Uusi maa, taivas ja paratiisi.


Paratiisi
Taiteilijan näkemys paratiisista

Yleisen kristillisen näkemyksen mukaan ihmisen lopullisena kohtalona on päätyä johonkin ns. tuonpuoleiseen ei-maalliseen olotilaan, paratiisiin, taivaaseen tai helvettiin. Uskontunnustuksissa näitä pelastuksen päämääränä olevia 'paikkoja' ei kuitenkaan ole tarkemmin määritelty vaikka monet muut uskoon liittyvät asiat on käsitelty hyvinkin pikkutarkasti. Asia selittyy osaksi sillä, etteivät ne kuuluneet niihin asioihin joista uskonpuhdistuksen yhteydessä kiisteltiin. Kirkkojen myöhemmässä dogmatiikassakaan ei ole katsottu tarpeelliseksi niitä syvemmin pohtia, joten viittaukset näihin asioihin ovat enimmäkseen epämääräisiä, osin ristiriitaisia ja usein ne sekoitetaan tai samastetaan toisiinsa.


Taivas ymmärretään yleensä paikaksi - tai paremminkin ulottuvuudeksi - jossa Jumala ja muut taivaalliset olennot 'asuvat' ja jonne myös vanhurskaat ihmiset aikanaan päätyvät. Mutta miten se eroaa käsitteestä uusi maa? Merkitsevätkö ne samaa asiaa? Miksi Jumala luo myös uudet taivaat (huom. monikko) ja mitä se käytännössä merkitsee? Mikä ja missä on paratiisi. Onko se maanpäällinen ihanneolotila vai jokin (konkreettinen) osa taivaallisia maailmoja? Vai onko se ehkä vain pelkkä vertauskuva taivaallisesta autuudesta?

Mitä eri kirkot tästä opettavat?

Katolinen kirkko:

Kirkkoisä Origenes opetti, että kaikki pääsevät lopulta taivaaseen. Tämä universalistinen näkemys nostaa aika-ajoin päätään varsinkin laitoskirkkojen teologien keskuudessa. Lähtökohtana on ajatus, ettei Jumala, joka on rakkaus, voi jättää ketään ikuiseen helvetin piinaan. Origeneen mielestä helvetin kiirastuli puhdisti sinne joutuvat synneistään. Vaikka Origeneen opit muilta osin hylättiin, oppi kiirastulesta jäi katoliseen kirkkoon. Sen ajatellaan koskevan niitä, jotka eivät ole tehneet kuolemansyntejä ja voivat siten vielä lopulta pelastua. Näitä kiirastulen kärsimyksiä voidaan jopa lieventää hyvitysteoilla eli aneilla.

Yleisen katolisen käsityksen mukaan kullekin tapahtuu kuoleman jälkeen erityinen tuomio, jossa asianomaisen kohtalo ratkaistaan. Vanhurskaitten sielut menevät kirkastetun luonnon tilassa suoraan taivaaseen, jossa on eri asteita itsekunkin ansioiden mukaan. Raskaita syntejä tehneet joutuvat helvettiin, joka on iankaikkinen ja myös asteittainen. Kiirastulen kautta kulkevat pääsevät taivaaseen, vaikkakin muita myöhemmin, rangaistuksensa kärsittyään. Ihmiskunnan historian päätös tapahtuu Kristuksen palatessa kirkkaudessaan, jolloin kaikki kuolleet herätetään, tapahtuu viimeinen tuomio, nykyinen maailma katoaa ja syntyy uusi taivas ja maa.

Nykyiset maa ja taivas ovat siis olemassa vielä Kristuksen tulemisen aikaan. Koska katolisen käsityksen mukaan vanhurskasten sielut ovat tuolloin jo taivaan autuudessa ja syntisten ikuisessa helvetissä, herää kysymys: miksi heidän ruumiinsa pitää vielä herättää kuolleista? Heidän lopullinen kohtalonsahan on jo sinetöity. Yhtyisivätkö sielut viimeisen tuomion ajaksi jälleen ruumiisiin? Jos eivät, niin mitä pelkät ruumiit olisivat ilman sielua (elävää tietoisuutta)? Ketkä asuttavat uutta maata, jos toiset ovat taivaassa ja toiset helvetissä?

