Luku 3

Maailmankatsomus ei saa olla ristiriidassa todellisuuden kanssa

2. Vastaavuusperiaate

Voimme nimittää tätä maailmankatsomuksen laatuvaatimusta ja totuuskriteeriä myös korrespondenssiperiaatteeksi - jos se kuulostaa vakuuttavammalta - tai kotoisammin yhteensopivuuskriteeriksi. Tällä periaatteella on pitkä historia. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet, että sellainen puhe, joka ei millään tavalla sovi yhteen tai on ristiriidassa aistihavaintojemme ja kokemustemme kanssa, on pötypuhetta. Aristoteleen jälkeen monet filosofit (esim. Bertrand Russel, G.E.Moore, Alfred Tarski) ovat laatineet omat versionsa tästä periaatteesta, enkä uskalla väittää, että seuraava määritelmä olisi täysin sopusoinnussa niiden kanssa.

Vastaavuusperiaatteella tarkoitetaan sitä, että maailmankatsomuksellisten väitteiden tulee olla sopusoinnussa empiiristen ja eksistentiaalisten tosiasioiden kanssa.

Empiiriset tosiasiat ovat luonnontieteellisiä tosiasioita, eli maantieteellisiä, biologisia, historiallisia, fysikaalisia, jne. faktoja, jotka yleensä kuuluvat aistihavaintojemme piiriin.

Eksistentiaaliset tosiasiat ovat koko ihmiskunnan yhteisiä kokemuksia esim. kauneudesta ja rumuudesta, oikeasta ja väärästä, ilosta ja surusta, nautinnosta ja kärsimyksestä, hellyydestä ja julmuudesta, itsensä tiedostavasta persoonallisuudesta jne. Nämä eivät ole loogisia välttämättömyyksiä eikä ole mitään luonnontieteellistä menetelmää, jonka avulla voisi todistaa esim. kauneuden ja rumuuden olemassaoloa. Vaikka esim. moraaliset ja esteettiset arvot vaihtelevat yksilöiden ja eri kulttuurien välillä, niin silti niiden olemassaoloa ei voi kieltää. Eksistentiaalisia tosiasioita ei voi luonnontieteellisesti todistaa, ja kuitenkin ne ovat niin olennainen osa inhimillistä olemassaoloamme, että niiden kieltäminen on ihmisyytemme kieltämistä.

Maailmankatsomuksen tulee siis tunnustaa empiiristen ja eksistentiaalisten tosiasioiden olemassaolo ja olla sopusoinnussa niiden kanssa. Puutteellinen ja valheellinen maailmankatsomus on kuin ankkaemo, joka ei tunnusta rumaa ankanpoikasta ja käyttäytyy ikään kuin sitä ei olisi olemassakaan. Totuudenmukainen maailmankatsomus ”sulkee syliinsä” koko empiirisen ja eksistentiaalisen todellisuuden kaikkine sääntöineen ja poikkeuksineen, normaaleine ja epänormaaleine ilmiöineen, syy- ja seuraussuhteineen sekä vapauksineen. Mitä enemmän todellisuutta se jättää tunnustamatta ja mitä suuremman osan kanssa se on ristiriidassa, sitä kauempana se on totuudesta.

Pako todellisuudesta

”Maailma on mitä sanomme sen olevan”, kirjoitti uuden aallon ajattelija ja bestseller-kirjailija Carlos Castaneda (1925-1998). Hänen miljoonalevikkiset, ’toisista todellisuuksista’ kertovat kirjansa ovat psykedeelisiä kuvauksia hänen kokemuksistaan meksikolaisen Yaqui-intiaaniheimon kanssa. Kirjasarja on kertomus ”länsimaiseen” todellisuuskäsitykseen rajoittuneen miehen kivuliaasta vapautumisesta logiikan laeista, järjen orjuudesta ja aistimaailman aiheuttamasta harhasta uusiin, rinnakkaisiin todellisuuksiin, joissa kaikki on mahdollista, torakat ovat jättiläisiä, krokotiilillä on siivet ja miljoona silmää, kojootit puhuvat, ihmiset lentävät, sama lehti putoaa puusta tuhat kertaa jne. Castanedan mukaan ainoa todellisuutta (tai sen näkemistä) rajoittava tekijä on meidän ajatuksemme siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdotonta.

Professori John Lilly sanoo, että ”kaikki, mitä voidaan kuvitella, on olemassa” ja jatkaa: ”Mielen alueella se, mikä uskotaan todeksi, on totta tai tulee todeksi. Todellisuutta rajaa vain meidän kokemuksemme.”(93)

Edellä mainitut esimerkit edustavat nykyään hyvin suosittua mystis-okkultista maailmankatsomusta. Se on hyvin vaikeasti määriteltävää ’uuden aallon’ ajattelua, jolla on monta profeettaa ja autuaan sekavat ja keskenään ristiriitaiset opinkappaleet. Yksi yhteinen piirre on kuitenkin haluttomuus tunnusta todellisuudelle minkäänlaisia rajoja. Sen voisi ilmaista teesillä: ”Kaikki mihin uskon, on olemassa ja kaikki mihin en usko, ei ole olemassa”. Se on oman mielikuvituksen nostamista jumalallisen luojan asemaan. Mitään ennalta määrättyjä ja ehdottomia rajoja todellisuudelle ei yksinkertaisesti tunnusteta. Illuusion ja todellisuuden välistä rajaa ei ole olemassa. Kukaan ei voi olla varma, onko hän ihminen, joka uneksii olevansa perhonen vai perhonen, joka uneksii olevansa ihminen.

Swami Prabhavananda ilmaisee hyvin empiirisen todellisuuden merkityksettömyyden kommentoidessaan Patanjalin opetusta: ”Tavallisesti sanotaan, että ihminen on totuudenmukainen silloin, kun hänen sanansa sopivat yhteen todellisuuden kanssa. Mutta kun ihminen tulee täydelliseksi totuudessa, hän alkaa hallita totuutta. Hänen ei enää tarvitse ’totella’ tosiasioita, vaan tosiasiat tottelevat häntä. Hän ei voi edes ajatella tai uneksia valhetta, koska kaikki, mitä hän sanoo, tulee totuudeksi.”(23)

Tässä näkyy ihmisen syntiinlankeemuksen pohja. Ihminen ei enää suostu alistumaan millekään totuudelle, vaan kaiken totuuden on alistuttava hänelle.

Tämä sekasortoinen pako todellisuudesta (he itse kutsuisivat sitä paoksi todellisuuteen) on hyvin ymmärrettävä reaktio ahdistavaa mekanistista materialismia vastaan. Ihminen ei kestä ajatusta, että hän olisi vain ohjelmoitu pieni ratas suuressa maailmankoneistossa. Sellainen opetus on liian pahaa ollakseen totta olkoon sitten kuinka ’tieteellistä’ tahansa. Materialistinen maailmankatsomus on aiheuttanut filosofisen ”klaustrofobian” (=ahtaan paikan kammon) sekä idässä että lännessä.

Uusi okkultis-mystinen maailmankatsomus ja sen lukuisat apostolit tarjoavat monenmuotoisia pakoteitä laatikosta, joka on käynyt liian ahtaaksi. Apuvälineiksi kelpaavat erilaiset yrtit, salaiset taikamenot, noitatanssit ja mitkä tahansa okkulttiset menetelmät.

”Uusi uljas maailma” -kirjan tekijä Aldous Huxley (1894-1963) koki itse ennustamansa tulevaisuuden liian ahtaana ja turvautui myöhemmin hallusinogeeneihin vapautuakseen todellisuuden puristuksesta. Viimeiselle matkalleen hän lähti vaimonsa antaman LSD:n vaikutuksen alaisena. Sen aiheuttamat harhat tuskin kuitenkaan muuttivat matkan suuntaa tai määränpäätä.

Tämä normaalia aisti- ja kokemustodellisuutta monella tapa vähättelevä ’uusi tietoisuus’ on 1960- ja 1970-luvuilla kasvanut todelliseksi maailmankatsomukselliseksi valtavirtaukseksi. Kesäkuussa -81 pidettiin Lontoossa tämän liikkeen kuudes kansainvälinen konferenssi, joka keräsi noin 100.000 osanottajaa. Liike ei suinkaan ole yhtenäinen. Siihen kuuluu tuhansia erikokoisia ryhmittymiä ja kuppikuntia, joille yhteistä on vain se, että jokin toinen todellisuus (kuin se, jossa me elämme) on heille todellisempi ja tärkeämpi.

Useimpia kiinnostaa myös usko siihen, että ihmiskunnan evoluutio on nyt saapunut uuden ajan, ’vesimiehen ajan’, kynnykselle. Ihminen on vähitellen tiedostamassa omat rajattomat mahdollisuutensa, jumaluutensa. Tai hän on saavuttamassa yhteyden ulkoavaruuden korkeampien sivilisaatioiden kanssa, jotka tulevat johdattamaan meidät täydelliseen utopiaan.

On turha puolustaa maailmankatsomusta, jonka konkurssista tämä kosminen humanismi nousee. Molemmissa leireissä ihminen on julistanut itsensä Jumalaksi. Materialismi tarjosi liian ahtaat rajat ihmisen ’jumaluudelle’ kieltäessään kokonaan aineen ulkopuolisen todellisuuden. Sen sijaan materialismin kahleista vapauduttuaan ihmisen suuruudenhulluus ei tunne enää rajoja. Kaikkein innokkaimmin kielletään entisen vankilan, aineellisen todellisuuden ja järjellisen ajattelun asettamat rajat.

Molemmilla puolilla rajaa on myös niitä, jotka yrittävät sovittaa yhteen näitä alueita venyttämällä ja laajentamalla perinteistä materialismia sellaiseksi, että kaikki mahdolliset mystiikan alueet ja okkultismin muodot mahtuisivat tieteellisen tutkimuskentän piiriin ja tulisivat akateemisesti salonkikelpoisiksi. (94)

Entinen astronautti Edgar Mitchell, joka on perustanut Noeettisten Tieteiden Instituutin, sanoo: ”Nyt on tullut aika kehittää ei-rationaalisia kykyjämme ’subjektiiviseksi teknologiaksi’, joka olisi alkua tieteen ja uskonnon, järjen ja intuition, fyysisen ja hengellisen avioliitolle.”(95) Hänen instituutissaan tähän on pyritty tutkimalla ja harjoittamalla spiritismiä, astraalista matkustamista ja muita okkulttisia menoja.

Tunnettu parapsykologian tutkija John Keel kuvaa tilannetta paljon selvemmin sanoessaan, että tämän alueen tutkimus ei suinkaan ole vienyt meitä eteenpäin vaan ”lingonnut meidät taaksepäin sellaisen tiedon alueelle, jota yogit ja mystikot ovat harjoittaneet jo tuhansia vuosia sitten. Me olemme yksinkertaisesti antamassa uudet, tieteelliset nimikkeet vanhoille kulttimenoille”. (96)

Eteläkorealainen kulttijohtaja ja uusi ’messias’ Sun Myun Moon on käyttänyt valtavasti rahaa järjestäessään ”Unity of the Sciences”(tieteiden yhteys) -konferensseja. Hän on onnistunut ostamaan niihin useita Nobel-tiedemiehiä ja muita tieteen kuuluisuuksia jopa Suomesta asti. Näitä tiedemiehiä mainostetaan sitten epäsuorasti liikkeen tukijoiksi, vaikka he eivät täysin sitä olisikaan

Varsinkin fyysikkojen joukossa on ollut huomattava joukko itämaiseen mystiikkaan etsiytyviä tiedemiehiä.(97) Kuuluisin näistä on Fritjof Capra, jonka kirjaa ”The Tao of Physics” on luettu ahkerasti Skandinaviassakin. Kirjassaan hän kuvaa sitä psykedeelisten yrttien avulla aikaansaatua kokemusta, näkyä ja ilmestystä, joka innoitti hänet kirjoittamaan kirjan, jossa hän itämaisittain kielsi aineellisen todellisuuden olemassaolon. Huumeiden aiheuttama hallusinaatio oli hänelle siitä lähtien todellisuutta ja kaikki muu harhaa. (98)

Todellinen illuusio

Vaikutteensa ja oppi-isänsä tämä uuden ajan hyökyaalto on saanut Intiasta ja Kaukoidästä, jossa karua todellisuutta on yritetty paeta jo vuosituhansien ajan.

