Ajatuksia musiikista ja taiteesta

  Musiikki on joskus määritelty SÄVELTAITEEKSI. Nykyään musiikin kirjo on kuitenkin niin laaja, ettei kaikki musiikki -nimikkeen alla oleva materiaali vastaa tuota määritettä, varsinkaan jos sanan loppuosa otetaan kirjaimellisesti. TAIDE juontaa alkunsa sanasta taitaa, osata, ja usein siihen liittyy ajatus tavanomaista paremmasta osaamisesta. Mutta mikä tahansa hyväkään osaaminen ei silti yksinään ole taidetta.


  Miten voidaan erottaa 'hyvä musiikki' huonosta? Useinhan se, mikä toisen mielestä on hyvää, on toisen mielestä kehnoa. Itse kunkin musiikkimakukin vaihtelee jonkin verran tilanteesta ja mielialasta riippuen. Monet kokevat vaihtelun musiikissa virkistävänä, joillekin näyttää riittävän sama jumputus vuodesta toiseen. Usein iän myötä musiikkimaku kuitenkin muuttuu. Onko olemassa yleispäteviä kriteereitä musiikin arvon mittaamiseksi? Asiantuntijoilla (ja itse kullakin) lienee omat kriteerinsä, itse olen tehnyt seuraavia huomioita:

  1. Jos yksi tai useampi musiikin pääaineksista (melodia, harmonia, rytmi, sointi) on toteutettu hyvin, silloin musiikki vaikuttaa eli 'toimii', edellyttäen että se myös esitetään taidolla. Jos kaikki em. ominaisuudet puuttuvat, kyseessä ei ole musiikki vaan jokin muu melu.
  2. Toisaalta musiikin arvo ei riipu yksin sen 'taiteellisuudesta' tai siitä miten hyvin se on tehty musiikillisessa mielessä. Musiikki vaikuttaa myös elämyksiä aikaansaavana, kokemuksellisena tapahtumana. Joku voi esim. kuunnella nautinnolla musiikkia, joka ns. asiantuntijan mielestä on täysin ala-arvoista. Työkseen musiikkia tekevä tai seuraava kiinnittää huomionsa ' virheisiin', joita maallikko ei tiedä olevankaan.
  3. Paitsi pelkkänä kuuntelunautintona musiikkiesitys tehoaa myös visuaalisena tapahtumana ja sosiaalisena vuorovaikuksena, ' fiiliksenä'. Joillekin tämä on tärkein seikka musiikin kokemisessa, eritoten sellaisille, joiden sävelkorva on heikommin kehittynyt.
  4. Musiikin antama kokemus riippuu ehkä myös jossain määrin kuulijan henkisestä kypsyydestä. Vivahteiden erotusherkkyys kehittyy yleensä aikuistumisen myötä, mutta voi estyä yksipuolisen (ja kovaäänisen) musiikin harrastamisella.

  Joku asiaa tutkinut esitti kerran käsityksenään , että ns. tonaalinen eli melodiaan ja harmoniaan perustuva musiikki olisi vain väliaikaiseksi jäävä poikkeus musiikin historiassa. Joskus siis päädyttäisiin takaisin 'alkuperäiseen' musiikkiin, jossa hallitsevina olisivat erilaiset rytmiset elementit ja improvisoinnin muodot tai tiettyjen systeemien mukaiset sävelkuljetukset.
  Yhteen aikaan tällainen suuntaus näytti olevankin menossa ainakin konsertti- ja jazz -musiikin alueella. Nuo yliampuvat kokeilut jäivät kuitenkin verraten lyhytikäisiksi. Näyttää siltä, että kiinnostus vanhojen mestareiden satoja vuosia sitten säveltämään tonaaliseen musiikkiin on edelleen vahva. Nykyisessä populaarimusiikissa tosin vielä löytyy suuntauksia, joita on vaikea mieltää musiikiksi sanan perinteisessä merkityksessä, mutta sen rinnalla elää onneksi hyvin monipuolinen kirjo toisenlaista musiikkia. Kiinnostus kansanmusiikkiin ja melodiseen laulumusiikkiin on lisääntymässä. Beatles, Abba ja monet muut 1960 -1970 -luvun yhtyeet ja laulut ovat edelleen suosiossa, samoin monet ikivihreät melodiset sävelmät.

  Maailmassa on lukemattomia erilaisia ruokalajeja. Näin ei olisi, jos kaikilla olisi sama maku. On myös roskaruokaa, jonka yksipuolinen syöminen voi pilata terveyden. Sama koskee musiikkia. Myös sen laajasta kirjosta löytyy sellaista, jonka yksinomainen harrastaminen voi olla haitallista henkiselle terveydelle. Roskamusan yksiselitteinen määrittely ei tosin ole helppoa, mutta eräänä periaatteellisena kriteerinä voitaisiin pitää sitä, miten musiikin vaikutus heijastuu kuulijan maailmankuvassa, käyttäytymisessä ja suhtautumisessa muihin ihmisiin. Jos vaikutukset ovat pelkästään negatiivisia, voi sanoa musiikin olevan sellaista, jota olisi syytä välttää. Tietysti tässä pitää muistaa, ettei musiikki vaikuta kaikkiin samalla lailla.

