Kuolemattomuus

Usko kuolemanjälkeiseen elämään on hyvin yleinen. Se sisältyy lähes kaikkiin uskontoihin. Alkukantaisissa uskonnoissa palvotaan esi-isien henkiä, kehittyneemmissä uskotaan sielunvaellukseen tai jälleensyntymään. Myös kristinuskon useimmissa suunnissa elää vahvana käsitys, että ihmisessä on jokin luonteeltaan häviämätön osa, joka jatkaa olemassaoloaan ruumiin kuoltua. Yleisesti myös uskotaan, että tämä käsitys on aina sisältynyt kristinuskoon, vaikka näin ei todellisuudessa ole. Miten ja milloin tämä käsitys sitten on tullut kristinuskoon?

Kuolemattomuuskäsityksen taustaa.

Huomattavin varhainen vaikuttaja kuolemattomuusajatuksen yleistymiseen oli kreikkalainen filosofi Platon, jonka käsitykset pohjautuivat mm. opettajansa Sokrateen ja pythagralaisten filosofien opetuksiin. Sokrateen käsityksiin vuorostaan olivat vaikuttaneet mm. Persian orfilaisuus ja Egyptin uskonnot.

Platon uskoi sielun kuolemattomuuteen ja jälleensyntymään. Jälleensyntymisopin taustalla oli hänen ideaoppinsa, jonka mukaan aistimaailma on muuttuva ja katoavainen; todellinen tieto ei ole siitä peräisin. Tieto on hänen mukaansa kuitenkin mahdollista, koska kaikki muuttuvat oliot ovat osallisia jostain ikuisesta ja muuttumattomasta ideasta. Korkeimmat ideat ovat hyvä, tosi ja kaunis. Ihmisen sielussa on kuolematon osa, joka voi päästä yhteyteen korkeimpien ideoiden kanssa, mutta tämä voi Platonin mukaan tapahtua vain lukuisten inkarnaatioiden, ruumiillistumien kautta. Eräässä dialogissaan Platon kuvaa jälleensyntymisen prosessia:

"Maallisen kuoleman jälkeen sielu saa jumalien seurassa nähdä ideoiden maailmaa niin paljon kuin se kykenee. Mutta ennen pitkää sielu käy puutteidensa takia painavaksi, menettää siipensä ja putoaa maahan. Oikeamielisin sielu jälleensyntyy filosofin perheeseen, seuraavaksi kehittynein kuninkaalliseen. Kaikkein kehittymättömin syntyy tyrannin perheeseen. Maahan pudonnut sielu voi palata totuuden valtakuntaan vasta 10 000 vuoden kuluttua paitsi jos se on vilpittömästi harrastanut filosofiaa tai filosofista poikarakkautta! Ennen uutta inkarnaatiota sielut juovat vettä Lethen virrasta, joka saa ne unohtamaan kaiken siihen mennessä kokemansa.

Platonin jälkeen hänen oppilaansa levittivät jälleensyntymisajatusta ja siihen liittyvää sielun kuolemattomuutta, ja hellenistisen hegemonian vallitessa kuolemattomuusajatus levisi myös juutalaisuuteen. Vaikka Platon itse ei esittänyt oppejaan valmiina dogmeina eikä oppijärjestelminä, monet hänen seuraajistaan, kuten Aristoteles ja uusplatonismin keskeinen vaikuttaja Plotinos (n. 205 - 270) sen sijaan laativat oppinsa systemaattisiksi järjestelmiksi. Tämä edesauttoi näiden platonilaisten vaikutteiden leviämistä niin, että niitä löytyy paitsi kristinuskosta, myös gnostilaisuudesta, teosofiasta ja monista mystiikkaan suuntautuneista ryhmistä.

Ennen Plotinosta kunnostautui platonismin levittämisessä erityisesti Aleksandrian juutalainen filosofi Filon (20 eKr. - 47 jKr:). Hänen filosofiansa päämääränä oli yhdistää platonismi ja juutalaisuus tulkitsemalla molempien traditiot vapaan allegorisesti, vertauskuvallisesti. Filonin mukaan ns. järjelliset sielut odottivat jossain tilaisuutta ruumiillistua ihmisessä. Kuoleman tapahtuessa ruumis hajoaa ja aineeton sielu palaa ikuisuuteen. Filon myös hylkäsi opin ruumiin ylösnousemuksesta ja uskoi pahojen iankaikkiseen rangaistukseen. Filonin kirjoituksia käyttivät hyväkseen myös kristilliset teologit, ja näin ne tasoittivat tietä platonismissävyiselle kristillisyydelle.