Vanhoista Vedanta-kirjoituksista löytyy monia toisistaan poikkeavia tulkintoja. Lännessä tunnetaan parhaiten Ramakrishnan (1836-1886) tulkinta, jota Vivekanda (1863-1902) kehitteli edelleen ja alkoi tuoda länteen. Sen mukaan maailma, Brahman, on ainoa todellisuus, jonka osa ihmisen henki, Atman, pohjimmiltaan on. Kuvitelma ympäröivästä maailmasta johtuu synnynnäisestä tietämättömyydestämme. Mietiskelyn ja siinä käytettyjen mantrojen avulla (tavallisimmat ovat AUM tai OM) ihminen voi vapautua tästä harhasta, illuusiosta, josta käytetään nimeä maya.

Empiiriset aistihavaintomme aineellisesta maailmasta, kokemuksemme esteettisistä ja moraalisista arvoista sekä omasta persoonallisuudestamme ovat pelkkää harhaa.

Robert M.Pirsing on opiskellut historiaa Benaresin yliopistossa Intiassa noin kymmenen vuotta. Kokemuksensa pohjalta kirjoittamassaan romaanissa, jossa hän esiintyy nimellä Phaedrus, Pirsing kertoo, miksi hän lopulta lähti Intiasta: ”Eräänä päivänä, jolloin professori ainakin viidettäkymmenettä kertaa selitti maailman illusoorista luonnetta, Phaedrus nosti kätensä ja kysyi tältä, pidettiinkö Nagasakiin ja Hiroshimaan pudotettuja pommejakin harhoina. Professori hymyili ja vastasi myönteisesti. Keskustelu loppui siihen”.

Perinteisen intialaisen filosofian mukaan vastaus saattoi olla oikea, mutta Phaedrukselle ja kenelle tahansa, joka lukee päivälehtiä ja vähänkin välittää ihmiskunnan kohtalosta, vastaus oli toivottoman riittämätön. Phaedrus lähti luokasta, jätti Intian ja luopui. (99)

Teosofian perustaja H.P.Blavatsky vähätteli samoin aineellista todellisuutta sanoessaan; ”Se heijastuma, minkä näemme materiaalisessa maailmassa, on vain ohimenevä illuusio eikä mitään muuta.”(100)

Englantilainen fyysikko ja TM-liikkeen mainosmies Denis Postle sanoo vaikeutemme johtuva siitä, että emme suostu tunnustamaan aineellisen maailman epätodellisuutta. Se, että itsepintaisesti pidämme oikullisen energiakentän heilahdusta todellisena, on valhe, joka syö ruumistamme ja aiheuttaa painajaisemme. (101)

Kärsimyksen harha

Kärsimys ja kuolema ovat tietenkin sitä todellisuuden osaa, jonka kuka tahansa mielellään kieltäisi jos vain voisi. Meidän suojatussa maailmankolkassamme joillakin saattaa olla mahdollisuus rakentaa joksikin aikaa pieni suljettu unelmamaailma, jonne ei hikeä, verta eikä kyyneleitä päästetä.

Yksinkertaisin tapa kieltää kärsimyksen todellisuus on sulkea silmänsä siltä. Idässä tätä kutsutaan valaistuksen saamiseksi. Korkeamman asteen tietoisuuden saanut henkilö näkee, että kärsimys ja kuolema ovat samaa illuusiota kuin kaikki muukin. Hänelle kärsimyksen aiheuttaminenkin tulee samantekeväksi. TM:n perustaja Maharishi Mahes Yogi sanoo hindulaisuuden pyhän kirjan Bhagavadgitan kommentaarissa: ”Hänelle, joka saavuttaa sellaisen tietoisuuden asteen, jossa kaikki on yksi, on tappaminenkin tekona ainoastaan illuusiomainen. Kuolema näyttää vain tapahtuvan, ja siksi tappamisella ei ole mitään moraalista merkitystä.”

Helsingissä, Apollonkatu 15:ssa, sijaitsee Mary Bake Eddyn v. 1876 perustaman Christian Scientist Associationin (suom. Kristillinen Tiede) lukusali, jossa voi tutustua perustajan käsityksiin kärsimyksen ja sairauden illusorisesta luonteesta. ”Kaiken niin kutsutun sairauden syy on mielen harha, väärä käsitys ja usko… sairautta ei ole olemassa. (102)

Maailmankatsomus, joka on näin kirkuvassa ristiriidassa todellisuuden kanssa, vaatii kannattajiltaan todella sokeaa uskonhyppyä. Jos pahuus, kärsimys, julmuus ja koko aineellinen maailma on pelkkää illuusiota, niin miksi ne silti tuntuvat niin todellisilta ja miksi ne ovat niin yleismaailmallisia? Mistä tämä paha uni, jossa on niin paljon hyvää ja kaunistakin, on saanut alkunsa? Näkeekö Brahman painajaisia vai voisiko olla niin, että ne ’valaistuksen’ ja ’korkeamman tiedon’ saaneet, jotka pitävät todellisuutta harhana, ovat itse pettävän illuusion uhreja?

Jos melkein koko ihmiskunta on petetty uskomaan yksilön ikuiseen minuuteen, katoamattomaan persoonallisuuteen, joka voi olla todellisessa suhteessa muihin persoonallisuuksiin, niin miten panteisti voi olla varma, ettei itse ole petetty tiedostaessaan oman perimmäisen olemattomuutensa? Sitä paitsi oman olemassaolonsa voi kieltää vain se, joka on olemassa.

Miten voi auttaa ihmistä, joka ei enää alistu totuudelle, vaan joka on alistanut totuuden? Kuka voi enää pelastaa hänet Jumalan vihalta, kun se ”ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa?”(104)

Pahuuden harha

Länsimainen humanismi, joka uskoo, että ihminen on kaikkein korkein olevainen, on myös suurissa vaikeuksissa todellisuuden kanssa. Julistettuaan ihmisen jumalaksi ei voi millään tunnustaa yhä kasvavaa kuilua ihmisen ihanteiden ja hänen luonteensa välillä.

Kaikki jalot päämäärät ovat nyt kauempana ihmisen todellisista teoista ja asenteista kuin koskaan. Silti humanistisen psykologian kärkihahmo Abraham Maslow sanoo: ”Niin pitkälle kuin minä tiedän, meillä ei ole mitään sisäistä taipumusta pahaan.”(105)

Olisihan kauheaa tunnustaa, että juuri jumalaksi julistettu ihminen onkin perustaipumuksiltaan paha. Se merkitsisi ensinnäkin sitä, että maailma on täynnä paholaisia tai ainakin potentiaalisia pikkuperkeleitä. Toiseksi se merkitsisi, että ihminen kaikesta huolimatta tarvitsee pelastajakseen Jumalan, joka antaa ihmiselle anteeksi hänen syyllisyytensä ja antaa hänelle voimaa olla todella humaani lähimmäisiään kohtaan. Mutta sellainen Jumalahan ehdittiin jo tappaa tarpeettomana. Ja sehän merkitsisi humanismista ja ihmisen autonomisuudesta luopumista.

Tästä syystä humanistit syyttelevät ihmisen pahuudesta mitä muuta tahansa (koululaitosta, autoritääristä kasvatusta, valtarakenteita, riistoyhteiskuntaa, synnytystraumoja, huonosti kehittyneitä aggression hillitsemismekanismeja jne.) mutta ei ihmistä itseään, ja he etsivät yhä uusia menetelmiä ihmisen potentiaalisen hyvyyden vapauttamiseksi.

Optimistinen humanismi pitää ihmistä parhaimpana mahdollisena evoluution tuotteena ja pessimistinen humanisti pelkää, että se on totta.

Humanismilla on suuri ongelma. Se ei osaa selittää, miksi ihminen on paha eikä perustella, miksi hänen pitäisi olla hyvä. Mitä se ei pysty selittämään, sen se kieltää, ja tästä muodostuu humanismin suurin ristiriita todellisuuden kanssa.

Ihmeiden harha

Itämaisen mystiikan ongelma on mm. siinä, ettei se tunnusta selvien lainalaisuuksien mukaan toimivaa aineellista maailmaa todelliseksi. Materialismin ongelma on aivan päinvastainen: se ei tunnusta, kuten Lenin sanoo, mitään muuta kuin materian ja sitä ohjaavien lakien olemassaolon. Kaikki muut ilmiöt selitetään materialistisista lähtökohdista käsin ja sellaisen olemassaolo kielletään, mitä ei pystytä selittämään niistä käsin.

Alankomaalainen filosofi Baruch de Spinoza (1632-1677) joutui ristiriitaan juutalaisen sukunsa kanssa rationalisminsa vuoksi. Juutalaiset rabbit yrittivät lahjomalla estää häntä esittämästä käsitystään, jonka mukaan on täysin irrationaalista uskoa Mooseksen kirjoissa kuvattuihin Jumalan tekemiin ja yliluonnollisiin ihmeisiin.

Samaa näkemystä nykyisten liberaaliteologien kanssa edusti myös Yhdysvaltain kolmas presidentti Thomas Jefferson (1743-1826), joka poisti evankeliumeista kaikki Jeesuksen tekemät ihmeet ja kokosi myöhemmin Jeffersonin Raamattuna julkaistun kirjan, joka päättyy Jeesuksen hautaamiseen. Peruste oli vesiselvä: koska ihmeitä ei voi olla olemassa, niitä ei ole olemassa.

Tunnetuin ihmeiden olemassaolon kieltäjä oli valistuksen aikakauden merkittävin englantilainen filosofi David Hume. Hänen terävä älynsä jätti pysyvän jäljen filosofin historiaan ja on vaikuttanut voimakkaasti myös Suomessa oikeaoppisena pidettyyn analyyttiseen filosofiaan.

Humen todistelu ihmeitä ja yliluonnollisia tapahtumia vastaan on pannut jauhot kurkkuun monelle kristitylle tähän päivään saakka. Hänen väitteensä kuuluu tiivistettynä seuraavasti:

  1. Ihme on luonteensa puolesta poikkeus luonnonlakien toiminnassa ja luonnonlakien vastainen tapahtuma.
  2. Luonnonlait puolestaan ilmaisevat korkeinta mahdollista todennäköisyyttä.
  3. Tästä syystä ihme tietenkin ilmaisee pienintä mahdollista todennäköisyyttä.
  4. Viisas ihminen perustaa aina uskonsa korkeimmalle mahdolliselle todennäköisyydelle
  5. Siksi viisaan ei pitäisi uskoa ihmeisiin.

Mitä kristitty vastaa tähän? Yksi mahdollisuus on alistua ja perustelematta sanoa uskovansa ihmeisiin vaikka se Humen mukaan onkin tyhmää.

Toinen mahdollisuus on asettaa Humen oma viisaus perustellusti kyseenalaiseksi. Kolmeen ensimmäiseen väitteeseen ei ole mitään huomauttamista, sillä onhan selvää, että vain selvien lainalaisuuksien maailmassa ihme on mahdollinen. Kaaosmaisessa universumissa yhdenkin lainalaisuuden esiintyminen olisi ihme. Olemme siis Humen kanssa samaa mieltä siitä, että ihme on luonnonlakien vastainen poikkeus - ja mitä suurempi poikkeus, sitä suurempi ihme.

Viisautta ei kuitenkaan ole pitää sitä, mitä on tapahtunut ehdottomana rajana sille, mitä voi tapahtua. Kriittisesti ajatteleva viisas ihminen on sitä vastoin valmis arvioimaan tapahtuman totuusarvoa olemassaolevien todisteiden eikä vain todennäköisyyden pohjalta.

On tyhmää ensin olettaa, että ihmeitä ei voi tapahtua kuten nykyiset materialistit tekevät ja heti seuraavaksi pitää oletusta todisteena sille, ettei mitään ihmeitä voi tapahtua tai ole tapahtunut.

Nykyään on yleistä pitää ihmeisiin uskomista epätieteellisenä ajatteluna, koska ihmeitä ei voi laboratorio-olosuhteissa toistaa eikä mitata niin kuin luonnonlakien aiheuttamia tapahtumia. ’Tieteellisesti ajatteleva’ ihminen uskoo vain siihen, mikä on toistettavissa valvotuissa olosuhteissa.

Tämäkään ei ole mikään pätevä todiste ihmeitä vastaan, vaan uusi yritys sulkea silmät todellisuudelta. Ihmeen luonteeseen kuuluu luonnollisesti se, ettei sitä voida haluttaessa toistaa. Jos esim. kuolleista herääminen tai syövästä parantuminen yhdessä hetkessä voitaisiin milloin tahansa ja aina haluttaessa toistaa laboratorio-olosuhteissa, niin eiväthän ne silloin - tämän määritelmän mukaan - mitään ihmeitä olisikaan.

Tämä ns. tieteellinen ajattelu ei ole mitään muuta kuin ennakkopäätös olla uskomatta ihmeisiin. Sen mukana ero tieteellisen ja rehellisen ajattelun välillä kasvaa vaarallisen suureksi.

