Luku 2

Maailmankatsomus ei saa olla sisäisesti ristiriitainen

1. Loogisuusperiaate

Tätä ensimmäistä maailmankatsomuksen laatuvaatimusta eli totuuskriteeriä voidaan kutsua myös koherenssi- tai rationaalisuusperiaatteeksi. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että maailmankatsomuksen tulee olla sisäisesti ristiriidaton ja johdonmukainen.

Tavallisella maallikolle klassisen logiikan perussäännöt ovat oikeastaan aivan itsestään selviä. Jokainen tervejärkinen ihminen seuraa niitä arkipäivän elämässään.

Ensimmäinen sääntö on identtisyyden periaate. Tämän mukaan lause on identtinen itsensä kanssa eli suomeksi sanottuna: tietyssä asiayhteydessä väitteellä tulee olla vain yksi tarkoitus. Jos väite kuten esim.: "Jumala on olemassa" voi merkitä kaikkea tai mitä tahansa, niin se ei enää merkitse mitään.

Toinen logiikan perussääntö on kielletyn ristiriidan periaate. Sen mukaan kaksi vastakkaista väittämää eivät voi samanaikaisesti olla tosia. Jos pysymme esimerkkiväitteessämme, niin jotkut yrittävät kohteliaasti kumota tämän säännön väittämällä: "Hyvä on, Jumala on olemassa sinulle, mutta minulle hän ei ole olemassa. " Tämä on kielletyn ristiriidan periaatteen kieltämistä. Jos Jumala on olemassa, hän on olemassa jokaiselle ja hänen olemassaolonsa ei ole riippuvainen kenenkään uskosta siihen. Jos taas Jumalaa ei ole olemassa, niin hän ei ole kenellekään olemassa, eikä minun uskoni tee häntä olevaiseksi.

Kolmas sääntö on kolmannen poissuljetun periaate. Koska mikään väite ei samanaikaisesti voi olla tosi ja epätosi, niin jokainen väite on joko tosi tai epätosi. Ei siis voi olla kolmannenlaisia väitteitä, jotka olisivat samanaikaisesti sekä tosia että epätosia tai jotain siltä väliltä.

Näitä periaatteita noudattava puhe on johdonmukaista, sisäisesti ristiriidatonta, loogista ja rationaalista puhetta. Näiden periaatteiden valossa oikeus punnitsee todistajalausunnon luotettavuuden. Jos aviopuoliso kertoo olleensa ylitöissä, koko illan ja "hän myöhemmin väittää olleensa samana iltana kavereiden kanssa ravustamassa, niin meillä on looginen syy olettaa, että toinen selityksistä on valheellinen tai mahdollisesti kumpikaan ei ole tosi.

Totuus ei siis voi olla itsensä kanssa ristiriidassa, ja totuudenmukainen maailmankatsomus on sisäisesti ristiriidaton maailmankatsomus.

Valheen voimme erottaa siitä, että se on ristiriidassa totuuden kanssa, mutta jos totuus on itsensä kanssa ristiriidassa, niin meille ei jää enää mitään tapaa erottaa totuutta vaiheesta.

Jos logiikan lait eivät pidä paikkaansa, niin kaikki väitteet esimerkiksi Jumalan luonteesta ("Jumala on rakkaus", "Jumala on totuus", "Jumala ei voi kieltää itseänsä") ovat täysin merkityksettömiä.

Logiikka kumotaan logiikalla

Logiikka ei ole kansaan tai kulttuuriin sidottu asia siten, että olisi erikseen olemassa esim. kiinalainen, intialainen tai länsimainen logiikka. Mutta on olemassa kulttuuriin ja kansallisiin uskontoihin sidottuja maailmankatsomuksia, jotka eivät tunnusta logiikan merkitystä. Yksi niistä on hindulaisuudesta nouseva panteistinen monismi. (14)

Hindulaisuudessa sanoilla, käsitteillä, määritelmillä ja niiden johdonmukaisuudella ei ole juuri mitään merkitystä. Hindujen sanoilla ilmaistun opin mukaan sanoilla ilmaistut opit ja dogmit ovat merkityksettömiä. Koska uskonkappaleilla ei heidän uskonkappaleidensa mukaan ole totuutta välittävää tai ilmaisevaa merkitystä, niin on taivaallisen yhdentekevää, ovatko ne ristiriitaisia tai eivät. Kukaan hindu tuskin on sanonut mitään sellaista, jota ei joku toinen hindu olisi kumonnut.

Länsimaissa suosittu guru Intian entinen presidentti Sarvepalli Radhakrishnan kirjoittaa hindulaisuudesta: "Teisti, skeptikko tai agnostikko voivat kaikki olla yhtä hyviä hinduja, kunhan he omaksuvat hindulaisen kulttuurin ja elämäntavan... tärkeää on käytös eikä usko."" No, se on hänen uskonsa, ja hänhän sanoi, ettei usko ole tärkeää, joten sitä ei kai pitäisi ottaa vakavasti. Ongelma on vain siinä, että kristittyjen oppiriitojen kyllästämässä Pohjolassa tällainen julistus kuulostaa evankeliumilta.

Eri kuppikuntien keskinäisiin teologisiin nahisteluihin kyllästynyt suomalainen löytää vapauttavan ilosanoman Mahatma Gandhin väitteestä: "Minä uskon Raamattuun samalla tavalla kuin Bhagavadgitaan (hindujen pyhin kirja). Minä pidän maailman kaikkia uskontoja yhtä tosina kuin omaani."
Kuolemansa jälkeen kuuluisuutta nauttinut saksalainen kirjailija Herman Hesse (18771962) oli hindulaisen maailmankatsomuksen tehokkaimpia popularisoijia länsimaissa. 1960 -luvulla jokainen itseänsä kunnioittava hippi luki ainakin Hessen "Arosuden" tai "Siddhartan". Viimeksi mainitussa kirjassa tämä pietistisen Intian-lähetyssaarnaajan poika sanoo: "Jokaisen totuuden vastakohta on yhtä tosi". Tämän hän kuitenkin esittää sellaisena totuutena, jonka vastakohtaa (jokaisen totuuden vastakohta on valhe) hän ei voi hyväksyä todeksi.

TM:n perustaja Maharishi Mahes Yogikin väittää, että totuus ja valhe, oikea ja väärä ovat vain peräisin rajoittuneesta mielestämme. Siinä tapauksessa hänkään ei ole vapautunut mielensä rajoituksista, koska pitää vaiheena uskoa totuuden ja valheen eroon.
Yleensä itämaiseen mystiikkaan taipuvat yrittävät kieltää logiikan perussääntöjen pätevyyden. Jokainen tällainen yritys kuitenkin vahvistaa niiden väistämättömän pätevyyden. Havainnollistan asian esimerkillä:

Jumala on olemassa tai Jumala ei ole olemassa (KIELLETYN RISTIRIIDAN PERIAATE)

contra

Jumala ei ole olemassa ja Jumala on olemassa (PERIAATTEEN VASTAKOHTA - esim. Hesse)

Esimerkin yläosa havainnollistaa kielletyn ristiriidan periaatteen. Se sisältää kaksi väitettä, jotka kumoavat toisensa eivätkä voi kielletyn ristiriidan periaatteen mukaan olla samanaikaisesti tosia. Esimerkin alaosa sisältää havainnollistettuna intialaisen väitteen siitä, että minkä tahansa väitteen vastakohta voi olla yhtä tosi. Logiikan toisen periaatteen (kielletyn ristiriidan periaate) mukaisesti joko oikealla tai vasemmalla havainnollistettu väite on valheellinen. Meistä useimmat tunnustavat uskovansa vasemmanpuoleiseen, mutta mystikot valitsevat useimmin oikeanpuoleisen. Asian ydin on kuitenkin siinä, että kieltäessään ristiriitaisuuden periaatteen pätevyyden he joutuvat käytännössä vetoamaan sen pätevyyteen. Heidän täytyy käyttää periaatetta, jota he yrittävät kumota. Tehtävä on aivan yhtä helppo kuin omilla olkapäillään seisominen.

Kielletyn ristiriidan periaate on sidottu meidän ajatteluumme niin väistämättömästi, ettei sitä voi paeta muuten kuin lakkaamalla ajattelemasta, ja sitähän itämainen mietiskely juuri onkin

Pako järjestä

Suomessakin lisääntyvää menestystä saanut Zen-buddhismi ei tee tästä poikkeusta. Liikkeen ehkä tehokkain "länsimaistaja" on ollut ahkera kirjailija Chrismas Humphreys. Hän sanoo, että "Zenin tarkoitus on viedä järjen tuolle puolen... jos joku nähdessään Jumalan ymmärtää näkemänsä, hän ei ole nähnyt Jumalaa" (17) , eli se, minkä totuudesta ymmärtää, ei voi olla totta ...? Totuutta on siis vain se, mitä ei voi ymmärtää. Onneksi tämä on sen verran ymmärrettävää, että se ei voi olla totta. Sama Zen-veli jatkaa: "Mitä tahansa todellisuus onkaan, se on joka tapauksessa rajallisen järjen käsityskyvyn tuolla puolen, joten kaikki yritykset kuvata todellisuutta ovat harhaanjohtavia (meillä päin sanottaisiin ymmärrykseen johtavia', kirj.huom.) ja hyödytöntä ajan tuhlausta." (18) Miksi C. Humphreys sitten tuhlaa aikaansa? Nämäkin muutamat siteeratut lauseet ovat todellisuuden kuvauksia. Samaa kuvaamatonta ja käsittämätöntä todellisuutta hän on yrittänyt kuvata ja tehdä käsiteltäväksi jo ainakin 17 kirjassa.

Bhagwan Shree Rajneesh (=Hänen jumalallisuutensa Rajneesh) on Intian ehkä kuuluisin guru. Noin 8000 ihmistä vierailee päivittäin hänen ashramissaan, jonka portilla lukee: "Kengät ja järki jätettävä ulkopuolelle". Vaikka hän edellyttää seuraajiltaan kriittisen ajattelukyvyn hylkäämistä ja painottaa sanojen merkityksettömyyttä, hänen suurin ylpeyden aiheensa on hänen oma 150.000 niteen kirjastonsa.

