ks. myös 1Kor 14:20, Ef 4:14).

On ymmärrettävää, etteivät suuret kirkkokunnat voi helpolla luopua vuosisataisista perinteistään. Mutta uskonpuhdistuksen periaate: "yksin Raamattu" oikeuttaa tarkastelemaan tätäkin kysymystä Raamatun pohjalta, turvautumatta kirkkoisien ja varhaisten konsiilien päätöksiin. Tämä suhtautumistapa lienee monille vieras, koska Raamattu niin yleisesti mielletään Jumalan sanaa sisältäväksi kirjaksi, jonka oikea tai paras tulkinta löytyy kirkkojen tunnustuskirjoista ja uskonnollisista traditioista.

Adoptianismi.

Paljon keskustelua on aiheuttanut myös kysymys siitä, oliko Jeesus Jumala jo syntyessään vai tuliko hänestä sellainen vasta myöhemmin (adoptionismi). Ns. korotuskristologian mukaan Jeesuksesta tulee Jumalan poika ja Messias vasta ylösnousemuksessa, pre-eksistenssikristologian (ennalta olemisen oppi) mukaan hän on Jumalan poika ja Messias jo syntymästä lähtien. Adoptiaanisen käsityksen mukaan Jeesus syntyi tavallisena ihmisenä ja profeettana, joka jossain vaiheessa korotettiin jumalalliseksi. Kiistoja on sitten käyty siitä, missä vaiheessa korotus tapahtui ja oliko se luonteeltaan olemuksen muutos vai koskiko se vain statusta eli Jeesuksen valta-asemaa suhteessa Isään.

Timo Eskola kirjoittaa:

  "Adoptianismi-teorian lähtökohtien analyysi on osoittanut, että perinteisen, patristiikan ajan harhaopin ja modernin eksegeettisen adoptianismin välillä on merkittävä ero. Patristiikan ajan heresiassa ajateltiin, että Jeesuksesta tuli Jumalan Poika kasteessa tapahtuneen adoption välityksellä. Eksegeettisen teorian mukaan puolestaan ylösnousemuksessa tapahtuneessa adoptiossa Jeesus korotettiin ihmisenä taivaaseen. Siksi näkemyksiä ei sovi samastaa. Näillä kahdella käsityksellä on myös yksi yhteinen intentio. Molempien mukaan Jeesus oli syntyjään vain tavallinen juutalainen mies, joka ryhtyi profeetalliseksi julistajaksi Galileassa. Adoptianismin Jeesus on siten "todellisuudessa" tavallinen ihminen, jonka jumaluus on myöhemmin keksitty seurakunnassa. Tätä näkemystä pidetään eksegeettisessä adoptianismissa lisäksi "tieteellisenä" (ja siten varmana) käsityksenä Jeesuksen olemuksesta. Modernilla adoptianismilla on siten silläkin tyypilliset kirkollisen heresian piirteet ...."

"Kirkkoon haetaan näin ollen teologiaa, jonka mukaan Jeesus ei "oikeasti" ole Jumalan Poika, vaan esimerkiksi pelkkä myönteisten elämänarvojen (lähinnä moraalisten arvojen) "symboli". ... Uusi analyysi osoittaa, että Israelin kuninkaan adoptio on kristologiassa pelkkä metafora, jonka avulla kuvataan ylösnousseen Jeesuksen asemaa. Ratkaisevinta on kuitenkin itse tuo asema.   Ylösnousemuslauseissa Jeesus Daavidin poika on aina uskon ja tunnustuksen kohde. Hän ei ole teokraattisessa suhteessa Isään, vaan seurakunnan Herra kirkkaudessa."

Eskolan mielestä nykyinen eksegeettinen adoptionismi on moderni heresia, harhaoppi, kirkon näkökulmasta pelkkä eksytys. Näin siis kolminaisuusopissa pitäytyminen pakottaa hänetkin vesittämään Jeesuksen korottamista koskevat raamatunlauseet Vanhan Testamentin traditioista lähtöisin oleviksi lähes merkityksettömiksi "korupuheiksi".
  Eräs 'paradoksi' on myös siinä, että moni teologi joutuu pitäytymään kahteen vastakkaiseen käsitykseen yhtä aikaa. Ollakseen uskottava täytyy hyväksyä "tieteellinen" käsitys Jeesuksesta pelkkänä ihmisenä, toisaalta on saarnattava uskontunnustusten mukaista Jeesusta, joka oli Jumala jo syntyessään.


Kolminaisuusopin selitysyrityksiä.