Jo aiemmin oli juutalaisuudessa kehittynyt kaksi koulukuntaa, joista toinen oli omaksunut käsityksiä hellenistisestä filosofiasta, toinen pitäytyi Raamatun kirjaimelliseen tulkintaan puoltaen käsitystä jumalattomien hävittämisestä ja ihmisen kuolevaisesta olemuksesta. Essealaisveljeskunta mm. lukeutui jälkimmäisiin uskoen, että vain vanhurskaat perivät ikuisen elämän ja että jumalattomat hävitetään niin, että he lakkaavat kokonaan olemasta. Ensimmäinen kuolema on luonteeltaan syvää, tiedotonta unta, josta tapahtuu ylösnousemus.

Kaikesta huolimatta näyttää siltä, että Jeesuksen aikaan mennessä kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta käsitys ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta oli jo saanut vankan jalansijan juutalaisuudessa.

Varhaisten kristillisten kirjoittajien näkemyksiä.

Jeesuksen ja apostolien lisäksi myös useimmat varhaiset 'kirkkoisät' pitäytyivät Raamatun ilmoitukseen ihmisen kuolemasta ja tuomiosta. Klemens Roomalainen piti kuolemattomuutta Jumalan lahjana, joka annetaan vain vanhurskaille. Muille kuolema merkitsee olemassaolon loppua. Barnabas puhui ikuisesta kuolemasta ikuisen elämän vastakohtana. Saatana, synnintekijät ja pahat hävitetään. Antiokian Ignatioksen mukaan ylösnousemus on ainoa portti kuolemattomuuteen. Hermas korosti, että vain pyhillä on elämä; jumalattomat hävitetään. Didakhee eli kahdentoista apostolin oppi (n. vuodelta 100 jKr.) esittää, että kuolemattomuus tulee vanhurskasten osaksi Kristuksen toisen tulemisen yhteydessä. Silloin elämän tien vaeltajat palkitaan, mutta kuoleman tietä kulkeneita kohtaa kadotus.

Justinus Marttyyri (k. 165 jKr.) kielsi selvästi sielun erillisen ja luontaisen kuolemattomuuden sekä opetti jumalattomien lopullista hävittämistä (annihilaatiota). Hän jopa kielsi niiden, jotka opettivat sielun menevän suoraan taivaaseen kuolemassa, olevan edes kristittyjä. Justinuksen mukaan kuolemattomuus on lahja, jonka Jumala antaa vanhurskaille, ja jumalattomia rangaistaan siinä mitassa kuin Jumala näkee hyväksi, minkä jälkeen heidät hävitetään olemassaolosta. Koska Justinus oli entinen platonisti, hänen sanallaan on erityistä painoarvoa. Myöskään Tatianuksen (k. 172 jKr.) mukaan sielu ei ole kuolematon, vaan häviää kuolemassa ja kutsutaan taas eloon ylösnousemuksessa.

Teofilos (k. 180 jKr.) korosti, että ihminen on luotu ehdokkaaksi kuolemattomuuteen ja että hänen täytyy etsiä sitä. Jumalattomien kohtalona on hävitys. Irenaeus esitti näkemyksenään, että Jumala tulee kerran vapauttamaan maailmankaikkeuden synnistä ja kärsimyksestä. Tämä edellyttää synnin ja sen tekijöiden ja aiheuttajien (pahojen henkivaltojen) lopullista hävittämistä ja toisaalta vanhurskauden palauttamista. Hän korosti, että kuolemattomuuden voi saada vain Jumalan armosta ylösnousemuksessa; suurin rangaistus on olemassaolon lopettaminen. Se on ikuinen rangaistus, jota ei peruuteta. Hänen mukaansa ihminen on kyllä luotu kuolemattomuutta varten, mutta on silti olemuksensa puolesta kuolevainen, eikä vielä tätä kuolemattomuutta omista.

Huomattavia ehdollisen (konditionaalisen) kuolemattomuuden puoltajia olivat myös Rooman Novatianus (210 - 281 jKr.), joka korosti Jumalan kuolemattomuutta ja ihmisen kuolevaisuutta, sekä Arnobius Afrikassa, jonka mukaan kuolemattomuus on Jumalan lahja ja jumalattomat hävitetään. Tämän jälkeen alkaa vähitellen esiintyä niitä, jotka puoltavat käsitystä ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta.

Ensimmäinen, joka julisti sielun kuolemattomuutta, lienee ateenalainen Athenagoras (v. 127 - 190 jKr.) Hän oli filosofi, joka vielä kristillisyyden omaksuttuaankin piti kiinni platonilaisesta ihmisnäkemyksestä. Hänen käsityksiinsä yhtyi myöhemmin Tertullianus (k. noin 240 jKr.), joka lisäsi niihin opin kadotettujen loputtomasta vaivasta. Hän oli ensimmäinen, joka yhdisti opin luontaisesta kuolemattomuudesta ja loputtomasta vaivasta yhtenäiseksi järjestelmäksi. Kun sitten Hippon piispa Augustinus (k. 430 jKr.), kirkon vaikutusvaltaisin teologi, hyväksyi nämä Tertullianuksen opit, on helppo ymmärtää, että ne saavuttuvat niin vankan jalansijan kristillisessä dogmatiikassa.