Edellisen kaltaiset väitteet tunnetaan filosofiassa nimellä reduktio ad absurdum eli sivistyneesti ilmaistuna: jos lause implikoi oman negaationsa, se ei ole tosi, ja suomenkielellä sanottuna: jos väite sovellettuna itseensä kumoaa itsensä, se on järjetön. Se on kuin tienviitta jossa lukee: "Älä lue tätä". Käytännössä tällainen pakojuoksu järjestä johtaa tietenkin hulluuteen. Vai mitä sanoisitte seuraavasta Zen-buddhalaisesta kirjallisuusnäytteestä: "Näin minä ajattelin maatessani sängyssä poltellen: Kaikki on mahdollista. Minä olen Jumala, Buddha ja epätäydellinen Ray Smith, kaikkea samanaikaisesti. Minä olen tyhjä avaruus, minä olen ihan kaikkea. Minulla on kaikki aika maailmassa elämästä elämään - tehdäkseni sen, mitä voi tehdä ja on tehty; tehdäkseni ajattoman tekemisen, rajattoman täydellisen sisäisesti, miksi itkeä, miksi huolehtia, täydellisenä kuin mieli olevainen ja banaaninkuorten mielet minä lisäsin nauraen, muistaen runolliset Zen Hullut Dharma Pummit vstäväni San Fransiscossa, joita aloin jo ikävöidä." (19)

Mitkään käännösvirheet eivät voisi tehdä Jack Kerouacin pirstoutunutta maailmankuvaa tärähtäneemmäksi. Hän on kulkenut Zen-buddhismin viitoittamaa "järjen tuolle puolen" johtavaa tietä melkein perille asti. Sanoohan Hessekin: "Niinkuin hulluus sen korkeammassa mielessä on kaiken viisauden alku, niin myös skitsomania on kaiken taiteen ja fantasian alku.”(20)

Tämä idästä tullut logiikan lakeja ja tervejärkisyyttä uhmaava ja halveksiva mystinen maailmankatsomus on saanut länsimaisessa psykologiassakin aikaan uuden nopeasti kasvavan päävirtauksen, ns. Transpersonaalisen tai esoteerisen psykologian. Suomessa liikettä edustaa GONPO-niminen yhdistys, joka järjestää hahmoterapian ja transpersonaalipsykologian kursseja tanskalais-brasilialaisen Leo Matoksen johdolla. Kursseilla käytetään mm. Zen-harjoituksia ja kirjavaa valikoimaa muita tietoisuuden laajentamismenetelmiä, (21) joita on olemassa kaikkiaan ainakin 250. (21)

Yksi liikkeen kärkihahmoista, USA:ssa työskentelevä tsekkoslovakialainen psykiatri Stanislav Grof, on käyttänyt kuoleviin syöpäpotilaisiin ja tuhansiin vapaaehtoisiin LSD:tä auttaakseen heitä välittömään yhteyteen "maailmanhengen" kanssa. "LSD on tavallaan psykologialle samaa, mitä kaukoputki on ollut tähtitieteelle ja mikroskooppi biologialle."(22)

Vastaavia tutkimusmenetelmiä on Englannissa käyttänyt kuuluisa psykoanalyytikko R.D.Laing, joka Hessen tavoin uskoo, että se mitä yleensä pidetään psyykkisenä sairautena onkin vain mielen evoluution murtautumista uusille alueille. Vastaavanlaisia ajatuksia on esittänyt myös humanistisen psykologian johtohahmo Abraham Maslov. Hän on tutkinut psykoottisten ja skitsofreenisten ihmisten kokemuksia ja näkee niissä oireita uudesta laajemmasta 'kosmisesta tietoisuudesta".

Yhteistä tälle suuntaukselle on kokemuksen vapauttaminen ymmärryksen, rationaalisuuden ja logiikan kahleista. Uudesta sanoinkuvaamattomasta kokemuksesta on tullut totuuden mitta. Joogan olemusta käsittelevässä kirjassaan Swami Prabhavananda sanoo selittäessään Vivekanandan opetusta: "Et saa hyväksyä mitään muuta etkä luottaa mihinkään muuhun kuin omaan kokemukseesi. "(23) (Jotta edellä mainitusta voisi olla varma, täytyisi kuitenkin ensin hyväksyä Swamin sanat ja luottaa niihin.) Stanislav Grof sanoo: "Tämä periaate on täysin selvästi järjen tavoittamattomissa ja kuitenkin sen hetkellinenkin avautuminen tyydyttää kokijan älyllisen, filosofisen ja henkisen tiedonjanon. Kaikki kysymykset, joita koskaan on esitetty tuntuvat (kurs. suomentajan) saavan vastauksen, eikä ole enää tarvetta esittää uusia."(24)

Niitä järkensä orjuuttamia maatiaisia, jotka eivät ole tätä valaistusta saaneet, jää vaivaamaan kysymys, saivatko kysymykset todella vastauksensa ja olivatko vastaukset oikeita vai onko tunne kaikesta huolimatta johtanut suohon. Tähän kysymykseen ei anneta yleensä vastausta - totuus täytyy heidän mukaansa kokea, sitä ei voi selittää.

On helppo piiloutua ärsyttävän tietävän näköisesti hymyilevän Buddhan-kuvan taakse, joka sanoo: "Ne jotka puhuvat, eivät tiedä, ja ne jotka tietävät, eivät puhu. " Raamatussa on samasta aiheesta sananlasku, jonka mukaan hullukin käy viisaasta, kun hän on vaiti". (25)

Itämaisen mystiikan leviämisen myötä totuus kadottaa vähitellen itseisarvonsa kokonaan. Totuus ja valhe ovat vain osa tätä kirottua illuusiota, jossa me elämme. Käsitteellisen totuuden jano on vain yksi niistä monista päämääristä, joista tulee vapautua ennen kuin voi saavuttaa vapauden (mokshan) nirvanassa.

On sääli, että niin monet kristityt ovat valinneet periaatteessa saman älyllisen itsemurhatien totuuden tuntemiseksi. Uskosta on tullut vain kokemus vailla perusteita ja jos aikoo löytää Jeesuksen, aivot on parasta ripustaa kirkon tai rukoushuoneen hattunaulakkoon. Tällainen usko ei paljon poikkea islamilaisesta sufismista, jossa pyritään syvälliseen "ymmärtämiseen" ilman sitä häiritsevää järkeä.

Kehittyvää totuutta etsimässä

Mystikoiden tapa paeta logiikan lakeja on niiden merkityksen kieltäminen ja pelkkään kokemukseen turvautuminen. Länsimaista historiaa on mullistanut mies, joka yritti jotain vielä paljon vaikeampaa. Muutama kuukausi ennen Beethovenia syntyi Euroopan sydämeen Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831), joka kirjoitti elämänsä aikana kymmeniä tuhansia sivuja filosofian historian ehkä kaikkein vaikeatajuisinta tekstiä. Kirjoissaan hän kehitteli järjettömyyden järjellistämistä, irrationaalisuuden rationalismia ja epäloogisuuden loogistamista. Tulos sai nimekseen dialektinen logiikka ja sitä tutkitaan tänään sekä vasemmalla että oikealla, sekä idässä että lännessä ja yhtä innostuneesti kuin salakielellä kirjoitettua jumalallista ilmoitusta.

Hegel oletti, että koko todellisuus on pohjimmiltaan jatkuvasti toimivaa henkeä, joka kehittyy kosmoksen evoluution myötä ja on heräämässä itsetietoisuuteen ihmiskunnan (ja varsinkin filosofien) kehityksen kautta. Hengen toiminta on luonteeltaan dialektista, jatkuvasti liikkuvaa ja kehittyvää, ja siksi myös totuus on ainaisessa muuttuvassa liikkeessä. Mikään totuus ei koskaan ole lopullinen ja muuttumaton, vaan jokainen totuus (teesi) on yksipuolinen, ja yhä suurempaan täydellisyyteen pyrkivä henki asettaa sen rinnalle toisen vastakohtaisen totuuden (antiteesin). Näiden kahden totuuden välille syntyy tietenkin jännitystila (oppiriita, uskonsota tai luokkataistelu jne.), joka purkautuu uuteen korkeampaan kehitysvaiheeseen (synteesiin). Synteesissä entiset vastakohdat sulautuvat toisiinsa. Saavutettu synteesi muuttuu vähitellen teesiksi, jonka rinnalle väsymättömästi kehittyvä maailmanhenki asettaa uuden antiteesin aiheuttamaan uusia ristiriitoja. Ja niin löytyy jälleen uusi synteesi.

Tämä jatkuva dialektinen kehitys ei jätä sijaa ehdottomille muuttumattomille totuuksille. Väitteet 'Jumala on olemassa' (teesi) ja 'Jumala ei ole olemassa' (antiteesi) eivät tuota Hegelille ongelmia. Hän sulattaa ne kauniiksi synteesiksi: 'Jumala on tulemassa'. Synteesi kumoaa sekä teesin että antiteesin pitäen samalla osan molemmista sisällään. Teoreettisen filosofian professori Oiva Ketonen toteaa, että näin Hegel "ei todista mitään, hän vain sanoo, että niin on". (26)

"Ehdottomien vastakohtien poistaminen on järjen ainoa päämäärä" (27) , ja tuon päämäärän saavuttamiseksi Hegel todella kulutti aivojaan. Häntä innoitti uskonnollinen vakaumus siitä, että sai olla väistämättömän ja kaiken allensa murskaavan kosmisen kehityksen kärjessä. "Kaikki on tuomittua. Meillä on näky dialektiikasta universaalisena ja vastustamattomana voimana, jonka edessä mikään varmalta ja vakaalta näyttävä ei voi kestää.” (28) Hegel näki itsensä viimeisen ja ehdottoman totuuden airuena eikä häntä vaivannut turha kainous. Oiva Ketonen kuvaa Hegelin luonnetta: ”Jos Aristoteleelta otettaisiin pois hänen terve järkensä ja sijaan pantaisiin annos kohonnutta itsetuntoa, tuloksena olisi Hegel”. (29)

Hegelin unelmana oli saavuttaa suuri lopullinen synteesi, johon kaikki mahdolliset vastakohdat ja ristiriidat olisivat sulautuneet. Tässä hän kuitenkin törmää samanlaiseen sanattomaan vararikkoon kuin hindulaiset, jotka yrittävät kuvata Brahmania ja buddhalaiset, jotka yrittävät kuvata nirvanaa. Vaikka Hegel pyrkii kuvaamaan perimmäistä totuutta sanomalla esim.: ”Elämä on ykseyden ja ei-ykseyden ykseyttä” (30), on hänenkin myönnettävä, että jos totuus on pohjimmiltaan irrationaalista, sitä ei voi loogisin lausein ilmaista. Jäljelle jää vain mystinen kokemus. (31) Hänen kuvauksensa tästä kokemuksesta voisi olla lainaus mistä tahansa itämaisesta eepoksesta. Hän kuvaa, kuinka jokaisen pitäisi kylpeä sellaisessa tilassa, jossa ”kaikki, mitä ihminen on pitänyt totena, on hävinnyt”. (32)

Hegeliä ei yleensä kutsuta mystikoksi, koska hän oli sitä niin ainutlaatuisen filosofisella ja tieteellisen tuntuisella tavalla. Hän on kuitenkin ollut monen myöhemmän mystikon ja uudempien länsimaisten ”hengentieteiden” (esim. teosofian, siitä irtautuneen antroposofian jne ) innoittajina.