Kolmas tapa kieltäytyä tunnustamasta ihmeitä on sanoa, että kaikilla tapahtumilla on luonnolliset syyt: se, että jonkun harvinaislaatuisen tapahtuman, kuten esim. ihmeparantumisen luonnollisia syitä ei vielä tunneta, ei tee tapahtumasta yliluonnollista ihmettä. Tieteen ongelma on, että se ei vielä osaa selittää tätä tapahtumaa. Se on ”toistaiseksi tuntemattoman luonnonlain aiheuttama”.

Tämän väitteen tueksi on helppo löytää huvittavia esimerkkejä menneisyydestä. Sitä mitä tiede ei ole voinut selittää, on aina pidetty todisteena Jumalan työstä. Tieteen edetessä tämän ’aukkojen Jumalan’ tarpeellisuus on koko ajan vähentynyt. Suurella luottamuksella odotetaan päivää, jolloin tiede pystyy antamaan luonnollisen selityksen kaikille ilmiöille. Silloin ei enää ole olemassa ihmeitä eikä niiden aiheuttajaksi tarvitse enää olettaa Jumalaa tai Saatanaa.

Ennen tuon päivän tulemista täytyy kuitenkin elää vahvassa uskossa ja toivossa tieteen rajattomiin kykyihin ja siihen, että kaikille tapahtumille todella löytyy luonnollinen selitys. Toistaiseksi tämä toivo kuitenkin perustuu vain melko itsevarmaan olettamukseen.

Tämä olettamus on sikäli hankala, että sen varassa voi siirtää ratkaisua tulevaisuuteen loputtomiin. Vaikka näin ajatteleva ihminen itse kokisi minkälaisia ihmeitä tahansa, hän voi aina sanoa, että ”toistaiseksi tiede ei vielä ole pystynyt…” Oletuksen pohjalla on useimmiten sydämen valinta, joka ei anna minkäänlaisten todisteiden vaikuttaa itseensä.

Tämä kävi ilmi eräässä kristittyjen ja marxilaisten välisessä keskustelussa, jossa olin mukana. Kun marxilaiselta kysyttiin, mikä olisi heille riittävä todiste persoonallisen Jumalan olemassaolosta, huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Kukaan ei osannut keksiä mitään sellaista tapaa, jolla Jumala voisi todistaa olemassaolonsa. Miksi? Koska he olivat etukäteen sydämessään päättäneet, että he eivät palvele Jumalaa. Siksi he eivät myöskään voineet tunnustaa Hänen olemassaoloaan. He yksinkertaisesti alistivat järkensä tahdolleen ja kieltäytyivät katsomasta mitään todisteita.

Millä oikeudella materialistiselle maailmankatsomukselle ’uskossa antautuneet’ kutsuvat omaa ajatteluaan ainoaksi tieteelliseksi ajatteluksi? Jos ihmeen luonnollisin selitys on yliluonnollinen selitys, niin miksi se heti nimitetään epätieteelliseksi?

Ihmeiden merkitykseen ja niistä tehtäviin päätelmiin palaamme myöhemmin. Tässä vaiheessa on tärkeää nähdä, että ihmeiden olemassaoloa ei ratkaista filosofisella tasolla. Ihmeet ovat historiallisia tapahtumia, joille pitää löytyä tyydyttävä selitys eikä selitykseksi kelpaa niiden olemassaolon kieltäminen.

Materialistisen maailmankatsomuksen yksi monista heikkouksista on siinä, että se joutuu ummistamaan silmänsä siltä mitä se ei osaa selittää. Siksi se on ristiriidassa empiirisen ja eksistentiaalisen todellisuuden kanssa.

Ymmärrän koska uskon

Kun Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanoo:
"Uskon kautta me ymmärrämme...", hän ilmaisee ajattelun lainalaisuuden, joka on yhteinen kaikille ihmisille eikä vain kristityille. Jokaisen ajattelu perustuu uskoon, joka auttaa ihmistä ymmärtämään muita asioita. Lähtökohtana olevan uskon pätevyys mitataan mm. sillä, kuinka paljon hän uskonsa kautta pystyy ymmärtämään, kuinka suuren osan todellisuudesta hänen uskonsa pystyy mielekkäällä ja ristiriidattomalla tavalla tunnustamaan ja selittämään.

Kristillisen maailmankatsomuksen oikeaksi oletettu uskon lähtökohta on persoonallisen Jumalan itseilmoitus. Ilmoituksen sanallinen muoto on Raamatussa. Ilmoituksen "lihaksi tullut" muoto on Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan Pojassa. Tämän ns. erityisen ilmoituksen uskotaan olevan luonnollisessa sopusoinnussa koko empiirisen ja eksistentiaalisen todellisuuden kanssa, joka on Jumalan ns. yleistä ilmoitusta.

Kristillisen maailmankatsomuksen valossa aineellinen maailma kaikkine lainalaisuuksineen ja poikkeuksineen on yhtä todellinen kuin hengellinen maailma. Kristillisessä maailmankuvassa kummankin maailman kaikille ilmiöille ja maailmojen väliselle vuorovaikutukselle löytyy selvä paikka. Tietoisuus siitä, että persoonallinen Jumala on luonut kaiken, antaa meille mahdollisuuden olla avoimia kaikille tosiasioille. Kristittyjen ei tarvitse turvautua sensuuriin päästäkseen eroon kiusallisista tosiasioista. Kristillisen kirkon toimiminen em. tavalla on aina osoittautunut turhaan hankituksi häpeäksi.
Uskon kautta ymmärtämistä kutsutaan filosofisella kaanaankieliseksi aprioriseksi ajatteluksi tai deduktiiviseksi päättelyksi. Kristillinen usko ei kuitenkaan jää tähän.

Uskon koska ymmärrän

Usko Jumalan olemassaoloon ja Hänen ilmoitukseensa on ajattelumme lähtökohta. Voimme sanoa, että Hänen kauttaan näemme kaiken. Mutta silti voimme myös sanoa, että kaiken kautta näemme Hänet.

Uskon kautta Jumalan ilmoitukseen ymmärrämme koko empiirisen ja eksistentiaalisen todellisuuden. Koko todellisuus viittaa Jumalan olemassaoloon ja vahvistaa Hänen ilmoituksensa. Näin Jumalan luomakunnan kautta antama yleinen ilmoitus on sopusoinnussa Jumalan erityisen ilmoituksen eli Raamatun kanssa. Raamattu antaa valoa todellisuudelle ja todellisuus antaa painoa Raamatulle. Molemmat ovat saman Jumalan todellista kieltä.

Tätä todellisuuden yksityiskohdista liikkeelle lähtevää ja niistä käsin yleiseen johtopäätökseen tulevaa ajattelua sanotaan, vastakohtana edelliselle, posteprioriseksi ajatteluksi tai induktiiviseksi päättelyksi.

Deduktiivinen ja induktiivinen päättely ovat kuin ajattelun kaksi jalkaa, joista edellinen on ottanut ensimmäisen askeleen ja sen jälkeen molemmat astuvat eteenpäin vuorojalkaa. Uskon kautta ymmärrämme, ymmärryksen kautta uskomme. Mikäli usko ja ymmärrys astuvat eri suuntiin, on seurauksena älyllinen jakomielisyys tai ainakin kivulias spagaatti. Jos usko ja ymmärrys ovat ristiriidassa keskenään, ne ovat kuin jalat, jotka kompastuvat toisiinsa. Jos ne ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa, ne kompastuvat siihen.

Jotta tämä maallikon mielestä hieman hankalan tuntuinen sanavääntely kävisi selvemmäksi, havainnollistan edellä sanottua kahdella yksinkertaisella kaaviokuvalla.

Kuva A:
 
MAAILMANKATSOMUS
(usko, oletus)
 
­
 
Empiiriset ja eksistentiaaliset tosiasiat

Kuva A havainnollistaa sen, miten oikeaksi uskotun maailmankatsomuksellisen ennakko-oletuksen tulee olla sopusoinnussa koko todellisuuden kanssa. Deduktiivisesti päätellen pitäisi olla mahdollista löytää sen avulla selvä paikka kaikille tosiasioille. Jos usko ei riitä valaisemaan koko todellisuutta, niin se on joko väärä tai puutteellinen.

Kuva B:
 
MAAILMANKATSOMUS
(usko, oletus)
 
­­
 
Empiiriset ja eksistentiaaliset tosiasiat

Kuva B, kertoo, että mistä tahansa todellisuuden osa-alueesta ja kaikista yhteensä täytyy olla mahdollista induktiivisen päättelyn kautta tulla siihen todennäköiseen johtopäätökseen, että oikeaksi oletettu maailmankatsomus todella on pätevä. Jos jotkut tosiasiat näyttävät viittaavan aivan toiseen suuntaan, se on joko väärä tai puutteellinen.

Mikäli maailmankatsomus täyttää em. ehdot on se harmonisessa vastaavuussuhteessa todellisuuden kanssa ja täyttää siten toisen ehdotetuista totuuskriteereistä.

Kristillisen maailmankatsomuksen keskeisin ja olennaisin sisältö on tietenkin persoonallisen, kaikkivaltiaan, ja täydellisen hyvän luoja-Jumalan olemassaolo. Ilman Häntä ja Hänen ilmoitustaan ei voi puhua kristillisestä maailmankatsomuksesta. Siksi katsomme seuraavaksi joitakin ns. jumalatodisteita ja niihin kohdistettuja vastaväitteitä. Lopuksi arvioimme näiden todistusten käyttö arvoa kristillisen maailmankatsomuksen rakennusosina.

Kosmologinen todistus

Kosmologiseksi Jumala-todistukseksi sanotaan sellaista induktiivista päättelyä, joka ottaa lähtökohdakseen minkä tahansa luomakunnan osa-alueen ja yrittää siitä käsin todistaa Jumalan olemassaolon.

Kreikkalainen filosofi Platon (n. 427-347 eKr.) oli ensimmäinen tunnettu filosofi, joka yritti tällä tavalla todistaa Jumalan olemassaolon.

Hän otti lähtökohdakseen liikkeen, joka oli kaikille huomioitsijoille kieltämätön tosiasia. Siitä hän pitkän päättelyketjun kautta tuli johtopäätökseen, että on olemassa maailmanhenki, jota ei mikään liikuttanut mutta joka liikutti kaikkia.

Samalla tavalla hän päätteli, että täytyy olla olemassa hyvä ja täydellinen alkumuoto, jonka mukaan kaikki muu hyvä saa muotonsa.

Platon kuitenkin piti ainetta ikuisena ja vaikka jotkut kristilliset teologit myöhemmin pitivät Platonin ajattelua "esikristillisenä", se muistutti enemmän intialaista käsitystä persoonattomasta Brahmanista kuin juutalaiskristillistä käsitystä persoonallisesta luoja-Jumalasta. Silti Platon päätteli oikein pienen osan Jumalan ominaisuuksista; nimittäin sen, Jumala on henki (107) ja että Hän on ikuinen. (108)

Platonin oppilas Aristoteles (n. 384-322 eKr.) kehitti oman versionsa kosmologisesta Jumala-todistuksesta. Hän päätyi myös persoonattomaan liikkumattomaan liikuttajaan.

Kirkkoisä Augustinus (n.354-430 jKr.) lähti siitä, että on olemassa kiistämättömiä ja kumoamattomia totuuksia; esim. että olemme olemassa (täytyy olla olemassa, jotta olemassaolonsa voisi kieltää), että ajattelemme, että 3 + 2 = 5 jne. Augustinus päätteli, että muuttuva ja rajallinen mieli (esim. ihmismieli) ei ole voinut saada aikaan tällaisia kaikille ihmisille yhteisiä totuuksia, joten niiden on täytynyt syntyä rajattomasta ja muuttumattomasta Jumalan mielestä.

Kuuluisimman kosmologisen todistuksen on esittänyt katolinen teologi ja filosofi Tuomas Akvinolainen (1224-1274). Yhtenä viidestä todistuksesta hän esitti, että koska syyn ja seurauksen ketjua ei voida jatkaa ikuisesti taaksepäin (on olemassa joku ensimmäinen syy, muuten mitään seurauksia ei olisi olemassa), täytyy olettaa myös sellainen alkusyy, josta kaikki syy-seuraussuhteet ovat lähteneet. Tätä alkusyytä, jonka takana ei enää ole mitään syytä, täytyy kantaa Jumalaksi.