Näitä esittelee lyhyesti seuraava sfnet/kristinusko- keskusteluryhmään lähetetty kirjoitus.

  Kolminaisuusoppi muotoiltiin jakamattoman kristikunnan kirkolliskokouksissa ja saatiin perusteiltaan nykyiseen asuunsa viimeistään viidennessä konsiilissa Khalkedonissa vuonna 553. Jo tuolloin kirkolliskokouksen isät totesivat muotoilleensa "Pyhän Hengen ohjaamina ja valaisemina" Jumalan olemusta kuvaavan paradoksin. Pelkkä kolminaisuusopin olemassaolo sulkee pois sen, että opin voisi alistaa kielenfilosofisen loogisen määrittelyn pelisääntöihin. Oppi itsessään on paradoksi, jota ei voi selittää.

Tästä huolimatta jo kirkkoisistä aina moderneihin teologeihin kolminaisuusoppia on pyritty selittämään. Termillä perikoreesi on haluttu kuvata sitä, miten persoonat jakavat kukin toistensa "elämän" säilyttäen kuitenkin oman yksilöllisyytensä. Perikoreesin yhteydessä puhutaan usein "olemisen yhteydestä". Appropriaatiolla taas halutaan ilmaista se, että Jumalan kolme eri persoonaa näyttävät kukin korostuvan Jumalan toiminnassa pelastushistorian eri vaiheissa. Mutta kuitenkin siten, että kaksi muuta persoonaa ovat mukana toiminnassa. Esim. lunastuksessa Pojan persoona korostuu, mutta sekä Isä että Henki ovat yhtä paljon mukana lunastustyössä.

Gregorios Nyssalainen yritti selittää Kolminaisuutta sillä, että vaikka Jaakob, Johannes ja Pietari ovat kolme saman ihmisluonteen ilmentymää, heillä on yhteinen ihmisyys. Gregorioksen yritys kuitenkin kaatuu siihen, että Jaakob, Johannes ja Pietari ovat selkeästi kolme eri ihmistä, mikä ei sovi kolminaisuusopin tulkintaan.

Augustinus taas selitti Kolminaisuutta psykologisten analogioiden avulla. Augustinuksen mukaan ihmisen mielessä - joka on luomakunnan kruunu ja luomisen huippu - on "Kolminaisuuden jälkiä": mieli, tieto ja rakkaus. Ja jos ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, niin hänen ihmismielensä tulee analogisesti kuvata Jumalaa. Ja nuo kolme ominaisuutta taas kuvaavat Jumalan kolmea persoonaa. Ihmismielen moniulotteisuus aiheuttaa Augustinuksen mallille omat ongelmansa.

Tällä vuosisadalla elänyt merkittävä teologi Karl Barth selitti Kolminaisuutta ilmoituksesta käsin. Hänen mukaansa Kolminaisuusoppi tekee mahdolliseksi ja todelliseksi ilmoituksen syntiselle ihmiskunnalle:

1) Jumala ilmoittaa itsensä.
2) Isä ilmoittaa itsensä Pojan kautta.
3) Pyhä Henki on "ilmoitukseksi tuleminen". Ei riitä, että Isä iloittaa itsensä Pojan kautta, vaan jonkun - siis Pyhän Hengen - avulla tuo ilmoitus tunnistetaan Jumalan ilmoitukseksi itsestään. Barth sitoo Kolminaisuusopin hyvin kiinteästi oppiin Jumalan itseilmoituksesta, joka on keskeinen kristillinen dogmi. Ongelma tässä mallissa on varmaan nimenomaan tuossa päättelyketjussa: On oppi ilmoituksesta, jota ei voi olla ilman oppia Kolminaisuusopista.

Oman aikamme amerikkalaisen teologin Robert Jensonin mukaan kolminaisuusoppi identifioi kristittyjen Jumalan ja antaa hänelle nimen - ja tekee sen sopusoinnussa Raamatun kanssa. "Jumala on se, joka herätti Israelin Jeesuksen kuolleista. Teologian varsinainen tehtävä on selvittää, miten voisimme mielekkäällä tavalla tulkita tämän lauseen. Eräs näistä tavoista on tuottanut kirkon kolminaisuusoppiin liittyvän kielenkäytön ja ajattelun." (McGrath: Kristillisen uskon perusteet, s. 331.) Jensonin mukaan Kolminaisuus on teologisen erittelyn väline, joka pakottaa meidät täsmällisyyteen, kun keskustelemme Jumalasta.

