Suunnittelun merkkejä luonnossa

Lehtopöllö.jpg

  Materialistisen evoluutionäkemyksen mukaan luonnossa ei ole mitään suunniteltua 'vaikka siltä näyttää'. Tarkoituksenmukaisuuden vaikutelman sanotaan syntyvän siitä, että eri elämänmuodot ovat niin täydellisesti sopeutuneet ympäristöönsä. Tämä ajatus, jota mm. television karkeasti yleistävät ja yksinkertaistavat tiedeohjelmat ruokkivat, saattaa ensi kuulemalta tuntua järkevältä. Varsinkin kun siihen liittyy mielikuva, että aikaa on ollut käytettävissä lähes rajattomasti. Lähemmin tarkasteltuna asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen, kuin miltä se näyttää.

  Intelligent Designin eli älykkään suunnittelun idea torjutaan usein sillä vasta-argumentilla, ettei ole tieteellistä näyttöä Jumalan olemassaolosta. On totta, ettei se ole tieteen tavanomaisilla 'mittareilla' suoraan todettavissa, mutta luomisen jäljet ovat nähtävissä luonnossa. Luonto on niin täynnä ominaisuuksia, joita ei voi selittää evoluutioteorian mekanismien eli satunnaisten mutaatioiden, ympäristömuutosten, sopeutumisen ja suurempien jälkeläismäärien avulla. Avoimin silmin luonnossa liikkuva näkee merkkejä suunnitelmallisuudesta lähes joka askeleella.

Ei loputtomasti aikaa

  Vallitsevan käsityksen mukaan varsinainen evoluutio 'räjähti' käyntiin vasta kambrikaudella n. 570 milj. vuotta sitten. Tietysti sekin on pitkä aika, mutta silti mitättömän lyhyt, jotta evoluution tarvitsemat triljoonat edulliset sattumat olisivat edes teoriassa voineet tapahtua. Lisäksi tämäkin aika on hyvin kyseenalainen. Toisaalta empiiriset havainnot osoittavat, etteivät luonnonvalinnan mekanismit pysty tuottamaan mitään oleellisesti uutta; pääasiassa ne vain suorittavat valintaa olemassa olevien ominaisuuksien, lajien ja yksilöiden joukossa.

Lajirikkaus

  Jo pelkästään kasvi -ja eläinkunnassa vallitseva suunnaton lajirikkaus herättää kysymyksiä: Miksi suhteellisen pienelläkin alueella voi olla satoja tai tuhansia eri lajeja, jos lajien synty olisi kiinni siitä, että vain parhaiten sopeutuvat menestyvät? Eikö tämä prosessi pikemminkin karsisi lajimäärän hyvin vähäiseksi? Luonnonvalinnan mekanismien mukaan jo rotujen ja alalajien syntyminen edellyttää lajiryhmältä jonkinasteista eriytymistä. Vielä selvemmin tällaisten olosuhteiden täytyisi vallita, jotta syntyisi täysin uusia lajeja. Jokaiselle lajille olisi siten pitänyt löytyä oma erillinen, suljettu ekologinen kehityslokeronsa. Se tuntuu mahdottomalta, eikä toisaalta ole näyttöä siitä, että edes tällaisissa ympäristöissä kehittyisi makroevoluution edellyttämiä täysin uusia ominaisuuksia tai peruslajeja.

  Kun selailee jotain kasvikirjaa, ei voi olla hämmästelemättä kasvien monimuotoisuutta. Esim. kirjassa Luonnonkasvit on kuvattu yli 1500 Suomen luonnossa kasvavaa lajia. Jokaisella lajilla on juuri sille tyypilliset kukat ja tuoksut, jotka erottavat sen muista lajeista ja esim. houkuttelevat tiettyjä hyönteisiä pölyttämään sitä. Mikä valintaetu olisi saanut aikaan niin monenlaiset lehtimuodot, varret ja muut ominaisuudet?

  Entä sitten puut? Tyypillisessä suomalaisessa sekametsässä kasvaa toistensa lomassa niin havupuita kuin lehtipuitakin. Kuusen neulaset eroavat muodoltaan männyn ja katajan neulasista ja myös niiden rungot eroavat toisistaan. Tunnemme esim. koivun, lepän, haavan, tammen, lehmuksen, vaahteran, pajupuut ja monet muut lehtipuut juuri niiden rungon ja lehtien tyypillisistä piirteistä.   Jos jonkin puun jättimäinen koko on luonnonvalinnan kannalta edullisin vaihtoehto, miksi useimmat muut kasvit ovat pienikokoisia? Miksi koivu tai haapa kasvattavat lehtiä mutta kuusi ja mänty neulasia? Jotkut puut kasvattavat hedelmiä mutta suurin osa saa siemenensä leviämään muilla tavoin.

  Voikukan tai niittyleinikin kukat ovat keltaiset. Mutta on myös sinisiä, punaisia, valkoisia ja kaiken värisiä kukkia. Jos jokin väri olisi - kuten evoluutioteoria edellyttää - selvä valintaetu, miksi eivät kaikki (tai edes useimmat) kasvit ole 'valinneet' kyseistä väriä? Monet kasvit 'hyödyntävät' hyönteisiä saadakseen siemenensä leviämään tullakseen hedelmöitetyksi, toiset taas antavat tuulen hoitaa nämä tehtävät. Nauris tai porkkana kasvattavat suuren (ja syötävän) juuren, mutta lukuisat kasvit tulevat toimeen ilman tällaisia lisäkkeitä. Tämä kasvimaailman moninaisuus on jo itsessään ilo silmille, mutta varsinkin sen lukuisat, ihmisen ja eläinten ravinnoksi soveltuvat tuotteet ovat selvä osoitus luovan älyn mukanaolosta luonnossa.

Lajirikkaus.jpg
Luonnon monimuotoisuutta

  Myös eläinkunnassa vallitsee laaja ominaisuuksien kirjo, niin koon kuin muidenkin ominaisuuksien suhteen. Jos esim. norsun valtava koko olisi vain pelkkä valintaetu, miksi useimmat eläimet ovat pieniä, jotkut jopa mitättömän pieniä? Tai miksi linnuilla ja monilla hyönteisillä on siivet, kun muut eläimet (ja ihminenkin!) tulevat toimeen ilman niitä? Joillakin hyönteisillä on lisäksi siivet vain toisella sukupuolella tai tai joillakin yksilöillä. Miten valintamekanismi selittäisi sen, ettei joillekin yksilöille tarpeellinen lentotaito olekaan hyödyksi kaikille?

  Kun elämän synty itsestään - satunnaisten kemiallis-fysikaalisten prosessien tuloksena - on tiedemiestenkin näkemyksen mukaan hyvin epätodennäköinen, ajatellaan yleensä, että elämä on syntynyt maapallolla vain kerran. Niinpä sen olisi jo hyvin varhaisessa vaiheessa pitänyt jakautua kahteen erilaiseen elämänmuotoon - kasvi- ja eläinkuntaan. Paitsi että on vaikea ymmärtää, miksi niin olisi tapahtunut ja mikä sen olisi saanut aikaan, ei useinkaan tulla ajatelleeksi, että se vähintäänkin kaksinkertaistaistaisi tarvittavien hyödyllisten mutaatioiden määrän. Kaikki tämä tekee tästä oletetusta, sattumiin perustuvasta tapahtumaketjusta entistäkin epätodennäköisemmän. Mikä 'kehityspakko' olisi ohjannut tällaista kehitystä? Evoluutioteorian mukaan kun sellaista ei ole edes olemassa.

Jäljittely

  Luonnossa esiintyy monenlaista jäljittelyä. On eläimiä, jotka muistuttavat erehdyttävästi esim. kasvin lehteä, korallia, oksaa, kukkaa, maaston tai merenpohjan kuviointia. Kameleontti pystyy nopeasti vaihtamaan värikuviotaan ympäristön mukaan ja meritursas lisäksi jopa ruumiinsa muotoa. Värin vaihtaminen ei ole yksinkertainen tapahtuma. Se edellyttää monimutkaisiin laskutoimituksiin perustuvaa, ennalta ohjelmoitua ja ulkoisten ärsykkeiden laukaisemaa automaattista tapahtumaketjua, mihin nämä eläimet tuskin pystyvät tietoisesti vaikuttamaan. Jotkin kukat houkuttelevat siitepölyn levittäjiä jäljittelemällä hyönteisnaaraita, monet kärpäset jäljittelevät vaarallisempia pistiäisiä. Miten tällaiset naamiointikyvyt olisivat voineet kehittyä pienin vähittäisin muutoksin? Kasvit tai eläimet eivät itse voi vaikuttaa kehitykseensä, eikä edes luonnonvalinta tiedä, mihin suuntaan milloinkin ollaan menossa.