Kun kansallisfilosofistamme J.V.Snellmanista (1806-81) tuli filosofian kandidaatti Hegelin kuolinvuotena (1831), hän oli jo hyväksynyt hegeliläisen maailmankatsomuksen. Vaikka hän puhui paljon Jumalasta, hän ei suinkaan tarkoittanut sillä kristinuskon persoonallista luoja-Jumalaa, vaan maailmanhenkeä, joka asteittain tiedostaa itseään ihmishengen ja kansakuntien kehityksen kautta. (33) Yksilö on pieni osa jumalallista henkeä ja toteuttaa sen tahtoa päätöksillään ja toiminnallaan. (34)

Snellmanin mukaan mitään muuttumatonta totuutta ei voi olla olemassa. “Mitä totuus ja oikeus ovat, siihen ikuisuuksien ikuisuuden jokainen hetki on antava uuden vastauksen… En missään muussa kuin tässä kehityksessä saata löytää totuutta ja oikeutta maan päällä.” (35)

Tämä pakottaa hänet ajattelemaan, että esim. orjuus on ollut oikeudenmukainen käytäntö tietyssä historian vaiheessa, vaikkei se enää sitä ole. (36) Vastaavasti hän joutuisi tänään myöntämään, että tässä historiallisessa vaiheessa miljoonien lasten vuosittainen abortti on oikein. Snellman siis antoi arvoa vain sille totuudelle, joka kehittyy ja on omalle ajalleen tarkoituksenmukainen. Totuus ei hänen mielestään ole mikään päämäärä, joka pitäisi oppia tuntemaan, vaan joka hetki läsnäoleva ja jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä. (37)

Nykyinen Steiner-pedagogiikka kutsuu tätä jatkuvien muutosten kautta kehittyvää “totuutta” henkiseksi kasvuksi. Helsingissä aloitti syksyllä -80 toimintansa suomalaisen antroposofisen liikkeen johtajan, prof. Reijo Vileniuksen perustama Henkisen kasvun Snellman-korkeakoulu. Siellä Steiner-pedagogiikkaa on tarkoitus soveltaa korkeakoulutasolle.

Wilenius pitää Snellmania liikkeensä suomalaisena edelläkävijänä: “Snellman edustaa henkistä maailmankatsomusta ja tarkastelutapaa Rudolf Steinerin hengentieteellisen eli antroposofisen tarkastelun edeltäjänä, kuten eräät muutkin hengenfilosofit. Steiner jatkaa modernilla tavalla sellaisia teemoja, jotka Snellmanilla tulevat esiin.” (38)

Jesuiittamystikko Theilard de Chardin (1881-1955) näkee Hegelin innoittamana kristinuskossa ja marxilaisuudessa viimeisen suuren teesin ja antiteesin, joiden yhteensulautuminen johtaisi ihmiskunnan autuaaksi tekevään synteesiin. (39)

Herman Hessen itämainen mystiikka sai myös tuekseen hegeliläisen dialektiikan, mikä vapautti hänet yhdistelemään vastakkaisia ja ristiriitaisia maailmanuskontoja helpommin sulatettavaksi ja vähemmän vaativaksi synteesiksi.

Hegelin filosofia pilkkaa yhtä ehdotonta ja muuttumatonta totuutta yhtä sujuvasti kuin itämainen mystiikka. Saksalais-amerikkalainen filosofi ja yhteiskuntakriitikko Herbert Marcuse (1898-1979) sanoo Hegeliä soveltaen: “Totuus on prosessi, eikä sitä voida esittää väitteen muodossa. (Mikä tämä sitten on ellei ehdottomaksi totuudeksi tarkoitettu väite? kirj. huom.) Siksi valheellisuus ja irrationaalisuus ovat olennainen osa totuutta.”(40) Eikö yhtä hyvin voisi sanoa, että terävät kulmat ovat olennainen osa ympyrää?

Itse asiassa dialektinen logiikka on jo nimenäkin harhaanjohtava. On kuin puhuisi buddhalaisesta kristillisyydestä tai nerokkaasta idiootista. Jos kristillisyydestä on tullut buddhalaista, se ei enää ole kristillisyyttä; jos idiootista on tullut nero, hän ei enää ole idiootti; jos logiikasta on tullut dialektiikkaa, se ei enää ole logiikkaa. Professori Oiva Ketonen arvosteleekin Hegeliä siitä, että “hänen logiikaltaan puuttuu se pätevyys ja välttämättömyys, joka logiikalle yleensä on ominaista”.(41)

Elämään sovellettuna Hegelin filosofia on yhtä tuhoisaa kuin logiikkaan sovellettuna. Marcusen julistus toimi 1960-luvun opiskelijamellakoiden (42) pääinnoittajana. Kun hänen edustamansa dialektinen filosofia astuu maailmaan, se on väistämättä tuhoavaa sekä ajatuksissa että teoissa. Se odottaa tulevaisuudelta utopistista “ykseyttä”, joka on “hyvän ja pahan, totuuden ja valheen tuolla puolen”.(43) Kaiken kyseenalaiseksi asettamisesta ja tuhoamisesta ja minkä tahansa vastustamisesta ja repimisestä tulee itseisarvo, jota kutsutaan edistyksellisyydeksi, progressiivisuudeksi, dialektiseksi kehitykseksi tai sosiaaliseksi vallankumoukseksi.

Kyseessä on suuri petos, jota Raamattu kutsuu laittomuuden salaisuudeksi (44) ja jonka aikaansaama “ykseys” ei ovi olla muuta kuin tuhkaksi poltetun maailman kalmanhajuinen ykseys, missä kuolema on ollut lopullinen tasa-arvon toteuttaja.

Ilman Hegelin muotoilemaa dialektista filosofiaa marxilaisuus (ja sen muotoilema maailma) näyttäisi tänä päivänä aivan erilaiselta - sikäli kuin sitä (marxilaisuutta) ylipäätään olisi olemassakaan. Hegel tarjosi Marxille perusteet sanoutua lopullisesti irti absoluuttisesta kaikkia yhtälailla sitovasta moraalista sekä luoda aivan uudenlaisen dialektisesti kehittyvän moraalin, jonka ainoaksi mittapuuksi tuli vallankumous ja sitä johtava proletariaatti. Enää ei tarvinnut kysellä saako vallankumouksen nimissä valehdella, tappaa, terrorisoida ja pettää, vaan nyt kaikki, mikä vain edistäisi historian dialektista kehitystä eli kommunistista vallankumousta, on luvallista.

Hegel itse tuskin tunnustautuisi kaikkiin niihin sovellutuksiin, joita hänen kehittämästään dialektiikasta käsin on tehty. Hänen kerrotaan sanoneen kuolinvuoteellaan, että “vain yksi henkilö ymmärtää minun filosofiani ja hänkin ymmärtää sen väärin”.

Hegel puhui paljon rakkaudesta ja yritti itse ylläpitää korkeita eettisiä arvoja. Nämä arvot hän lainasi Jeesuksen opetuksista, mutta mitään muuta hän ei siitä sitten kelpuuttanutkaan. Analysoidessaan kristinuskoa Hegel kieltää Jeesuksen tekemät ihmeet, Hänen ylösnousemuksensa sekä Hänen todistuksensa omasta jumalallisesta alkuperästään.

On tietenkin täysin epäjohdonmukaista pitää suurena moraalisena opettajana miestä, joka tietoisesti valehdellen tai hulluuttaan sanoo olevansa Jumalan poika vaikka ei sitä olekaan. Sellainen mies taistelee aivan samassa luokassa Hesperian potilaan kanssa, joka väittää olevansa Kiinan keisarinna. Suurin virhe tapahtui kuitenkin siinä, että Hegel yritti säilyttää kristillisen moraalin kieltäen kuitenkin sen absoluuttisen lähteen. Sen jälkeen kun kaikkivaltias ja rakastava Jumala täydellisen totuuden ja täydellisen moraalin alkuperänä on poissa kuvioista, niin kuka tahansa voi väittää, että hänen julistamansa moraali kulkee kehityksen kärjessä. Kukaan ei voi perustellusti kumota hänen väitettään vetoamalla molempien yläpuolella olevaan, kaikkia yhtä lailla sitovaan moraaliseen lakiin. Jos sellaista ei tunnusteta, ei Hegelilläkään ole mitään sanomista siihen julmuuteen, mitä kukin ihmisryhmä käyttää edistääkseen kehitystä omalla tavallaan.

Hegelin dialektinen logiikka on epäilemättä ihmiskunnan historian titaanisin yritys nousta ajatteluun absoluuttisia lakeja vastaan. Hänen ”filosofinen suhteellisuusteoriansa” synnytti “moraalisen suhteellisuusteorian”, ja yhdessä ne ovat ryöstäneet ihmisiltä ehdottoman totuuden ja oikeuden löytämisen toivon.

Se mieltä ylentävä ja järkeä sokaiseva valo, joka loistaa Hegelin tekstistä, on laskevan auringon viimeinen kajastus. Joka sitä jää tuijottamaan, jää täydelliseen pimeyteen.

Jos Hegelin ja kumppanien väite, että totuus on kehittyvää, on tosi, niin senkin totuuden pitäisi olla kehittyvä. Jos sekin on vielä muutosten kautta kehittyvä, niin se ei siis olekaan lopullisesti tosi. Ainoa tapa vapautua umpikujasta on absolutisoida dialektinen kehitys ja sanoa, että kaikki muu totuus on dialektisesti kehittyvää paitsi totuus dialektisesta kehityksestä.

Tämä on itsensä kanssa ristiriidassa oleva maailmankatsomuksellinen ennakko-oletus, joka on tavattoman vaikea selittää, vielä vaikeampi ymmärtää, ja mahdoton todistaa oikeaksi.

Sanaton valhe

Koska logiikan lait ovat sanallista ilmaisua ohjaavia ja sääteleviä, niin yleisin tapa kiertää ne on kieltää sanojen merkitys kokonaan. Äärimmäisin (mutta ainoa todella johdonmukainen) tapa tehdä se on lakata puhumasta kokonaan. Ensimmäinen tunnettu mököttäjä oli kreikkalainen filosofi Cratylus, joka eli neljännellä vuosisadalla eKr. Tällaisia skeptisen filosofian liian vakavasti ottavia kutsutaan nykyään mumisteiksi.

Toinen tapa ilmaista vakaumuksensa sanojen merkityksestä on kirjoittaa “runoja”, joissa on sanakirjasta sattumanvaraisesti valittuja sanoja peräkkäin, tai “sanoittaa” lauluja täysin mielivaltaisilla äänteillä. Tällaisia “tuotteita” julkaisevat taitelijat “unohtavat” kuitenkin vakaumuksensa pöytälaatikkoon kirjoittaessaan pitkiä ja hyvin perusteltuja taitelijapalkka-anomuksiaan opetusministeriölle.

Kaikkein epäjohdonmukaisin tapa ilmaista uskonsa sanojan ja logiikan merkityksettömyydestä on sanoa se.

Hyvin valikoitujen ja paljon merkitsevien sanojen kautta kaikenkarvaiset mystikot yrittävät selittää ja vakuuttaa, että sanoilla ei ole mitään merkitystä. Kun valhe kiipeää sanojen tikapuita pitkin ihmisen mieleen ja vetää heti sisään päästyään tikapuut perässään ja tekee niistä polttopuita, ei totuus voi sitä ihmistä enää saavuttaa, sillä totuus on sanallisesti ilmaistua totuutta - tai sitten emme voi siitä sanallisesti keskustella.

Kristinuskosta buddhalaisuuteen kääntynyt anglikaaninen pappi Alan Watts sanoi, että hän ei jättänyt kirkkoa siksi, etteikö se olisi elänyt niin kuin se saarnasi, vaan siksi, että se ylipäänsä saarnasi.

