Pyhien yhteisö vai sekalainen seurakunta?

 
 
ornament.jpg

 

  Uskontunnustusten mukaan kirkko on pyhien yhteisö, joka on yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen. Kirkon historiaa ja nykytilaa tarkastellessa voi kuitenkin todeta, ettei se konaisuudessaan vaikuta kovinkaan pyhältä, mikäli sitä arvioidaan jäsenkuntansa kautta. Apostolien aikanaan voimakkaasti korostama seurakuntien moraalisen puhtauden tärkeys unohtui kristinuskon saatua maallisten hallitusten hyväksynnän. Se alkoi itse hamuta maallista valtaa, ja hankkia jäseniä pakkokeinoin.

  "Ja heidän välillään syntyi myös kiista siitä, kuka heistä oli katsottava suurimmaksi. Niin hän sanoi heille: "Kansojen kuninkaat herroina niitä hallitsevat, ja niiden valtiaita sanotaan hyväntekijöiksi. Mutta älkää te niin; vaan joka teidän keskuudessanne on suurin, se olkoon niinkuin nuorin, ja johtaja niinkuin se, joka palvelee. (Luuk. 22:24-26)"

  Nämä Jeesuksen sanat unohtuivat pian apostolien kuoleman jälkeen. Alettiin opettaa Pietarin ja hänen jälkeensä tulevien paavien olevan oikeutettuja käyttämään maallista valtaa. Tätä tuettiin mm. vielä nykyäänkin yleisellä käsityksellä, että Ilmestyskirjan mainitsema tuhatvuotinen aika tarkoittaa kirkon hengellistä ihanuutta ja aikaa, jolloin pyhät hallitsevat. 'Pyhät' tulkittiin tässä yhteydessä tietenkin paaveiksi ja muiksi kirkon johtajiksi.

  Kun maallisen vallan kanssa liittoutunut kirkko alkoi tehdä ns. miekkalähetystä, ei siinä juuri kyselty käännytettujen (eikä liiemmin käännyttäjienkään) moraalia tai etiikkaa. Uskoteltiin, että kristinopin perusasiat voidaan iskostaa pakkokäännytettyihin sitten jälkikäteen. Opetus ei mennyt kovin hyvin perille huolimatta siitä, että muita kuin kirkon hyväksymiä käsityksiä ei ollut lupa esittää. Harhaoppisia kohdeltiin kovin ottein, mutta sen sijaan, että heidät olisi erotettu kirkosta, heitä vainottiin, kidutettiin ja tuomittiin ankariin maallisiin rangaistuksiin.

  Nykyään ei kirkon opeista tai normeista poikkeavia enää vedetä maallisiin oikeusistuimiin. Mutta edelleenkään ketään ei myöskään eroteta kirkosta edes äärimmäisen moraalittoman käyttäytymisen takia. Tälle käytännölle löytyy syitä paitsi kirkon perinteistä ja taloudellisista näkökohdista (kirkollisvero), myös tietyistä periaatteellisista lähtökohdista. Niistä tärkein on varmaankin kristillisen lähimmäisenrakkauden periaate. Yleinen perustelu sallivuudelle on: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." (Matt. 7:21; Luuk. 6: 37; Room. 14:1-10) Usein vedotaan myös siihen, että anteeksiantamisessa tulisi noudattaa suurta pitkämielisyyttä: "Minä sanon sinulle: ei seitsemän kertaa, vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän." (Matt. 18:22)

  Tämä on johtanut siihen, että esim. luterilaiset seurakunnat hyväksyvät jäsenikseen poikkeuksetta kaikki kerran kastetut - aina paatuneimpia rikollisia myöten. Talonpoikaisjärjellä ajatellen tuntuu siltä, että kai tässä kuitenkin jokin raja pitäisi olla. Nykyajan laitoskirkoissa ollaan melko kaukana siitä ankarasta puritaanisuudesta, joka esim. Paavalin ohjeista huokuu:

  ".. jos joku, jota kutsutaan veljeksi, on huorintekijä tai ahne tai epäjumalanpalvelija tai pilkkaaja tai juomari tai anastaja, te ette seurustelisi ettekä söisikään semmoisen kanssa. .... 'Poistakaa keskuudestanne se, joka on paha.'" (1 Kor 5: 11-13) "Mutta lihan teot ovat ilmeiset, ja ne ovat: haureus, saastaisuus, irstaus, epäjumalanpalvelus, noituus, vihamielisyys, riita, kateellisuus, vihat, juonet, eriseurat, lahkot, kateus, juomingit, mässäykset ja muut senkaltaiset, joista teille edeltäpäin sanon, niinkuin jo ennenkin olen sanonut, että ne, jotka semmoista harjoittavat, eivät peri Jumalan valtakuntaa." (Gal. 5:19-21)

  Lähimmäisen rakastamisen ja tuomitseminen ovat - ainakin näennäisesti - ristiriidassa keskenään. Siksi niiden yhteensovittaminen tuottaa vaikeuksia varsinkin silloin, kun liikutaan alueilla, joissa raja sallitun ja ei-sallitun välillä on epäselvä. Miten voidaan riittävän selvästi osoittaa jonkin yksittäisen teon olevan sellainen synti, jonka vuoksi pitäisi erottaa seurakunnasta? Miten välttyä liialta lakihenkisyydeltä ja seurakuntalaisten elämän pikkutarkasta 'kyttäämisestä'? Jokainen asettaisi mielellään omat rajansa, ja aina löytyy myös niitä, jotka älähtävät heti kun moraalikysymyksiä aletaan pohtia ja joiden mielestä mitään rajoja ei saisi olla.

  Yleinen asenne heijastuu selvästi suhtautumisessa niihin uskonnollisiin yhteisöihin, jotka yrittävät ottaa Raamatun ohjenuorakseen myös silloin, kun on kyse seurakunnan ja sen jäsenten moraalista, ja erottavat yhteydestään moraalittomat tai muuten sopimattomat yksilöt . Tällaisia yhteisöjä pidetään vanhoillisina, fanaattisina, aivopesua harjoittavina, vaarallisina ja kartettavina. Seurakunnasta erottamista tai sen uhkaa pidetään epäkristillisenä ja ihmisen henkistä terveyttä vaarantavana.

  Vertailun vuoksi voisi ajatella vaikkapa poliittisia puolueita. Tuskin mikään puolue loputtomasti sietää jäseneltään näkemyksiä, jotka ovat selvästi vastoin puolueen poliittista ideologiaa. Tällaisen henkilön katsotaan olevan väärässä puolueessa. Jos poliitikko on lisäksi huomattavassa virassa tai asemassa, häneltä edellytetään myös korkeaa moraalia; hän ei voi käyttäytyä miten tahansa. Sama periaate on voimassa myös esim. urheiluseuroilla; eivät nekään siedä jäseniltään rajatonta öykkäröimistä.

  Kun 'vikuroiva' yksilö erotetaan puolueesta tai urheiluseurasta, tapahtuma yleensä hyväksytään paitsi hänelle tarpeellisena rangaistuksena myös yhteisön maineen vuoksi. Kukaan ei sure erotetun henkisen terveyden mahdollista häiriintymistä; pikemminkin ajatellaan erottamisen olevan hänelle opiksi ja hänen ehkä toivotaan siirtyvän johonkin toiseen leiriin.
  Mikä sitten tekee uskonnollisesta yhteisöstä erottamisen niin erilaiseksi, että se yleisesti tuomitaan ei-toivotuksi käytännöksi? Miksi tilanne nähdään niin erilaisena kun kyseessä on sopimattomaan käytökseen syyllistynyt uskonyhteisön jäsen, asemaansa väärinkäyttänyt poliitikko tai doping-rikkeistä syytetty urheilujohtaja? Kaikkihan he ovat samalla tavoin tunteilla reagoivia yksilöitä.