Juuri tämä on yhteistä kaikille kosmologisille Jumala-todisteille: jos seurauksella on joku ominaisuus, on tämän ominaisuuden alkuperä syyssä. Syy ei voi saada aikaan seurauksessa sellaisia ominaisuuksia, joita sillä ei ole itsessään. Järjettömyyden seurauksena ei voi olla järjellisyyttä, persoonattomuuden seuraus ei voi olla persoonallisuus jne. Yhtä vähän kuin vesi voi virrata lähdettään korkeammalle voi seuraus olla korkeatasoisempi tai monimuotoisempi kuin syy. Humanismin väite, että ihmisen korkeisiin älyllisiin, moraalisiin, esteettisiin, sosiaalisiin ym. ominaisuuksiin löytyy syy jostain matalammasta tai yksinkertaisemmasta, on uskottavuuden venyttämistä katkeamispisteeseen. TV -sarja Kosmoksen suunnittelija ja juontaja Carl Sagan väitti, että ihminen on esimerkki siitä, mitä vetyatomi pystyy tuottamaan kun sille annetaan aikaa 15 miljardia vuotta. Väite vaatii niin paljon sokeaa järjen vastaista uskoa, että vain se jolla on voimakkaat henkilökohtaiset syyt olla uskomatta toisin, voi sellaiseen suostua.

David Hume on arvostellut tätä todistelutapaa sanomalla, ettei se välttämättä todista äärettömän ja kaikkivaltiaan Jumalan olemassaoloa, koska äärellisellä seurauksella (esim. luomakunnalla) ei tarvitse olla kuin vähän sitä suurempi syy. Jos siis Jumala on luomakunnan syy, Hän on kyllä luomakuntaa suurempi mutta ei välttämättä ääretön.

Voimme tietenkin myöntää Humen vastaväitteen olevan muodollisesti oikeutetun. Katsoessamme mikro- ja makrokosmoksen mittasuhteita, joiden rajoja edelleen etsimme ja joiden keskellä oma olemassaolomme häviää niin pieneksi, että sana "mitätön tuntuu vielä liian suurelta”, niin Jumalan, joka on tämän kaiken Luoja, pitäisi kyllä saada filosofi Davidin huudahtamaan kuningas Daavidin lailla: "Kun minä katselen sinun tai vastasi (ilman Palomarin peiliteleskooppia), sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?"(109) Kysymykseen koko kosmoksen alkuperästä palaamme seuraavassa luvussa.

Teleologinen todistus

Teleologinen todistus ottaa lähtökohdakseen kosmoksessa vallitsevan ilmeisen järjestyksen ja tarkoituksenmukaisuuden. (110) Sen perusteella päätellään, että suunnitelmallisuudella täytyy olla suunnittelija.

Kuuluisin teleologinen todistus on William Paleyn (1743-1805) esittämä kellovertaus. Hän sanoo, että jos joku löytää kellon pellolta, niin huolimatta siitä toimiiko se, hän joka tapauksessa päättelee kellon koneiston suunnitelmallisuutta tarkastellessaan, että joku on joskus suunnitellut ja tehnyt kellon. Tähän johtopäätökseen tulisi sellainenkin henkilö, joka ei koskaan aikaisemmin ole nähnyt kelloa eikä sen tarkoitusta.

Sekä mikrokosmos että makrokosmos ovat täynnä paljon monimutkaisempaa suunnitelmallisuutta ja mielekästä toiminnallisuutta kuin kello. Jos siis kellon rakenne edellyttää taitavaa suunnittelijaa ja tekijää, niin koko luomakunta edellyttää Paleyn mukaan äärettömän taitavaa suunnittelijaa ja tekijää. Ranskalainen fyysikko Pierre Lecomte du Nouy aiheutti Suomenkin ammattipiireissä aikamoisen kohun kirjallaan "Human Destiny" (111), jossa hän lähti liikkeelle periaatteessa samasta väitteestä kuin Paley. Hän osoitti, kuinka suurten matemaattisten mahdottomuuksien takana on yritys selittää luonnossa havaittava järjestys sattuman tuotteeksi. Hän sanoi kirjansa lopussa, että materialistit ovat kaikkein suurimpia ihmeisiin uskojia, koska he uskovat ihmeisiin ilman niiden tekijää. "En silti ole niin naiivi, että uskoisin laskelmieni ja todisteluni vakuuttavan materialisteja. Tarpeeksi lujauskoisiin ihmisiin logiikka ei pure ollenkaan. Ne, joilla on irrationaalinen usko kuten materialisteilla on, eivät anna rationaalisten argumenttien vaikuttaa itseensä."

Orgaanisen kemian, farmakologian ja biokemian tohtori A.E. Wilder-Smith, joka vieraili Suomessa keväällä -81, sotki pahasti luonnontieteiden rauhallisia ympyröitä. Hän on kirjassaan "Tunteeko luonnontiede evoluutiota?" (112) osoittanut, kuinka kaiken elämän perustana oleva geneettinen informaatio selvästi edellyttää aineen ulkopuolisen tietolähteen olemassaoloa. Tri Wilder-Smithin mukaan geneettistä kieltä ja sitä kautta välittyvää käsittämättömän monimuotoista informaatiota ei voi ymmärtää "kuolleen" aineen tuotteena. Aine vain "kantaa" sitä tietoa, joka siihen on syötetty. Sattuma pystyy ainoastaan tuhoamaan jo olemassaolevaan informaatiota.

Suunnilleen samat väitteet on esittänyt suomalainen tekniikan tohtori Matti Leisola. (113) Vakavin filosofinen kritiikki tätä Jumala-todistusta vastaan juontaa juurensa taas David Humeen. Hän sanoi, että tämäkään ei riitä todistamaan sellaisen Jumalan olemassaoloa, johon kristityt uskovat. Hänen mukaansa tämä todistusmuoto riittää todistamaan vain rajallisen (koska tuote on rajallinen) ja epätäydellisen (koska tuote on epätäydellinen) tai suorastaan pahan (koska luonnossa on niin paljon julmuutta) Jumalan olemassaolon. Sitäpaitsi, jos kaikella on suunnittelijansa, kuka sitten on suunnitellut Jumalan jne.

Moraalinen todistus (121)

Anglikaaninen moraalifilosofi ja teologi Hasting Rashdall (1858-1924) otti Jumala-todistuksensa lähtökohdaksi sen, että ihmiset kaikkialla ajattelevat moraalisesti. Heidän moraalimittansa saattaa poiketa yksilöstä ja kulttuurista toiseen, mutta kuitenkin ajatus oikeasta ja väärästä näyttää olevan koko ihmiskunnan väistämätöntä perintöä.

Tästä Rashdall päättelee, että on olemassa kaikkia sitova täydellinen moraali, jonka alkuperän täytyy tietenkin olla täydellisessä jumalallisessa persoonassa.

Vuosisatamme monipuolisimpiin kirjailijoihin kuuluva C.S. Lewis (1898-1963) kehitti kirjoituksissaan Rashdallin argumenttia edelleen. Hän väitti mm. että jos universaalista, kaikille yhteistä moraalia ei olisi olemassa, niin moraalisilla erimielisyyksillä ei olisi mitään mieltä, koska kukaan ei voisi olla enemmän oikeassa kuin toinenkaan. Kukaan ei voisi arvostella toisten, esim. natsien moraalia, koska ei olisi mitään ehdotonta mihin verrata.
Kuitenkin me jatkuvasti arvostelemme toistemme moraalisia arvoja tai pyytelemme anteeksi omia moraalisia rikkomuksiamme ikäänkuin meidän olisi käytännössä mahdotonta kieltää ehdottoman eli jumalallisen moraalin olemassaolo.

Bertrand Russel on laatinut terävän vastaväitteen moraalitodistukselle:

  1. Jos on olemassa moraalinen laki, sen alkuperä on Jumalan tahdossa tai sen ulkopuolella.
  2. Jos moraalinen hyvä on vain se, mitä Jumala tahtoo, niin se on luonteeltaan mielivaltaista ja silloin Jumala ei olekaan olemukseltaan hyvä.
  3. Jos hyvän alkuperä ei ole Jumalan tahdossa vaan sen ulkopuolella, silloin Jumalankin täytyy alistua siihen ollakseen hyvä Jumala. Mutta jos Jumalan täytyy alistua johonkin, Hän ei enää olekaan Jumala vaan moraalisesta laista tulee perimmäinen jumaluus.
  4. Siis: joko Jumala ei ole pohjimmiltaan hyvä (koska hyvä määräytyy Hänen mielivaltaisen tahtonsa mukaan) tai sitten Hän ei ole perimmäinen Jumala (koska Hänen täytyy olla alamainen itseään korkeammalle moraaliselle laille).
  5. Kumpikaan vaihtoehto ei kelpaa palvontamme kohteeksi eli täydellisen hyväksi Jumalaksi.
  6. Siispä sellaista Jumalaa ei ole olemassakaan.

Tämä on johdonmukainen päättelysarja, joka olisi pätevä, jos sen lähtökohdat olisivat päteviä. Mutta juuri sitä ne eivät ole.

On totta, että moraalisen lain alkuperä on Jumalan ilmaistussa tahdossa. Jumalan tahdonilmaisu ei kuitenkaan ole mielivaltainen eikä myöskään Hänen ulkopuolellaan olevan moraalisen lain mukainen. Jumalan tahdonilmaisu (niinkuin kenen tahansa persoonan tahdonilmaisu) on Hänen luonteensa ilmaisua. Jumalan tahto on ilmaus Jumalan pyhästä luonteesta, eikä Hän sen vuoksi tahdo mitään sellaista, mikä olisi ristiriidassa Hänen täydellisen hyvän luonteensa kanssa.

Entä mitä sanoa niille, jotka kaikesta näkemästään pahasta vetävät sen johtopäätöksen, että jos Jumala on olemassa, Hänen täytyy olla paha?

Jumalan tuomitseminen pahaksi tai olemassa olemattomaksi pahan tähden edellyttää, että tuomitsija ensin tunnustaa ehdottoman hyvän eli absoluuttisen moraalin, johon verrattuna Jumala ja Hänen tekonsa ovat moraalisesti tuomittuja. Silloin hän luo mielessään uuden Jumalan tuomitun tilalle.

Maailman pahuutta vastaan kapinaan noussut eksistentialistikirjailija Albert Camus (1913-1960) myöntää tämän: "Kun ihminen alistaa Jumalan moraaliselle tuomiolle, hän tappaa Jumalan sydämessään. Mikä sen jälkeen voi antaa meille pohjan moraalille? Jumala kielletään oikeuden nimessä, mutta onko mahdollista ymmärtää oikeutta ilman Jumalaa?"(114)

Yleinen todistus

Ihmisten välisessä kommunikaatiossa sanallinen ilmaisu on kaikkein selvin ja ilmeisin tapa viestittää jotain toiselle persoonalle. Henkilö joka ei suostu ilmaisemaan itseään sanallisesti, jää auttamattomasti etäiseksi, arvoitukselliseksi ja tuntemattomaksi. Moni suomalainen vaimo on kolmenkymmenen avioliittovuoden jälkeen herännyt ihmettelemään: "Kuka tuo television edessä löhöävä kaljamaha oikein on?" Hän pystyisi kyllä tunnistamaan miehensä pimeässä huoneessa pelkän tutun hajunkin perusteella, mutta silti mieltä vaivaa outo muukalaisuuden ja vierauden tunne: "Kun se ei koskaan puhu mitään".

Sanallinen itsensä ilmoittaminen on suoraa kommunikaatiota. Kaikki muu mitä teemme tai jätämme tekemättä, on epäsuoraa ja välillistä kommunikaatiota. Tekemämme työn laatu, kävelytapamme, ruokatottumuksemme, lempivärimme, käsialamme, ilmeemme, eleemme jne. ilmaisevat välillisesti jotain meidän luonteestamme, taipumuksistamme ja kyvyistämme. Mutta vasta sanallinen itseilmaisu luo pohjan kahden persoonan väliseen avoimeen ja suoraan suhteeseen.

Sama pätee Jumalan suhteen. Me voimme päätellä tiettyjä asioita Jumalan olemuksesta Hänen tekojensa pohjalta, koska kaikki mitä Jumala on tehnyt, kertoo Hänestä jotain. Se minkä voimme nähdä kosmoksessa ja ihmisen persoonassa, on välillistä ilmoitusta niiden luojasta. Tätä kutsutaan teologiassa Jumalan yleiseksi ilmoitukseksi. Edellä mainitut jumalatodistukset lähtevät liikkeelle tästä Jumalan sanattomasta ilmoituksesta eli siitä, mitä Jumalasta voidaan päätellä Hänen luomastaan kosmoksesta käsin.