Tälle opille vastapainona syntyi toinen oppisuunta: oppi kaikkien pelastumisesta. Tämän opin kehitti Origenes (185 - 254), joka myös oli saanut vahvoja vaikutteita platonismista. Hän oli syntynyt Aleksandriassa, jossa uusplatonismin perustajan, Ammonios Sakkasin (175 - 254), opeilla oli tuolloin voimakas vaikutus.

Origeneen allegorinen raamatuntulkinta johti hänet kieltämään luomis- ja syntiinlankeemuskertomusten kirjaimellisuuden sekä apostolien opetukset Kristuksen toisesta tulemisesta, ruumiin ylösnousemisesta, maailman lopusta, tuhatvuotisesta valtakunnasta, syntisten lopullisesta hävittämisestä ja Jumalan valtakunnan perustamisesta aikojen lopulla. Ne olivat hänen oppinsa mukaan tarpeettomia, koska ihminen puhdistuisi helvetissä. Helvetistä hänen järjestelmänsä mukaan tulikin siis pelastuksen välikappale, jonka kautta ihminen vähitellen saavuttaisi kadottamansa Jumalan kaltaisuuden.

Mikä on ihminen?

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu". (1 Moos. 2:7)
  "Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu (psykhee dzoosan), viimeisestä Aadamista (Jeesus) tuli eläväksitekevä henki (pneuma zoopoiuun) (1 Kor. 15:45).

Monet Raamatun tekstien tutkijat ovat sitä mieltä, että edelläolevissa jakeissa on ilmaistu ihmisen olemus. Ihminen on elävä sielu, elävä kokonaisuus. Wiljam Aittala sanoo kirjassaan Tavoitteena kuolemattomuus :

"Ihminen on Raamatun mukaan ymmärrettävä kokonaisuutena ja vieläpä jakamattomana kokonaisuutena".

Ihmistä voidaan hänen mukaansa kuitenkin tarkastella kolmijakoisena sielun, hengen ja ruumiin erilaisten tehtävien näkökulmista:

"Ruumis on se osa meistä, millä koemme ympäristömme, ja jonka toiset kokevat konkreettisesti siellä, missä olemme. Sielu käsittää älyllisen tasomme sekä ne tunne-elämykset, jotka aistiemme välityksellä koemme. Se on oman tietoisuutemme ilmaisija ja luonteemme muodostaja... Henki on se osa meistä, joka kokee Jumalan todellisuuden".

Heprean kielen sielua vastaava sana nefesh ei esiinny kertaakaan Raamatussa sanan kuolematon yhteydessä. Sama koskee vastaavaa kreikkalaista psykhee-sanaa.

Miten sitten on ymmärrettävä Jeesuksen sanat (Matt. 10:28) : "Älkää peljätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta eivät voi tappaa sielua..." . Piispa Aimo T. Nikolainen kirjoittaa kirjassaan Ihminen evankeliumien valossa :

"Tällä kertaa näyttää Jeesus tehneen huomattavan eron ruumiin ja sielun välillä; ruumiin voi tappaa, sielua ei! Karkeasti virheellinen on kuitenkin se selitys, että Jeesus näissä sanoissa tunnustaa ikuisen, häviämättömän sielun olemassaolon ruumiin rinnalla. Ihmisessä ei ole kahta eriarvoista osaa; mutta - näin ymmärrämme Jeesuksen tarkoittaneen - ihmistä voi katsoa kahdesta näkökulmasta. Ihmiset voivat kyllä tappaa ruumiin, so. raivata lähimmäisensä hänen historiallis-konkreettisesta ympäristöstään ja ajallisesta yhteisöstään mutta itse olemassaoloa he eivät voi tuhota... sen voi vain Jumala tehdä.

Mikä ihminen siis on evankeliumien mukaan? Nikolainen tekee seuraavan yhteenvedon:

