Hyvyydestä ja pahuudesta

 

Onko ihminen luonnostaan hyvä vai paha? Miten ihmisen persoonallisuus muovautuu? Mikä määrää yksilön toiminnan laadun ja suhtautumisen moraalisiin tai eettisiin kysymyksiin? Ratkaisevatko siinä ihmisen ulkoiset vai sisäiset tekijät? Mikä merkitys on yhteiskunnallisilla oloilla, sosiaalisilla suhteilla, sivistyksellä ja kasvatuksella? Miksi joistakin tulee rikollisia, toisista pyhimyksiä, kolmansista 'tavallisia' tai 'normaaleja'?


Aiheesta on tehty tutkimuksia ja sitä on pohdittu filosofisista, uskonnollisista, psykologisista, poliittisista ja monista muista lähtökohdista käsin. Erilaisten ihmiskäsitysten joukossa on kaksi äärimmäistä, toisilleen täysin vastakkaista näkemystä:

Ihminen on hyvä?

Toisen mukaan ihminen on luonnostaan 'hyvä', eli taipuvainen menettelemään oikeudenmukaisesti, koska kokee sen järkeväksi ja itselleen edulliseksi. Tällöin hyvyys on tietenkin suhteellista, koska kukin toimii omien mahdollisuuksiensa, tietojensa ja ymmärryksensä puitteissa. Se, että kuitenkin on olemassa myös pahoiksi luokiteltuja yksilöitä, johtuu ympäristön vaikutuksesta. Vallitsevat yhteiskunnalliset olot tai yhteiskuntajärjestelmät luovat tilanteita, jotka ohjaavat tai pakottavat ihmisiä valintoihin ja tekoihin jotka yleisesti mielletään rikollisuudeksi tai pahuudeksi. Pahuuden syyt nähdään siis yhteiskunnallisissa oloissa ja rakenteissa, ja muutosvaatimukset kohdistetaan niihin. Tämän käsityksen myötä usein myös halutaan kyseenalaistaa perinteiset kriteerit sille, mikä on hyvää, mikä pahaa tai rikollista.

Vaiko paha?

Toinen käsitys lähtee siitä, että ihminen on pohjimmiltaan 'paha', eli että hänellä on taipumus valita menettely, joka kulloinkin hyödyttää eniten häntä itseään ja/tai toteuttaa hänen halujaan ja toiveitaan. Ilman rajoituksia tai hillitseviä tekijöitä tällä sisäänrakennetulla itsekkyydellä on taipumus kasvaa, varsinkin siellä, missä ulkoiset olot luovat sille otollisen maaperän (tilaisuus tekee varkaan). Tämän näkemyksen mukaan pahuuden syyt ovat siis yksilöissä, joten muutostenkin on lähdettävä yksilöistä.

Mistä pahuus, jos ihminen on hyvä?

Jos oletamme, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä, silloin syitä pahuuteen on etsittävä ihmisen ulkopuolelta. Syiksi on usein esitetty yhteiskunnan taloudellisia, poliittisia ja lainsäädännöllisiä rakenteita, jotka eivät takaa oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon toteutumista. Tällöin jotkut kokevat kärsineensä vääryyttä ja saattavat kohdistaa katkeroitumisensa yhteiskuntaan tai täysin syyttömiin. Oikeustajun vääristyessä he voivat ryhtyä toteuttamaan omaa 'oikeuttaan' tavalla, jonka ympäristö mieltää rikolliseksi.
  Tämän ihmiskäsityksen pohjalta on kuitenkin vaikea selittää, miksi on olemassa niin paljon tarpeetonta rikollisuutta ja pahantekoa. Monille 'sopeutumattomille' yksilöille riittävät rötöstelyn syiksi esim. jännityksen etsiminen, halu saada jotain helpolla, kaverien esimerkki tai jokin tiedostamaton 'paha olo'. Entä miksi on joukoittain sadistisia kiduttajia, himomurhaajia, raiskaajia, pedofiileja? Jos pahuus on lähtöisin yhteiskunnasta, mistä se on siihen tullut, jos ihminen, yksilö, on hyvä? Kaikki yhteiskunnalliset järjestelmät ja niiden osat koostuvat yksilöistä, joiden tämän näkemyksen mukaan pitäisi olla hyviä.