Vaikka yleinen ilmoitus ei yksin riitä henkilökohtaisen Jumala-suhteen luomiseen, niin Paavali kuitenkin vetosi jokaisen ihmisen selvään vastuuseen yleisen ilmoituksen edessä: "Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden, että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä Hänen näkymätön olemuksensa, Hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa ovat, kun niitä Hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa. Koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole Häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltaan turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet." (115)

Paavali puhuu tässä niistä ihmisistä, joilla ei ole tietoa Jumalan sanallisesta ilmoituksesta Raamatussa. Tästä Raamatun tekstistä selviää, että Jumalan ilmoitus luomakunnassa on ja on aina ollut jokaiselle sitä tarkkailevalle ihmiselle selvä ja ilmeinen. Kukaan ei voi viimeisellä tuomiolla sanoa Jumalalle: "Etköhän sinä nyt ole vähän kohtuuton? Mistä ihmeestä minä olisin voinut arvata, että sinä olet olemassa. Eihän sinusta näkynyt merkkiäkään. Olisit nyt edes jollakin tavalla vihjaissut olemassaolostasi! Jos minulla vain olisi ollut tarpeeksi selvä syy uskoa sinun olemassaoloosi, niin varmasi olisin kunnioittanut ja kiittänyt sinua. Mutta ymmärrä nyt, että olemassaolevien todisteiden pohjalta mieleeni ei juolahtanutkaan, että mitään Jumalaa voisi olla olemassa." Jumala ei usko meitä kun sanomme, ettemme voi uskoa Häneen.

Paavali väittää, että jokainen joka kieltää Jumalan yleisen ilmoituksen, tekee sen siksi, ettei se sovi yhteen hänen moraalisten valintojensa kanssa. Ihminen kieltää kaiken sellaisen olemassaolon, jonka edessä ei halua olla vastuussa.

Ne ihmiset, jotka eivät ole kuulleet Jumalan erityisestä todistuksesta eli sanallisesta ilmoituksesta, ovat silti vastuussa yleisen ilmoituksen edessä. Yleisessä ilmoituksessa on erotettavissa ainakin kolme eri muotoa:

Ensiksikin ulkoinen ilmoitus, joka on luettavissa luomakunnan sivuilla. Siitä tehtävästä päätelmistä Paavali puhui edellä käsitellyssä tekstissä. Siihen kuuluvat aikaisemmin käsitellyt kosmologiset ja teleologiset jumalatodistukset.

Toinen yleisen ilmoituksen päämuoto on sisäinen ilmoitus eli kaikille ihmisille yhteinen, vaikkakin muodoltaan ja voimakkuudeltaan vaihteleva omantunnon ilmoitus. Paavali puhuu niistä, jotka eivät ole kuulleet Jumalan kirjoitetusta laista ja toteaa, että he silti "luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötätodistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä."(116) Ihmisten yleismaailmallinen ongelma on, että kukaan ei ole elänyt joutumatta pudottamaan omaa vaikka kuinka matalalle asetettua moraalista rimaansa. Jokainen on rikkonut sen lain, jonka kautta hän arvioi ja tuomitsee lähimmäisensä asennoitumista ja käyttäytymistä.

Kolmas ilmoituksen muoto on perimätieto. Ihmissuvun alkulähteistä on eri rotuihin ja heimoihin kulkeutunut vuosisatojen ja -tuhansien myötä vääristynyt ja monin paikoin kokonaan kadonnut muisto ihmiskunnan alkutapahtumista ja niiden takana olevasta Luoja-Jumalasta, joka oli alussa suorassa sanallisessa yhteydessä luotujensa kanssa.

Kaikki kolme ilmoituksen muotoa ovat tietenkin (samoin kuin Raamattukin) "pimeyden ruhtinaan" hyökkäyksen kohteita. Laittomuuden hengen vaikutuksen kautta hän yrittää tuhota sen lain, jonka Jumala on istuttanut jokaisen sydämeen ja tehdä siten ihmiset kuuroiksi sisäiselle ilmoitukselle.

Eristämällä ihmiset luonnosta hän yrittää tehdä heidät sokeiksi Jumalan ulkoiselle ilmoitukselle. Kaikkein tehokkaimmin tämä tapahtuu kaupungistumisen kautta. Tämän vuosisadan alussa noin 13 % ihmiskunnasta asui kaupungeissa, mutta vuosisatamme loppuun mennessä eli v. 2000 vain noin 13% ihmisistä asuu enää maalla. Saman kehityksen myötä nykyihminen on yhä tarkemmin eristetty historiasta ja sen kautta opittavista asioista. Tai sitten historia on tulkittu uudestaan tavalla, joka karsii pois viimeisetkin perimätiedon kautta säilyneet ilmoituksen rippeet.

Kukaan ajatteleva ihminen ei kuitenkaan ole täysin kaiken ilmoituksen ulottumattomissa. Ilmoituksen muoto ja kirkkaus vaihtelee, mutta kaikki ovat jollain tavalla sen vaikutuspiirissä.

Mitä Jumalasta sitten voidaan tietää yleisen ilmoituksen kautta?

Yleinen ilmoitus viittaa persoonallisen, näkymättömän, äärettömän, kaikkivaltiaan Luoja-Jumalan olemassaoloon, jonka edessä ihminen Hänen luomanansa on vastuussa. Ymmärrys siitä, että ihminen elää erossa Luojastaan ja tarvitsee pelastuksen saavuttaakseen uudestaan Jumala-yhteyden: anteeksiannon syyllisyydestä ja vapautuksen pahuuden voimasta, näyttää myös olevan ihmiskunnan yhteistä tieto perintöä.

Vanhoista kulttuureista ja "primitiivisistä" uskonnoista löytyy perimätietona säilyneenä hämmästyttävän samankaltaisia kertomuksia maailman luomisesta, ihmisen lankeemuksesta, maailmanlaajuisesta tulvakatastrofista 117 ja legendoja kadotetusta Jumala-ilmoituksesta.

Evoluutioteorian mukaan monoteistisen jumalakäsityksen ( = usko yhteen, kaikkivaltiaaseen, persoonalliseen Jumalaan) pitäisi olla uskontojen kehityksen kaikkein uusin ja tuorein tulos. Sitä ei odotettu löytyvän ns. alkukantaisista uskonnoista. Vuosisadan vaihteen antropologit tutkivat alkukantaisten heimojen ja kulttuurien uskonnollisia käsityksiä englantilaisen tutkijan E.B.Tylorin (18321917) kehittämän uskontojen kehitys teorian valossa ja löysivät paljon sellaista, jota pidettiin todisteena uskontojen kehityksestä henkien palvonnan (animismin) kautta monijumalisuuteen (polyteismiin) ja sitten moderniin yksijumalisuuteen (monoteismiin). Tylorin, Spencerin, Huxleyn ym. mukaan uskonnot ovat kehittyneet alemmalta tasolta korkeammalle tasolle siinä missä kaikki muukin.

Vähitellen antropologeille kuitenkin paljastui se, minkä lähetyssaarnaajat olivat tienneet yli sata vuotta: että noin 90 % maailman kansanuskonnoista sisälsi uskon yhteen, kaikkivaltiaaseen, näkymättömään Luoja-Jumalaan. Tämä tosiasia ei kuitenkaan sopinut yhteen evoluutioteorian kanssa ja siksi sitä vähäteltiin tai se jätettiin kokonaan pois ajan oppikirjoista. Etnologi Andrew Lang oli yksi niistä harvoista alan auktoriteeteista, jotka nousivat protestoimaan tätä vääristymää vastaan.

Lopulta saksalainen antropologi ja kielitieteilijä Wilhelm Schmidt (1868-1954) ryhtyi keräämään tutkijoiden löytämiä todisteita "alkukantaisten" heimojen monoteistisista Jumala-käsityksistä. Hänen hämmästyksekseen aineistosta kertyi 4500-sivuinen teossarja(118), ja ainakin tuhat uutta esimerkkiä on paljastunut sen jälkeen. Antropologi Gordon Fraser (1899- ), joka itse on jatkanut Langin ja Schmidtin työtä, kiittää heitä siitä, että he "ovat julkituoneet vastaansanomattomat tosiasiat aikana, jolloin evoluutioteorian ja sen ylipappien vastustaminen merkitsi lähes intellektuaalista itsemurhaa".

Näiden ja monien muiden antropologien mukaan näytti yhä ilmeisemmältä, että uskontojen kehitys onkin ollut täysin päinvastainen, eli alkuperäisestä yleismaailmallisesta monoteismista on vuosituhansien kuluessa kehitytty alaspäin palvomaan useita jumalia, taivaankappaleita, myöhemmin muita luomakunnan voimia, eläimiä, puita yms.

Tämä sopii tietenkin hyvin Raamatun antamaan kuvaan ihmiskunnan historiasta. Siksi se onkin niin vaikea pala nieltäväksi niille, jotka mieluummin näkisivät Raamatunkin pelkkänä ihmiskunnan uskonnollisen kehityksen verrattain tuoreena tuotteena, joka sekin saa vähitellen väistyä uuden "tieteellisen maailmankatsomuksen" tai "kosmisen tietoisuuden" tieltä.

Minkälaisia käsityksiä tästä Luoja-Jumalasta sitten on ollut? Millä nimellä hänet tunnettiin ja millä tavalla häntä palveltiin? Miten hänen seuraajansa eri kulttuureissa ovat suhtautuneet kristinuskon julistamaan Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä sanallisesti ja syntynyt keskuuteemme ihmisenä?

El Elion vai Jahve

Ensimmäinen esimerkkimme yleisen ilmoituksen ja erityisen ilmoituksen kohtaamisesta on otettu juutalaisen historian alkulehdiltä. Jumala ilmoitti itsensä sanallisesti Aabrahamille, kertoi tälle nimensä ja lupasi hänen ja hänen jälkeläistensä kautta tehdä itsensä tunnetuksi kaikille maan kansoille. (119)

Kun Aabraham lähti Jahve-Jumalan kutsusta maastaan ja matkusti Kanaanin maahan sellaisen kansan keskuuteen, joka oli tunnettu julmista epäjumalanpalvelusmenoistaan (niissä uhrattiin tuhansia lapsia ja nuorukaisia), moraalisesta turmeltuneisuudestaan, temppeliprostituutiostaan yms. Hän lähestyi eräässä matkansa vaiheessa kaupunkia, joka oli saanut nimensä kaanaankielisestä rauhaa tarkoittavasta salem-sanasta.(120) Mutta vielä yllätyksellisempi oli Saalemin hallitsijan kohtaaminen. Kuninkaan nimi, Melkisedek, muodostui kahdesta kaanaankielisestä sanasta: melki (= kuningas) ja zadok (= vanhurskaus, oikeudenmukaisuus). Miten oli mahdollista, että turmeltuneen Sodoman ja Gomorran naapurissa oli rauhan kaupunki, jonka kuningas oli vanhurskauden palvelija? Seuraavaksi Raamattu sanoo, että Melkisedek oli El Elyonin pappi. 'El Elyon' on myös kaanaankieltä ja tarkoittaa yksinkertaisesti korkeinta Jumalaa. Kun Melkisedek siunaa Aabrahamia El Elyonin nimessä, tämä ei lähde korjaamaan Melkisedekiä vaan vahvistaa vastauksellaan ja kymmenysten antamisella sen, että El Elyon on sama Jumala, jonka Aabraham on oppinut tuntemaan Jahve-nimellä. Sodoman kuninkailta hän ei suostunut vastaanottamaan heidän tarjoamiaan lahjoja, mutta Melkisedekin lahjat hän otti vastaan merkiksi siitä, että he palvelivat samaa Jumalaa.(122)

Vaikka Melkisedekin "kaikkein korkeimman Jumalan" tuntemus perustui ilmeisesti vain yleiseen ilmoitukseen, kun taas Aabrahamin Jumala-tuntemus perustui erityiseen sanalliseen itseilmoitukseen, niin molemmat ymmärsivät kohdatessaan olevansa saman Luoja-Jumalan seuraajia.

Vuosisatojen ja -tuhansien kuluessa on muisto tästä alunperin yleisesti tunnetusta kaikkivaltiaasta Luoja-Jumalasta vääristynyt monin paikoin tai jäänyt miltei unohduksiin. Hänestä on tullut "tuntematon Jumala", johon ei enää ole yhteyttä ja jonka tilalle on tullut kirjava joukko epäjumalia. Epäjumalien määrä kasvaa koko ajan, koska tarvitaan äärettömästi rajallisia jumalia täyttämään äärettömän Jumalan paikka.

Tuntematon Jumala

Paavali siteeraa kirjeessään kreetalaista seurakuntaa paimentavalle Tiitukselle (123) erästä kreetalaista Epimenides-nimistä miestä ja kutsuu tätä kreetalaisten profeetaksi. Platon tunsi saman Epimenideen ja kutsuu häntä "Laki"-kirjassaan innoitetuksi mieheksi, joka auttoi ihmiskuntaa löytämään uudestaan jotain siitä, mikä katosi "Suuren vedenpaisumuksen" aikoihin. Kuka tämä mies oli?

Kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan Epimenides (124) oli se mies, jonka ateenalaiset hädissään hakivat avuksensa pitkän merimatkan takaa, kun kaupungissa raivosi rutto, jota ei pysäyttänyt mikään uhri kaupungin sadoille eri jumalille. Epimenides selitti ateenalaisille, että heidän olisi nöyrästi tunnustettava, että on olemassa kaikkivaltias hyvä Jumala, joka ei ole samaistettavissa yhteenkään heidän epäjumalankuvistaan ja jonka nimeä he eivät tunteneet. Tältä Jumalalta heidän olisi pyydettävä apua.

Osoittaakseen voimansa tämä Jumala tulisi itse valitsemaan itselleen uhrin. Epimenides kutsui aamunkoitteessa kansan kokoon Mars-kukkulan juurelle ja pyysi paimenia laskemaan nälkäisen lammaslauman vihreälle ruohikolle. Ne lampaat, jotka nälästään huolimatta laskeutuisivat makuulle, olisivat Jumalan valitsemia uhrilampaita. Kun joukko terveitä valiolampaita oli laskeutunut levolle, Epimenides käski pystyttää alttarit niiden uhraamiseksi. Alttarikiviin hakattiin nimi "agnosto theo" - tuntemattomalle jumalalle. Ja rutto väistyi kaupungista.

Kun Paavali yli kuusisataa vuotta myöhemmin tuli Ateenaan, "hänen henkensä kiivastui kun hän näki, että kaupunki oli täynnä epäjumalankuvia" (125). Vaeltaessaan Mars-kukkulalla hän näki jotakin, joka sai hänen sydämensä syttymään. Se antoi hänelle avaimet ateenalaisten lähestymiseen: "Kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu "Tuntemattomalle Jumalalle" (agnosto theo).(151) Paavali tiesi Epimenideksen ja tunsi ilmeisesti myös alttarin historiallisen taustan, koska uskalsi sanoa: "mitä te siis tuntemattanne palvelette sen minä teille ilmoitan." (126) Paavali otti lähtökohdakseen sen pienen rippeen yleistä ilmoitusta, jota vielä jossain määrin kunnioitettiin, ja antoi sille selvän sisällön. Hän liitti sen Jumalan sanalliseen ilmoitukseen ja "lihaksi tulleeseen sanaan", Kristukseen.

Paavali jatkaa sanomalla, että Jumala on säätänyt ihmiskunnalle "määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla Hänet löytää - Hänet joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä, sillä Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme.”(127)

Vaikka ilmoitus jättääkin Jumalan etäiseksi ja henkilökohtaiseksi tuntemattomaksi, sen vastaanottaminen tekee kuitenkin ihmisen avoimemmaksi Jumalan erityiselle ilmoitukselle. Vastaavasti sen kieltäminen johtaa yhä synkempään pimeyteen. Se tapa, jolla ihminen ottaa vastaan yleisen ilmoituksen Jumalasta, on omiaan pehmentämään tai kovettamaan hänen sydämensä maaperää. Kun sitten hyvä sanoma Jumalan tarjoamasta pelastuksesta Jeesuksessa Kristuksessa julistetaan, on se kuin siemen, joka lankeaa hyvin tai huonosti valmistettuun maaperään.

Jumala, joka on valmistanut evankeliumin maailmalle, on myös valmistanut maailman evankeliumille. Mutta Hän on antanut kaikille ihmisille vapauden torjua niin valmistavan kuin lopullisenkin ilmoituksen.

Kadotetun Jumalan odottajat

Lähetyshistoriassa on useita esimerkkejä kansoista, jotka hämmästyttävällä tavalla ovat olleet valmiita vastaanottamaan evankeliumin.

Vuonna 1867 norjalainen lähetystyöntekijä Lars Skrefsrud ja hänen tanskalainen kollegansa löysivät Intiasta 2,5-miljoonaisen Santal-nimisen kansan alueelta, joka sijaitsi Kalkutasta pohjoiseen.

Opittuaan santalien kielen he aloittivat julistustyönsä ja suorastaan häkeltyivät siitä vastaanotosta, jonka heidän sanomansa sai. Vaikka santalit harjoittivat spiritismiä ja palvoivat aurinkoa, heillä oli silti perimätieto Thakur Jiu-nimisestä Jumalasta (nimi merkitsee: "aito Jumala"), joka alussa loi maan ja taivaan sekä miehen ja naisen nimiltään Haram ja Ayo. Nämä lankesivat pian pois luojansa tahdosta. Myöhemmin Thakur Jiu hukutti kaikki Haramin ja Ayon jälkeläiset lukuun ottamatta yhtä pyhää pariskuntaa, jonka jälkeläisiä alkuperäiset santalit sanoivat olevansa.

Eräässä koko kansaa koetelleessa vaikeudessa santalit olivat lupautuneet palvelemaan niitä henkiä, jotka silloin auttoivat heitä. Nyt kun nämä pohjoismaalaiset lähetystyöntekijät kertoivat heille Kristuksesta, he pitivät sitä todisteena siitä, että Thakur Jiu, ainoa aito ja oikea Jumala, ei sittenkään ollut hylännyt heitä. Näiden kahden lähetin työn kautta noin 85.000 santalia otti vastaan pelastussanoman siltä Jumalalta, johon heidän esi-isänsä jo vuosituhansia sitten olivat uskoneet mutta johon he surukseen olivat kadottaneet yhteyden.

Toinen esimerkkimme kansasta, jolla oli muisto kadotetusta Jumala-yhteydestä, on Etiopiassa elävä Gedeo-kansa. Sen kaikkia heimoja yhdisti usko hyvään, kaikkivaltiaaseen Luoja-Jumalaan nimeltä Magano. He eivät kuitenkaan rukoilleet Maganoa, koska he olivat kadottaneet yhteyden tähän vaan keskittyivät uskonnollisissa menoissaan kokonaan pahan hengen, Sheitanin, lepyttämiseen.

Vuonna 1940 eräs Gedeo-kansan kuninkaallisen suvun mies Warrasa sai ilmestyksen Maganolta. Siinä hänelle näytettiin kaksi valkoihoista miestä erään tietyn sykamorepuun alla lähellä Dilla-nimistä kaupunkia. Sitten mies kuuli äänen, joka sanoi, että , ”nämä miehet tuovat teille sanoman Maganolta, Jumalalta, jota te etsitte." Kahdeksan vuotta myöhemmin kanadalaiset lähetystyöntekijät Albert Brant ja Glen Cain etsivät suojaa paahtavalta auringolta juuri sen puun alta, jonka Warrasa oli ilmestyksessä nähnyt. Kolme vuosikymmentä myöhemmin Warrasa oli yksi niistä kymmenistätuhansista gedeolaisista, jotka olivat ottaneet vastaan kauan kaivatun sanoman ja löytäneet vuosituhansia sitten kadotetun Jumala-yhteyden.

Vastaavanlaisia kertomuksia on satoja. Muutamista niistä on tehty kirjoja. Suomeksi löytyy erityisen mielenkiintoinen ja dramaattinen kertomus nuoresta Bruce Olsonista, joka ensimmäisenä valkoisena sai yhteyden Etelä-Amerikassa asuviin motiloni-intiaaneihin.(128) Ymmärrettyään vihdoin heidän perimätietona kulkeneen kertomuksensa petoksen vuoksi kadotetusta Jumala-yhteydestä, hän sai olla johdattamassa heitä takaisin Luojansa yhteyteen.

Eräs kaikkein hämmästyttävimpiä esimerkkejä kansasta, joka on aktiivisesti odottanut sanomaa kadotetun Jumala-yhteyden palautumista, löytyy Burmasta ja sen ympäristöstä. Ensimmäinen kirjallinen raportti(129) burmalaisesta 800.000-henkisestä Karen-heimosta on peräisin vuodelta 1795. Heimo oli sitkeästi vastustanut buddhalaisten käännytysyrityksiä vuosisatojen ajan, koska he uskoivat ikuiseen, kaikkivaltiaaseen, hyvään Y'wa-Jumalaan, joka on luonut kaiken mikä on olemassa.

Heillä oli perimätietona säilynyt syntiinlankeemuskertomus, joka oli miltei täysin identtinen Raamatun alkukertomuksen kanssa. Nyt heidän ainoa toivonsa oli sitkeässä uskossa, että jonakin päivänä heidän luokseen tulisi mies mukanaan kadonnut kirja, jossa kerrottaisiin heille, miten rakentaa uudestaan suhde Y'waan. Mutta karenilaiset eivät olleet yksin. Heidän ympärillään asui useita eri kansoja ja heimoja, joiden yhteinen väkiluku ylitti kaksi miljoonaa. He kaikki uskoivat Luoja-Jumalaan ja odottivat samaa kadonnutta kirjaa.(130).

Burman pohjoisosissa asui Kachim-kansa, joka odotti kirjaa Hpan Wa Ningsangilta (Se kirkas, joka luo), jota kutsuttiin myös Che Wa Ninchangiksi (Hän joka tietää).

Lähellä Laosin rajaa eli Lehu-kansa, joka kantoi ranteissaan renkaita. Renkaat symbolisoivat sitä orjuutta, johon kansa oli joutunut sen jälkeen kun heidän esi-isänsä olivat kadottaneet Gui'Shan (= kaiken luoja) ilmoituksen. Hekin odottivat, että joku toisi heille takaisin tämän ilmoituksen.

Heidän naapurinaan asui Wa-pääkallometsästäjien heimo. Näiden keskuudessa nousi viimeksi 1880-luvulla Pu-Chan-niminen profeetta, joka nuhteli heimoa pääkallojen metsästämisestä ja henkien palvonnasta. Heidän elämäänsä voisi estää Luoja-Jumalaa, Siyehiä, palauttamasta heille heidän odottamaansa kadotettua kirjaa.

Thaimaan ja Burman rajalla eli Kui-heimo, jonka tapana oli rakentaa talonsa yhteyteen tyhjä huone. Se oli varattu odotetulle Jumalan lähettiläälle, jolla olisi mukanaan Jumalasta kertova kirja.

Kiinan rajan sisäpuolella asui Lisu-vuoristoheimo. Heidän kielessään ei ollut edes aakkosia, mutta silti he uskoivat eräänä päivänä saavansa omalla kielellään kirjoitetun Jumalasta kertovan kirjan.

Parimiljoonainen vastaanottokomitea oli ammoisista ajoista asti odottanut ilosanoman tuojaa. Tämä antaisi heille tarkan ilmoituksen Jumalasta, jonka olemassaolo oli kaikille itsestään selvä, mutta johon kenelläkään ei ollut henkilökohtaista suhdetta. Vasta vuonna 1817 saapui ensimmäinen kadotetun kirjan tuoja, amerikkalainen baptistisaarnaaja Adoniram Judson, Rangonin satamaan Burmaan. Kun hän oli saanut Raamatun käännettyä burmankielelle ja kun eräs Ko-Thah-Byu-niminen karen-heimolainen rosvo ymmärsi, että tämä oli se kauan kaivattu kirja, alkoi miltei uskomaton luku lähetyksen historiassa. Jokainen edellä mainituista kansasta ja heimosta sai kadotetun Jumala-ilmoituksen omalla kielellään. Muutamassa vuosikymmenessä sadat tuhannet ottivat sen vastaan juuri sinä kirjana, jota he olivat odottaneet jo vuosituhansien ajan. Buddhalaiset ihmettelivät, miten muutama kristitty pystyi niin lyhyessä ajassa saamaan aikaan sen, mitä he itse olivat turhaan yrittäneet vuosisatoja. Kaikkein ihmeellisimmällä tavalla kadotettu kirja saavutti pelätyn Wa-heimon. Eräänä aamuna heimoa sen julmista tavoista nuhdellut mies, Pu Chan, satuloi pienen ponihevosen ja käski kahden miehen seurata sitä, koska nyt "on Siyehin kirjaa tuova mies tullut lähelle". Poni kulki yli kahdensadan kilometrin matkan Kengtungin kaupunkiin ja johdatti siellä miehet tyhjän kaivon äärelle. Kaivon pohjalla oli lapiohommissa William Marcus Young, joka oli jo täysin työllistetty opettaessaan kristinuskon alkeita innokkaille Lahu-heimolaisille.

Sama Jumala, joka tähden avulla johdatti itämaiset tietäjät Jeesuksen syntymäpaikalle, käytti ponia 'johdattamaan pääkallometsästäjäheimon Jeesuksen lähettilään luo.