Ampiainen.jpg   Mesikärpänen.jpg
Ampiainen ja mesikärpänen


Lehtisirkka jäljittelee lehteä

  Oletetut evolutiiviset valintapaineet (kuten ilmaston tai ympäristön muutokset) eivät riitä selittämään suurta määrää tällaisia ilmiöitä. Olosuhteiden muutoksia tarvittaisiin ensinnäkin lähes ääretön määrä ja toiseksi ne vaikuttaisivat saman suuntaisesti kaikkiin samalla alueella eläviin kasveihin tai eliöihin. Evoluutioteorian tarjoamat selitykset ovat uskonvaraisia hypoteeseja, koska kiistatonta empiiristä tietoa ei ole. Tutkijoiden 'konsensus' kuitenkin pitää niitä tieteellisinä, koska tällöin vältytään turvautumasta 'pseudotieteelliseen' luomishypoteesiin, jonka mukaan lajirikkaus selittyy luoduilla peruslajeilla ja niiden suurella muuntelupotentiaalilla, jota luonnonvalinta osaksi 'hyödyntää'.

Muodonmuutokset

  Kaikki tuntevat sammakon muodonmuutokset munasta 'nuijapää' -toukaksi ja aikuiseksi sammakoksi. Sammakko ei tarvitse vuosimiljoonia muuttuakseen vesieläimestä maaeläimeksi. Hyönteisillä on yleensä muna-, toukka-, kotelo- ja aikuisvaiheet. Monet niistä viettävät ensimmäiset elinvaiheensa veden alla. Esim.sudenkorennon toukka elää ensimmäiset 4-5 vuotta veden alla, minä aikana se luo nahkansa moneen kertaan tullen kerta kerralta suuremmaksi. Viimeisen nahanluonnin jälkeen toukasta kuoriutuu lentävä hyönteinen, joka elää vain yhden kesän.
  Aikuinen hyönteinen syntyy koteloituneesta toukasta, joka kuolee. Miten tällainen ominaisuus olisi voinut kehittyä askel askeleelta vähän kerrallaan? Joillakin loisilla elinkierto käsittää jopa 12 eri vaihetta, joista jokainen tarvitsee tarkoin määrätyn elinympäristön tai isäntäeläimen. Tällaista on mahdoton selittää luonnonvalinnalla. Näin monta vaihetta käsittävän elinkiertoketjun olisi pitänyt onnistua ensimmäisellä yrittämällä, muuten yritys olisi kokonaan epäonnistunut ja luonnonvalinnan mekanismit olisivat estäneet tällaisen kehityksen jatkumisen.

Toukka   Sitruunaperho
Sitruunaperhon toukka, kotelo ja aikuinen perhonen

  Myös perhoset kokevat useita muodonmuutoksia elinaikanaan. Kuten ylläkuvattu sitruunaperhonen myös niistä ehkä värikkäin, Monarkkiperhonen, saa alkunsa munasta, kehittyy toukaksi joka luo nahkansa, koteloituu ja tästä kotelosta syntyy aikuinen perhonen, joka on ulkomuodoltaa täysin erilainen kuin toukkana ollessaan. Lisäksi, kun toukka ahmii kasvin lehtiä, aikuisen ravintona on kukkien mesi. Hieno video Monarkkiperhon muodonmuutoksista

Muodonmuutosten moninaisuudesta on hyvä esimerkki eräs ihmisenkin suolistossa elävä laakamato. Sen ensimmäinen vaihe, muna, joutuu eläimen tai ihmisen ulosteen mukana maahan. Maasta sen on päästävä johonkin lampeen, jossa se kuoriutuu. Tässä ns. miracidium -vaiheessa sillä on ripset, joita se käyttää uimiseen. Sen on löydettävä etana väli-isännäksi 2 tunnin kuluessa, muuten se on liian väsynyt jaksaakseen enää tunkeutua etanaan. Jos se onnistuu, sen sisällä alkaa kehittyä kolmannen, redium -vaiheen loisia. Ne ovat pieniä pallosia, jotka ulos (etanaan) jouduttuaan synnyttävät cercarium -vaiheita. Tämän vaiheen loisella on häntä, jota se käyttää uimiseen ja etanasta poistumiseen. Niillä on myös imukuppi, jolla ne voivat kiinnittyä kasviin.

  Kasvissa loinen irrottaa häntänsä ja aloittaa koteloitumisen muutamassa minuutissa. Tämä viides, metacercarium -vaihe on kaksiseinäinen rakkula, jonka ulkoseinä on tahmea ja pehmeä, sisäseinä kova, pureskeluakin kestävä. Etanoiden (ja ehkä muidenkin eläinten) mukana se voi myös kulkeutua ihmisen kasvimaille ja sieltä edelleen ihmisen suolistoon. Ihmisen suolistossa ruoansulatusnesteet hajottavat kotelon vapauttaen sen sisällä olevan 'toukan', joka kiinnittyy suolen seinään alkaen kehittyä aikuiseksi. Suolistossa se voi elää monta vuotta tuottaen miljoonia munia. Normaalisti niistä ei ole haittaa ihmiselle, koska munat poistuvat ulosteen mukana, mutta jokin ihmisen elimistöön joutunut 'saaste' voi kiihdyttää munia kuoriutumaan ennen niiden poistumista suolistosta, jolloin loisen muut kehitysvaiheet tapahtuvatkin etanan sijasta ihmisen eri elimissä aiheuttaen monenlaisia sairauksia.

  Eräänlaisia muodonmuutoksia ovat myös monilla pohjoisilla lajeilla tavattavat erilaiset kesä- ja talvipuvut. Esim. jänisten ruskea kesäkarva muuttuu talven tullen valkeaksi. Samoin tapahtuu naalin kohdalla. Myös oravan turkki on talvella hieman vaaleampi kuin kesällä. Metsäjäniksen turkki on talvella myös tuplasti tuuheampi kuin kesällä, sama koskee myös naalin turkkia. On huomattava, että tätä turkin värin muuttumista tapahtuu vain pohjoisilla alueilla.Talviturkin lisäksi monet eläimet kehittävät itselleen talveksi myös lämmittävän rasvakerroksen. Mistä eläimet tietävät, milloin on aika vaihtaa talviturkkiin? Tietenkään ne eivät itse sitä tiedä, mutta tutkijoiden mukaan syynä on valon väheneminen. Eli kyseessä on itse asiassa geeneihin jo alunperin ohjelmoitu (=suunniteltu) ominaisuus.

Vaistotoiminnot

  Ihmislapsi on syntyessään melko avuton, mutta monien eläinten kohdalla asia on toisin. Ruohonsyöjien vasikat nousevat jaloilleen melkein heti synnyttyään ja seuraavat emoaan. Kilpikonnan poikaset tietävät munasta kuoriuduttuaan kaivautua maan pinnalle ja suunnistaa suoraan kohti merta, vaikka se olisi näköesteen takanakin. Eräs trooppinen sammakkolaji käyttää 'pesänään' katkaistun bambun kantoon muodostunutta sadevesimaljaa. Naaras munii munansa maljan sisäpuolen reunoihin, hieman vasirajan yläpuolelle, missä koiras käy ne hedelmöittämässä. Sitten naaras lähtee pois ja koiras jää munia vartioimaan. Jonkin ajan kuluttua naaras palaa ja munii jälleen, mutta tällä kertaa koiras ei hedelmöitä munia, koska ne ovat nuijapäiden ravinnoksi! Munittuaan naaras lähtee, mutta palaa jonkin ajan kuluttua jälleen ruokkimaan sammakon alkuja. Vastaavaa työnjakoa esiintyy useimmilla lajeilla.

  Muuttolinnut osaavat suunnistaa talven tullessa lämpimille maille tuhansien kilometrien päähän. Joidenkin lajien poikaset jopa muuttavat ennen vanhempiaan, joten ne joutuvat suunnistamaan niille ennestään täysin tuntemattomassa maastossa. Kyyhkyjen voimakas, eliniän kestävä parisidonnaisuus saa ne lentämään erehtymättä satojen kilometrien päässä olevaan kotilakkaan, missä ne tietävät puolisonsa odottavan. Tätä kyyhkyjen vaistoa on jo kauan käytetty hyödyksi. Vielä äskettäisissä sodissakin kirjekyyhkyjen käyttö todettiin nopeimmaksi ja varmimmaksi tavaksi saada viesti perille.