Muita käsityksiä

Kahden äärinäkemyksen välillä on monia muita. Yksi niistä on evoluutioteoriasta johdettu käsitys: ihminen on eläin - ei hyvä eikä paha - ja toteuttaa vain lajilleen ominaista käyttäytymistä. Darwinistiselta pohjalta voidaan myös esittää, ettei ihminen evolutiivisen kehityksensä tässä vaiheessa ole vielä päässyt eroon eläimellisistä vaistotoiminnoistaan, jotka saavat hänet puolustamaan itsekkäästi 'omaa reviiriään', omia etujaan.
  Toinen melko yleinen näkemys on esoteeriseen maailmankuvaan pohjautuva ajatus jatkuvasta kehityksestä. Sen mukaan olemme vasta alkuasteella siinä loputtomassa kehityksessä joka johtaa yhä korkeammille henkisille ja moraalisille tasoille.
  Eräänlaisena äärinäkemysten välisenä kompromissina voidaan myös esittää ajatus, ettei yhteiskunta sinänsä ole pahaan syypää; se vain tekee sen mahdolliseksi. Pahuuden poistamiseksi olisi siis saatava aikaan sellainen yhteiskuntajärjestys, joka pystyisi poistamaan kaikenlaista laittomuutta edesauttavat yhteiskunnalliset tekijät ja saamaan aikaan olot, joissa väärintekeminen kävisi tarpeettomaksi.

Ihmisen 'jalostaminen'?

Epäitsekäs käyttäytyminen on ristiriidassa evoluutioteorian edellyttämän luonnonvalinnan periaatteen kanssa, joten paremman ihmisen aikaansaamiseksi yhteiskunnat joutuisivat 'avustamaan' evoluutiota suosimalla parhaita yksilöitä. Tähän tähtäävistä yrityksistä on kuitenkin tähän mennessä olemassa vain erittäin huonoja esimerkkejä.
  Joka tapauksessa tällainen kehitys edellyttäisi asian yleistä tiedostamista. Sen edellytyksenä taas olisi tiedottaminen eli tämän päämäärän hyväksi tehtävä valistustyö, joka vähitellen johtaisi haluttuihin muutoksiin yhteiskunnassa ja yksilöissä. Tämä muutos sitten lopulta muodostuisi osaksi ihmisen geneettistä perimää ja saisi aikaan uuden ja paremman ihmisen.

Jos hyväksymme ajatuksen ihmisluonteen jalostamisesta, joudumme samalla hyväksymään sen, ettei ihminen perimmältään olekaan hyvä. Jalostuminen edellyttäisi tiettyjen asioiden tiedostamista ja eettisten normien ja tietynlaisen maailmankuvan omaksumista. Se taas vaatisi aikaa ja toteutuisi laajemmin vasta joskus tulevaisuudessa. Jos siis ihminen vasta jolloinkin tulee hyväksi, hän ei vielä nyt ole hyvä! Käytännön esimerkit ympäri maailmaa lisäksi osoittavat, ettei vuosikymmenienkään voimakas totalitäärinen kasvatus saa aikaan uutta, parempaa ihmistä. Kun yhteiskunnan holhoava ote heltiää, moraali rapistuu. Toisaalta tiede on myös osoittanut, etteivät hankitut ominaisuudet ole periytyviä.

Määrittelyn ongelma

Tarkka rajanveto hyvän ja pahan välillä muodostuu ongelmaksi varsinkin silloin kun siihen pyritään pelkästään inhimillisten sopimusten eli lainsäädännön pohjalta. Ihmisten näkemykset siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa vaihtelevat suuresti. Moni näkisi mielellään kaikkien omien mieltymystensä - sellaistenkin, joita toiset paheksuvat - kuuluvan sallittujen toimintojen piiriin. Esim. sukupuolisia perversioita harjoittavat puolustautuvat aina sanomalla: "Ei tässä minun mielestäni ole mitään pahaa!"

Lait hillitsevät

Viime aikoina näyttää voimistuneen vanha käsitys, jonka mukaan ihmisen pyrkimykset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä. Tähän voidaan päätyä niin kristillisen kuin tieteellisenkin ihmistutkimuksen pohjalta. Koska kuitenkin on olemassa myös hyvyyttä ja epäitsekkyyttä, näiden olemassaolon syitä täytyy etsiä jostain ihmisen ulkopuolelta. Ja niitäkin voidaan tarkastella sekä tieteellisestä että uskonnollisesta näkökulmasta. Jälkimmäinen tulee kysymykseen varsinkin silloin kun pohditaan pahan ja hyvän alkusyitä.
  Selvää on, että lait, tavat ja normit estävät useimpia ryhtymästä varsinaiseen rikollisuuteen tai erityisen pahoihin tekoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö monet heistä voisi tilaisuuden tullen tehdä hyvinkin pahoja tekoja. Tästä hyvänä esimerkkinä voisi mainita eri maissa käydyt sisällissodat, joissa ihan 'tavalliset ihmiset' ovat syyllistyneet käsittämättömiin julmuuksiin.