Tunnesanat

Kun sanat on poltettu takassa ja niiden looginen käsitesisältö on tuuletettu harakoille, jää jäljelle vain yhä heikommin lämmittävä sanojen tunnearvo.

Kristityilläkin on paljon “siunattuja” sanoja, jotka herättävät lämpimiä tunteita, mutta joita ei ole totuttu määrittelemään. Siksi ne eivät välitä juuri mitään ymmärrettävää käsitteellistä sisältöä. Ulkopuoliset kutsuvat usein tällaista sanankäyttöä kaanaankieleksi ja se on heille yhtä ymmärrettävää kuin kanankieli.

Apostoli Paavali oli hyvin huolestunut seurakunnan ja sen ulkopuolisen maailman välisestä kielimuurista. Hän sanoo: “Jos te ette saa kielellänne saa esiin selvää puhetta, kuinka voidaan sellainen puhe ymmärtää? Tehän puhutte silloin tuuleen”. (45) Asiaa ei yhtään paranna, vaikka tuuleen puhuminen saisi aikaan sellaisen tornadon, että kuulijat putoisivat penkeiltään ja saisivat korvansa lukkoon. Desibelit eivät lisää puheen ymmärrettävyyttä.

Viestintä, jonka tarkoituksena on herättää ja välittää enemmän tunteita kuin ymmärrystä, on propagandaa. Kansa, joka on totutettu enemmän kokemaan sanoja kuin käsittämään niitä, on hyvin altis uskonnolliselle tai poliittiselle propagandalle. Sanojen oikean käytön vähenemisen väistämättömänä seurauksena on sanojen väärinkäytön lisääntyminen. Hitlerin ällistyttävä vaikutus Saksan “kristilliseen” kansaan perustui paljolti hänen kykyynsä ladata tietyt sanat täyteen vihan tai pelon tunteita ja toiset sanat täyteen turvallisuuden tunnetta.

Perusedellytys kokonaisen kansan hallitsemiseksi tunnemanipulaation kautta on saada kaikki mahdolliset tiedotusvälineet keskitetyksi yksiin käsiin esim. valtionmonopolin kautta.

On toki ilmeistä, että sanallinen kommunikaatio on rajallinen ja puutteellinen totuuden ilmaisuvälineenä. Jos kuitenkin luovumme siitä, saamme samalla heittää jäähyväiset ihmisenä olemisen kivuliaalle ihanuudelle.

Suvaitsematon suvaitsevaisuus

Synkretismi eli uskontojen sekoittaminen keskenään toteutuu silloin, kun luovutaan logiikan laeista ja sanojen merkityksestä. Sen jälkeen on mahdollista bahailaisuuden tavoin yhdistellä mitä uskontoja tahansa välittämättä niiden keskinäisistä ristiriitaisuuksista.

Jokaisen uskonnon kiusallisille opinkappaleille annetaan niitä yhdistävä “korkeampi” tai “syvällisempi” mystinen ja esoteerinen merkitys ja hymyillään säälivästi niille ahdasmielisille fanaatikoille, jotka vielä pitävät kiinni sanojen johdonmukaisesta merkityksestä.

Totuudenrakkauden tilalle nousee korkeimmaksi ihanteeksi epämääräinen suvaitsevaisuus, jonka nimessä uskotaan silmät kosteina pyöreisiin neliöihin ja muihin vastaaviin absurditeetteihin.

Suvaitsevaisuudella ratsastaen loikataan kaikkien älyllisten ristiriitojen yli hyväntahtoisesti hymisten. Tällaista debiiliä toleranssia on joskus väitetty kristinuskon korkeimmaksi hyveeksi. Tosi uskovainen on vain se, joka ei väitä mitään vääräksi eikä mitään valheeksi. Hän ei koskaan tuomitse, arvostele tai protestoi eikä silittele ketään vastakarvaan. Kaiken suvaitseminen ei ole oire kristillisestä agape-rakkaudesta vaan tyhjästä päästä ja välinpitämättömästä sydämestä. Todellinen kristillinen suvaitsevaisuus ei tee meistä autuaasti hymyileviä idiootteja, vaan se opettaa meitä olemaan kärsivällisiä ja estää meitä käännyttämästä toisia miekalla, nuijalla tai “uudelleenkoulutusleireillä”.

Maailman nykyinen tilanne on tarpeeksi selvä todiste siitä, että Jumala suvaitsee “toisinajattelevia” ja kunnioittaa heidän valintojaan, vaikka niillä olisi kuinka traagiset ja ikuiset seuraukset tahansa. Hän ei ole kuitenkaan toimeton, vaan vetoaa meihin, että me käyttäisimme sitäkin, minkä hän on luonut korviemme väliin. “ Älkää olko niinkuin järjettömät (loogiseen päättelyyn kykenemättömät) orhit ja muulit”(46), “ Kuinka kauan te, yksinkertaiset, rakastatte yksinkertaisuutta,… ja tyhmät vihaavat tietoa?” (47)

Kristillisen opetuksen mukaan antautuminen totuudelle ei saa johtaa rakkaudesta tinkimiseen eikä päinvastoin. Kristillinen suvaitsevaisuus on rakkautta yli rajojen, mutta synkretistinen suvaitsevaisuus ei voi toimia, ennen kuin se saa rajat poistettua väkivaltaisesti tai keinotekoisesti.

Absoluuttinen suhteellisuus

Väite, että kaikki on suhteellista, on meille hyvin tuttu esimerkki ristiriitaisesta maailmankatsomuksellisesta ennakko-oletuksesta. Soveltaessamme väitettä siihen itseensä joudumme päättelemään, että sekin on suhteellista. Ja jos se on suhteellinen, on sittenkin mahdollista, että kaikki ei olekaan suhteellista. Väite siis kumoaa itsensä eikä sen vuoksi kelpaa maailmankatsomukselliseksi lähtökohdaksi.

Kaiken suhteelliseksi selittävä on kuin mies, joka sahaa poikki oksaa, jolla istuu - ja alla häntä odottaa suhteellisen kova maaperä.

Mistään ei voi tietää mitään varmaa...
…on toinen yhtä kehno yritys luistaa vastuusta totuuden edessä. Pekka Ervastin v. 1920 perustama Ruusu-Ristin kirjallisuusseuran julkaisemassa ohjelmakirjassa Uuno Pore sanoo: "Mitään absoluuttista tietoa meillä ei ole eikä tule koskaan olemaan". Väitteen sisäinen ristiriitaisuus paljastuu, jos seuraamme Raamatun ohjetta "vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan" (48) ja vastaamme kysymällä "oletko asiasta aivan varma?" Jos hän on aivan varma, ettei mistään voi tietää mitään varmaa, hän sittenkin tuntuu tietävän jostakin jotain varmaa. Hän on itse kumonnut oman väitteensä ja hänen maailmankatsomuksensa on joutunut ristiriitaan itsensä kanssa.

On mieletöntä sanoa, että todellisuutta ei voi tuntea. Väite itsessään ilmaisee todellisuuden tuntemista: väitteen esittäjä tuntee ja tietää, että todellisuus on sellaista, ettei sitä voi tuntea.

Tanskalainen eksistentiaaliteologi Sören Kierkegaard (1813-1855) väitti, ettei ole mitään mieltä kysyä "Mikä on totuus?", koska on mahdotonta tuntea totuutta objektiivisesti. Hänen mukaansa pitää vain kysyä, mikä on totta minulle. Kierkegaard oli hyväksynyt suuren filosofin Immanuel Kantin kehittämän todellisuuden kahtiajaon phenomenoniin ( = se, mikä on totta minulle) ja noumenoniin ( = se, mikä todella on totta). Kantin mukaan noumenonia eli todellisuuden todellista olemusta ihminen ei voi tietää. Mutta tällaistakaan todellisuuden kahtiajakoa ei voi tehdä ilman että tuntee koko todellisuuden.

Edes Immanuel Kant ei voi sanoa, missä tiedon raja kulkee, ellei hän tiedä, mitä rajan takana on. Jos hän tietää, mitä tiedon rajan takana on, niin tiedon raja ei kuljekaan siinä, missä hän väitti sen kulkevan. Tiedon rajaa ei kukaan voi vetää ylittämättä sitä.

Varman tietämisen mahdollisuuden kieltäminen edellyttää varmaa tietoa. Käytännössä skeptikot, jotka eivät usko totuuden löytämisen mahdollisuuteen, ovatkin aivan yhtä dogmaattisia ja varman oikeaoppisia kuin ne, jotka avoimesti väittävät tuntevansa totuuden.

Eksistentiaalifilosofi ja kirjailija Albert Camus myöntää tässä kohden oman uskonsa epäjohdonmukaisuuden: "Minä julistan, etten usko mihinkään ja että kaikki on täysin absurdia. Mutta en silti voi epäillä oman julistukseni pätevyyttä, joten minun on pakko uskoa ainakin omaan protestiini." (49)

Täydellisen epäilijän pitäisi epäillä myös omaa epäilystään - mutta silloinhan hän ei enää olisikaan ehdoton skeptikko!

Tuntematon Jumala

Kun varman tiedon kieltämistä sovelletaan Jumalaan, sitä kutsutaan oppineesti agnostismiksi. Termin rakensi T.H.Huxley v. 1889, samana vuonna kun Eiffel-tornia rakennettiin. Hän yksinkertaisesti lisäsi kreikankieliseen tietoa tarkoittavaan sanaan gnosis yhden etukirjaimen ja sai siitä muodostettua termin, joka tarkoittaa tiedon vastakohtaa.

Tätä epäusko-uskoa on ainakin kahdenlaista. Ensinnäkin löytyy niitä kovaksikeitettyjä agnostikkoja, jotka sanovat olevansa täysin varmoja siitä, että Jumalasta ei voida tietää mitään varmaa. Näin sanoessaan he kuitenkin ilmaisevat tietävänsä, että Jumala on tiedon saavuttamattomissa. Ja tämä on varmaa tietoa Jumalasta. Väite siis kumoaa itsensä.

Hetkellisenä ajatusleikkinä tämä laiskan miehen uskonto on tietenkin mahdollinen, mutta aina lyhenevän elämän väistämättömät valintatilanteet pakottavat meistä jokaisen tekemään päätöksemme Jumalan ilmoituksen vastaisesti tai sen mukaisesti. Kuuluisa brittiläinen kirjailija W.Somerset Maugham (1874-1965) valitsi edellisen vaihtoehdon: “Jään agnostikoksi ja käytännön seuraus siitä on, että käyttäydyn kuin Jumalaa ei olisi olemassa.”(50)

Mutta löytyy niitä pehmeäksikin keitettyjä agnostikkoja, jotka ovat vain melko varmoja siitä, ettei Jumalasta voida tietää mitään. He siis tunnustavat olevansa avoimia sille, että Jumala ehkä sittenkin on olemassa ja että hänet on mahdollista oppia tuntemaan. Sääli vain, että vain harva tällä tavalla puhuva agnostikko elää uskonsa (tai epäilynsä) mukaisesti. Jos hän olisi johdonmukainen, hän ei säästelisi vaivojaan tämän kysymyksen ratkaisemiseksi, vaan hänen suurin intohimonsa olisi löytää totuudenmukainen vastaus kysymykseen. Hän ymmärtäisi, että koko hänen nykyisen elämänsä (puhumattakaan mahdollisesta ikuisuudesta) laatu ja merkitys riippuu siitä, onko persoonallista luoja-Jumalaa, jonka edessä jokainen luotu persoona on ikuisessa vastuussa, olemassa vai ei. Hän tutkisi itseään, ympäristöään, lukisi asiaa käsittelevää kirjallisuutta ja yrittäisi kaikilla mahdollisilla tavoilla varmistua siitä, ettei vain tekisi väärää johtopäätöstä ja valintaa näin äärettömän tärkeässä kysymyksessä.