Myös perhoset ja kalat suunnistavat

  Myös jotkut perhoslajit vaeltavat ajoittain pitkiäkin matkoja, kuten oheinen lehtiuutinen osoittaa. Jos eivät lintujen aivot ole koolla pilattuja, vielä vähemmän sitä ovat perhosten aivot. Tuskinpa ne osaavat ajatella, että nyt on lähdettävä; jokin niiden geeneihin ohjelmoitu vaisto vain saa niissä aikaan tuon vaellustarpeen. Jotenkin ne myös näyttävät 'tietävän' kulloisenkin vaellusmatkansa suunnan ja päämäärän. Jotkut perhoset vaeltavat todella pitkiä matkoja: esimerkiksi monarkkiperhoset tekevät vuosittain matkan Pohjoisamerikan Kalliojärven seuduilta kauas Meksikoon, jonne matkaa kertyy 6400 km. Tutkijoiden mukaan niillä on kaksi erilaista 'mekanismia' , joiden avulla ne suunnistavat käyttäen hyödyksi auringon asemaa ja kulloistakin kellonaikaa. Siitä huolimatta on arvoitus, miten ne tietävät tarkan ajan ja suunnan.

  Lohet ovat todellisia vaelluskaloja. Merilohen kutuaika on syksyllä, mutta poikaset kuoriutuvat keväällä jäiden lähdön aikoihin. Poikaset elävät joessa 2-4 vuotta, minkä jälkeen alkaa kevättulvien vauhdittama vaellus mereen. Perämeren joista kotoisin olevat lohet suunnistavat kohti Itämerta, jonne ne saapuvat syyskuussa. Pohjanmereen tapahtuva vaellus on hyvin harvinaista, mutta sitäkin tapahtuu. Pisin tunnettu vaellusmatka oli Perämerestä Grönlannin länsirannikolle, jolloin matkaa kerty yli 5 000 km. Meressä elettyjen 2-4 vuoden jälkeen lohet palaavat kutemaan syntymäjokiinsa.

  Huippusuorituksiin vaistonvaraisissa toiminnoissa yltävät Galapagos-saarten leguaanit. Koska monilla saarilla on vähän munintaan sopivia, oikean lämpötilan ja kosteuden omaavia hiekka-alueita, jotkut emot joutuvat vaeltamaan kilometrien pituisen, jopa 10 päivää kestävän matkan vaikeakulkuisen maaston läpi ja ylös tulivuoren huipulle kraaterin sisäpuolella oleville munintapaikoille. Munittuaan niiden on yritettävä vielä selviytyä takaisin kotirannoilleen. Mutta varsinainen ihme ovat niiden poikaset, jotka heti kuoriuduttuaan tietävät lähteä suunnistamaan 'kotiinsa', ensin ylös kraaterin sisäpuolen korkeita ja jyrkkiä rinteitä ja sitten ulkopuoleista rinnettä alas kohti kilometrien päässä sijaitsevia varsinaisia olinpaikkojaan. Kaiken lisäksi ne ymmärtävät varoa saalistajia ja pystyvät juoksemaan täyttä vauhtia välttyäkseen tulemasta huomatuksi.

  Niin kasveilla kuin eläimilläkin on valmiiksi ohjelmoituja biologisia kelloja, jotka säätelevät niiden kasvua ja lisääntymistä. Pohjois-Amerikan laulukaskaat viettävät 17 ensimmäistä vuottaan toukkana maan alla, minkä jälkeen miljardit toukat nousevat yhtä aikaa ylös ja kiipeävät vaistonsa ohjaamina puihin. Siellä ne koteloituvat, muuttuvat hyönteisiksi, parittelevat ja kuolevat pian sen jälkeen. Maailman pisin suvullinen lisääntymisjakso on eräillä kiinalaisilla bambuilla: ne kukkivat vain kerran sadassa vuodessa ja kuolevat sen jälkeen! Ihmeellisintä asiassa on, miten ne osaavat aloittaa kukintansa samaan aikaan? Samaan tapaan käyttäytyvät myös Australian lähellä olevan Suuren valliriutan miljoonat korallit, jotka vapauttavat munansa ja siitepölynsä tarkalleen samaan aikaan vuodesta. Se tapahtuu samana päivänä, lähes tunnin tarkkuudella ja tietyn kuunvaiheen jälkeen. Sen paremmin kaskaat, palmut kuin korallitkaan eivät ymmärrettävästi itse pysty minkäänlaisiin laskusuorituksiin eivätkä taivaankappaleiden tarkkailuun. Pimeassä kellarissa oleva perunan mukulakin tietää, milloin on tullut aika tehdä ituja. Jokainen kasvi tietää, milloin on aika kasvattaa lehdet ja kukat, mihin suuntaan juuren tai rungon pitää kasvaa, miten löytää maasta vettä ja ravinteita. Kukin lajinsa mukaan.

  Termiitit muuraavat kekonsa käyttäen laastina omia eritteitään. Pesäkeot sisältävät lukuisia käytäviä ja erilaisia kammioita. Keko voi olla kolme metriä korkea ja ulottua vielä useita metrejä maan alle.
  Termiitit osaavat huolehtia pesän ilmanvaihdosta ja pitää sen lämpötilan, kosteuden ja hiilidioksidipitoisuuden sopivana. Osa kammoista on ravinnon säilytystä ja jalostamista varten, yksi on varatttu kuninkaalle ja kuningattarelle ja munien ja toukkien hoitamista varten on omat kammionsa. Munista tulee toukkia, jotka käyvät läpi useita kehitysvaiheita ennen kuin ne ovat valmiita aikuisia. Toisista kehittyy työläisiä, toisista isompia ja pienempiä sotilaita, jotka huolehtivat pesän puolustamisesta. Joistakin kasvaa siivellisiä kuninkaita ja kuningattaria.

Suurenna klikkaamalla
Termiittipesä on älykkäästi suunniteltu

  Joidenkin termiittilajien työläisillä ja sotilailla ei ole sukuelimiä eikä edes silmiä, mutta ne pystyvät silti suoriutumaan tehtävistään. Kuninkaille ja kuningattarille kasvaa silmät sekä siivet, joiden varassa ne lähtevät pesästä muodostamaan uusia yhdyskuntia. Pariutumislennon jälkeen siivet irtoavat ja pari alkaa rakentaa pesäkekoa, josta ne eivät enää poistu. Kuningatar on varsinainen hautomakone, joka saattaa elää 20 vuotta ja tuottaa 30 000 munaa päivässä. Työläistermiitit ruokkivat ja hoitavat sitä sekä huolehtivat munista ja toukista. Pesäkekoon tulleet vauriot saavat termiitit vilkkaaseen korjaustyöhön. Vihollisten hyökätessä useimmat sisääntuloaukot muurataan umpeen.

  Koska termiitien aivot eivät ole koolla pilatut, on ilmeistä, että ne toimivat enimmäkseen vaistonvaraisesti eli niihin ohjelmoitujen toimintamallien mukaan. Miten tuo ohjelmointi on syntynyt? Tämä on vain yksi niistä miljoonista pulmista, joihin evoluutioteorialla ei ole kunnollista vastausta.

  Eräällä Afrikan aavikkoalueella syntyy sadekausina järviä, joissa kalojen ja muiden vesieläinten lisäksi elää myös krokotiileja. Sadekauden jälkeen järvet kuivuvat ja krokotiilit katoavat. Tutkijoita on kauan askarruttanut kysymys, mihin krotiilit katoavat ja mistä ne taas ilmestyvät sadekauden aikana. Ongelman ratkaisi äskettäin tehty havainto, josta kerrottiin TV:n luontodokumentissa 'Nerokkaat matelijat' (TV1 5.8.06). Krokotiilit viettävät kuukausia kestävän kuivan kauden syömättä ja juomatta syvällä maan alla olevissa onkaloissa, ilmeisesti jonkinlaisessa 'talvihorroksessa'. Missään muualla krotiilit eivät käyttäydy tällä tavoin. On luonnollista, että evoluutioon sitoutuneet tutkijat pitävät tällaista osoituksena sopeutumisesta. Tällöin he unohtavat, etteivät hankitut (opitut) taidot periydy. Ne voivat tosin siirtyä jälkeläisille näiden seuratessa vanhempiensa esimerkkiä, mutta eivät silti siirry perimään. Myöskään kyky 'talvihorrokseen' ei ole opittavissa; sen täytyy alunperin sisältyä krotiilien geeniperimään.

Mehiläisten järjestynyt yhteiskunta

Teoksessa Älykkäät eläimet kuvaillaan mehiläisyhteiskunnan toimintaa:

  "Afrikasta kotoisin oleva hunajamehiläinen on kaikkein tutkituin yhteiskuntahyönteinen, ja se osaa rakentaa mutkikkaita rakennelmia vahakennoista onttoihin puihin ja kallionhalkeamiin. Valmiit vahakakut riippuvat pystysuoraan, ja niissä on kennoja keskellä olevan seinän molemmilla puolilla. Kennot ovat muodoltaan säännöllisiä kuusikulmaisia särmiöitä - niiden muoto käyttää kaiken tilan tuhlaamatta mitään. Täydessä 37 x 23 sentin kokoisessa vahakakussa voi olla yli 1,5 kiloa hunajaa, ja kuitenkin siihen käytetty vaha painaa vain noin 42 grammaa.