Olemme yksilöitä

Koska jokaisella ihmisellä on suuri määrä sellaisia ominaisuuksia jotka tekevät mahdolliseksi erottaa hänen persoonallisuutensa kaikista muista, siitä voidaan päätellä että persoonallisuus on hyvin monitahoinen asia. Ja siitä johdonmukaisesti seuraa, että jokainen yksilö reagoi ympäristönsa antamiin vaikutteisiin hieman eri tavoin. Jopa silloinkin, kun kyseessä on ns. laumakäyttäytyminen. Vaikka tällöin ulkonaisesti nähtynä kaikki toimivatkin samalla tavoin, yksilöiden sisäisessä reagoinnissa on varmasti eroja.
  Aiemmin - ja ehkä joskus vieläkin - joissakin psykologisissa tutkimuksissa ihminen on usein mielletty jonkinlaiseksi robotiksi, jonka pitäisi välittömästi reagoida ärsykkeisiin jollakin tavoin. Näiden kokeiden ja testien perusteella käyttäytymistutkijat ovat sitten tehneet pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Esimerkkinä voisi mainita koetilanteet, joissa on tutkittu lasten reaktioita televisioväkivaltaan. Ellei tutkimuksessa havaittu välitöntä reaktiota, tutkijat päätyivät siihen, ettei televisio lisää väkivaltaa.

Paitsi että jokainen yksilö reagoi eri tavoin saamiinsa vaikutteisiin, hän myös 'työstää' niitä sisällään eri tavoin. Ulkoiset ja sisäiset vaikutteet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Ympäristön tarjoamat vaikutteet voivat eri ihmisillä olla hyvin erilaisia. Mutta myös sisäiset vaikutteet muovautuvat eri tavoin eri ihmisillä ja eri ikäkausina mm. hormonaalisten tekijöiden vaikuttaessa fyysiseen kehitykseen ja tunne-elämään. Persoonallisuus rakentuu jatkuvasti lähes koko eliniän. Kokemukset muovaavat ihmistä ja ihminen muovaa kokemuksiaan. Ja kuten kaikessa rakennetussa, siinäkin pätee tosiasia: kauan rakennettu voidaan hetkessä tuhota, varsinkin jos rakennelma on heikosti perustettu ja huonosti kokoonkyhätty.

Päätelmiä

Persoonallisuuden jatkuvan rakentumisen tajuaminen antaa loogisen perustan sille ajattelulle, ettei ole ihan samantekevää minkälaisia henkisiä rakennusmateriaaleja ympäristö tarjoaa. Ja että tarvitaan myös lähes jatkuvaa huoltoa ettei vaivalla rakennettu pääse rapistumaan. Eri muodoissa ja eri tahoilta saatu ohjaus eli kasvatus on oleellinen osa tätä huoltotyötä.
  Tämä vanha viisaus hyllytettiin muutama vuosikymmen sitten ja tilalle tarjottiin ns. 'vapaata kasvamista'. Sellainen on kuitenkin käytännössä mahdotonta. Ihminen 'kasvattaa' toisia kaikella toiminnallaan. Yksilön näkemykset, periaatteet, eettiset normit ja moraalikäsitykset eivät voi olla vaikuttamatta hänen lähellään oleviin, joten kasvamisen vapaus enimmilläänkin on vain suhteellista. Toisaalta ei monessakaan asiassa ole yhtä helppo epäonnistua kuin juuri kasvatuksessa. Opettajien ja kasvattajien osa ei todellakaan ole helppo, ei edes silloin kun kasvatuksen kohteena on kasvattaja itse. On jo vaikea havaita ja tunnistaa itsessään olevia piintyneitä tapoja, ennakkoluuloisia asenteita ja lukkiutuneita ajatusmalleja, saati sitten nähdä niissä jotain parannettavaa!


05.06. 2011