Vilpitön agnostikko on verrattavissa henkilöön, joka ei ole varma, pitäisikö uskoa ilmoitukseen, että hänen taloonsa on piilotettu parin tunnin päästä räjähtävä pommi. Pelkkä mahdollisuus, että ilmoitus olisi totta, saisi hänet luopumaan tylsämielisestä välinpitämättömyydestä (agnostikon yleinen asenne) ja järjestämään koko perheensä ja läheiset ystävänsä etsimään pommia, tarkistamaan ilmoituksen todenperäisyyttä sekä tutkimaan ilmoituksen antajan luotettavuutta.

Välinpitämättömyys Jumala-kysymyksen suhteen on vain oire jo tapahtuneesta sydämen valinnasta, jonka mukaan Jumalaa ei merkitse mitään, vaikka olisikin olemassa. Kysymys Jumalan olemassaolosta on yhdentekevä asia vain sille, joka joka tapauksessa eläisi ikään kuin Jumalaa ei olisi.

Vain tieteellinen totuus on totta

Ihminen, joka on päättänyt olla tunnustamatta ja tottelematta Jumalaa, ei tietenkään halua tietää mitään Jumalasta. Mutta hän tarvitsee myös mahdollisimman uskottavan tuntuiset perusteet sydämensä valinnalle.

Tässä asiassa monen avuksi tuli 1920-luvulla Wienissä kokoontunut filosofipiiri ja sen kehittämä looginen positivismi. Keskeisimmät ajatukset tuli Bertrand Russelilta (1872-1970) ja Ludvig Wittgensteinilta (1889-1951). Suomeen heidän filosofiansa levisi Eino Kailan (1890-1958) kautta.

Kaikki mahdollinen tieto Jumalasta määriteltiin yksinkertaisesti mahdottomaksi ja mielettömäksi sanomalla, että vain sellainen puhe on mielekästä, joka voidaan osoittaa todeksi välittömien aistihavaintojen kautta. Kaikki väitteet, joita ei voida täydellisesti todentaa aistien avulla, ovat mielettömiä. Eli: jos Jumalaa ei voi haistella, maistella, katsele, koskettaa, punnita tai havaita säteilymittarilla, niin puhe hänestä on mieletöntä ja epätieteellistä. Tästä syystä Vapaa-ajattelijain Liiton monivuotinen puheenjohtaja Timo Vasamakin kieltäytyy uskomasta Jumalaa; “Kun Jumalaa tai henkimaailmaa tarkastellaan näin, mitään todellisuuteen viittaavaa ei jää jäljelle.”(51)

Tätä mielekkään ajattelun määritelmää kutsuttiin verifioimisteesiksi. Sen avulla saatiin vedettyä tarkka raja uskonnollista ajattelua vastaan ja löydettiin “tieteellinen” syy olla edes puhumatta Jumalasta, taivaasta helvetistä jne. Tämän jälkeen oli tietenkin yhtä epätieteellistä puhua moraalisista määreistä eli oikeasta ja väärästä, koska niitäkään ei pystytty tieteellisillä menetelmillä mittaamaan. Tiedemiehen tehtäviin ei kuulunut esittää eettisiä kysymyksiä siitä, kuinka oikein tai väärin heidän työtään sovellettiin. Tiede ja tieteen tekeminen eristettiin täysin arvovapaaksi toiminta-alueeksi. Tätä uutta ajattelua kutsuttiin loogiseksi positivismiksi.

Looginen positivismi oli ehkä sen ketjun huipentuma, joka pyrki tekemään tieteen jumalaksi ja palvomaan sitä perimmäisen totuuden lähteenä. Hyvin pian tämä tieteen ylipappien rakennuttama Baabelin torni kuitenkin sortui. Suurimpana syynä sortumiseen oli se, ettei tornin perusta kestänyt sitä, mitä sen päälle rakennettiin. Verifioimisteesi, jonka varaan kaikki oli rakennettu, osoittautui väitteeksi, joka ei täyttänyt omia vaatimuksiaan ja näin se kumosi itsensä. Kukaan ei nimittäin pystynyt aistihavainnoilla ja luonnontieteellisillä mittaustuloksilla osoittamaan oikeaksi sitä väitettä, että vain siten oikeaksi osoitetut väitteet ovat tosia.

Verifioimisteesi on siis uskon kautta omaksuttu maailmankatsomuksellinen perusoletus, jota ei lopullisesti voi osoittaa oikeaksi ja joka johdonmukaisesti sovellettuna kumoaa ensimmäiseksi itsensä.

Loogisen positivismin toinen heikkous on siinä, että sen puitteissa ei voida hyväksyä tosiksi edes kaikkia luonnontieteellisiä tutkimustuloksia. Karl Popper (1902-1994) huomautti, että esim. luonnonlait, (kuten painovoima) eivät olleet täydellisesti todennettavissa aistihavainnoilla kuten verifioimisteesi edellytti. Sama pätee alkeishiukkasiin (esim. neutriino ja gravitoni), joiden massa ja varaus on nolla. Niitä ei voi havaita suoraan millään menetelmällä. Jos kuitenkin aiomme uskoa niiden (tai painovoimalain) olemassaoloon, meidän täytyy tehdä se sen vaikutuksen perusteella, minkä me havaitsemme niillä olevan. Mikäli uskomme luonnonlakeihin ja ehdottomasti näkymättömiin alkeishiukkasiin sen vaikutuksien perusteella, minkä havaitsemme niillä olevan, niin mikä estää meitä uskomasta näkymättömään, persoonalliseen Jumalaan kun näemme Hänen vaikutuksensa aineellisessa maailmassa sellaisena, kuin se on dokumentoituna esim. Israelin kansan historiassa tai todettavissa nykyaikana tapahtuneina lukemattomina ihmisten todistamina selvinä rukousvastauksina.

Ludvig Wittgensteinin myöhempi yritys luoda ns. terapeuttisen positivismin kautta lingvistiset eli kielelliset rajat sille, mitä Jumalasta voidaan tietää, kaatuu samanlaiseen sisäiseen ristiriitaan kuin edellisetkin esimerkit. Sen lisäksi se on johtanut monet nykyiset filosofit samaan pohjattomaan akateemiseen sanasaivartelun suohon, jossa teologitkin ovat rämpineet kaukana ihmisen verisen arkipäiväisistä elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Toiveuni, jonka mukaan Jumala olisi vain toiveuni

Kaikkein yltiöpäisimpiä tapoja puolustaa ihmisen omaan jumaluutta ja kieltää korkeamman auktoriteetin olemassaolo on väittää, että “ihminen on luonut Jumalan eikä päinvastoin”. Tällä väitteellään Ludvig Andreas Feuerbach (1804-1872) varmisti oman paikkansa historian kirjoihin ateistisen humanismin esitaistelijana.

Feuerbachin ateismiin vaikutti ratkaisevasti ranskalainen kristitty historioitsija Pierre Bayle (1647-1706). Hän opetti teoksissaan, että järjen on alistuttava sokeasti ja kritiikittä uskon alaisuuteen. Todistaakseen kuinka mahdotonta on järjellisesti perustella uskoa hän keksimällä keksi mahdollisimman paljon älyllisiä ristiriitoja ja vastaväitteitä kristinuskon opillisia perusteita vastaan. Hänen periaatteenaan oli: mitä vaikeampaa on ymmärtää, sitä helpompaa on uskoa. Ne älylliset ongelmat, joilla Bayle ruokki omaa sokeaa uskoaan, synnyttivät Feuerbachissa näennäisesti perustellun ateismin.

Feuerbach aloitti uransa teologisessa tiedekunnassa (joka tänä päivän leipoo ateisteja tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin), mutta siirtyi sieltä Berliiniin Hegelin oppilaksi. Hänestä tuli pian vasemmistohegeliläisten johtava kirjoittaja teoksillaan ”Das Wesen des Christentums” ja ” Das Wesen der Religion” (”Kristinuskon olemus” ja ”Uskonnon olemus”), joissa hän kehitteli ”toiveteologiaksi” kutsutun uskonnonfilosofisen teoriansa. Sen mukaan Jumala on vain taivaalle projisoitu kaunis toiveuni.

Kun sen ajan kristillinen valtaeliitti pakotti Feuerbachin luopumaan akateemisesta urastaan ja dosentin virastaan kerettiläisten ajatustensa vuoksi, saivat Feuerbachin seuraajat tästä valitettavan esimerkin. Monissa valtiossa nämä eivät salli tänä päivänä akateemista koulutusta niille, jotka asettavat kyseenalaiseksi heidän ihmisjumalansa.

Teologia oli Feuerbachin mielestä vain tiedettä ihmisestä. Teologien opetukset Jumalasta olivat hänen mielestään totta, mutta se ei ollut tietoa Jumalasta, vaan ihmisestä itsestään: ”Jumalatietoisuus on itsetietoisuutta, tieto Jumalasta on tietoa ihmisestä itsestään… Jumala on vain ilmausta ihmisen sisäisestä luonteesta… Uskonto on ihmisen varhaisin itsetietoisuuden muoto. Sekä yksilön että yhteisön kehityksessä uskonto tulee aina ennen filosofiaa. Ihminen näkee oman olemuksensa ensin itsensä ulkopuolella (uskonnon kautta) ja vasta sen jälkeen itsessään (filosofian kautta)… Varsinkin kristinusko on vain ihmisen suhdetta itseensä… Jumaluus vain ihmisen perimmäinen olemus puhdistettuna ja vapautettuna yksilön rajoittuneisuudesta, jota sitten palvotaan objektiivisesti ihmisestä erillään olevana Jumalana. Kaikki Jumalaa kuvaavat laatusanat ovat siis ihmisen omaa perimmäistä luonnetta kuvaavia laatusanoja.”(52)

Feuerbach siis väitti, että Jumala ei ole kukaan muu kuin ihminen itse taivaalle heijastettuna. Jumalauskon tilalle oli asetettava luja ja horjumaton usko ihmiseen itseensä.

Muutama vuosikymmen myöhemmin Moosesta vihaava juutalainen Sigmund Freud (1856-1939) antoi työllään psykologiset perusteet Feuerbachin väitteille. Hän kirjoitti useita artikkeleita ja kirjoja, joissa hän yritti selittää psykologisesti, miksi ihmiset uskovat Jumalaan. Kuuluin niistä on ”The Future of an Illusion (Erään illuusion tulevaisuus). Siinä hän sanoo, että kaikki uskonnot ovat vain ihmiskunnan kehityksen kansallisia lapsuusneurooseja, jotka häviävät vähitellen tieteen kehityksen myötä.