"Evankeliumien valossa ihminen on osoittautunut ensinnäkin kokonaisuudeksi, joka on jakamaton. Eri näkökulmista ihmistä tarkasteltaessa hän on vuoroin ruumis, liha ja veri, vuoroin sielu, vuoroin henki ja vuoroin sydän. Ruumis, sielu, henki ja sydän kuvaavat jokainen jotakin määrättyä inhimillisen ominaisuutta, mutta eivät osia, joihin ihmisen voisi jakaa. Dichotomia (kaksijakoisuus) on evankeliumeille yhtä vieras kuin trichotomiakin (kolmijakoisuus)... Ruumis on ihminen konkreettisena olentona, lihaa ja verta on luotu ihminen luojastaan erotukseksi, sielu on elävä ihmisyksilö, henki on ihminen Jumalaan perustuneena ja sydän on ihminen toimintaan valmiina kokonaisuutena.
  Evankeliumien valossa nähdään toiseksi, että inhimillinen, ihmiselle ominainen, on joka suhteessa jotain Jumalasta johdettavaa. Ihminen on joka solussaan Jumalan tekoa (ruumis), hän on kaikissa vaiheissaan Jumalan omaisuutta (sielu), hän on täydellisesti Jumalasta riippuvainen (henki) ja hän on kaikissa toimissaan Jumalaa joko totteleva tai vastustava tahto (sydän). Jumala-suhde ei ole vain ihmisen "ylimmän osan" elämää, ihminen on alhaalta ylös saakka Jumalan ihminen."

Ensimmäinen kuolema.

Synnin palkka on kuolema (Room 6:23). Ensimmäinen kuolema kohtaa kaikkia, koska olemme Aadamin jälkeläisiä. Aittalan mukaan myös ylösnousemus on kaikilla (1 Kor. 15:21, 22). Toisille se on elämän, toisille tuomion ylösnousemus (Joh. 5: 28, 29). On myös näkemyksiä, joiden mukaan ylösnousemus koskee vain niitä, joiden nimet ovat 'Jumalan muistissa' , kirjoitettu 'elämän kirjaan'. Tätä perustellaan mm. sillä, että sanan haudoissa (Joh. 5:28) tarkka merkitys olisi muistohaudoissa,ja että Jeesus puhuu niistä "jotka ovat arvollisia" saamaan ylösnousemuksen (Luuk. 20:35). Tämä tulkinta jättää hieman epäselväksi, keitä ovat ne "väärät", jotka myös saavat ylösnousemuksen, ja mahdollistaa erilaiset spekulaatiot ja rajanvedot siitä, keitä tähän joukkoon kuuluu.

Ensimmäinen kuolema on verrattavissa unitilaan, siinä nukutaan, siitä herätään. Kuolleet eivät kuitenkaan tiedä eivätkä tunne mitään (Saarn. 9:5,10). Kaikki kuolleet ovat tuonelassa (hepr. Sheol, kreik. Haades), joka tarkoittaa kaikkien kuolleitten lepopaikkaa. Tuonela on itse asiassa sama kuin kuin kuolema ja kuoleman valtakunta.

Toinen kuolema.

Toinen kuolema, tulinen järvi (Ilm. 20:14) on lopullinen hävitys eli kadotus. Gehenna eli Hinnomin laakso (suomalaisessa Raamatussa helvetti) on lopullisen hävityksen eli kadotuksen vertauskuva. Ikuinen se on vaikutuksensa puolesta. Tuli on sammumaton, kunnes se on tehnyt tehtävänsä, kuten Sodoman ja Gomorran "ikuinen" tuli (Juud. 1:7), joka on sammunut jo aikoja sitten. Iankaikkinen kauhistus (Dan. 12:2) on ymmärrettävä sen kauhistuttavan asian peruuttamattomuutena että ikuinen elämä on lopullisesti menetetty.

Uusi Testamentti käyttää mm. sanoja kadotus (apooleia), hukuttaa (apolesai, Matt. 10:28), tuhoava (analiskoo), hävittää (analootheete, Gal. 5:15), loppu (telos) ja hävittämistä tai haihduttamista tarkoittavaa afanisheete-sanaa. Tri Weymouth sanoo näistä kreikan kielen sanoista:

"En voi ajatella mitään suurempaa kreikan kielen väärintulkitsemista kuin että viisi tai kuusi kreikan kielen sisältämää väkevintä "tuhota" ja "tuhoa" merkitsevää sanaa selitetään tarkoittamaan iankaikkisen, mutta kurjan elämän säilyttämistä. Mustan selittäminen valkeaksi ei ole tähän verrattuna mitään".

Jeesus ja ryöväri.

Jatkuvasti siteerattu raamatunkohta, jonka uskotaan viittaavan sielun (tai hengen) kuolemattomuuteen, on Luuk. 23:43:ssa olevat Jeesuksen sanat:

"Totisesti minä sanon sinulle: tänä päivänä pitää sinun oleman minun kanssani paratiisissa"

Välimerkit lisättiin Raamatun tekstiin kuitenkin ensi kerran vasta 9. vuosisadalla. Näin ollen välimerkki kreikkalaiseen alkutekstiin asetettiin jo alunperin tulkinnanvaraisesti. Sanonta "tänä päivänä" on yleinen Vanhassa Testamentissa, ja korostaa lähes aina sitä, mitä tapahtuu, eikä sitä, milloin tapahtuu. Kaksoispisteen oikea paikka on siis mitä todennäköisimmin sanojen "tänä päivänä" jäljessä eikä niiden edellä.