  Toisaalta ns. parempaakin musiikkia voidaan käyttää välineenä pyrittäessä vahvistamaam rotu- tai kansalliskiihkoa tai uskonnollista vihaa 'vääräuskoisia' kohtaan. Sen vaikutusten positiivisuus tai negatiivisuus riippuu tällöin siitä, kuka sen määrittelee. Taistelulaujen, kansallishymnien ja marssien tahdissa astelevien mielestä vaikutus on myönteistä, vastapuoli ei välttämättä ole samaa mieltä.

  Paljon käytetty kriteeri huonon musiikin määrittelyssä on sen kaupallisuus. Kun halutaan myydä mahdollisimman paljon, on tehtailtava musiikkia joka uppoaa myös vähemmän musikaalisten suureen joukkoon. Tällaiseen musiikkiin sisällytetään siksi erilaisia tehosteita, enemmän tai vähemmän mielekästä 'koreografiaa' ja esityksellisiä tehokeinoja. Välttämättä tällainenkaan musiikki ei silti aina ole huonoa; tekijöiden arvomaailma ja periaatteet heijastuvat myös musiikissa ja vaikuttavat sen laatuun enemmän tai vähemmän.


  Kautta aikojen taiteen saralla on ollut kokeilijoita, uuden etsijöitä, rajojen rikkojia ja   monen sortin "konstailijoita". Näin maallikon mielestä näyttää kuitenkin siltä, että jos taide, musiikki mukaanluettuna, etääntyy liikaa jo antiikin aikana omaksutuista ihanteista (kaunis, hyvä, tosi) siitä tulee joko kertakäyttötavaraa tai sitten kuollutta, vain akateemista mielenkiintoa tai keräilyarvoa sisältävää. Se ei enää täytä tehtäväänsä saada ihmiset kokemaan jotain 'elämää suurempaa'.

  Varsinkin kuvataiteen alalla on nykyaikana esiintynyt monenlaista värien räiskijää, veistosten ja tilataiteen tekijää, joiden ensisijaisena päämääränä on näyttänyt olevan tehdä jotain niin poikkeavaa, että heidät varmasti noteerattaisiin. Eräskin 'taiteilija' asetti taulukankaansa lattialle, kaateli sille maaleja suoraan kannusta, heitteli hiekkaa sinne tänne ja kuljetti lopuksi polkupyörää taulun yli ristiin rastiin. Toinen pinosi kasan tavallisia tiiliä; kaiken huipuksi eräs museo osti tekeleen huomattavalla summalla. Nämä pari esimerkkiä ovat vain jäävuoren huippu, eivätkä edes kaikkein typerimpiä.

  Missä piilee tällaisten teosten taiteellinen arvo? Tekemisen taidosta tai luovuudesta ei voi juuri puhua. Pikemminkin niiden kohdalla herää epäily hyväuskoisten huijaamisesta. Voi kuvitella tekijöiden tuumailevan: Miksi nähdä vaivaa ja tehdä jotain suuritöistä, jos joku typerys on valmis maksamaan pelkästä nimikirjoituksesta?

  Eräs toimittaja kävi kerran katsomassa jotain nykytaiteen näyttelyä. Nähtyään teräksestä tehdyn muodottoman möhkäleen, jonka keskellä oli iso reikä, hän kirjoitti:
  "En ymmärrä, mitä muuta tuo tyhjä reikä voisi paremmin symboloida, kuin sitä tyhjää tilaa, mikä on vallinnut tekijän päässä tekohetkellä."

  Taiteentuntijat ja kriitikotkin ovat vain ihmisiä, ja usein myös helposti höynäytettävissä varsinkin modernin taiteen ollessa kyseessä. Tästä on hyvänä esimerkkinä erään aikakauslehden aikoinaan koemielessä järjestämä taidenäyttely. Siihen hankitut teokset olivat kaikki mielisairaalan potilaiden tekemiä 'luomuksia'. Tästä ei kuitenkaan etukäteen kerrottu, ja niinpä kriitikot erehtyivät kehumaan niiden luovuutta ja omaperäisyyttä. Kun sitten totuus töiden alkuperästä paljastui, kriitikot alkoivat ottaa takaisin sanojaan ja olivat nyt näkevinään selvän eron näiden 'töherrysten' ja oikean taiteen välillä.

  Kriitikoiden ja asiantuntijoiden arvostukset luonnollisesti vaikuttavat siihen, mitä yleisesti pidetään 'oikeana' taiteena; taiteen tekijätkään eivät ole immuuneja tässä suhteessa. Myös taloudelliset näkökohdat monesti ajavat muiden edelle.
  "Joku tolkku se pitää olla kerjäämisessäkin", on vanha sanonta. Toisin sanoen: kaikella on rajansa, kohtuus kaikessa. Nämä kansanviisaudet pitävät edelleen paikkansa, vaikka taidemaailmassa ne näyttävät joskus unohtuvan.

"Ihmisen tapa keksiä, fantasia, lähtee liikkeelle vasta kun sille asetetaan ehdot. Ei ole luovuutta ilman rajoja, niin paradoksaalista kuin se onkin." Magnus Lindberg, Teostory 2/2000

 
 
 

04.06.2011