Freud omaksui täysin Feuerbachin väitteen, että ihminen on luonut Jumalan omaksi kuvakseen tai pikemminkin neuroosinsa kuvaksi. Molempien teksteissä heijastuu sama halu itse istua Jumalan valtaistuimella. ”Tuntea Jumala olematta itse Jumala… on onneton tila "(53), totesi Feuerbach. Siksi hänen piti kieltää Jumala ja tulla itse Jumalaksi.

Edellä kuvatun kaltaiset argumentit kristillistä maailmankatsomusta vastaan ovat vielä tänään yleisessä käytössä.(54) Ovatko tällaiset väitteet sitten päteviä?

Ensinnäkin uskon motiivia ei voi käyttää sitovana todisteena uskon sisältöä tai kohdetta vastaan eikä myöskään sen puolesta. Eli jos toivo Jumalan olemassaolosta kelpaa todisteeksi siihen, että häntä ei ole olemassa, niin silloin Feuerbachin ja Freudin toivo siitä, että Jumala ei ole olemassa, kelpaa Jumalan olemassaolon todisteeksi. Voimme siis kääntää tällaisen todistelun suuntaa ja haudata humanistisen ateismin samaan koloon, johon se yritti kuopata Jumalan. Itse asiassa Freudin ateismin voisi selittää hänen kehittämästään oidipuskompleksi-teoriastaan käsin ja sanoa, että hänellä oli hillitön halua tuhota taivaallinen Isä saadakseen sen jälkeen vapaasti omia itselleen Äiti Maan. (Hän piti itseään uskonnon pahimpana vihollisena ja sanoi: ”Minä en pelkää Jumalaa. Jos minä joskus tapaisin hänet, minulla olisi enemmän syytöksiä häntä vastaan kuin Hänellä voisi olla minua vastaan”.) (55)

Freudin omat motiivit hänen ateismilleen eivät kuitenkaan ratkaise sen totuusarvoa. Katsokaamme parin modernimman esimerkin valossa:

Jos Timo T.A.Mikkonen esittää villin tuntuisia teorioita J.F.Kennedyn murhan takana olevasta salaliitosta, ei teorian uskottavuutta ratkaista lähettämällä sen esittäjä mielentilatutkimukseen. ”Älkää uskoko häneen, hän on latvasta lahonnut”, on laiskan miehen tapa väistää kiusallisen velvoittavia väitteitä. Moni pelokas juutalainen sai 1930-luvun Euroopassa kuulla kärsivänsä vainoharhoista, mutta keskitysleirit olivat painajaisia ja harhojakin kammottavampia.

Jos kristinusko todella olisi vain erilaisista psykologisista taustatekijöistä kehittynyt toiveuni, luulisi sen vähän paremmin täyttävän ihmisen toiveita. Kristinuskon antama kuva ihmiskunnan menneisyydestä, nykytilasta ja tulevaisuudesta ei nimittäin ole kovin imartelevaa. Raamattu kuvaa jokaisen ihmisen langenneena ja syyllisenä. Eikä armosta tarjottu pelastus ilman meidän omaa ansiotamme ole kovin egoamme hivelevää. Kaiken kukkuraksi Jumala asettaa meidät ikuiseen vastuuseen valinnoistamme. Vastuutahan ihminen on paennut aina kaikin mahdollisin keinoin. Jokaisen rikollisen toiveuni on, ettei olisi olemassa poliisia, joka voi hänet yllättää itse teosta tai tuomioistuinta, jonka edessä hän joutuisi vastaamaan rötöksistään.

Humanistinen julistus ihmisen vapaudesta ja riippumattomuudesta, hän piilevästä mutta perimmäisestä hyvyydestään, hänen utopistisesta tulevaisuudestaan ja ihmiskunnan mahdollisesta yhteydestä kosmoksessa korkeampiin sivistysmuotoihin tuntuisi paljon paremmin täyttävän toiveunen vaatimukset.

Kristinuskoakin on kautta aikojen pyritty vesittämään väkisin sellaiseen olomuotoon, että se sopisi paremmin enemmistön toiveisiin. Tässä en yritäkään puolustaa mitään taivaansinisiä sunnuntaiaamun unelmia jostakin epämääräisestä korkeammasta voimasta, jonka selkärangaton rakkaus lämmittää mieltä, mutta ei velvoita mihinkään: taivaallisesta joulupukista, joka aina vain antaa, mutta ei koskaan pyydä mitään.

Freudilta voimme kyllä oppia, että usko ja epäusko voivat molemmat pohjautua neurooseihin, lapsuuden tunnevammoihin, ahdistuksiin, pelkoihin jne. Meidän tulisikin tarkkailla sitä, miksi uskomme sen, mitä uskomme. Motiivit ja vaikuttimet ovat tärkeitä, mutta totuuskysymystä ei kuitenkaan ratkaista sillä tasolla.

Freud ei antanut meille mitään syitä olla uskomatta Jumalaan, mutta useita syitä varmistaa se, että uskomme oikeista syistä.

Feuerbachin humanistisen ateismin perustelut ovat kestämättömiä. Yhtä vähän kuin nälkäisen ihmisen kuvitelmista voi päätellä, ettei ruokaa ole olemassa, voi Jumalaa kaipaavan ihmisen ajatuksista päätellä, ettei Jumalaa ole olemassa. Feuerbach yksinkertaisesti olettaa, ettei jumalatoiveiden takana ole mitään todellista Jumalaa, koska se sopi paremmin hänen omiin toiveisiinsa. Tietoa se olisi vasta silloin, jos hän olisi saanut sen ilmoituksena ikuisesta ja kaikkitietävästä lähteestä tai jo hän itse olisi ikuinen ja kaikkitietävä.

Yhtä epäloogisia ovat nykyaikaisemmat yritykset väittää, että Jumala-uskomme on vain ympäristömme ja/tai perintötekijöidemme summa, koska kaikki ajatuksemme ovat sitä. Jos tämä todella on totta, niin miksi väitteen esittäjä pääsisi pakenemaan oma väitettään. Sehän on vain hänen omien perintö- ja ympäristötekijöittensä summa.

Eli: jos sinä ajattelet, että minun ajatukseni johtuvat vain minun geeneistäni ja kasvatuksestani, niin vastaavasti juuri se ajatus johtuu sinun geeneistäsi ja kasvatuksestasi, eikä kummankaan ajatuksilla ole mitään totuusarvoa. Jotta joku voisi tietää, että kaikki ajatukset ovat perintö- ja/tai ympäristötekijöidemme ohjelmoimia, hänen täytyisi itse olla vapaa siitä ohjelmoinnista. Väite, joka ensimmäiseksi kumoaa itsensä, on kuin iskijän itsensä tyrmäävä nyrkki.

Voiko Jumala nostaa niin ison kiven, ettei jaksa sitä nostaa?

Jotkut ateistit ovat em. kysymyksellä yrittäneet osoittaa, että on ristiriitaista puhua kaikkivaltiaasta Jumalasta. Jos Jumala ei pysty luomaan niin isoa kiveä, Hän ei väitteen mukaan ole kaikkivaltias. Jos Hän pystyy luomaan niin ison kiven, Hän ei jaksa nostaa sitä ja lopputulos on sama: Jumala ei siis ole kaikkivaltias. Mikäli kyseessä olisi hindulaisten Brahman, vastaus olisi samantekevää, koska hän (tai se) ei yritäkään tulla ymmärretyksi - pikemminkin päinvastoin. Mutta koska kyseessä on persoonallinen Logos, täydellisen järjellinen Jumala, jonka kautta ja jonka luonteen mukaisesti logiikkakin on saanut alkunsa ja muotonsa ja jonka olemassaolosta se on riippuvainen, niin kysymys ei ole samantekevä.

Jos Jumala todella pystyisi tekemään viisikulmaisia kolmioita, luomaan maailman, joka ei olisi Jumalan luoma, olemaan samanaikaisesti olemassa ja ei olemassa, taputtamaan käsiä yhdellä jalalla jne. eli tekemään sellaista mitä ei voi tehdä, niin ei Hän ainakaan olisi Raamatun ja luomakunnan kautta itsensä ilmaisema Jumala. Jumala, joka voisi lakata olemasta Jumala, ei olisi Jumala.

Ateistit tekevät kristityille palveluksen osoittaessaan, ettei Jumalan kaikkivaltius merkitse Jumalan mielettömyyttä, ristiriitaisuutta ja absurdismia.

Vaikka Jumalan itseilmoitus sisältää pääasiallisesti vain sitä, mitä Hän on ja tekee, niin epäsuorasti se pitää sisällään myös sen, mitä Hän ei voi olla eikä tehdä. Koska molempien ymmärtäminen on Jumalan tuntemista, esitän muutaman lisäesimerkin siitä, mitä Jumala ei voi tehdä.

Jumala ei olisi voinut estää pahaa muuten kuin jättämällä luomasta persoonia, joille antoi vapauden valita vastoin Hänen täydellisen hyvää tahtoaan, jonka ulkopuolella ei ole mitään hyvää tahtomista. Heti, kun Jumala loi ihmisen, Hän loi mahdollisen pahan. Ihminen on väärän valintansa kanssa tehnyt potentiaalisen pahan aktuaaliseksi eli tehnyt mahdollisesta toteutuneen.

Jumala ei voi pakolla estää sitä, että Hänen nimissään puhutaan niin paljon sellaista, mikä ei ole totta, ja tehdään niin paljon sellaista, mikä ei ole oikein. Tämä ei johdu siitä, etteikö Jumalalla olisi tarpeeksi voimaa polttaa välittömästi poroksi sitä, joka edustaa Häntä väärin. Mutta jos Hän tekisi sen, Hän ei olisi uskollinen kärsivälliselle luonteelleen (56) eikä isälliselle kasvatustehtävälleen (57) ja Hän antaisi huonon esimerkin monille diktaattoreille, jotka juuri siten yrittävät pitää seuraajansa oikeassa opissa.

Jumala ei voi olla vihastumatta. On helppoa kuvitella Jumala hyväntahtoisesti hymyileväksi, ikuisesti rauhalliseksi ja hiljaiseksi mietiskelijäksi, omaan siunattuun ylevyyteensä sulkeutuneeksi hahmoksi, jota pienten ihmisten traagiset, mutta ohimenevät kohtalot eivät liikuta. On totta, ettei Jumala ole pilkalla tai uhittelulla ärsytettävissä itsekkääseen raivoon niin kuin ihmiset, sillä me emme pysty uhkaamaan Hänen asemaansa tai itseluottamustaan. Vaikka viha ei olekaan vakituinen piirre Jumalan luonteessa, niin jokainen vääryys ja itsekäs loukkaus, jonka ihminen tekee toiselle, sytyttää Jumalan vihan. Jokainen valheen ja petoksen muoto herättää Hänen suuttumuksensa. (58) Vastakohta jumalalliselle vihalle ei ole rakkaus, vaan neutraliteetti, puolueettomuus hyvän ja pahan välillä. Sellainen Jumala ei olisi rakastava Jumala. Jumalan viha on pyhää ja oikeamielistä. Jumalan rakkaus on pyhää rakkautta, ja Hänen pyhyytensä on rakkaudellista pyhyyttä. Jumala, joka hymyillen seuraa vierestä sitä kärsimystä, jonka synti toiselle ihmiselle aiheuttaa, on synnintekijän armottoman sydämen itse kehittämä toiveuni.