Ortodoksinen kirkko.

Ortodoksisen käsityksen mukaan kuolema on Jumalan sallima hyvä tapahtuma, joka on suotu ihmiselle ettei hän olisi ikuisesti kiinni synnissä. Kuoleman jälkeen kuolematon sielu siirtyy toiseen olotilaan. Sen jälkeen välittömästi seuraa alustava esituomio, ja sielu joutuu haadeksessa välitilaan, jossa autuaat nauttivat suhteellista autuutta ja syntiset onnettomuutta. Näissä tiloissa on eri asteista autuutta ja kärsimystä. Katumus ei ole enää tässä vaiheessa mahdollista, ihmisen kohtalo on lopullisesti määräytynyt maan päällä. Kirkon esirukousten uskotaan kuitenkin olevan avuksi niille vainajille, jotka eivät joudu kadotukseen. Samoin välitilassa olevat pyhät voivat rukoilla maan päällä elävien puolesta ja heitä voidaan täältä käsin huutaa avuksi. Sielut ovat siis tietoisessa tilassa.

Kristuksen paluun yhteydessä tapahtuu yleinen ylösnousemus ja maailmantuomio, jossa kaikki tuomitaan 'rakkaudessa vaikuttaneen uskon tekojen mukaan'. Toiset pääsevät ikuiseen autuuteen, toiset joutuvat ikuiseen kadotukseen. Kummassakin on useita asteita. Ikuista helvettiä pidetään johdonmukaisena seurauksena ihmisen vapaasta tahdosta. Erään ortodoksisen teologin (Ware) mukaan:

"Koska on olemassa vapaa tahto, on olemassa helvetti ....Jos kiellämme helvetin, kiellämme myös vapaan tahdon."

Edelläoleva ajatuskulku vaikuttaa suoraan sanoen melko kummalliselta. Se ei kovin hyvin sovi yhteen Jumalan ilmaiseman silmä silmästä ... henki hengestä -periaatteen kanssa, jonka mukaan jokainen paha teko ansaitsee vain vastaavan rangaistuksen, ei yhtään enempää. Tätä oikeudenmukaisen rangaistuksen määräytymisperiaatetta vielä lieventävät armon, laupeuden ja rakkauden periaatteet.

Luterilainen kirkko.

Luterilaiset tunnustuskirjat sivuavat näitä kysymyksiä hyvin ylimalkaisesti:

"...Kristus on ilmestyvä maailman lopussa tuomiolle ja herättää uudelleen kaikki kuolleet. Hurskaille ja valituille hän antaa iankaikkisen elämän ja pysyvän ilon, mutta jumalattomat ja perkeleen hän tuomitsee loputtomaan rangaistukseen."

Tunnustuskirjat 'kiroavat' sellaiset, jotka ajattelevat, ettei tuomittujen rangaistus olisi ikuinen. Toisaalta kiirastulioppi hylätään.

Luterilaisessa dogmatiikassa näitä asioita enimmäkseen käsitellään kuin ohimennen. Franz Pieperin mukaan ajallinen kuolema on sielun erkanemista ruumiista. Toinen kuolema (Ilm. 20:14) merkitsee ikuista kadotusta eli ikuista vaivaa. Epäuskoisten sielut ovat kuoleman ja ylösnousemuksen välillä vankeudessa eli rangaistuksen paikassa (1 Pt. 3:19) Uskovien sielut ovat Jumalan yhteydessä jollakin tuntemattomalla tavalla. Kuitenkin:

"Raamatun perusteella meillä ei ole oikeutta uskoa, että täältä erinneet sielut tietäisivät jotain elämästä maan päällä."

Iankaikkinen kadotus on ikuinen tietoinen ero Jumalasta, ja siinä on eri asteita syntien mukaan. Missä se tapahtuu, ei tiedetä. Iankaikkinen autuus on Pieperin mukaan olemukseltaan Jumalan katselemista ja yhteyttä häneen. Ei siis juurikaan maallista elämää muistuttavaa.