Nykyinen käännös johtaa myös ristiriitaisuuteen: Koska Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui taivaaseen vasta noin 40 päivän kuluttua siitä (Apt. 1:3), hän ei ilmeisestikään mennyt paratiisiin kuolinpäivänään. Joku saattaa pitää tätä asiaa Jeesuksen jumaluuteen liittyvänä, salattuna paradoksina. Mutta miksi turvautua järjettömään paradoksiin, kun asia voidaan yksinkertaisesti nähdä käännösvirheenä?

Harvat ja valitut.

Raamattu puhuu paljon niistä, jotka on valittu muiden ihmisten joukosta. Jeesuskin sanoi oppilaistaan:
"Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät". Mutta onko nykyään olemassa tähän joukkoon kuuluvia, ja jos on, missä heitä on? Tästä vallitsee monia eriäviä käsityksiä. Ovatko nämä valitut juutalaisia, katolisen kirkon 'pyhimyksiä', jonkun tietyn kirkon, uskonsuunnan tai uskonkäsityksen omaavien piiristä löytyviä tai joitakin muita? Useitakin ryhmiä on tyrkyllä näihin valittuihin.

Reformoitujen kirkkokuntien mukaan kaikki pelastetut ovat ennalta valitut, josta loogisesti seuraa, että myös kadotukseen joutuvien kohtalo on ennalta määrätty. Tätä seikkaa reformoidut kuitenkin sekavin selityksin pyrkivät laimentamaan ja näkemään kadotukseen joutumisessa jonkinlaista ihmisen omaakin syytä. Lutherin näkemys tässä asiassa oli hyvin lähellä reformoitujen näkemystä, vaikka tämä asia on luterilaisen kirkon piirissä sivuutettu ja lähes vaiettu. Tai kun siitä on puhuttu, on lähinnä korostettu Lutherin ja Kalvinin näkemysten eroja.

Osa juutalaisista odottaa yhä tulevaa messiasta ja messiaanista, maanpäällistä valtakuntaa. Osa on luopunut toivosta ja jotkut ovat panneet toivonsa sen toteutumiseen ihmisen omin voimin. Juutalainen Karl Marx kirjoitti :

"Työväenluokka on se oikea Messias, joka tuo sovituksen maailmaan kärsien ja taistellen pimeyden lasten, porvarisluokan taholta tulevaa vääryyttä vastaan. Työläisten hyväksikäyttö on perisynti. Tulevaisuuden sosialistinen yhteiskunta on se lopullisena päämääränä oleva valtakunta, jossa susi ja lammas elävät rinta rinnan eikä maa enää kasva ohdakkeita, vaan kantaa runsasta satoa. Proletaarinen järjestö, Puolue, on se Jumalan kansa, joka vaeltaa kohti messiaanista valtakuntaa. Tehdas on se temppeli, missä työ on uusi rukous. Tiede on oikea teologia...".

Eräs sekavuutta aiheuttava asia on se melko yleinen käsitys, että taivas on sama asia kuin paratiisi. Voidaan tietysti puhua hengellisestä paratiisista, mutta on arveluttavaa sekoittaa sitä maalliseen paratiisiin. Taivas on henkiolentoja varten, maa fyysisiä olentoja varten. Miksi Jumala olisi luvannut luoda sekä uudet taivaat että uuden maan (Jes. 65:17; Ilm. 21:1; 2 Pt. 3:13) jos kaikki menisivät taivaaseen? Kuka sitä uutta maata silloin asuttaisi? Alusta loppuun asti Raamattu tekee selvän eron maan ja taivaan välillä. Miksi tämä seikka muuttuisi aikojen lopulla?
  Joka tapauksessa, ne jotka ovat erikseen valitut, ovat erikoisasemassa muiden pelastettujen joukossa. (Matt. 21:43; 1 Pt. 2:9; Room. 8:30; 2 Tess. 2:13; Ilm. 7:4-17; 14:1-5; 20:6)

Rikas mies ja Lasarus.

Jeesuksen kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta on toinen esimerkki, johon aina vedotaan haluttaessa osoittaa Raamatun puoltavan näkemystä sielun elossasäilymisestä kuoleman jälkeen. Harva lienee ajatellut, että Jeesus on saattanut tässä vertauksessaan käyttää kuulijoidensa ennestään tuntemaa taruaineistoa. Ei siksi, että olisi uskonut tai halunnut vahvistaa ihmisten uskoa siihen vaan yksinkertaisesti elävöittääkseen vertaustaan, jonka tarkoituksena oli osoittaa, ettei rikkaus ole merkkinä Jumalan suosiosta. Fariseuksilla tällainen käsitys kun oli hyvin yleinen.
  Rikkaus voidaan ymmärtää paitsi maallisena, myös hengellisenä asiana. Fariseuksilla ja kirjanoppineilla oli nuo hengelliset rikkaudet, pyhät kirjoitukset ja niiden syvälliset selitykset hallussaan, mutta keskiajan katolisen kirkon tavoin he jakoivat niitä janoaville hengellisesti köyhille pelkkiä murusia tuosta viisaudesta.