Kennojen suut osoittavat hiukan yläviistoon,
jotta hunaja ei valu ulos.
 
 

  Työmehiläiset asettuvat kennostoa aloittaessaan riviin ja muodostavat sitten tiiviin rakentajaryppään. Jokaisen mehiläispallon keskellä lämpötila pysyy 35 asteessa, mikä on vahan tuottamisen ja muovaamisen vaatima lämpötila. Vahaa erittyy mehiläisen vatsan alapinnalla olevista rauhasista. Se tulee esiin hiutaleina, jotka mehiläinen poimii takaraajoillaan ja kuljettaa eturaajoillaan ja leuoillaan. Sitten vaha siirtyy "pureskelijoille", jotka vaivaavat sitä ja lisäävät siihen sylkeä. Rakentaminen alkaa yläpäästä, työläisrypäs aloittaa useista kohdista pesän katosta. Kennoston ensimmäiset osat osoittavat hiukan alaspäin. Ylempien kennojen sivuseinät syntyvät, kun niihin liittyvien alempien kennojen rakennustyö aloitetaan. Työn edetessä kuusikulmaiset kennot liittyvät toisiinsa ylhäältä alaspäin ilman minkäänlaisia näkyviä saumoja ja kennojen seinät kohtaavat täsmälleen 120 asteen kulmassa. Rakentaminen on melkoinen taidonnäyte, kun otetaan huomioon, että työläiset vaihtuvat jatkuvasti.

  Jollakin tavalla jokainen uusi työläinen ymmärtää, mihin vaiheeseen rakennelma on edennyt, ja mitä pitää tehdä seuraavaksi. Kennot kohoavat takaseinästä 13 asteen kulmassa, juuri sen verran, että hunaja ei valu ulos. Toukkakennot poikkeavat hunajakennoista hieman kooltaan ja muodoltaan ja ovat erilaisia myös sisältönsä mukaan. Työläistoukkien kennojen läpimitta seinästä toiseen on 5 millimetriä, kuhnurien runsaat 6 millimetriä, työläiskennojen seinät ovat 0,07 millimetriä paksut, kuhnurikennojen seinät 0,09 millimetriä. Rakentajien tarkkuus on hämmästyttävää, ja aivan kirjaimellisesti ne käyttävät päätään. Työmehiläinen pitää päätään tietyssä kulmassa vertikaaliin (pystysuoraan) nähden, ja asentoa säätelee tuntokarvoihin liittyvä kosketuselin, joka antaa täsmällistä tietoa seinien kulmista. Kennon koon mehiläiset mittaavat eturaajojen kärkien avulla ja seinän paksuuden tuntosarvien kärjillä.

  Vaha ei ole mehiläisten ainoa rakennusaine. Ne keräävät myös pihkaa, jolla ne täyttävät reikiä ja koloja. Syksyllä, kun halkeamista puhaltava viima uhkaa tehdä elämän epämukavaksi, työläiset nakertavat pihkaa puiden tahmeista silmuista. Pihkaa ne käyttävät myös puolustukseen. Jos jokin pikkuotus eksyy pesään, mehiläiset tappavat sen ja peittävät pihkalla, jolloin se muumioituu, eikä mätäne ja pilaa pesän ilmaa. Pihkaa sekoitetaan myös vahaan, joko siksi että materiaali riittäisi pitempään tai että seoksen sulamispiste muuttuisi."

  Eräs toinen tietoteos kertoo mm. siitä, miten työmehiläisen 'virka-asema' nousee palveluajan myötä:

  "Mehiläisyhteiskunnan yksittäisten jäsenten suoritettavaksi kuuluvat tehtävät ovat yksityiskohtia myöten selvät, ja toiminta on hyvin organisoitua. Lisääntymistehtävä kuuluu kuningattarelle ja kuhnureille, ja kaikki muut vaikeat ja tärkeät tehtävät ovat työläisten vastuulla. Työläiset etenevät 'ammatissaan' taitojen karttuessa.

  Vasta kuoriutunut nuori mehiläinen huolehtii elämänsä ensimmäisinä kolmena päivänä kennojen puhdistamisesta. Sen jälkeen sen vastuulla on seuraavien kolmen päivän ajan vanhempien toukkien ruokkiminen. Kun se on tämän oppinut, se siirtyy kolmeksi päiväksi hoitamaan ja ruokkimaan nuorempia toukkia. Varsinkin tulevista kuningattarista on huolehdittava erittäin hyvin.

  Sitten alkaa ulkotyö. Mehiläinen suorittaa ensimmäiset tiedustelulennot pesän lähistölle oppiakseen oppiakseen tuntemaan maailmaa. Sitten se toimittelee erilaisia täysikasvuisen työläisen tehtäviä 20. elinpäiväänsä saakka. Näihin tehtäviin kuuluu kennojen rakentamista, ruoankerääjien ja niiden tuomisten (meden, siitepölyn) vastaanottamista, kuningattaren palvelemista, jätteiden ja kuolleiden mehiläisten kantamista pois pesästä, eli kaikkea, mikä on tarpeen pesän järjestyksen ylläpitämiseksi.

  Noin 20. päivänä työläinen siirtyy vartijaksi. Se on vahdissa pesän sisäänkäynillä, torjuu tungettelijat ja tarkistaa, että pesään palaavien mehiläisten haju on pesälle ominainen. Vartijana toimittuaan mehiläinen alkaa etsiä ja kerätä ruokaa. Lopun elämäänsä se toimittaa tärkeää tiedustelijan tehtävää, sillä vain vanhimmat työläiset ilmeisesti hallitsevat mehiläispesän viestintäjärjestelmän." (Ihmiskunnan arvoitukset tieteen valossa)

  Monilla hyönteisillä on 'sisäänrakennettuja' toimintamalleja, joita tutkijat uskovat voitavan hyödyntää esim. avaruustutkimuksessa käytettävien robottien yhteydessä. Eräs torakka esim. kykenee perälisäkkeensä karvojen avulla 'mittaamaan' tuulen suunan. Toinen hyönteinen, joka pystyy pesimään ja jatkamaan sukuaan vain metsäpalon vahingoittamissa puissa, aistii metsäpalon jopa 12 km päästä ja osaa suunnistaa tällaiselle paloalueelle.
Myös muurahaisten elämää on paljon tutkittu. Eräs tutkija merkitsi maalitäplällä joitakin yksilöitä voidakseen lähemmin selvittää niiden käyttäytymistä. Lopulta hän tunnisti nämä yksilöt, vaikka maali oli jo kulunut pois. Niiden käyttäytymisessä oli siis myös selviä yksilöllisiä piirteitä. (Yle Teema: Luonnon tekniikkapaja, 17.06.09)

Myös ampiaiset rakentavat pesiä ja pitävät huolta niistä, kuten oheiset, eräästä lehdestä leikatut otteet osoittavat.

Kehruukoneita ja moottoreita.

  Kun näkee hämähäkin laskeutuvan alas seittinsä varassa, herää ihmetys siitä, ettei sen kehruuelimessä laskeutumisen aikana valmistuva seitti jähmety hetkeäkään aikaisemmin tai myöhemmin vaan juuri oikealla hetkellä. Jos ajoitus olisi vähänkin pielessä laskeutuminen sen varassa ei onnistuisi; seitti joko jähmettyisi hämähäkin takapuoleen tai hämähäkki putoaisi suoraan maahan. Asian ihmeellisyys vielä korostuu, kun tiedetään seitin koostuvan useasta mikroskooppisen pienestä rihmasta, jotka kaikki syntyvät ja tulevat kukin omasta suuttimestaan ulos yht'aikaa, täsmällisesti ajoitettuina. Kuivuttuaan seittilanka on noin kolme kertaa terästä lujempaa!
  Oma lukunsa on hämähäkkien verkonrakennustaito. Älykkäästi suunnitellut kehruuelimet ovat olemassa, jotta hämähäkki voisi kutoa verkkojaan, niiden on siksi täytynyt olla ensin. Sen jälkeen hämähäkkiin on täytynyt ohjelmoida taito rakentaa verkkoja. Sokea ja älyä vailla oleva evoluutio ei kuitenkaan kykene suunnitteluun eikä ohjelmointiin, minkä kaikki evolutionistitkin vahvistavat.