Axel Valen-Sendstad toteaa kuoleman koskevan sekä ruumista että henkeä. Tähän sisältyy hänen mielestään ylijärjellinen paradoksi, sillä hän pitää oppia ihmisen täydellisestä tyhjiinraukeamisesta (annihilaatio) pakanallisena. Tuonela on hänen mukaansa välitila.

"Raamatun puhe välitilasta ei joudu ristiriitaan sen kanssa, että kuolemassa koko ihminen kuolee. Ihmisestä ei kuole vain yksi osa (esim. ruumis) jonkun toisen osan (sielu) jatkaessa elämäänsä. Raamattu ei kuitenkaan ymmärrä kuolemaa hävittämiseksi eikä tuhoamiseksi, joka olisi ehdottoman kielteistä olemassaololle, vaan Jumala edelleen ....ylläpitää ihmistä Kristuksen paluuseen ja tuomioon saakka. ..Jos ruumis tuhottaisiin, olisi mieletöntä puhua ylösnousemuksesta..." Joka tapauksessa ihmisen identiteetti säilyy kuolemassakin. Tämän välitilan luonnetta ei voi ymmärtää; siksi Raamattu käyttää siitä sellaisia nimityksiä kuin lepo ja uni.

Tyhjiinraukeamis-ajatusta vastustetaan usein jyrkästi, vaikka tämän käsityksen kannattajat itse asiassa ymmärtävät kuoleman lähes samoin kuin Valen-Sendstadkin; kuitenkin sillä erolla, ettei kuoleman jälkeisen tilan katsota olevan vähimmässäkään määrin tietoinen tila. Tyhjiinraukeamisen eli ihmisen fyysisen ja sielullisen olemassolon lakkaamisen ei suinkaan tarvitse merkitä ihmisen persoonallisuuden ominaispiirteiden lakaisemista tyystin olemattomiin. Ei kai Jumalalle ole mikään ongelma tallentaa minuutemme salat 'taivaallisilla tekniikoillaan' ja herättää ne uudestaan eloon kuten me 'herätämme' eloon videolle tallennetun kuvan ja äänen. Identiteetin säilyminen ei siis välttämättä edellytä mitään mystistä välitilaa. Toisaalta on täysin ymmärrettävää, että Raamatun kirjoittajien oli jollakin tavoin (vertauskuvin) ilmaistava tämä asia myös oman aikansa ihmisille.

Mitä sitten luterilaisuudessa ajatellaan uudesta maasta ja paratiisista? Näitä asioita on viime aikoina alettu jonkin verran pohtia, lähinnä herätyskristillisyyden piirissä:

"Ilmestyskirja kuvaa kaksi ylösnousemusta, pyhien ylösnousemuksen ja yleisen ylösnousemuksen. Näiden väliin sijoittuu tuhannella vuodella kuvattu ajanjakso, joka on rauhan aikaa. Tämä ajanjakso tarkoittaa aikaa, jona pyhät hallitsevat taivaasta käsin, kirkon aikaa. Sen päättää Kristuksen tuleminen. Tämän jälkeen seuraa Jumalan ja saatanan viimeinen välien selvittely sekä viimeinen tuomio." (SLEY:n raamattuluennot)

Edelläolevan mukaan pyhien ylösnousemista on siis tapahtunut koko kirkon olemassolon ajan. Muiden ylösnousemus tapahtuu vasta lopun ajalla.

" Ilm tekee selväksi, että tänne maailmaan ei tule paratiisia. Luonto saastuu, tuska maan päällä kasvaa, Jumalan viha kohtaa maailmaa entistä kovemmalla kädellä ja ihmisten jumalattomuus voimistuu. Ei siis ole syytä rakentaa kuvitelmia maanpäällisestä ihanneyhteiskunnasta. Ne ovat haaveita, jotka eivät tule toteutumaan. .... Mutta edessä on jotakin parempaa. Ilm kuvaa tämän maailman pahuutta mutta samalla se kääntää meidän katseemme yhä uudestaan taivaaseen. Siellä on se paratiisi, jota ei koskaan maan päälle saada. Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan.... Tämä paha maailma hävitetään ja sen tilalle luodaan uusi luomakunta." (SLEY:n raamattuluennot)

Edelläoleva on hyvä esimerkki käsitteiden epämääräisyydestä. Paratiisi on taivaassa, mutta kuitenkin Jumala luo uuden maan ja vieläpä uuden luomakunnan. Myös Valen-Sendstad esittää asioita hieman sekavasti, kun hän ensin toteaa:

"On hyvin mahdollista, että kuvaannollinen puhe Kristuksen herruudesta tuhatvuotisessa valtakunnassa koskee kirkon nykyistä aikaa."