Jumala ei voi olla tuomitsematta syntiä, koska Hän on täydellisen oikeudenmukainen, ja jos synnillä ei olisi seurauksia, moraalinen luomakunta joutuisi täydelliseen kaaokseen.

Jumala ei voi olla itse kärsimättä tuomita syntisten puolesta, koska Hän rakastaa meitä.

Jumala ei voi pakottaa tai ohjelmoida meitä rakastamaan itseään, koska suhde on rakkaussuhde vain silloin, kun se on vapaaehtoinen suhde.

Oikeastaan Jumala on sinussa luonut niin ison kiven, ettei pysyt sitä nostamaan, koska Hän ei voi pakottaa Sinua rakkaussuhteeseen itsensä kanssa, mikäli et itse siihen vapaaehtoisesti suostu. Jumala ei katso rikoksiamme ”sormiensa lävitse” niin kuin leväperäinen itsevaltias. Hän on vanhurskaudessaan langettanut oikeudenmukaisen tuomion, mutta armossaan Hän on itse kärsinyt tuomion Jeesuksessa Kristuksessa sinun puolestasi. Mikäli sinä et hyväksy Hänen tarjoamaansa armoa, vaan jäät ylpeänä istumaan vankilaan, jonka ovet Hän on avannut, niin silloin sinä olet se kivi, jonka helvettiin vajoamiselle Hän ei voi tehdä enempää kuin on tehnyt.

Jumalan kaikkivaltiutta rajoittavat Hänen luonteensa muut ominaisuudet kuten täydellinen ja ääretön viisaus, tieto, johdonmukaisuus, totuudellisuus, uskollisuus, rakkaus, oikeudenmukaisuus, armollisuus, jne. Ainoa asia, joka estää Häntä luomasta konkreettisessa mielessä niin isoa kiveä, ettei jaksaisi sitä nostaa, on Hänen viisautensa. Eli: jokaisen kiven, jonka hän voi luoda, hän voi myös nostaa.

Usein kompakysymysten esittäminen on vain keino vältellä totuutta. Harvat kysyvät nykyään, mitä totuus on. Tai he kysyvät sitä Pilatuksen tavoin vain välttyäkseen hyväksymästä vastausta, joka on liiankin ilmeinen. Etsimisestä on etsijöillekin tullut tärkeämpi arvo kuin löytämisestä. Usko totuuden olemassaoloon on kadonnut ja uutena totuutena julistetaan, ettei totuutta ole olemassakaan. Totuuden etsijöitä pidetään pilkkana ja totuuden löytäjät tuomitaan sietämättömiksi muiden tuomitsijoiksi. Vapauttavana tunnuslauseena pidetään itämaisen viisaan, Laotsen, sanaa: ”Totuus näyttää vastakohdaltaan.”

Tällaisessa suhteellisuuksien synteettisessä ilmapiirissä kristillinen sanoma ehdottomasta totuudesta ja valheesta, oikeasta ja väärästä, valkeudesta ja pimeästä on yhtä tervetullut kuin remuava juoppo uinuvan hartaaseen kirkkoon.

Kristinusko ei jätä sijaa synteeseille, kompromisseille eikä suhteellisuuksille perimmäisissä kysymyksissä. Jumala esittää itsensä luotettavana totuuden Jumalana (59), jonka jokainen sana on ehdottomasti tosi ja täydellisesti luotettava (60). Jeesus, Jumalan Poika , sanoi olevansa totuus(61), puhuvansa totuutta (62) ja lähettävänsä keskuuteemme persoonallisen Totuuden Hengen (63), joka johtaa Hänen seuraajansa kaikkeen totuuteen (64). Kristittyinä oleminen on vapauttavan (65) totuuden tuntemista (66) ja sen tottelemista (67).

Johannes vetoaa logiikan perussääntöihin sanoessaan: ”Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet (Jumalan) valhettelijaksi”(68). Näiden sääntöjen mukaan Jumalan ilmoitus jokaisen ihmisen objektiivisesta syyllisyydestä Hänen edessään on joko tosi tai sitten se ei ole tosi. Jumalan sana ja ihmisen vastaväitteet kumoavat toisensa eivätkä voi kielletyn ristiriidan periaatteen mukaan olla tosia samanaikaisesti. Mitään hegeliläistä synteesiä tai itämaista sanahämäystä ei sallita. Jompikumpi valehtelee.

Samoihin lakeihin Johannes vetoaa myöhemminkin: ”Joka ei usko Jumalaa, tekee hänet valhettelijaksi.”(69) Totuuden ja valheen välillä ei ole mitään puolueetonta maaperää, niiden välinen raja on selvä. Totuus (aletheia) voidaan vaihtaa sen vastakohtaan (pseudomai) (70), mutta joka turvautuu valheeseen ja piiloutuu petokseen, on tehnyt liiton kuoleman kanssa (71) ja saa vastustajakseen Jumalan (72).

Totuuden tunnustaminen ei ole vain jonkin mielenkiintoisen filosofisen hypoteesin oikeaksi hyväksymistä. Totuuden tunnustaminen on ymmärryksen myöntymistä ja tahdon taipumista. Totuutta joko tottelee tai ei tottele(73): joko pitää sitä vääryyden vallassa (74), vastustaa sitä (75), sulkee siltä korvansa (76), kääntyy siitä pois(77), valehtelee sitä vastaan (78), puhuu siitä pahaa (79) tai sitten rakastaa sitä, ja iloitsee siitä (80), puhdistuu ja rakentuu sen kautta (81), vaeltaa sen valossa (82), ajattelee sitä (83) ja palvoo Jumalaa Hengessä ja totuudessa.

Totuuden löytäminen ei tietenkään voi merkitä rajalliselle ihmiselle totuuden hallitsemista vaan sille alistumista.

Logos ja Alogos

Raamatussa ’Logos’ on yksi Jumalan nimistä (85). Logos on kreikankielinen sana, joka tarkoittaa sanaa, järjestystä, järkevyyttä, harmoniaa, johdonmukaisuutta, mielekkyyttä, tarkoitusta ja loogisuutta. Jumalan yhtenä nimenä sana Logos ilmaisee Jumalan ominaisuuksia. Jumala itse on kaiken loogisuuden ja järjellisyyden perimmäinen määritelmä (68).

Logiikan lait eivät siis ole Jumalan yläpuolella olevia lakeja, joita Hänen täytyisi totella ollakseen Jumala. Logiikka on vain yksi Jumalan luoman todellisuuden osa-alue, joka rajallisenakin ilmaisee Luojan, äärettömän Logoksen, täydellistä uskollisuutta ja totuudellisuutta samalla tavalla kuin rajallinen, (mutta rajallisuudessaankin täydellinen) moraalilaki ilmaisee Jumalan ääretöntä pyhyyttä.

Ymmärrämme Logos-sanan merkityksen syvemmin sen vastakohdan kautta. Alogos (87) tarkoittaa mielettömyyttä, järjettömyyttä, ristiriitaisuutta, kaaosta, sekasortoa ja tarkoituksettomuutta.

Nämä kaksi vastakohtaista sanaa logos ja alogos, ilmaisevat myös kahta henkistä ja hengellistä perusvoimaa, joiden välinen taistelu näkyy jokaisessa yksilössä, yhteisössä ja kulttuurissa.

Järjettömyys (alogos) ja laittomuus (anomos) (88) muodostavat sen tuhoavan vastavoiman, jota Raamattu nimittää antikristilliseksi hengeksi. Ennustusten mukaan meillä on vielä näkemättä sen vaikutuksen lopullinen, maailmanlaajuinen huipentuma, joka tulee juuri ennen sen lopullista tuhoa. Sen hajottava vaikutus näkyy kuitenkin yhä selvemmin politiikassa, moraalissa, taiteissa, filosofiassa, teologiassa jne., joissa se saa aikaan mielettömyyttä, järjettömyyttä, suhteellisuutta, ristiriitaisuutta, irrationaalisuutta, sekasortoa sekä kaikkien lainalaisuuksien katoamista. Alogoksen henki on valheen henki, pahuuden henki, joka nousee kapinaan koko kosmoksen järjestystä ja sen Luojaa vastaan.

Ainoa voima, joka sitä vielä pidättää, ja joka tulee viimein sen lopullisesti voittamaan, on Jumalan Henki, joka asuu seurakunnassa. Jumalan Henki on Logoksen Henki: totuuden, järjestyksen, rauhan harmonian, järjellisyyden, mielekkyyden ja tarkoituksen Henki. Se on Kristuksen opetuslapsilleen lohduttajaksi ja opettajaksi lupaama Pyhä Henki.

Jokainen ihminen ajattelee ja tekee valintansa jommankumman hengen mukaisesti. Jokaisen ihmisen tulee Jumalan (ikuisen Logoksen) edessä nähdä, että on olemassa ero valheen ja totuuden välillä. Totuuden voi tuntea ja vastaanottaa vasta sitten, kun Jumalan sanallisen ilmoituksen kautta, totuuden Hengen vaikutuksesta on ymmärtänyt valheen ja harhan olemassaolon totuuden vastakohtana, ikuisena antiteesinä. Juuri tätä järjen valoa alogoksen henki yrittää pimittää tekemällä kaiken suhteelliseksi, dialektiseksi ja järjettömäksi vakuuttamalla, että ero valheen ja totuuden välillä on vain kuviteltu; että Jumala löytyy vasta tämän illuusion takaa jne.

Logiikan lait ovat ajattelussa yhtä tärkeitä kuin moraalin lait asenteissa ja teoissa. Mitä synti on pyhyydelle, sitä valhe on totuudelle. Synteesi näiden välillä on mahdoton. Totuus ei siirry valheen puolelle eikä valhe totuuden puolelle, mutta ihminen voi siirtyä valheen puolelta totuuden puolelle tai päinvastoin niin kauan kuin Jumala antaa siihen aikaa.

Jollei ole olemassa ehdotonta totuutta, jonka vastakohta on ehdottomasti valhetta, ei voi olla mitään totuutta. Jumalan ilmoitus on se ehdoton ja täydellinen totuuden vertailukohde ja mitta, jonka suhteen ja johon verrattuna jotakin sanotaan valheeksi. Eli niinkuin marxilainen filosofi ja yhteiskuntakriitikko Max Horkheimer (1895-1973) myönsi: ”On turha yrittää säilyttää ehdotonta ilman Jumalaa… Jos Jumala kuolee, ikuinen totuus kuolee Hänen kanssaan”. (89)

Rationaalisuus rationalismin alttarilla

Kristillisen maailmankatsomuksen mukaan rationaalisuus, loogisuus ja järjellisyys ovat mahdollisia, koska niiden alkuperä on äärettömässä ja täydellisessä Jumalassa, joka on luonut ihmisen oman kuvansa kaltaiseksi. Totuuden sanallinen ilmaiseminen on mahdollista, koska Jumala on valinnut sanan, logoksen, totuuden välittämismenetelmäksi ja koska Hän on luonut selvät logiikan lait, joiden puitteissa selvä sana on mahdollinen.