  Ehkä selvin eroavuus on siinä, että kun urheilija tai poliitikko erotetaan yhteisöstään, hän ei yleensä joudu eroon lähimmistä tuttavistaan eikä sukulaisistaan. Harhautuneeksi katsottu, yhteisöstään erotettu uskova sen sijaan saattaa joutua eroamaan myös perheestään ja ystävistään. Suurin kritiikki onkin kohdistunut siihen kylmäkiskoisuuteen, minkä kohteeksi erotetut eräissä uskonnollisissa yhteisöissä joutuvat. Tämä koskee varsinkin tapauksia, joissa erottamisen syynä ei ole moraalittomuus, vaan tiettyjen, yhteisön omien sääntöjen noudattamatta jättäminen . Kritiikki on suurelta osin ollut oikeutettua, mutta ylilyönneiltäkään ei ole vältytty. Usein on tehty tikusta asiaa ja kärpäsestä härkänen. On unohdettu, ettei nimi jonkin tietyn seurakunnan kirjoissa takaa jäsenyyttä näkymättömässä 'Jumalan seurakunnassa', eikä nimen poistaminen 'kirkonkirjoista' välttämättä merkitse lopullista eroa Jumalasta.

  Inhimillisiin ominaisuuksiimme näyttää sisältyvän tarve tarkkailla toisin ajattelevia tai muuten mielestämme harmillisia ihmisryhmiä ikäänkuin suurennuslasilla. Tällöin perspektiivi helposti hämärtyy ja alamme nähdä vikoja lähes kaikessa mitä he tekevät tai jättävät tekemättä! Olisi kyettävä katsomaan asioita puolueettomasti. Mutta kuten jo todettiin, rajojen vetäminen ei ole helppoa. Rikoslain pykäliäkin joudutaan jatkuvasti mukauttamaan uusien normikäsitysten ja uudenlaisten rikosten myötä. Ihmissuhteet ovat äärettömän vaihtelevia kuten niistä johtuvat ongelmatkin. Siksihän rajoituksia tarvitaan ja uusia lakeja laaditaan. Kaikesta huolimatta ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa 'kristityt' varastavat, ryöstävät, raiskaavat, pahoinpitelevät ja tappavat minkä ehtivät.

  Olisiko tilanne kenties toinen, ellei kirkkojen taholla olisi menty nykyiseen, kaiken sallivaan suvaitsevaisuuteen? Olisiko toisenlainen, suvaitsematon kirkko parempi? Tuskin se olisi ainakaan kovin suosittu, voisi jopa uskoa, että se olisi 'kaikkien kansojen vihaama, kuten Jeesus ennusti! (Matt. 24:9) . Herää kysymys, edistäisikö tällainen 'ahdasmielinen', vihattu - ja siitä johtuen ilmeisesti hyvin pieni - kirkko evankeliumin leviämistä ja aidon kristillisyyden kasvua? Toisaalta voi myös kysyä, onko suosittu, vapaamielinen ja osittain vesittynyttä sanomaa julistava kirkko sen parempi? Olisiko jo aika ryhdistäytyä? Mutta pystyvätkö nyky-yhteiskunnan vaatimusten paineissa elävät kirkot siihen? Hieman epäilen.

  Mutta entä sitten ne lukemattomat hieman eri tavoin opettavat lahkot? Dogmatiikassa on perinteisesti puhuttu todellisen kirkon näkymättömästä olemuksesta. Mutta minkä näkyvän kirkon tai yhteisön sisältä se löytyy, ja miten se voidaan todentaa? Olisiko lopultakin niin, että se on hajallaan eri kirkoissa, lahkoissa ja uskonnollisissa yhteisöissä? 'Nisua ja lustetta' kasvaisi näin ollen vielä joka pellolla. Rikkaruohot erotettaisiin vasta, kun sadonkorjuu alkaa (Matt.13:25-36). Elämmekö kenties jo lähellä tuota aikaa? Nämä kysymykset eivät ole uusia, mutta ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan ennen.



Lisäys (03.10.2010):

Kuten oheinen lehtileike osoittaa, kirkko erottaa yhteydestään mieluummin sellaiset, jotka pyrkivät uskollisemmin pitäytymään Raamatussa ja luterilaisessa tunnustuksessa, kuin vaikkapa papit, jotka eivät edes usko Jumalaan tai jotka pitävät Raamattua pelkästään inhimillisenä kirjana. Tällaista käytäntöä maallikon on vaikea ymmärtää.


Linkkejä:

Kristikunnan muuttuvat kasvot     Hyvä analyysi kristikunnan nykytilasta!  
 
 

15.12.08