Tämän jälkeen hän kuvailee, miten Jeesuksen palatessa kaikki kuolleet, niin uskovat kuin epäuskoisetkin, nousevat välittömästi ylös. Ne, jotka silloin elävät, muuttuvat. Ylösnouseminen tapahtuu muuttuneessa ja katoamattomassa (kirkastetussa) ruumiissa ja siinä tilassa mennään myös kadotukseen. Ikuisen elämän saaneet ylösnousseet ovat täysiä ihmisiä, joilla on ruumis, henki ja sielu. Avioliittoja ei kuitenkaan solmita. Taivaan valtakunta uudestiluodaan kirkastetun ruumiin tavoin, mutta sillä on kuitenkin jatkuvuus entiseen olotilaan. Kadotus on ikuisesti Jumalan hylkäämänä olemista, syvintä inhimillistä, hengellistä ja ruumiillista alennustilaa, tuskaa ja hätää. Helvetti on taivaasta erillinen eikä sieltä ole poispääsyä. Sielu kuolee ruumiin mukana ja kirkastettu, ylösnoussut ruumis uudestiluodaan.

Puhe ruumiin uudestiluomisesta lienee monille 'puhdasoppisille' saarnamiehille vastenmielistä, koska se antaisi mahdollisuuden kyseenalaistaa helvetin olemassaolo. He pitäytyvät mieluummin välitila-paradoksiin.
  V-S:n käsityksissä näyttäisi myös olevan ilmeisiä ristiriitoja. Hänen mukaansa kaikki kuolleet nousevat vasta Jeesuksen paluun yhteydessä. Mutta jos tuhatvuotinen valtakunta tarkoittaisi kirkon nykyistä aikaa, siitä seuraisi että kaikki pyhät (tai ainakin heidän sielunsa) olisivat ylösnousseet jo ainakin tuhat vuotta aikaisemmin. Toinen paradoksi on siinä, että hän sanoo sielun (ja myös hengen) kuolevan ruumiin mukana. Mikä näin ollen olisi se, joka helvetissä tuntee 'tuskaa ja hätää'?

Katolinen kirkko perusteli aikoinaan maallisia valtapyrkimyksiään pyhille eli kirkolle annetuilla valtuuksilla. Nykyään esim. luterilaisuudessa esiintyy tulkintoja, joiden mukaan hallitseminen tarkoittaakin vain kristillistä 'paimentamista' eli huolenpitoa seurakunnan hengellisistä tarpeista. Uuden maan luominen olisi siten Jumalan toimesta tapahtuva voimakas hengellinen uudistus, jonka toteutumista 'pyhät' ohjaisivat. Jos jokainen kristitty kuuluisi näihin 'pyhiin' (kuten yleisesti tulkitaan), herää kysymys, keitä olisivat hallittavat? Pitäisikö meidän paimentaa toisiamme?

Kun tarkastellaan laitoskirkkojen historiaa, siitä on vaikea löytää merkkejä sellaisesta hengellisestä (tai maallisesta) ihanuudesta jota Ilmestyskirja tai VT:n profeetat kuvaavat. Asiaa mutkistaa vielä se, että suuret kirkkokunnat mielellään rajaavat pelastuksen ulkopuolelle muut kuin oman kirkkonsa yhteydessä olevat. Näin samalla rajataan todellinen, näkymätön, hengellinen kirkkokin vain siihen joukkoon, joka on tietyn kirkon yhteydessä. Eli käytännössä niihin joiden nimet ovat kirkon kirjoissa.

Muut yhteisöt.