  Eräässä TV-dokumentissa esitettiin japanilaisten tutkijoiden tekemää selvitystä kolibakteerin liikkumismekanismista. Liikuntaelimenä toimi yksi värekarva, jonka pyöriminen sai liikkeen aikaan. Tutkijat olivat elektronimikroskoopilla kuvanneet ja tutkineet karvaa pyörittävän 'moottorin' rakennetta ja havainneet sen olevan periaatteessa sähkömoottorin, jossa oli roottori ja staattori, jopa laakeritkin! Moottori oli niin voimakas, että kun tutkija esti värekarvaa pyörimästä, bakteeri itse pyöri vinhaa vauhtia! Lisäksi tutkijat olivat todenneet tuon moottorin rakentuvan bakteerisolun sisällä siten, että kukin osa valmistui erikseen ja valmiit osat koottiin sitten yhteen moottoriksi.

  Tällä bakteerityypillä oli vain yksi värekarva. On bakteereita, joilla on kuusikin värekarvaa ja vastaavasti kuusi kappaletta niitä liikuttavia moottoreita. Kuuden moottorin rakentaminen, sijoittaminen oikeille paikoilleen, 'sähköjohtojen' kytkeminen ja toimintojen koordinointi ei ole aivan yksinkertainen tapahtuma. Jokaisen moottorin käyntinopeutta ja pyörimissuuntaa on voitava erikseen säätää sen mukaan kuin kulloinenkin kulkusuunta vaatii. Siihen tarvitaan melkoista ohjelmointia. Jo yhden moottorin kehittyminen satunnaisten mutaatioiden kautta on matemaattisesti lähes mahdotonta. Jokainen lisämoottori monikertaistaa mekanismin, koska se tarvitsee toimiakseen myös omat 'ohjaimensa' ja 'sovittimensa' toimiakseen yhdessä muiden kanssa. Tällainen tapahtumasarja on käytännössä mahdoton pelkkien sattumien tuloksena.

'Selityksiä'.

  Evoluutioteorialla on tällaisten automaattisten toimintojen ja vaistonvaraisten suoritusten syntyyn tarjota vain yksi vakioselitys: ne ovat vuosimiljoonien kehityksen tulos. Selitys on aika huono. Oikeastaan se ei edes selitä mitään. Jos oletetaan noiden ominaisuuksien kehittyneen pienten vähittäisten muutosten kautta , törmätään selvään faktaan: pienistä muutoksista ei olisi lajin selviytymiselle tai lisääntymiskyvylle mitään hyötyä, päinvastoin niistä olisi vain haittaa. Mitä esim. hämähäkki tekisi puolivalmiilla kehruuelimellä tai kehitysasteella olevalla seittinesteellä? Luonnonvalinta tunnetusti karsii tarpeettomat ja haitalliset ominaisuudet. Sitäpaitsi ei ole yhtään näyttöä puolivalmiista tai kehittymässä olevista elimistä. Toiseksi luonnossa täytyisi olla joku 'koordinaattori', joka tietäisi, mihin muutoksilla pyritään ja mikä on seuraava askel jonkin vajavaisen elimen kehityksessä. Evolutionistit eivät kuitenkaan tunnusta mitään sellaista tekijää olevan olemassa. Ns. surkastuneet elimet, joiden on väitetty olevan jäänteitä aikaisemmasta kehitysvaiheesta, eivät ole todisteita kehityksestä vaan pikemminkin taantumisesta. Lisäksi uudempien tutkimusten mukaan ajatus surkastuneista elimistä perustuu harhakäsitykseen, sillä niilläkin näyttää olevan omat, tärkeät tehtävänsä.

Talvihorros

  Monet eläimet vaipuvat talvella uneen tai horrostilaan, jossa niiden elintoiminnot hidastuvat äärimmilleen. Jotkut niistä, kuten eräät sammakot ja kilpikonnat, suorastaan jäätyvät talvihorroksen aikana. Sammakoilla jopa sydänkin jäätyy ja sen toiminta pysähtyy. Lämpötilan noustessa nämä eläimet sulavat ja ovat kohta valmiita normaaleihin toimintoihin. Karhut vaipuvat talven tullen - ravinnon käydessä vähiin - sikeään uneen, josta ne voivat välillä - nälän yllättäessä - herätäkin. Talvehtiessaan ne eivät virtsaa eivätkä ulosta. Osan virtsasta ne 'kierrättävät' ja käyttävät uudestaan. Ne myös synnyttävät ja imettävät pentunsa talviunen aikana. Tällaiset toiminnot voivat hyödyttää kyseisiä eläimiä vain täysin valmiina. Mikä olisi saanut ne kehittymään vähitellen monien haitallisten välivaiheiden kautta? Sehän olisi vastoin evoluutioteorian kantavaa periaatetta, että vain hyödylliset, lajin lisääntymistä suosivat muutokset säilyvät, ja haitalliset karsiutuvat pois.

Lajinsa mukaan.

  Raamattu lienee ainoa uskontojen pyhistä kirjoista, joka käyttää eläinten ja kasvien lisääntymisen yhteydessä ilmaisua "lajinsa mukaan". Muiden uskontojen kirjoitukset ja suulliset perimätiedot sisältävät mitä erilaisimpia versioita siitä, miten jokin laji on on syntynyt jostain toisesta - usein kasvi- tai kivikunnasta tai sitten jonkun jumalan osista tai eritteistä. Raamatun laji ei tietenkään vastaa nykytieteen huomattavasti myöhemmin kehittämiä määrittelyjä. Se vastannee jonkinlaista perustyyppiä, jolla on suuri geneettinen muuntelukyky. Esimerkkinä tästä voi olla vaikkapa koiraeläinten suku. Koiralla kyky muuntua on vieläkin suuri, mikä näkyy monina hyvin erilaisina rotuina. Jotkin muut lajit taas ovat pysyneet samanlaisina muuttumatta lainkaan.

  Luonnossa ei koirillakaan esiinny niin suurta muuntelua kuin mitä jalostamalla on saatu aikaan. Tämän voi nähdä siitä, että kaikkialla maailmassa villikoirat ovat hyvin saman näköisiä ja muistuttavat lisäksi enemmän sutta kuin terrieriä tai villakoiraa. Jalostuksessakin tulevat lopulta vastaan muuntelun lajikohtaiset rajat. Noutajasta ei saa oman rotunsa kanssa risteyttämällä villakoiraa eikä muutakaan rotua, koska sen geenivaraston muuntelukyky on käytetty loppuun; kaikkien yksilöiden geenit ovat liian samanlaisia. Geenivarasto voi lisääntyä vain mutaatioiden kautta tai risteyttämällä toisen rodun kanssa. Tällöin tuloksena on sekarotu jossa on eri rotujen ominaisuuksia, mutta ei mitään sellaista uutta, jota ei koirilla olisi jo ennestään.
  Myös kyyhkyjen kasvattajat ovat panneet merkille, miten eri rotuiset kyyhkyt palautuvat muutaman sukupolven kuluttua alkuperäiseen muotoon, mikäli ne saavat vapaasti risteytyä keskenään. Näin todettiin mm. National Geographicsin dokumentissa 'Älykkäät kyyhkyt' (TV3, 17.05.09).

Vertailun harhapäätelmiä

  Evoluutiopsykologi Desmond Morris on tehnyt laajoja tutkimuksia, joissa hän on vertaillut eläinten ja ihmisten käyttäytymistä eri tilanteissa. Hän on havaintojensa pohjalta päätynyt ajattelemaan noissa vaistomaisissa käyttäytymisissä nähtävien yhtäläisyyksien olevan todiste evoluutiosta. Tunnettu on hänen teoriansa ihmisestä "alastomana apinana". Hän on myös tuottanut televisiossa esitetyn sarjan seksuaalisuudesta. Sarja sisälsi toki paljon asiallista ja mielenkiintoista tietoa, mutta sen lisäksi vääriä ja huonosti perusteltuja päätelmiä.

  Tällaisia ovat esim. ihmisen ja simpanssin seksuaalisen käyttäytymisen vertailuun perustuvat päätelmät, joiden mukaan niissä havaittavat samankaltaisuudet todistaisivat siitä, että olemme perineet nuo käyttäytymispiirteet 'serkuiltamme'. Koska olemme suvullisesti lisääntyviä, on selvää, että sukupuolten välisten erojen täytyy toimia signaaleina - vieläpä riittävän voimakkaina - saadakseen aikaan seksuaalista vetovoimaa ja halua lisääntymisvietin 'tekniseen' toteuttamiseen.