Fariseukset ja kirjanoppineet.

Farisealaiset olivat Jeesuksen aikana toinen niistä kahdesta puolueesta, jotka jakoivat maansa poliittisen vallankäytön. Toinen oli saddukealaisten puolue. Kummassakin puolueessa oli myös pappeja, mutta farisealaisten joukossa oli paljon kirjanoppineita - oikeammin lainoppineita - joilla oli suuri arvostus ihmisten keskuudessa heidän laintuntemuksensa takia. Jo 14 vuotiaana tuleva lainoppinut osasi kaikki lait ja oli lisäksi perehtynyt hyvin muihin juutalaisten pyhiin kirjoituksiin. Sen jälkeen hän vietti useita vuosia jonkun tunnetun kirjanoppineen oppilaspiirissä, ja sai tällöin tutustua perusteellisesti siihen, miten lakia tuli soveltaa kaikissa jokapäiväisen elämän tilanteissa. Mutta vaikka oppilas olisi ollut jo täysin oppinut, hän sai muodollisen oikeuden harjoittaa ammattiaan vasta noin 40- vuotiaana. Tällöin hänet hyväksyttiin täydet oikeudet omaavaksi lainoppineeksi ja hän sai käyttää arvonimeä rabbi .
  Jeesuksen ajan ehkä tunnetuin rabbi, Hillel - vaikka olikin alkujaan tavallinen työmies - oli niin arvostettu, että hänellä saattoi olla 80 oppilasta kerrallaan. Lainopettajat tunnisti kadullakin helposti pitkistä liehuvista kaavuistaan. Heidän ohikulkiessaan tavallinen kansa nousi kunnioittaen seisomaan.

Farisealaisten enemmistö tunsi myös hyvin juutalaisten lain. Silti enemmän kuin tiedot, farisealaiset erotti muista juutalaisista heidän yltiöhurskautensa, jota he kernaasti myös näyttivät julkisesti. He elivät yhteisöissä, joilla oli johtajansa ja jäseniksi hyväksyttiin vain miehiä; heidätkin vasta koeajan jälkeen. Yhteisöillä oli ankarat säännöt paastoineen ja päivittäisine rukoushetkineen. He uskoivat elävänsä ihanteellisen hurskaasti ja olivat vakuuttuneita siitä, että heidän veljeskuntansa tulisivat muodostamaan vanhurskaiden yhteisön uudessa Jumalan valtakunnassa. He suhtautuivat usein halveksivasti tavalliseen kansaan, joka ei elänyt heidän tavallaan. Toisaalta kansanjoukot kunnioittivat heidän hurskauttaan. Tätä taustaa vasten on helppo nähdä, mihin Jeesus vertauksellaan tähtäsi.

Mitä taruja?

Minkälaista tarustoa Jeesus tässä vertauksessa sitten mahdollisesti käytti hyväkseen? Siitä kertoo mm. juutalainen historioitsija Josefus (n. 37 - 100 jKr.). Hän oli ylhäistä sukua oleva fariseus ja eräs roomalaisia vastaan suunnatun kapinan johtajista vuosina 66 - 73.

Haades (Tuonela) on hänen kuvauksensa mukaan maanalainen paikka, missä säilytetään sekä hurskasten että vääräin sieluja ja jossa vallitsee ainainen pimeys. Se on sielujen vankila, jossa enkelivartijat toimeenpanevat tilapäisiä rangaistuksia. Haadeksen yhteydessä, mutta silti erillisessä paikassa, on sammumattoman tulen järvi, johon - Josefuksen mukaan - ei kuitenkaan ole vielä ketään heitetty. Se on valmistettu Jumalan ennalta määräämää päivää varten. Silloin väärät ja tottelemattomat joutuvat "ikuiseen rangaistukseen" , mutta vanhurskaat saavat katoamattoman valtakunnan. Molempia ryhmiä säilytetään Haadeksessa, mutta eri paikoissa. Edelleen Josefuksen mukaan enkelit kuljettavat vanhurskaat Aabrahamin helmaan portin kautta, jota arkkienkeli vartioi. Siellä vanhurskaiden olinpaikassa (Tuonelan paremmassa osastossa), ei enää ole raadantaa, kuumuutta eikä kylmyyttä. He saavat nähdä vanhurskasten isien kasvot ja odottavat uutta iankaikkista elämää taivaassa.