Vaikka muissa kristillisissä yhteisöissä Kristuksen toisen tulemisen ja lopun ajan tapahtumien yksityiskohtiin kiinnitetään usein suurempaa huomiota kuin laitoskirkoissa, niidenkin taivasta, uutta maata ja paratiisia koskevissa käsityksissä on nähtävissä samaa epämääräisyyttä ja sekavuutta. Helluntailiikkeen, baptistien ja vapaakirkon käsitykset ovat hyvin samansuuntaisia kuin edellä kuvatuissa kirkoissa, vaikkakin eri paikallisseurakuntien julistajilla saattaa olla omia korostuksiaan. Sen sijaan Adventtikirkon ja Jehovan todistajien tulkinnat ovat jo huomattavasti perusteellisempia ja erilaisiakin.

Adventtikirkko.

Adventistien mukaan oppi ihmisen luontaisesta kuolemattomuudesta on erheellinen ja johtanut uskomukseen tietoisen tilan välittömästä jatkumisesta kuoleman jälkeen. Kristuksen toisessa tulemuksessa tapahtuu ensimmäinen ylösnousemus. Silloin nousevat vanhurskaat, "autuaat ja pyhät" ja yhdessä elossa olevien pyhien kanssa heidät temmataan "pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan" (1.Tess. 4:17). Heidän määränpäänsä on taivas - ei tämä maapallo. Kristus ei perusta valtakuntaansa maan päälle tuohon aikaan vaan vasta tuhatvuotiskauden päätyttyä.

Tuhatvuotiskauden aikana Kristus täyttää lupauksensa, että nämä valitut saavat "vallan hallita kansoja" (Ilm. 2:26). Hallitseminen kestää tuhat vuotta (Ilm. 20:4) ja se merkitsee osallistumista maailman (ja enkelienkin) tuomitsemiseen (1.Kor. 6:2,3). Tämä tuomitseminen ei kuitenkaan ratkaise sitä, kuka pelastuu tai joutuu kadotukseen. Jumala tekee siitä päätöksen jo ennen Kristuksen toista tulemusta. Kaikki ne, jotka eivät Kristuksen tulemuksen yhteydessä tule herätetyiksi kuolleista tai muutetuiksi kuolemaa maistamatta, ovat ikuisesti kadotettuja. Tämä tuomio, johon pyhät osallistuvat, antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiin, joita pyhillä voi olla niistä syistä, miksi jumalattomat joutuvat kadotukseen.

Koska vanhurskaat nousevat Herransa luo ja jumalattomat hävitetään hänen ilmestyessään, maapallo joutuu olemaan jonkin aikaa ilman elossa olevia asukkaita (Jer. 4:23 - 25). Kun tuhat vuotta tulee täyteen, "muut kuolleet" - jumalattomat - herätetään kuolleista, Saatana vapautuu ja johtaa vielä kerran jumalattomat harhaan. Kristus laskeutuu jälleen maahan pyhien ja Uuden Jerusalemin kanssa. Hän lopettaa suuren taistelun toteuttamalla viimeisen tuomion, puhdistaa ja uudistaa maan niin että voi perustaa sille ikuisen valtakuntansa. "Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiirin kuningas" (Sak. 14:9).

Miksi Jumala herättää nämä jumalattomat eloon vain lopettaakseen heidät jälleen? Siksi, ettei yksikään olento jäisi tietämättömäksi tuomioiden perusteista ja Jumalan oikeudenmukaisuudesta. Sama tuli, joka hävittää jumalattomat, puhdistaa maan synnin saasteista. Tämän maapallon raunioista Jumala luo "uuden taivaan ja uuden maan". Tässä puhdistetussa, uudestiluodussa maassa - lunastettujen ikuisessa kodissa - Jumala ei salli enää murhetta, vaivaa eikä kuolemaa (Ilm. 21:4). Lopultakin synnin aiheuttama kirous on poistettu (Ilm. 22:3). Adventistien mukaan siis kaikki lunastetut ovat pyhiä ja tämä maapallo - puhdistettuna - kaikkien lunastettujen ikuinen koti. Toisaalta on esitetty sen suuntaisia ajatuksia, että (ikuista) elämää saattaisi nyt tai tulevaisuudessa olla myös muualla kaikkeudessa:

"Kaikki maailmankaikkeuden rikkaudet ovat pelastettujen vapaasti tutkittavina. Kuolevaisuuden kahleista vapaana he lentävät väsymättä kaukaisiin maailmoihin - maailmoihin, jotka värisivät surusta, kun katselivat ihmiskunnan kurjuutta, ja kaikuivat ilolauluista, kun saivat tiedon jonkun sielun pelastumisesta. Sanomattomalla ihastuksella maan lapset tutustuvat lankeamattomien olentojen iloon ja viisauteen....Hänestä, joka on kaiken luonut, virtaa elämää, valoa ja iloa rajattoman avaruuden kaikkiin maailmoihin." (Ellen G. White, Suuri taistelu).