  On vaikea kuvitella parempaa järjestelyä ihmisen kohdalla. Mikä muu systeemi, kuin tämä suurimpaan mahdolliseen läheisyyteen perustuva menetelmä, toimisi yhtä hyvin ja tarjoaisi samaa nautintoa? Toisaalta, ellei ihmisen seksuaalisuuteen liittyisi halua, mielihyvää ja tunteita, tämäkään järjestely ei toimisi, sillä itsessäänhän seksuaaliakti on hyvin epäesteettinen toimitus. Koska seksuaalisuuden ensisijainen tarkoitus on palvella lisääntymistä, kaikki poikkeavuudet ovat luonnontieteelliseltä kannalta epänormaaliutta ja sairautta, koska ne heikentävät tämän ensisijaisen tavoitteen toteutumista. Ihmisella on kuitenkin taipumus arvottaa kaikki seksuaalisuuteen liittyvä pelkastään toissijaisten seikkojen eli halujen, nautintojen ja mielihyväntuntemusten pohjalta.

  Eräät merinorsujen vaelluksia seuraavat tutkivat panivat merkille, että nämä suuret meriotukset uivat ikäänkuin 'lentämällä'. Asiasta kertovassa dokumentissa todettiin, että "Linnut ja merinorsut kehittyivät liikkumaan samalla tavalla". Tosin niiden sukulaisuudesta ei puhuttu, mutta lause herätti kuitenkin ajatuksen, että samankaltainen tapa liikkua olisi pelkän kehityksen (luonnonvalinnan) seurausta, kun se itse asiassa on paremmin selitettävissä älykkään suunnittelun tuloksena.

  Kaikkea lajien välistä vertailua koskee sama seikka: samankaltaisuudet eivät todista, että jokin laji olisi kehittynyt jostain toisesta, koska yhtä hyvin perustein voidaan väittää niiden olevan todiste niiden Suunnittelijan ja Luojan mielikuvituksen rikkaudesta.

Yhteensopivuus

  Lisääntymiseen liittyy myös eräs evoluutioteorian ongelmista: Miten jokaisen lajin eri sukupuolten toisiinsa sopivat lisääntymistavat, pariutumismenot ja sukupuolielimet olisivat voineet kehittyä vähittäisten muutosten seurauksena? Puolivalmiina ne olisivat vain sopeutumista haittaavia ja karsiutuisivat pois. Ja jos luonnonvalinta kerta toisensa jälkeen 'hyväksyisi' nämä tarpeettomat ja jonkin ihmeellisen 'kehityspakon' ohjaamat muutokset, niiden olisi tapahduttava aina molemmissa sukupuolissa samaan aikaan, muuten niistä ei olisi mitään hyötyä! Kun lajeja on miljoonia ja oletettuja kehitysvaiheita yhteensä miljardeja, tulee summaksi käsittämätön määrä yhteensopivia sattumia.

  Oma lukunsa ovat monet kasvit ja eläimet, jotka tarvitsevat toisiaan elääkseen. Monet kukkakasvit tarvitsevat hyönteisiä lisääntyäkseen ja hyönteiset puolestaan saavat kukista ravintonsa. Jotkin lajit ovat tässä niin erikoistuneita, että vain yksi tietty kukka ja hyönteinen voivat auttaa toisiaan säilymään elossa ja jatkamaan sukuaan. Koska toinen ei selviäisi ilman toista, niiden on molempien täytynyt olla olemassa alusta lähtien. Jos toinen niistä olisi jossain vaiheessa muuttunut, toinen olisi kuollut sukupuuttoon. Yhden pienen muutoksen voisi vielä selittää sillä, että sattumalta molemmissa olisi tapahtunut yhtä aikaa sellainen muutos, että ne edelleen voisivat hyödyntää toisiaan. Mutta monet yhteensopivuudet ovat niin erikoistuneita, että ne olisivat vaatineet kymmeniä, satoja tai tuhansia perättäisiä, yhtäaikaisia muutoksia. Todennäköisyys tällaiseen on niin pieni, että tarvitaan todella lujaa uskoa evoluution kykyihin.

  Tropiikissa on muurahaislajeja, jotka elävät symbioosissa tiettyjen puiden kanssa. Ehkä pisimmälle tässä suhteessa menevät Afrikassa sijaitsevassa Gabonin sademetsässä elävät tetraponera-muurahainen ja barteria-puu, joista kumpikaan ei voi elää ilman toista. Muurahaiset rakentavat pesänsä puun onttoihin oksiin ja saavat ravintoa sen lehtien tuottamasta makeasta nesteestä. Vastapalvelukseksi ne suojelevat puuta monenlaisilta tuhohyönteisiltä ja köynnöskasveilta ja pitävät oksat ja lehdet puhtaina homeista ja sienistä. Huolenpito ei rajoitu ainoastaan aikuiseen puuhun, vaan muurahaiset huolehtivat sen hyvinvoinnista aivan alusta lähtien raivaamalla puuntaimen ympäristön puhtaaksi kilpailevista kasveista. Ilman tätä apua barterian hento taimi ei selviäisi vaan tukehtuisi muun kasvillisuuden alle. Tuskinpa muurahaiset piskuisilla, nuppineulan pään kokoisilla aivoillaan ymmärtävät toimiensa merkitystä. Ne vain toimivat vaistonsa ohjaamina. Myös kotimaiset muurahaisemme yltävät melkoisiin suorituksiin vaistotoiminnoissaan.

Tarkoituksenmukaisuus.

  Luontoa tarkastelemalla voidaan havaita, että jokaisella lajilla on juuri sellaiset kyvyt ja ominaisuudet, jotka ovat sille sopivia ja tarpeellisia mutta tarpeettomia tai sopimattomia jollekin muulle lajille. Hait ja piikkirauskut esim. aistivat herkästi sähköä, linnut näkevät ultraviolettia valoa ja kuulevat infraääniä, mehiläiset käyttävät kemiallista viestintää, lepakot ja delfiinit käyttävät kaikuluotausta, koiran hajuaisti on miljoona kertaa niin herkkä kuin ihmisellä. Tarkin hajuaisti lienee vastikään Guinnesin ennätyskirjaan päässeellä riikinkukkokehrääjä-perhosella. Sen koiraiden tuntosarvissa on niin tarkka hajuaisti, että ne aistivat pariutumattoman naaraan erittämän tuoksun jopa 11 kilometrin päästä, vaikka tuoksu on niin mieto, ettei ihminen erota sitä lainkaan. Norsut aistivat lajitoveriensa jalkojen töminän kymmenien kilometrien päästä. Ihmisellä tällaiset kyvyt olisivat vain haitaksi.

  Ajatellaanpa toisaalta vaikka ihmisen kättä, jonka monipuolisuus mahdollistaa mitä erilaisimpia, kehittyvän kulttuurin myötä lisääntyviä toimintoja. Kädellä voi lyödä mutta myös hyväillä. Sillä voi soittaa erilaisia instrumentteja, kirjoittaa, maalata tauluja. Käsiä voi käyttää viestintään joko yksinään tai puhumisen elävöittämiseksi. Niillä voi nostaa raskaita taakkoja, liikutella herkästi taidemaalarin sivellintä, käyttää mitä erilaisimpia työkaluja kirveestä kirurgin instrumentteihin. Käsillä voi ohjata autoa, käyttää koneita ja laitteita, heittää tikkaa, keihästä tai moukaria ja niitä voi käyttää lukemattomien pelien pelaamiseen. Kattava lista olisi huikean pitkä. Olennaista on käden eri ominaisuuksien tasapainosta johtuva monipuolisuus; jos jokin ominaisuus (esim. voima), olisi suurempi, jokin toinen ominaisuus (herkkyys) olisi vastaavasti heikompi.

Ihminen

  Ihmisestä löytyy lukemattomia muita esimerkkejä tarkoituksenmukaisuudesta ja suunnitelmallisuudesta: Kivun aistiminen varoittaa vaarasta, elimistölle välttämättömät toiminnot kuten syöminen, juominen, nukkuminen, rakastelu, jopa ulostaminen, tuntuvat miellyttäviltä. Emme koe sydämen lyöntejä tai hengittämistä rasittavina. Useimmat kehossamme tapahtuvista elintärkeistä toiminnoista tapahtuvat tiedostamattamme, eikä niihin tarvitse juurikaan kiinnittää huomiota, joten voimme keskittyä muihin asioihin. Verenkierron toiminnan tärkeys yleensä tiedostetaan, mutta harvemmin tullaan ajatelleeksi, että meillä on myös toinen vastaava järjestelmä - imusuonisto. Sen tehtävänä on poistaa kudoksista kaikki niihin kertyneet 'jätteet' ja kuljettaa ne laskimosuoniin ja edelleen joko puhdistettaviksi tai kehosta poistettaviksi.