Tämä ymmärrys korkeimman Luoja-Jumalan olemassaolosta sekä muisto kadotetusta yhteydestä Häneen elää myös Afrikan kansojen keskuudessa. Ashanti-sananlasku sanoo: "Ei kukaan opeta lapselle korkeimman olemassaoloa", koska se on heillekin itsestäänselvä asia. Afrikkalaisen ajattelutavan tutkija John Mbiti sanoo: "Monet myöntävät avoimesti, etteivät he tiedä millainen Jumala on ja että heillä ei ole sanojansa. Jotkut jopa sanovat, että Jumalan nimi on tuntematon, ja he käyttävät Hänestä sellaisia nimityksiä kuin Lunda (=Tuntematon Jumala), Ngombe (= Selittämätön) tai Maasai (=Tuntemattomuus)." (131)

Teol.tri. Raimo Harjula on tutkinut Itä-Afrikan eri heimojen, erityisesti Meru-heimon, jumalakäsityksiä ja todennut, että usko yhteen, kaikkivaltiaaseen, kaikkialla läsnäolevaan, hyvään ja oikeudenmukaiseen Luoja-Jumalaan on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.(132)

Tohtori Harjula jättää kuitenkin avoimeksi perimätiedon merkityksen, koska sitä ei voida kirjallisten dokumenttien avulla todistaa. Hän pitää todennäköisempänä, että myyteissä yleisesti esiintyvä tietoisuus kadotetusta Jumala-yhteydestä on heijastusta jokaisen ihmisen "sydämen todistuksesta" ja että Jumalan ominaisuudet on päätelty luonnossa nähtävän yleisen ilmoituksen kautta.

Myös ensimmäiset intialaiset olivat yhden persoonallisen Jumalan palvojia ja uhrasivat hänelle eläinuhreja samalla yksinkertaisuudella kuin Aabraham.133 Sama monoteistinen käsitys löytyy Kiinan ikivanhan kulttuurin alkujuurista v. 2600 eKr. Kiinalaisten alkuperäinen Jumala oli Shang Ti ( = Taivaan valtias). Koreassa Häntä kutsuttiin nimellä Hananim (= Se Suuri). Vasta pari vuosituhatta myöhemmin Kiinan kulttuuriin syntyi konfutselaisuus, taolaisuus ja buddhismi.

Toisella puolella maapalloa eli kukoistuskauttaan Inkakulttuuri 1400-luvulla. Heidän suurin kuninkaansa Pachacuti (hallitsi vuosina 1438-1471)(134) alkoi kuitenkin epäillä heidän palvelemansa auringonjumalan Intin jumaluutta. Voisiko Inti, joka teki vuodesta toiseen saman liikeradan ja joka ei pystynyt estämään edes pilviä peittämästä valoaan todella olla Luoja-Jumala. Vai olisiko sittenkin niin, että sekin oli vielä korkeamman Jumalan luoma? Pachacuti muisti, että hänen isänsä Hatun Tupac sanoi kerran saaneensa näyn, jossa todellinen Luoja-Jumala Viracocha muistutti häntä olemassaolostaan. Tutkittuaan menneisyyttä kuningas huomasi, että hänen kansansa oli ammoisista ajoista asti uskonut Viracochaan, näkymättömään, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jota kukaan ei ollut luonut. Tämän seurauksena kuningas kutsui koko papiston kokoukseen, jossa päätettiin perimätiedon ja havaintoihin perustuvien johtopäätösten nojalla luopua auringon palvomisesta korkeimpana jumalana.

B.C. Brundage (135) kutsuu tätä käänteentekevää pappeinkokousta Coricanchan kirkolliskokoukseksi. Yleinen ilmoitus oli puhunut ja kansan valtiaat kuuntelivat. Paavali sanoi: "Menneitten sukupolvien aikoina Hän (Jumala) on sallinut kaikkien pakanain vaeltaa omia teitänsä ja kuitenkaan Hän ei ole ollut antamatta todistusta itsestään..... (136) Jumalan yleinen todistus oli ilmeinen myös Inka-kulttuurin keskuudessa.

Inkatkin panivat toivonsa epämääräiseen profetiaan sanansaattajasta, joka tulisi merten takaa tuomaan heille tarkemman ilmoituksen kaikkein korkeimmasta Jumalasta. Mutta tämä profetia petti, sillä ilosanoman tuojien sijaan tulivatkin Jumalan nimissä esiintyvät maan valtaajat ja ryöstäjät - Pizarro ja hänen kullanhimoinen armeijansa, joka tuhosi nopeasti koko Inka-kulttuurin. Jo ennen Pizarroa Hernando Cortez käytti säälimättömästi hyväkseen vastaavanlaisia odotuksia azteekkien keskuudessa ja raiskasi heidän maansa.

Kuinka erilaiselta näyttäisikään Etelä-Amerikan historia, jos azteekeille ja inkoille olisi ensin annettu selvä ilmoitus siitä Jumalasta, jota he olivat odottaneet ehkä kansallisen olemassaolonsa alusta asti. Silloin he eivät olisi vastaanottaneet petollisia valloittajia Jumalan lähettiläinä.

Miksi näin kuitenkin tapahtui? Oliko Euroopassa joku laiminlyönyt jumalallisen lähetyskutsun? Jos oli, niin kenen on vastuu? Mitä tapahtuu niille, jotka eivät koskaan ole saaneet kuulla sanomaa Jumalasta, joka itse on sovittanut meidän syntimme ja avannut tien uuteen yhteyteen Itsensä kanssa? Tuomitaanko heidät sellaisen sanoman hylkäämisestä, jota he eivät ole koskaan kuulleetkaan?

Entä ne jotka eivät ole kuulleet?

Jeesus sanoi: "Minä olen tie, totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani."(137) Jeesuksen sovitustyö on ainoa tarjolla oleva mahdollisuus syntien anteeksisaamiseen ja ikuiseen Jumala-yhteyteen. Suurimman kysymyksemme ei pitäisi olla se, miksi on olemassa vain yksi pelastuksen tie vaan se, miksi on olemassa yhtään pelastuksen tietä.

Mutta mitä tapahtuu niille, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia? Tämä hyvin yleinen kysymys heijastaa usein ihmisen tapaa pitää itseään oikeamielisempänä ja ihmiskuntaa rakastavampaa kuin Jumalaa - ikäänkuin me todella välittäisimme enemmän ihmisten pelastumisesta kuin Jumala. Joka tapauksessa se on tärkeä kysymys, joka vaatii vastauksen.

Raamatussa on useita vaikeasti ymmärrettäviä asioita. Jotkut asiat uskoo ymmärtävänsä oikein, mutta on myös paljon sellaisia asioita, joita ei millään voi ymmärtää väärin. Yksi niistä on Jumalan hyvä tahto kaikkia ihmisiä kohtaan. Hän ei ole valmistanut helvettiä ihmistä varten vaan Saatanaa ja hänen enkeleitään varten.(138) Hän tahtoo kaikkien ihmisten pelastusta.(139) Toinen niistä on Jumalan oikeamielisyys.(140) "Hän on säätänyt päivän, jona Hän on tuomitseva maanpiirin vanhurskaudessa."(141)

Yhtä oikeamielisyyden perusperiaatteista voidaan kutsua kolmen V:n periaatteeksi. Sen mukaan vanhurskas tuomio pitää aina tasapainossa valon, vapauden ja vastuun. Valolla tarkoitan ymmärrystä Jumalasta ja Hänen tahdostaan; vapaus on mahdollisuus tehdä tuon tahdon mukaisia valintoja; vastuu tulee velvollisuudesta elää valon ja vapauden mukaisesti. Vastuu ei voi koskaan olla pienempi eikä suurempi kuin valo ja vapaus. Ne jotka eivät ole nähneet evankeliumin valoa, eivät ole vastuussa sen hylkäämisestä. Eli: jos ei ole Jeesuksesta koskaan kuullut mitään, ei ole vastuussa siitä, että torjuu Hänet. Mutta niistä, jotka ovat nähneet evankeliumin valon ja silti torjuneet sen, sanotaan: "Parempi olisi heille ollut, etteivät olisi tulleet tuntemaan vanhurskauden tietä, kuin että sen tunnettuaan kääntyvät pois heille annetusta pyhästä käskystä." 142 "Sillä jokaiselta, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan; ja jolle on paljon uskottu, siltä myös enemmän kysytään." (143) Vastuu siis kasvaa valon myötä.

Ne jotka torjuvat evankeliumin, hylkäävät selvästi ilmoitetun Jumalan Pojan, Jeesuksen. Mutta eikö maailma tiennyt mitään Jumalasta ennen Jeesuksen ilmestymistä? Tämän kappaleen alussa totesimme Paavalin sanoin, että taivaallisen Isän jumaluus on kaikkien kansojen keskuudessa ollut ilmeistä luomisesta asti. Daavid sanoi luonnon yleisestä ilmoituksesta että "Se ei ole (sellaista) puhetta, se ei ole (sellaista) kieltä, jonka ääni ei kuuluisi".(144) Se on niin selvästi kuuluvaa ja näkyvää, että ne jotka sen valon hylkäävät, "eivät voi millään itseänsä puolustaa". Daavid sanoo myös, että "jumalattomat peräytyvät tuonelaan, kaikki pakanat jotka unhottavat Jumalan" .(145) Vain sellaisen voi unohtaa minkä on joskus tuntenut ja muistanut. Ne jotka ovat ymmärtäneet jotain Jumalasta yleisen ilmoituksen perusteella ja olleet sille välinpitämättömiä, ovat hylänneet luonnossa ilmoitetun Jumalan. Ne jotka ovat ymmärtäneet sanoman ihmiseksi tulleesta Jumalasta, Kristuksesta, ja kääntäneet sille selkänsä, ovat hylänneet vielä selvemmin Jumalan sanoman. Edellä mainitut esimerkit yhdessä monen raamatullisen esimerkin kanssa viittaavat siihen, että evankeliumin ulottumattomissa on aina ollut niitäkin, jotka ovat vastaanottaneet sen valon, joka on ollut tarjolla.

Kun Jumala oli patistanut ennakkoluuloisen Pietarin hurskaan ja Jumalaa pelkääväisen upseerin Korneliuksen kotiin viemään sanomaa Jumalasta, jota tämä palveli ainakin osittain tuntemattomana Jumalana, joutui Pietarikin hämmästyksekseen toteamaan: "Nyt minä totisesti käsitän, ettei Jumala katso henkilöön, vaan että jokaisessa kansassa se, joka Häntä pelkää ja tekee vanhurskautta, on Hänelle otollinen." (146) Tämä ei merkitse sitä, että pelastus löytyisi ohi Jeesuksen, vaan sitä että Jumala armossaan lukee Jeesuksen sovituskuoleman kaikkien niiden hyväksi, jotka panevat toivonsa Jumalan armoon. Näin oli Vanhan Testamentin ihmisten kanssa, ja näin on ilmeisesti kaikkien niiden kanssa, jotka ennen Jeesuksen sovitustyötä tai sen jälkeen ovat myöntäneet syyllisyytensä pyhän Luoja-Jumalan edessä ja pyytäneet Häneltä armoa.

Jumala kuvataan sellaiseksi, joka antaa lisää valoa niille, jotka ottavat vastaan vaikka kuinka pienenkin jo annetun valon. "Sillä sen, joka Jumalan tykö tulee, täytyy uskoa, että Jumala on ja että Hän palkitsee ne, jotka Häntä etsivät." (147) "Sillä Herra tutkii kaikki sydämet ja ymmärtää kaikki ajatukset ja aivoitukset. Jos Häntä etsit, niin sinä löydät Hänet, mutta jos luovut Hänestä, niin Hän hylkää sinut iankaikkisesti." (148) Raamattu mainitsee esimerkkeinä tällaisista etsijöistä mm. portto Raahabin (l49), syyrialaisen Naamanin (l50) ja Etiopian kuningattaren Kandaken hoviherran(151).

Sellainen ympäristö, josta valo on täysin torjuttu ja jossa moraalinen pimeys on käynyt niin suureksi, että uudella kasvavalla sukupolvella ei ole mitään mahdollisuutta nähdä sitä ja valita sen mukaisesti, joutuu Nooan aikalaisten ja Sodoman ja Gomorran lailla Jumalan täydellisen tuhotuomion alle. Tällöin tuomio ilmaisee myös armoa tulevia sukupolvia kohtaan niitä kohtaan, jotka muuten joutuisivat kasvamaan ympäristössä, jossa moraalinen valo on täysin kuollut ja pahuuden vaikutus tullut ohjelmoivaksi tekijäksi. Näin oli vähällä käydä myös Niiniven kaupungissa. Mutta kaupunkilaiset tekivät parannuksen, pyysivät Jumalalta armoa ja Jumala armahti heitä.(152)

Vaikka Raamatussa mainitaan muutama poikkeuksia ja vaikka aikaisemmin mainituista kansoista löytyisi sellaisia lisääkin, profeetat kuitenkin kuvaavat ihmiskuntaa kokonaisuudessaan pimeydessä vaeltavaksi ja pimeyttä rakastavaksi joukoksi (153), joka tarvitsee julistettua Jumalan sanaa voidakseen pelastua. Ihmiskunta ei juokse pakenevan totuuden perässä, vaan totuus juoksee sitä pakenevan ihmiskunnan perässä.