Jehovan todistajat.

Jehovan todistajien tulkinta on joiltakin osin samanlainen kuin adventistien, mutta selviä erojakin löytyy. J.T:n mukaan ensimmäinen eli pyhien ylösnousemus alkoi Jeesuksen näkymättömän läsnäolon, v. 1914 aikoihin. Pyhillä tarkoitetaan Ilm. 144 000 joukkoa, jonka elossa oleva jäännös edustaa Kristuksen hallitusta maan päällä. Tämä jäännösluokan uskotaan koostuvan pelkästään Jehovan todistajiin kuuluvista. Aiemmin kuolleet pyhät menevät ylösnousemuksessa suoraan taivaaseen ja muut temmataan sinne heti kuoltuaan. Muut ihmiset (myös valtaosa J.T:sta) saavat osakseen joko ikuisen elämän maan päällä tai ikuisen kadotuksen. Kadotus ymmärretään adventistien tavoin yksinkertaisesti elämän lopullisena päättymisenä. Ylösnousemuksen ei uskota koskevan kadotukseen joutuvia; pidetään epäjohdonmukaisena herättää joku kuolleista ja tuhota hänet sen jälkeen.

Jehovan todistajat siis katsovat, että on on olemassa kahdenlaista ylösnousemusta: taivaalliseen ja maalliseen elämään. Tätä maa-planeettaa ei tuhota, ainoastaan sen nykyinen, Saatanan hallitsema asianjärjestelmä eli nykyiset uskonnolliset ja poliittiset järjestelmät.

Tässä selitysmallissa siis paratiisi ja taivas erottuvat selkeästi toisistaan. Taivas on henkiolentoja ja maallinen paratiisi fyysisiä ihmisiä varten. Paratiisissa olevat ovat kuolemattomia, ikuisesti nuoria ja terveitä. Lapsia ei enää synny jos / tai kun maa on sopivasti kansoitettu. Pyhät hallitsevat kirjaimelliset tuhat vuotta, jonka jälkeen Kristus luovuttaa hallinnon 'päävastuun' Jumalalle.

Tämä monien mielestä 'outo oppi' kahdesta pelastuvien luokasta on muissa kristillisissä piireissä enimmäkseen torjuttu harhaoppina. Pieleen menneet aikalaskelmat, eräät kyseenalaisina pidetyt käytännöt ja muuttuvat käsitykset ovat saaneet aikaan, että kaikki siltä taholta esitetty on torjuttu harhaoppina. Jo sekin, että J.T:t ovat rajanneet pelastuksen ulkopuolelle lähes kaikki muut paitsi yhteydessään olevat, on ollut monille liikaa. Mutta tässä suhteessa J.T:t eivät ole mitenkään poikkeus, näin ovat tehneet lähes kaikki muutkin. Vakavampia syitä torjuntaan löytyy niistä todistajien käsityksistä joiden raamatulliset perusteet ovat osoittautuneet heikoiksi.

Tällaisia ovat esim. J.T:n ajanlaskennan lähtökohtana ja samalla suurelta osin koko opinkäsitysten pohjana oleva Jerusalemin ja sen temppelin kuudennella vuosisadalla eKr. tapahtunut hävitys. Niin arkeologiset, historialliset kuin tähtitieteellisetkin todisteet osoittavat tämän tapahtuneen v. 587 / 586 eaa, eikä vuonna 607 eaa, kuten J.T:t esittävät. Tästä seuraa, etteivät myöskään 'kansojen määräajat', 2520 vuotta, päättyneet vuonna 1914, eikä Kristuksen näkymätön hallinto alkanut tuolloin. Tämän johdosta monet katsovat J.T:n julistaneen väärää evankeliumia.