  Meillä on kehossamme maksa, kemiallinen tehdas, joka muuntaa syömämme ravinnon elimistölle käyttökelpoiseen muotoon ja tekee verenkiertoon kulkeutuneet myrkyt vaarattomiksi. Munuaiset toimivat suodattimina poistaen verestä kuona-aineita ja päästäen kelvolliset aineet uuteen kiertoon. Elintoimintojemme automaattiseen säätelyyn osallistuvat myös mm. haima, perna, kilpirauhanen ja lisämununuaiset. Sydämen sykettä säätelee sen kyljessä oleva tahdistin, jonka toimintaa puolestaan valvotaan elimistön usean tahon yhteistyönä. (Uusimpien tutkimusten mukaan tällaisia tahdistimia on monien muidenkin elinten yhteydessä). Nestevajauksen tunnemme janona, energiantarpeen nälkänä, myös ulostus- ja virtsaamistarpeet ilmoittavat itsestään; ilman näitä tuntemuksia kuolisimme hyvin pian.

  Kaikki näistä toiminnoista vastaavat elimet 'tietävät' mitä niiden kulloinkin on tehtävä. Kun virtsarakko täyttyy, tunnemme sen, mutta voimme pidätellä itse toimitusta jonkin aikaa. Ja se toimitus tapahtuu sitten pelkällä 'tahdon voimalla' tietyn sulkijalihaksen välityksellä. Vastaava sulkijalihas on myös peräsuolen päässä. Tulisimme ehkä toimeen ilmankin näitä, mutta mitä olisi sellainen elämä? Nykyinen sivistys olisi varmasti jäänyt syntymättä! Evolutionistitkin usein myöntävät eri ominaisuuksien olevan niin tarkoin kullekin lajille sopivia, että ne ovat ikäänkuin suunniteltuja. He kuitenkin ilmaisevat tämän sanomalla: "Luonto (tai evoluutio) on nerokkaasti suunnitellut ...", välttääkseen puhumasta Luojasta.

  Ihmisen verenkierto- ja imunestejärjestelmät, hengitys-, ruoansulatus- ja hermojärjestelmät, hormonitoiminta, maksa, keuhkot, munuaiset ja muut sisäelimet ovat jo rakenteeltaan äärimmäisen monimutkaisia ja lisäksi niiden on toimittava periaatteessa virheettömässä yhteistyössä keskenään. Jo yksinkertaiseen stressireaktioon eli ns. 'pakene tai taistele'-reaktioon tutkijat ovat havainneet liittyvän toistakymmentä erilaista elintoimintoa, ja luultavasti niitä on vielä huomattavasti enemmän. Tällaisten toimintojen koordinointi edellyttää suunnattoman mutkikasta ja tarkkaa ohjelmointia. Geenitutkimus on todennut tällaisen ohjelmoinnin olemassaolon, mutta ei pysty selittämään sen alkuperää. Ohjelmointi edellyttää aina ohjelmoijaa; alkeellisinkaan tietokoneohjelma ei synny itsestään.

Puolustus- ja immuniteettijärjestelmät

  Yksi ihmiskehon älykkäistä toiminnoista on sen puolustusjärjestelmä, mikä torjuu elimistöön kohdistuneet taudinaiheuttajien hyökkäykset. Keskeisessä asemassa siinä ovat veressä ja imusuonistossa partioivat valkosolut. Nämä hyvin muuntautumiskykyiset solut esiintyvät eri muodoissa: leukosyytteinä, makrofageina eli syöjäsoluina sekä lymfosyytteinä. Immuniteetin syntymisessä lymfosyyteilla eli imusoluilla on tärkeä tehtävä. Muodostumisensa jälkeen ne eriytyvät kahdeksi tyypiksi, T- ja B- soluiksi. B-solut ovat saaneet nimensä eräästä rauhasesta nimeltään bursa. Merkillistä kyllä, tämä elin on löydetty joiltain eläimiltä, mutta ei ihmisiltä. Niinpä oletetaan, että ihmisen elimistössä vastaava toiminta ei liity tarkasti rajattuun rauhaseen, vaan solualueeseen, joka saattaa sijaita luuytimessä.

Huippuälykäs strategia

  Elimistömme puolustusjärjestelmä on selkeä esimerkki älykkään suunnitelman mukaisesti ohjautuvasta toiminnasta. Eräs teos kuvailee tätä prosessia seuraavasti:

  "Kun solut kulkevat tämän rauhaskudoksen läpi, ne muuttuvat B-soluiksi. B-solut ovat mittatyöperiaat­teella työskenteleviä vainukoiria, jotka valmistavat valkuaisainemolekyyleistä vasta-aineita. Siksi käsite humoraalinen eli vasta-ainevälitteinen immuniteetti. Kun elimistömme joutuu rynnäkön kohteeksi, alkaa tapahtua: hyökkääviä mikrobeja vastassa ovat ensimmäisinä makrofagit, joita meillä on erityisen pal­jon ihossa. Ne ovat portinvartijoita, jotka käyvät kaikkien sisään pyrkivien kimppuun. Ensin nämä syöjäsolut yrittävät saartaa ja tuhota tunkeilijat sulattamalla ne sisäänsä. Jos se onnistuu, leukosyytit hoitavat loppusiivouksen. Mutta jos makrofagit epäonnistuvat, niin siitä lähtee ilmoitus kemiallisina ja sähköisinä viesteinä lymfosyyteille - tarkasti sanottuna T-soluille.

  T-soluja on kolmea eri tyyppiä: tappajasolut, auttajasolut ja estäjä- eli vaimentajasolut. Tappajasolut ovat läsnä kaikkialla ja heti paikalla, kun vihollisia täytyy tuhota. Auttaja- ja estäjäsoIut sen sijaan muodostavat eräänlaisen valvontakeskuksen. Auttajasolut lähettävät töihin lisää tappajasoluja, kun taas estäjäsolut rajoittavat niiden määrää. Tuloksena on normaalitapauksessa sopiva, terve reaktio. Mutta jos valvontakeskus toteaa, että tappajasolut eivät selviä tunkeilijoista, se kutsuu B-solut vahvistukseksi. Nämä arvioivat vastustajansa tunnustelemalla niiden pintaa. Osa B-soluista muuttuu heti plasmasoluiksi ja alkaa tuottaa vasta-aineita. Toiset immuunisolut jäävät ensireaktion jälkeen eräänlaiselle väliasteelle

  Vasta-aineet ovat veren seerumin valkuaisaineita - molekyylejä, joiden muoto muistuttaa y-kirjainta. Niitä kutsutaan immunoglobuliineiksi. Vasta-aineet ovat kuin ohjuksia, jotka hakeutuvat tarkasti kohti tunkeilijoita. Ne sopivat kuin avain lukkoon vastaavan antigeenin kanssa. Antigeeni, elimistölle vieras aine voi olla esimerkiksi bakteeri. Tietty vasta-aine tehoaa siis ainoastaan yhteen antigeeniin. Vasta-aineet alkavat nyt jahdata vihollisia; ne takertuvat kerralla kahteen tunkeilijaan ja pitävät ne yhdessä. Niiden avuksi tulee heti veriseerumin entsyymijärjestelmä, niin sanottu komplementti. Kemialliset aineet käyvät nyt antigeenin kimppuun ja hajottavat sen, syöjäsolujen leukosyytit tuhoavat loput. Taistelu on voitettu.

  Kaikki tämä tapahtuu automaattisesti, mutta ei siinä kaikki. .Jäljellä ovat vielä immuunisolut, jotka viholliskosketuksen jälkeen jäivät väliasteelle. Ne ovat hyvin ovelia soluja, jotka tallentavat vihoIlisen tiedot. Niiden jälkeläiset säilyvät elimistössä koko elämän ajan ja pitävät huolen siitä, että kaikki tarvittavat tiedot voidaan loihtia esiin käden käänteessä uuden viholliskosketuksen sattuessa. Elimistö muodostaa silloin mittatyönä salamannopeasti tarvittavat vasta-aineet. Muistisoluina ne ovat tärkeä osa immuunipuolustusta." (Ihmiskunnan arvoitukset tieteen valossa, 2005 )

Silmän optiikka huippulaatua

  Optikot ovat jo kauan tienneet, että taittovirheiden eliminoimiseksi kameran tai kaukoputken objektiivit täytyy tehdä useasta yhteen kitatusta, eri taittokertoimet omaavasta linssistä. Biologisissa linsseissä voi olla satoja tuhansia ohuita kerroksia, joilla on eri tiheys. Kerrokset muodostavat hiljalleen muuttuvan tiheysprofiilin, joka auttaa fokusoimaan valoa. Ihmisen silmä rakentuu 22 000 kerroksesta. Myös silmän verkkokalvon rakenne osoittaa monimutkaisuudessaan ja toimivuudessaan täydellistä suunnitelmallisuutta. Hiljattain siitä on löydetty jopa eläviä optisia kuituja!