Jumalattomien osana on joutua helvetin läheisyyteen, paikkaan, joka on Tuonelan vasemmalla eli vastakkaisella puolella kuin Aabrahamin helma. Siellä helvetin läheisyydessä he kokevat sen pauhun ja näkevät sen kuumat höyryt ja pelkäävät tulevaa rangaistusta; kokevat sen esimakua. Josefus kuvaa myös, että näiden kahden olinpaikan välillä on syvä juopa eli kuilu , mikä erottaa ne toisistaan, eikä kukaan voi sitä ylittää ja siirtyä toiselle puolelle. Ylösnousemuksen aikana Jumala sitten herättää ruumiit, ja jokainen sielu saa oman ruumiinsa. Jumalattomat joutuvat iankaikkiseen rangaistukseen mihin kuuluu sammumaton tuli, joka ei koskaan lakkaa, sekä määrätynlainen tulinen mato , joka ei koskaan kuole. Mato jatkaa kuluttavaa työtään, joka ei koskaan pääty; ei uni eikä edes kuolema anna helpotusta eikä vapauta heitä rangaistuksestaan. Eivät myöskään omaisten esirukoukset voi heitä auttaa.

Tämä Josefuksen kuvaus vastaa monessa suhteessa niitä käsityksiä, jotka jo noin v. 200 eKr. paikkeilla olivat alkaneet voittaa jalansijaa juutalaisten keskuudessa, ja joista käsityksistä mm. apokryfikirjat, kuten 4. Esra, Salomonin viisaus sekä 1. Heenok antavat tietoa.
  Se muistuttaa monessa suhteessa myös Jeesuksen vertausta, joten on perusteltua ajatella Jeesuksen hyödyntäneen näitä yleisesti tunnettuja käsityksiä sanomansa havainnollistamiseksi. Eihän hänellä ollut tarvetta opettaa ihmisille tarinoita, jotka kaikki tunsivat jo ennestään. Tähän voi vielä lisätä, että Lasaruksen tapaisen kurjan kerjäläisen kohtalona oli usein joutua kuolemansa jälkeen poltettavaksi Hinnomin (Ge-Hinnom = Gehenna) laaksossa sijaitsevalle kaatopaikalle, varsinkin jos hänellä ei ollut sukulaisia. Näin Jeesuksen vertaus käy vielä ymmärrettävämmäksi. Luultavasti Jeesus oli myös opiskellut rabbiinien johdolla; tähän viittaa mm. se, että hän sai opettaa pyhäkössä (Luuk. 19:47) ja että häntä joskus nimitettiin rabbiksi. Tämän vuoksi hän oli hyvin perillä paitsi 'laista ja profeetoista', myös muista juutalaisuudessa esiintyvistä käsityksistä.

Muita näkökohtia.

Kiduttaminen ei kuulunut Mooseksen lakiin. Edes uhrieläimiä ei kidutettu, vaan surmattiin. Sen sijaan muiden kansojen keskuudessa kiduttaminen oli yleinen rangaistusmenetelmä; esimerkkinä roomalainen tapa naulita rikolliset ristille.
 "Muuttaa pois ruumiista" (2 Kor. 5:8). Nämä Paavalin sanat eivät merkitse erillisen sielun olemassaoloa vaan olemuksen muutosta maallisesta ruumiista ylösnousemusruumiiseen (1 Kor. 15: 51 - 53)
 "Ruumiissa vai poissa ruumiista" (2 Kor. 12: 1-4). Tässä taas oli kyseessä Paavalin kokema näky kuten Johanneksella tai Hesekielillä. Tällaiset näyt tuntuvat niin todellisilta, että niiden kokija tuntee olevansa jossain muualla kuin ruumiissaan (vrt. hypnoosi- ja kuolemanrajakokemukset).
 "Myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä" (Saarn. 3:11). Tätäkin kohtaa on usein käytetty "todistamaan", että ihmisessä on jotain kuolematonta. Tämä ajatus on kuitenkin jo Saarnaajan kirjallekin vieras (esim. Saarn. 3:19-21), ja yhtä hyvin tulkittavissa siten, että ihmisellä on kyky tajuta ikuisuuden olemassaolo. Eräs hepreakielen tuntija oli jopa sitä mieltä, että kyseisessä jakeessa on käännösvirhe. Hänen mukaan siinä ikuisuudella viitataan niihin Jumalan tekoihin, joista jakeen loppuosa kertoo. Ikuinen tapahtuminen on nähtävissä esim. taivaankappeleiden liikkeissä.
"Heidän matonsa ei kuole eikä tuli sammu." (Mark. 9:48). Tässä kohden Jeesus lainaa Jes. 66:24, jonka ehkä useimmat kuulijat tunsivat. Jeesus ilmeisesti käytti sitä lisäämään ilmaisullista iskevyyttä puheeseensa. Kyseinen Jesajan kirjan kohta kuuluu:

"Ja he käyvät ulos katselemaan niiden miesten ruumiita, jotka ovat luopuneet minusta; sillä heidän matonsa ei kuole, eikä heidän tulensa sammu, ja he ovat kauhistukseksi kaikelle lihalle."