Jos me luovumme uskosta Jumalaan rationaalisuuden absoluuttisena lähteenä ja mittana, niin meidän täytyy joko luopua rationaalisuudesta kokonaan tai tehdä Hänen luomastaan rationaalisuudesta itsestään se uusi absoluutti, jonka valossa me tutkimme muuta todellisuutta. Sellainen ratkaisu on kuitenkin pohjimmiltaan uskonratkaisu. Se on uskoa järkeen.

Kuten alussa totesin, me olemme kaikki siinä mielessä automaattisesti uskonnollisia, että meidän ajatustemme lähtökohta lepää aina jossakin oikeaksi oletetussa -ismissä, jota ei voi lopullisesti todistaa oikeaksi. Kun ihminen luopuu teismistä, uskosta persoonalliseen Luojaan, hänen täytyy valita itselleen joku luomakunnan osa-alue, ja tehdä siitä Jumala-korvike. Rationalismi on yksi monista tavoista palvoa luotua enemmän kuin Luojaa (90).

Paavali puhui juuri tästä varoittaessaan kolossalaisia sellaisesta filosofiasta (suomalainen Raamattu kääntää sanan filosofos järkeisopiksi), joka pitäytyy maailman ”alkeisvoimiin (sana stoicheia tarkoittaa alkeisosaa, perusosaa, elementtiä) eikä Kristukseen”. (91) Rationaalisuus ja loogisuus ovat vain yksi monista todellisuuden osa-alueista, perusosista, joista voi tehdä koko muun todellisuuden selittävää -ismiä. (92)

Ongelma on vain siinä, että nämä osa-alueet ovat riittämättömiä selittämään koko todellisuutta. Vain Kristuksesta, Logoksesta, löytyy avain koko sisäisesti yhtenäisen ja moninaisen todellisuuden selittämiselle. Esimerkiksi ei estetiikkaa eikä etiikkaa voi selittää loogisesti rationalismin pohjalta, mutta kaikki kolme löytävät loogisen selityksensä Kristuksesta, joka on kauneuden, oikeuden ja järjen alkuperä ja mitta. Joka pitää kiinni rationalismin epäjumalasta, vaikka sen kautta ei löydykään rationaalista selitystä koko todellisuudelle, uhraa rationaalisuuden rationalismin alttarilla.

Rationaalisuus ja loogisuus ovat välttämättömiä yhtenä totuuden mittapuuna. Ne eivät kuitenkaan ole ainoita ja perimmäisiä totuuskriteereitä. Joka palvelee perimmäisenä totuutena sitä, mikä ei sitä ole, on epäjumalan palvelija.

Rationaalinen rakkaussuhde

Jos Jumala tai lähimmäinen olisi pelkkä periaate, loogisuus ehkä riittäisi hänen tuntemiseensa. Mutta jokainen ihminen, joka on ollut naimisissa yli viisi tuntia tietää, että rakkaussuhteessa tarvitaan enemmän kuin vain matemaattisia kykyjä.

Kristityn suhde Jumalaan ei ole vain sokea uskonsuhde. Se ei ole myöskään pelkkää järjen vakuuttuneisuutta. Minä en sano Jumalalle: ”Jumala, minä uskon ja luotan Sinuun, vaikka en ymmärrä Sinua ollenkaan.” Mutta en myöskään sano: ”Uskon ja luotan Sinuun vasta sitten, kun täysin ja tyhjentävästi ymmärrän Sinua.” Jumalan lapsena en aina ymmärrä kaikkea, mutta minä kuitenkin ymmärrän, ja minulla on hyvät syyt ja perusteet uskoa ja luottaa Häneen. Näin usko ja ymmärrys kulkevat käsi kädessä.

Onko kolmioita olemassa?

Parhaimmillaan loogisuusperiaate on vain negatiivinen totuuskriteeri. Toisin sanoen se auttaa meitä erottamaan valheen totuudesta, mutta se ei riitä kertomaan, mikä on totuus.

Logiikka riittää kertomaan meille, mitä voiolla olemassa ja mitä ei voi olla olemassa, mutta se ei kerro meille, mitä on olemassa ja mitä ei ole olemassa. Jos Erich von Däniken väittää, että lentäviä kolmioita on olemassa, niin loogisesti on välttämätöntä, että niiden kulmien summa on 180 astetta. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä todistamaan niiden olemassaoloa.

Muodollisen logiikan mukaan on täysin oikeaoppista väittää, että kaikki siat ovat apinoita ja kaikki filosofian professorit ovat sikoja, joten kaikki filosofian professorit ovat apinoita m.o.t. Muodollisesti puhdasoppisesti tehty päätelmä on väärä, koska ennakko-oletus, josta lähdettiin liikkeelle (kaikki siat ovat apinoita), ei ollut sopusoinnussa empiirisen kokemuksen kanssa ja lopputuloskin on ristiriidassa useimpien kokemusten kanssa, joten johtopäätös ei siis välttämättä pidä aina paikkaansa.

Logiikka, joka on irrotettu muusta kokemusperäisestä todellisuudesta, jää ajatusleikiksi, jolla ei ole mitään kosketuskohtaa muun todellisuuden kanssa. Siksi maailmankatsomuksellisten ennakko-oletusten täytyy täyttää myös toinen laatuvaatimus:

Jatkuu luvussa 3.

 
 
VIITTEET

14. AJANKOHTAINEN no l:ssä on tiivistelmä tästä maailmankatsomuksesta.
15. Radhakrishnan, The Hindu View of Life. London 1931, s. 38
16. Siteerattu S. Radhakrishnanin kirjassa "Eastern Religions and Western Thought". Oxford University Press, London/New York -39, s. 313.
17. C. Humphreys, Buddhism. Penguin ss. 180, 186
18. C. Humphreys, Buddhism. Penguin ss. 79, 80
19. Jack Keronac, The Dharma Burns. Granada Panther 1972
20. H. Hesse, Arosusi
21. Walter Bromberg, From Shaman to Psychotherapist
22. AURA-lehti n:o 2, 1976
23. How to Know God. New American Library 1969
24. Stanislaw Grof, Realms of Human Unconscious, Observations from LSD Research, An Esalen Book. Viking Press 1975
25. Sn117:28
26. O. Ketonen, Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY-63, s. 117.
27. Lainaus 1801 kirjoitetusta artikkelista Fichtestä ja Schnellingistä. Siteerattu William Youngin kirjasta Hegel's Dialectical Method. Craig Press, s. 133
28. Kirjasta The Logic of Hegel. Siteerattu yllämainitussa kirjassa s. 20 .
29. O. Ketonen, s. 106
30. Briefe von und an Hegel. Hoffmeister's ed. 1952. Siteerattu yllämainitussa kirjassa s. 103
31. Hegels Theologische Jugendschriften, Nohl. Tubingen 1907. Sit. ylläm. kirj.
32. Siteerattu täydellisemmin Hans Küngin kirjassa "Does God Exist?". Doubleday & Company, New York -80, s. 133
33. O. Ketonen, ss. 120-123.
34. Heikki Lehmusto, Kansallisfilosofimme aatemaailma. Karisto -53, s. 42.
35. Sama, s. 50.
36. Sama, s. 47
37. Sama, s. 121
38. Ylioppilaslehti no 10, 15.4.82.
39. Asiaa käsitelty tarkemmin AJANKOHTAINEN no 2:ssa S. 37
40. H. Marcuse, Reason and Revolution, Hegel and the Rise of Social Theory. Beacon Press 1960 S. 100
41. O. Ketonen, s. 117
42. En tietenkään välitä, etteivätkö opiskelijamellakat olisi olleet osittain oikeutettujakin.
43. Em. Marcusen kirjan johdannosta S. 12
44. 2 Tess. 2:7
45. 1 Kor. 14:9
46. Psalmi 32:9
47. Sananlaskut 1 :22
48. Sananlaskut 26:5
49. A. Camus, The Rebel s. 16
50. W. S. Maugham, The Summing Upo Penguin 1963, s. 179
51. Mies, joka on omistanut elämänsä Jumalan kieltämiselle, ILTALEHTI 7.5.82.
52. L. Feuerbach, The Essence of Christianity. Harper Torchbooks Edition 1957
53. L. Feuerbach, The Essence of Christianity
54. Vastaavia uskontopsykologisia väitteitä on tarkemmin käsitelty Tapio Puolimatkan artikkelissa Perusteltu usko kirjassa KRISTITYN KASVU no 4
55. Ernest Jones, The Life and Work of Sigmund Freud
56. Room. 2:4
57. 5 Moos. 8:5
58. Sananlaskut 6:16-19, Room. 1:18, Psalmi 103:8; 58:10,11
59. Joh. 3:33; 8:26; 7:28; 17:3; Room. 3:4, 1 Tess. 1 :9, 1 Joh.5:20, Ilm. 3:7; 6:10
60. Joh. 17:17, Ilm. 19:9; 21:5, Jer. 10:10
61. Joh. 14:6
62. Joh. 8:45,46; 16:7
63. Joh. 14:17; 15:26, 1 Joh. 4:6
64. Joh. 16:13
65. Joh. 8:32
66. 1 Tim. 2:4, 2 Tim. 3:7
67. 1 Piet. 1 :22
68. 1 Joh. 1:10
69. 1 Joh. 5:10
70. Room. 1:25,2 Tess. 2:11
71. Jes. 28: 15
72. Hes. 13:8, Jes. 28: 17
73. Room. 2:8
74. Room. 1:18
75. 2 Tim. 3:8
76. 2 Tim. 4:4
77. Tiit. 1:14
78. Jaak. 3: 14
79. 2 Piet. 2:2
80. 1 Kor. 13:6
81. 1 Piet. 1 :22, 2 Piet. 1: 12
82. 2 Joh. 4, Joh. 1:9, 1 Joh. 1:7
83. Fil. 4:8
84. Joh. 4:23,24
85. Joh. 1:1
86. Minä en puhu Logoksesta sellaisena kuin gnostilaiset ja platonilaiset sen ymmärsivät ja sellaisena kuin filosofi Sven Krohn sen esittää kirjassaan "Ihminen, luonto ja Logos" (Gummerus -81), persoonattomana universumin perustana, vaan persoonallisen universumin luojana.
87. Apt. 25:27, 2 Piet. 2:-12, Juud. 10
88. 2 Tess. 2:7, Matt 24:12
89. Horkheimer, Theismus - Atheismus, lainattu H. Küngin kirjasta "Does God Exist?".
90. Room. 1 :25
91. Kol. 2:8
92. Asiaa on käsitelty tarkemmin Tapio Puolimatkan artikkelissa Perusteltu usko kirjassa KRISTITYN KASVU no 4

 
13.04.06