Aivot, muistitoiminnot, persoonallisuus

  Aivojen avulla kykenemme tulkitsemaan näkö-, kuulo-, tunto-, maku ja hajuaistiemme kautta tulevaa informaatiota, kokemaan itsemme ja ympäristömme ja sen, että olemme eläviä, tajuisia olentoja. Aivot koostuvat noin 100 miljardista hermosolusta, jotka kytkeytyvät toisiinsa muodostaen 100 triljoonaa yhteyttä. Evoluution oppikirjojenkin mukaan ihmisaivot ovat maailmankaikkeuden monimutkaisin koneisto. Voisi kuvitella, että tällaisen rakenteen syntymiseen olisi tarvittu ehkä jopa 100 miljardia mutaatiota! Kun tiedämme, että suurin osa mutaatioista on haitallisia tai hyödyttömiä, niiden olisi pitänyt karsiutua pois, mikä jo sekin olisi vaatinut runsaasti aikaa ja lisäksi jonkinlaisen valintaohjeen!

  Kokemuksemme tallentuvat lyhyt- tai pitkäkestoiseen muistiin, semanttiseen muistiin ja episodiseen eli tapahtumamuistiin. Osa asioista tallentuu tiedostamattomaan muistiin, josta ne saattavat tulla esiin luovuutta aikaansaavana intuitiona. Jokaisessa ihmisessä on noin 5000 erilaista luonteenpiirrettä, joista osa on periytyviä. Kielellinen, visuaalinen, kinesteettinen, musiikillinen, sosiaalinen ja intrapersoonallinen älykkyys ovat jakautuneet eri tavoin eri yksilöihin saaden aikaan rikasta vaihtelua persoonallisuuksissa.Vaatii todella lujaa uskoa kuvitella, että täysin vailla älyä, tarkoitusta ja päämäärää oleva evoluutio pystyisi saamaan aikaan tällaista.

Kantasolut

  Kantasolut ovat eräänlaisia 'komentokeskuksia', jotka liittyvät ratkaisevasti siihen, miten hedelmöittyneestä munasolusta kehittyy täysikasvuinen yksilö. Kantasoluja on eniten alkiossa, mutta niitä löytyy myös sikiön osista, napanuoran verestä ja luuytimestä sekä sieltä täältä myös muista kudoksista, kuten ihosta, rustosta, lihaksista, sisäelimistä ja keskushermostosta. Tutkijat jakavat kantasolut neljään tyyppiin:

Kantasolujen informaatiosisältö muuttuu täten aina kutakin kehitysvaihetta vastaavaksi. Ellei näin tapahtuisi, yksilön kehitys terveeksi aikuiseksi ei toteutuisi, vaan tuloksena olisi muodoton ja toimintakyvytön solumöykky. Tällaisen nerokkaan ohjausjärjestelmän olemassaolo on vahva osoitus luovan älyn mukanaolosta elämän synnyssä ja kehityksessä.

Apoptoosi eli ohjattu solukuolema

  Elimistön normaali toiminta ja kehitys alkiosta aikuiseksi edellyttää, että osa soluista 'uhrautuu' ja kuolee. Jos alkion jokainen solu lisääntyisi ilman rajoitusta, tuloksena olisi tässäkin tapauksessa vain muodotonta syöpäkudosta. Jotta kasvavan sikiön jäsenet ja elimet saisivat oikean muotonsa, tarvitaan geneettinen säätelyohjelma, joka käynnistää itsetuhomekanismin siellä, missä soluja ei tarvita. Niinpä solut tuhoutuvat esim. sormien välissä sekä kaikkien raajojen ja elinten ulkopuolella niiden saatua oikean kokonsa ja muotonsa. Apoptoosia tarvitaan myös solujen uusiutumisessa; vanhojen solujen on kuoltava voidakseen korvautua uusilla. Myös hiusten, kynsien ja ihon uloimpien solujen täytyy kuolla, jotta ne täyttäisivät tehtävänsä. Kulumiselle alttiissa kohdissa, kuten jalkapohjissa ja kämmenissä, solukuolemien määrä säätyy kulumisen mukaan.

  Soluissa on useitakin mekanismeja, jotka antavat tuhoutumiskäskyjä paitsi tarpeettomille, myös vaarallisiksi käyneille soluille, kuten virusten tartuttamille ja kehossamme jatkuvasti syntyville syöpäsoluille. Mitokondriot lienevät tämän prosessin 'komentokeskuksia' monen muun tehtävänsä ohella. Prosessi on monimutkainen, sillä soluissa on sekä apoptoosia edistäviä että sitä vastustavia tekijöitä. Ns. Pax -proteiini pyrkii koko ajan käynnistämään apoptoosin, mutta p53 -proteiini puolestaan pyrkii estämään sen korjaamalla DNA:han syntyneitä vaurioita. Jos vauriot ovat liian suuria, solu lisää apoptoosin laukaisijoiden valmistusta, jolloin tuhoutuminen käynnistyy. Mielenkiintoinen havainto on, että aivan tervekin solu voi mennä apoptoosiin, jos se ei saa viestejä muilta soluilta. Geenit eivät siten säätele läheskään kaikkea, mitä elimistössämme tapahtuu, vaan solujen keskinäisellä kommunikoinnilla näyttää olevan siinä luultuakin suurempi rooli.

Vesi, elämän neste

  Esimerkkejä suunnitelmallisuudesta löytyy myös ns. elottomasta luonnosta. Yksi niistä on vesi, jonka ainutlaatuiset ominaisuudet mahdollistavat elämän maapallolla (ja missä tahansa). Ilman vettä planeettamme olisi kuiva ja kuollut. Veden poikkeukselliset kemiallis-fysikaaliset ominaisuudet tekevät siitä sen erinomaisen liuottimen, jota ilman esim. ihmisruumiin toimintoja ei voisi kuvitella. Ne mahdollistavat myös sen kiertokulun luonnossa. Tähän kiertokulkuun sisältyy eräs ratkaisevan tärkeä vaihe: veden haihtuessa sumuna suolaisista tai likaisista vesistöistä se samalla tislautuu ja vapautuu epäpuhtauksista. Täysin automaattisesti ja ilmaiseksi! Vaikka sadevesi sisältää hivenen ilman epäpuhtauksia, se on silti puhtainta luonnossa tavattavaa vettä. Ilman tätä luonnon omaa puhdistusprosessia vesistöjen saasteet kulkeutuisivat kaikkialle ja joutuisimme puhdistamaan pohjavedetkin. Keinokasteluun käytettävä jokivesikin sisältää usein niin paljon suolaa, että se muodostuu ongelmaksi viljelmille. Tätä ongelmaa ei ole siellä, missä kastelu tapahtuu luonnon oman tislausmekanismin kautta.

  Yksittäinen vesimolekyyli ei helposti tartu toiseen, mutta sen sijaan mielellään ilman mikroskoopisen pieniin pölyhiukkasiin, saaden näin aikaan pisaroiden muodostumisen ja sateen. Olemme niin tottuneet siihen, että vesi tulee alas sadepisaroina jakautuen tasaisesti maastoon, että osaamme tuskin kuvitella mitä seurauksia olisi siitä, että se tulisi jollakin muulla tavoin - esim. massoittain sinne tänne ryöpsähtämällä tai jatkuvasti laskeutuvana sumuna. Ellei vesi jäätyisi nolla-asteessa ja ellei sen painavin olotila sijoittuisi hieman tätä korkeampaan lämpötilaan (neljään asteeseen), vesi jäätyisi pohjia myöten. Sillä olisi katastrofaaliset vaikutukset koko maanpäälliselle elämälle. Veden ominaisuuksien voidaan siis havaita selvästi ja ilmeisestikin tarkoituksella olevan juuri sellaisia kuin tarvitaan, jotta fyysinen elämä maan päällä olisi mahdollista.



  Nämä muutamat esimerkit ovat vain pintaraapaisu siihen valtavaan suunnittelusignaalien määrään, jonka ennakkoluuloton tarkkailija ympärillään havaitsee. Näiden seikkojen havaitsemiseen ei tarvita mitään erityistä syvällistä, henkistä tai uskonnollista mielenlaatua; pelkkä tosiasioiden toteaminen ja hyväksyminen sekä looginen päättely riittää.



Ihmiskehon ihmeitä

Lähteitä:
Suomen ja Pohjolan luonto-opas, Valitut Palat, 2000
Metsiemme pikkueläimiä värikuvina, WSOY, 1972
Älykkäät eläimet, Valitut Palat 1997
Ihmiskunnan arvoitukset tieteen valossa, Valitut Palat, 2005
Luonnonkasvit, Weilin+Göös, 1983
Metsien puut ja pensaat värikuvina, WSOY, 1969


11.8.03 (päivitetty 22.06.09)