Toisena esimerkkinä voisi mainita Ilm. 7. luvun tulkinta. Vuonna 1980 jotkut VT-seuran jäsenet alkoivat kysellä miksi seura jatkuvasti väittää suuren joukon palvelevan Jumalaa hengellisen temppelin esipiha-alueella vaikka Raamattu, jopa sen Uuden Maailman käännöskin, sanoo sen tapahtuvan itse temppelissä. Seurauksena oli näiden "luopio-opetuksia" esittäneiden erottamisia ja varoituksia kuunnella heidän näkökantojaan. VT-seuran johto yritti sitten antaa 'perustellut vastaukset', joihin perehdyttyään monet järkytyksekseen havaitsivat, että Vartiotorni oli jättänyt kieliopilliset tosiasiat huomioonottamatta ja pitäytynyt edelleen virheelliseen tulkintaan. Vuonna 1998 tulkintaa ' tarkistettiin' siten, että suureen joukkoon kuuluvat palvovat voideltujen kristittyjen kanssa Jehovan suuren hengellisen temppelin maallisessa esipihassa mutta ei erillisessä pakanoiden esipihassa kuten aiemmin oli esitetty.

Päätelmiä.

Kuten nähdään, käsitteissä on kirjavuutta, sekavuutta ja epämääräisyyttä. Eräänä syynä asiantilaan on taas kerran itse Raamattu, tai paremminkin sen tulkinnan vaikeus. Paavali kertoo:

"Tunnen miehen, joka on Kristuksessa; neljätoista vuotta sitten hänet temmattiin kolmanteen taivaaseen - oliko hän ruumiissaan, en tiedä, vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää. Ja minä tiedän, että tämä mies - oliko hän ruumiissaan vai poissa ruumiista, en tiedä, Jumala sen tietää - temmattiin paratiisiin ja kuuli sanomattomia sanoja, joita ihmisen ei ole lupa puhua." (2. Kor. 12: 2-4)

Tämän perusteella voitaisiin päätellä, että paratiisi on taivaassa. Tutkijat ovat pohtineet ilmaisun 'kolmas taivas' merkitystä erilaisin tuloksin. Joka tapauksessa kyseessä oli ilmeisestikin jonkinlainen (uni)näky tai ilmestys, jonka aikana Paavali sai nähdä salattuja (tulevia?) asioita. Voidaan kysyä: käyttikö Paavali tätä näkyään kuvatessaan kenties joitakin sen ajan lukijoiden tuntemia yleisiä sanontoja. Puhuuko hän molemmissa lauseissa samasta tapauksesta tai kävikö hän näkynsä aikana ensin taivaassa ja sitten paratiisissa? Tätä ei voida varmuudella tietää, eikä tämän raamatunkohdan perusteella siten voi ehdottomasti samastaa taivasta ja paratiisia tai tehdä muitakaan varmoja päätelmiä.

Monia muitakin samankaltaisia vaikeasti tulkittavia raamatunkohtia löytyy. Inhimillisen kielen lienee mahdotonta edes suurin piirtein kuvata taivaallisissa ulottuvuuksissa vallitsevia oloja ja siksi Raamatun kirjoittajienkin oli pakko turvautua maallisiin metaforiin. Mikäpä muu kuin paratiisi paremmin pystyisi antamaan aavistuksen taivaallisista? Mutta sulkeeko taivaallisen 'Jumalan paratiisin' olemassaolo pois maallisen paratiisin? En ole siitä lainkaan varma.

Kun jotkut lahkot tuomitaan harhaopeistaan, usein heitetään 'lapsi pesuveden mukana'. Työnnetään syrjään sellaisetkin käsitykset, jotka periaatteessa saattaisivat olla oikeita sen sijaan että tutkittaisiin voisiko asia todella olla niin. Meillä näyttää olevan taipumus sekä omaksua että hylätä asioita joskus hyvin köykäisin perustein. Moni dogmi näyttää omaksutun keskeneräisenä, joten ennakkoluulottomalle tutkimukselle riittää vielä tehtävää.

Jatkuu osassa 2.


12.12.2001