Koska kyseinen Jesajan kirjan luku puhuu uusista taivaista ja uudesta maasta, tuntuu oudolta ajatella, että siellä lojuisi ruumiita ikuisesti kaikkien nähtävillä. Jos madot elävät ikuisesti, pitäisi ruumiidenkin säilyä siellä ikuisesti. Järkevin tulkinta on ymmärtää tämä tekstikohta kirjallisena tehokeinona, eräänlaisena liioitteluna, joka on varsin yleistä eräiden Raamatun kirjoittajien kohdalla. Tuli ja madot pysyvät, kunnes ovat suorittaneet tehtävänsä loppuun. On syytä uskoa, että näin kyseinen kohta myös ymmärrettiin ainakin oppineiden juutalaisten keskuudessa.

Välitilaoppi.

Oppi kuolemattomasta sielusta, joka kuoleman jälkeen menee joko taivaaseen tai helvettiin, herättää kysymyksen: mitä mielekkyyttä olisi silloin Herran tulemuksella ja ruumiin ylösnousemuksella? Vanhurskaat olisivat jo taivaassa; miksi heidän ruumiinsa pitäisi herättää eloon? Samoin jumalattomat olisivat jo helvetin piinassa; miksi heidät pitäisi vielä tuoda tuomiolle?
  Tällaisten ristiriitojen välttämiseksi on kehitetty ns. välitilaoppi , jonka mukaan kuolleet ovat ennen ylösnousemusta välitilassa, vailla maallista ruumista mutta kuitenkin tietoisina, toiset nauttien levosta Kristuksen kanssa, toiset kärsien vaivaa. Mutta kuten edellä olevista faktoista voi nähdä, tällä opilla ei ole raamatullista pohjaa. Kristityn toivo on ylösnousemuksessa. Se kohtaa koko ihmistä.
  Erilaisia käsityksiä on esitetty siitä, onko ylösnouseva ruumis sama kuin entinen. Tämä lienee sivuseikka, pääasia on, että se on sama persoonallisuus ja todellinen kokonaisuus. Esimerkkinä mainitaan usein Jeesuksen ylösnousemusruumis ja ajatellaan sen perusteella kaikilla ylösnousseilla olevan samanlainen 'kirkastettu' ruumis. Tällöin unohdetaan, että se oli vain väliaikainen olomuoto, jossa Jeesus erilaisissa ilmiasuissa näyttäytyi opetuslapsilleen todistaakseen olevansa ylösnoussut. Täydellisen kirkkautensa hän sai vasta noustuaan taivaaseen.

Loppupäätelmä.

Ajatus kuolemattomasta sielusta tai hengestä ei siis ilmeisesti ole Raamatun eikä niin muodoin myöskään alkuperäisen kristinuskon mukainen. Raamatun mukaan vain Jumala on kuolematon:

"...jolla ainoalla on kuolemattomuus; joka asuu valkeudessa, mihin ei kukaan taida tulla; jota yksikään ihminen ei ole nähnyt eikä voi nähdä - hänen olkoon kunnia ja iankaikkinen valta. Amen." (1 Tim. 6:16)

  Ainoa, jonka Raamattu kertoo puhuneen ihmisen kuolemattomuudesta oli paratiisin käärme, jonka Uusi Testamentti tunnistaa itse Saatanaksi. "Ette suinkaan kuole" oli hänen suuri valheensa, jota tänä päivänä toistavat lähes kaikki uskonnot. Viime vuosikymmeninä on syntynyt uusia, tätä väittämää eri muodoissa hokevia uskontoja kuin sieniä sateella. Lukemattomien meedioiden, gurujen, 'henkioppaiden' ja 'avaruusystävien' sanoman keskeinen sisältö on: "Kuolemaa ei ole, se on vain portti toiseen ulottuvuuteen". Täytyy vain todeta, että hyvin on se 'Vanha Kehno' onnistunut markkinoimaan tuon julistuksensa ihmiskunnalle.

 

Lähteitä mm. :

Wiljam Aittala : Tavoitteena kuolemattomuus
Aimo t. Nikolainen : Ihminen evankeliumien valossa
Vittorio Messori : Jeesus Nasaretilaisen arvoitus
Holger Thesleff : Platon
Valitut Palat : Raamatun maailma


Linkkejä:
Mitä kuoleman jälkeen?
Englanniksi:
http://myth-one.com/

1.5.2000 (pieniä muutoksia 15.6.2001)