Myös meidän aikamme teologi John Macquarrie on esittänyt kolminaisuusopista oman selityksensä ja tulkintansa. Sen mukaan Isä tulee ajatella "alkuolemisena", joka on perimmäisen olemisen akti tai energia, joka on kaiken olevan ja olemisen mahdollisuuksien lähde. Pojan taas tulee ymmärtää olevan "ilmaisevana olemisena", jonka kautta alkuolento ilmaisee itsensä tässä olentojen maailmassa. Pyhä Henki on "yhdistävä oleminen", joka ylläpitää ja tarpeen tullen elvyttää Olemisen yhteyden toisten olioiden kanssa. Malli on selkeän eksistentialinen ja sen ongelmat ovat siinä, että persoonien tehtävät tuntuvat keinotekoisilta ja vanhoja ongelmallisia malleja toistavilta. Toisaalta eksistentialismi tuo sen lähelle ihmisyksilöä itseään.

Tässä muutama Kolminaisuutta selittävä malli, joissa kaikissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Tämä johtunee pääosin siitä, että oppia ei voida loogisesti selittää. Uskoisin kaikkien olevan lähes yksimielisiä siitä.

Kokonaan toinen kysymys on sitten se, pitääkö tuotaa oppia kyetä selittämään loogisella tavalla kielenfilosofian määritteillä. Opin tarkoitus on pyrkiä kuvaamaan Jumalaa, jota ihmisen on mahdotonta täysin ymmärtää tai kyetä kuvaamaan. Kristinusko pitää sisällään monia muitakin oppeja, joita ei pysty logiikan sääntöjen puitteissa selittämään. Hyväksyessään kristillisen maailmankatsomuksen ja -kuvan täytyy samalla hyväksyä tuo tosiasia: Logiikka ei kristinuskon tasolla - eikä yleensäkään pyrittäessä kuvaamaan jotain uskonnollista abstraktiota - toimi.

Mikko Myllys, 8.3.1999


Logiikka ei toimi. Niinpä niin! Viisastelijat ovat aikoinaan väittäneet, ettei Jumala ole kaikkivoipa, koska ei pysty tukistamaan kaljupäätä tai luomaan niin suurta kiveä, ettei jaksa nostaa sitä. Teologit ovat torjuneet väitteen, perustellen - aivan oikein - ettei loogisesti mahdotonta asiaa voi kukaan - edes Jumala - tehdä. Sellaista tapahtumaa ei yksinkertaisesti ole olemassa. Kolminaisuusoppiin tämä perustelu ei kuitenkaan näytä kelpaavan.

Kaiken lisäksi Raamatusta ei löydy yhtään ainoaa selvää lausetta tai ajatusta kolminaisuudesta. Miksi ei siis voitaisi yksinkertaisesti puhua Jumalasta Jumalana ja Jeesuksesta Jeesuksena, Jumalan Poikana ja Pyhästä Hengestä Pyhänä Henkenä? Miksi kytkeä ne yhteen sekavaksi filosofiseksi rakennelmaksi? Jos oppi Jumalan kolminaisuudesta olisi pelastumisemme kannalta välttämätön, olisiko Jumala jättänyt sen meidän päättelyjemme varaan?

Jotkut "rohkeat" teologit ovat katsoneet tehtäväkseen "pelastaa kristinuskon uskottavuus" mitätöimällä sen - heidän mielestään kyseenalaisen - historiallisen taustan merkitys ja tuomalla tilalle sisäisen kokemuksen merkitys. Esim. Bultmannin mukaan Jeesus kohdataan keerygmassa (julistuksessa), ei historiassa. Jumalastakin tulee näin pelkkä ihanteellinen idea, ihmisen sisimmässä olevien syvimpien ja perustavinta laatua olevien arvojen symboli. Tämänsuuntainen lienee monen suomalaisenkin nykyteologin käsitys. Tällä ei kuitenkaan paranneta kristinuskon uskottavuutta, kyse on itse asiassa yrityksestä pelastaa kirkon uskottavuus. On jotain skitsofreenista siinä, että tällaista Jeesusta tai Jumalaa sitten saarnastuolista "markkinoidaan" kuin Joulupukkia. Ei siksi että hänen uskottaisiin olevan olemassa, vaan tämän käsitteen edustamien arvojen vuoksi. Tällainen vapahtaja ei voi kuitenkaan ketään pelastaa, joten puhe synnistä (ja Jumalastakin) on silloin turhaa.

28.6.2000, lisäyksiä 3.4.2001