Pelastava usko tulee vain pelastuksen sanan kuulemisesta, "mutta kuinka he voivat kuulla ellei ole julistajaa?"(154) Jumalaa on arvosteltu myös siitä, että Hän on jättänyt julistustehtävän kokonaan ihmisille. Miksei Hän voinut kirjoittaa asiaansa tulikirjaimin taivaalle, tai miksei Hän anna enkeleille edes osavastuuta pelastussanoman viemiseksi maailman ääriin? Näyttää siltä, että Jumala pitää erittäin tärkeänä, että Sana tulee nimenomaan lihaksi kaikkien kansojen keskuudessa eikä vain yliluonnolliseksi ilmestykseksi tai pyhäksi kirjaksi. Siellä missä enkelit ovat olleet mukana kuvioissa, he ovat vain valmistaneet tietä niille ihmisille, jotka ovat antautuneet elämään todeksi Jumalan ilmoitusta ja julistamaan sitä muille.

Jos yksikin seurakunta olisi syntynyt enkelten julistuksen kautta, se välittömästi erottautuisi niistä seurakunnista, jotka ovat syntyneet "vain" inhimillisen julistuksen seurauksena. Enkeli-ilmestystäkin suurempi ja vaikuttavampi ihme on se työ, mitä Jumalan Sana Pyhän Hengen kautta saa aikaan aivan tavallisessa ihmisessä.

Jos siis todella välität siitä miten niiden käy, jotka eivät ole kuulleet Jumalan erityistä ilmoitusta, niin älä jää toimettomaksi. Sinä olet kuullut pelastuksen sanan. Jos huolehdit niistä, jotka ovat sanoman ulkopuolella, niin epäjohdonmukaisin asia minkä voit tehdä, on itse jäädä sen ulkopuolelle. Ota se vastaan ja astu itse kantamaan sitä lähetysvastuuta, jonka Jumala on omilleen antanut. "Ja tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille, ja sitten tulee loppu."(155)

Sekä tuomio että pelastus perustuvat siihen, mitä on kuultu eikä siihen, mitä ei ole kuultu. Tuomion ankaruus perustuu siihen, kuinka selvästi kuultua ja ymmärrettyä Jumalan tahtoa on rikottu. Pelastus taas riippuu siitä, uskommeko ja vastaanotammeko sanoman armosta ja anteeksiannosta. Kaikilla on oikeus tulla oikeudenmukaisesti tuomituiksi, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia itselleen armahdusta. Jos joku jää vaille armoa, hän ei kärsi vääryyttä vaan saa oikeudenmukaisen tuomion. Armosta pelastuminen on siis oikeudenmukaisesta tuomiosta vapautumista.

Jokainen on yleisenä ilmoituksena kuullut tarpeeksi tullakseen sen perusteella oikeudenmukaisesti tuomituksi, mutta kaikki eivät ole kuulleet tarpeeksi (= ilosanomaa Jeesuksen sovitustyöstä) tullakseen sen perusteella armosta pelastetuksi.

Historian todistus

Brittiläinen filosofian professori Anthony Flew (1923- ) esitti v. 1950 lyhyessä artikkelissaan(156) kristityille kysymyksen: "Mitä pitäisi tapahtua tai mitä olisi pitänyt t tapahtua, jotta voisit perustellusti lakata uskomasta Jumalan rakkauteen tai Hänen olemassaoloonsa?”

Tämä on päinvastaisena sama kysymys kuin se, joka aikaisemmin mainitussa esimerkissä esitettiin marxilaisille ja joka silloin jäi vastausta paitsi. Kysymyksen takana on ns. falsifikaatioperiaate. Sen mukaan väitettä, jota ei voida periaatteessa todistaa vääräksi, ei myöskään voida todistaa oikeaksi eli verifioida. Se täytyy vain uskoa tai jättää uskomatta ilman perusteluja.

Joku voisi esimerkiksi väittää, että Jumala istuu punaisella planeetalla tasan kahden valovuoden päässä siitä, mitä voimme nähdä vahvimmalla teleskoopillamme. Meille kerrottaisiin, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä ja seuraa heidän elämäänsä koko ajan. Hän on luvannut, että Hän tulisi hetkeä ennen lopullista ydinkatastrofia pelastamaan omalle planeetalleen kaikki ne, jotka uskovat häneen. Tällaisen evankeliumin uskominen vaatisi sokeaa uskoa, sillä meillä ei olisi mitään näyttöä sellaisen jumalan olemassaolosta (aina kun teleskoopit vahvistuvat hän siirtää asuinsijansa juuri niiden kantomatkan ulottumattomiin). Toisaalta meillä ei ole mitään tapaa todistaa, että sellaista jumalaa ei ole olemassa. Jos joku haluaa tällaisesta uskosta pitää kiinni, sille ei mahda mitään, koska kukaan ei pysty esittämään vastatodisteita (paitsi ydinkatastrofin jälkeen tietenkin, mutta sittenhän täällä ei enää kukaan todistele mitään). Palatkaamme Anthony Flewin heittämään haasteeseen. Onko kristillinen sanoma edellisen kaltainen myytti tai satu, jota ei voi todistaa vääräksi eikä oikeaksi? Flew vaatii meitä esittämään sellaisia mahdollisia tapahtumia menneisyydessä, jotka voisivat todistaa uskomme vääräksi. Tähän vastaamme, että kristillinen usko on niin historian tapahtumiin ankkuroitu usko, että vain koko historian eli jo tapahtuneen täydellinen eliminointi, tyhjäksi tekeminen, voisi viedä pohjan kristinuskolta.

Jotta kristinuskosta tulisi pätemätön, luominen on ensimmäinen päätapahtuma, joka pitäisi saada tapahtumattomaksi. Eksistentialistifilosofi Sartre sanoi lainaten Heideggeriä että suurin filosofinen ongelma on se, että ylipäänsä jotain on olemassa. Jos mitään ei olisi olemassa tai jos kaikki olisi pelkkää kaaosta, en uskoisi persoonallisen Luoja-Jumalan olemassaoloon (enhän minä silloin olisi sitä epäilemässäkään). Jos Jumala ei olisi ilmoittanut itseään Israelin kansan historiassa, jos Hän ei olisi puuttunut yliluonnollisella tavalla sen kohtaloon, jos Hän ei olisi useita vuosisatoja aikaisemmin ilmoittanut etukäteen Lunastaja-Messiaan syntymistä, jos Hän ei olisi ennustetulla tavalla syntynyt, elänyt, kuollut ja ylösnoussut todellisessa historiassa - ja jos kaikki tämä saadaan tapahtumattomaksi, silloin olen valmis luopumaan uskosta kaikkitietävään, kaikkivoipaan, rakkaudelliseen ja pyhään Jumalaan.

Historian kolme päätapahtumaa: luominen, lankeemus ja lunastus, eivät ole näyttöä vailla olevia uskonkappaleita. Ne ovat avoimia verifikaatiolle ja falsifikaatiolle, eli ne voidaan periaatteessa todistaa vääriksi ja käytännössä todistaa oikeiksi.

Kristillinen maailmankatsomus ja kristillinen pelastus sanoma ovat pohjimmiltaan historiallisten tapahtumien: Jeesuksen syntymän, elämän, opetuksen, kuoleman, ylösnousemuksen ja taivaaseenastumisen varassa.

"Eiväthän nämä ole missään syrjäsopessa tapahtuneet"(l57), sanoo Paavali kuulustelijoilleen vedoten yleisessä tiedossa oleviin kiistämättömiin tosiasioihin. Sama Paavali myöntää, että koko kristillinen usko seisoo tai kaatuu historiallisten tosiasioiden mukana. "Mutta jos Kristus ei ole noussut kuolleista, turha on silloin meidän saamamme, turha myös teidän uskonne. "(158) Neljä Jeesuksen elämästä kertovaa evankeliumia ovat osoittautuneet varhain muistiinkirjoitetuiksi luotettaviksi historiallisiksi dokumenteiksi, jotka täydentävät toisiaan ja joille löytyy myös runsaasti vahvistusta muista sen ajan kirjoituksista. (159)

Evankeliumissa Jeesus käyttää jumalallisia oikeuksia ja sanoo monella tavalla olevansa Jumala ihmisen muodossa.(l60) Lopullisena todistuksena jumaluudestaan Hän ennustaa oman ylösnousemuksensa.(161) Vain Jumala voisi ennustaa voittavansa kuoleman ja todella myös tehdä sen.

Jeesuksen historiallisesti todistettavissa oleva ylösnousemus sinetöi ja vahvisti Hänen todistuksensa omasta jumaluudestaan. Sen myötä myös koko Hänen opetuksensa sai jumalallisen arvovallan ja ehdottoman totuusarvon.(162) Kaikki mitä Jeesus sanoi Vanhan Testamentin ja pian kirjoitettavan Uuden Testamentin luotettavuudesta(163), ja kaikki mitä Hän sanoi oman kuolemansa ja ylösnousemuksensa merkityksestä ihmiskunnan lunastamiseksi (164), oli nyt täydellisen uskottavaa. Hän oli antanut vahvimman mahdollisen todisteen sanojensa luotettavuudesta.

Nykyajan eräs huomattava filosofi, logiikan ja tieteellisen metodiikan professori Karl Popper (1902-1994) on sanonut, että milloin tahansa joku hyvin epätodennäköinen ennustus täyttyy, se vahvistaa ennustukseen liittyvää väitettä.(l65) Mikä voisi olla inhimillisessä maailmassa epätodennäköisempi ennustus kuin kolmen päivän kuluttua tapahtuva kuolleista herääminen? Tämän Jeesuksen kautta toteutuneen ennustuksen todistusvoima antaa koko Vanhalle ja Uudelle Testamentille jumalallisen ilmoituksen arvon.

Perimmäinen vastaus kysymyksiin "Onko Jumala olemassa?" ja "Millainen Hän on?" löytyy Jeesuksen persoonassa. Jeesuksen syntymässä näemme Jumalan nöyrän samaistumisen ihmiskunnan kurjalistoon; Jeesuksen opetuksessa näemme Jumalan viisauden; Jeesuksen ihmeteoissa näemme Jumalan säälin sairaita ja kärsiviä kohtaan; Jeesuksen ennustuksissa näemme Jumalan kaikkitietävyyden: Jeesuksen vihassa näemme Jumalan ankaruuden syntiä kohtaan; Jeesuksen kyynelissä näemme Jumalan asenteen synnintekijöitä kohtaan; Jeesuksen kärsimyksessä näemme samanaikaisesti Jumalan vihan meidän rikkomuksiamme kohtaan ja Hänen rakkautensa meitä kohtaan; Jeesuksen kuolemassa näemme Jumalan murtuneen sydämen koko ihmiskunnan kapinan tähden; Jeesuksen ylösnousemuksessa näemme synnin ja kuoleman vallan murtumisen Jumalan uhrautuvan rakkauden vallan alle; Jeesuksen taivaaseen astumisessa näemme Jumalan luottamuksen jäljelle jätettyjä kohtaan. Helluntaina näemme Jeesuksen yliluonnollisen läsnäolon omiensa kanssa. Ja sen jälkeen Hänen seurakuntansa on ollut se kansa, jonka keskuudessa Jumalan olemassaolo ja Hänen luonteensa on tullut vuoroin ilmeiseksi ja vuoroin kyseenalaiseksi.

Ketään ei pyydetä evankeliumin perusteella uskomaan Nietzschen suuruudenhulluun ja köyhiä sortavaan Jeesukseen, pyhäkoulun kiiltokuvajeesukseen, identiteettikriisissä olevaan Jeesus Kristus superstariin, vapaustaistelijoiden partisaani-Jeesukseen, poliitikkojen sosialisti-Jeesukseen, amerikkalaiseen Helppo-Heikki-Jeesukseen, suomalaisen mystikon K. Oso Laakson Jeesukseen, joka on Buddhan ja Maitreyan avulla Brihaspatin tajuntayksikön ympärille rakennettu fyysinen ruumis (166), tai Pekka Ervastin salaisen valkoisen veljeskunnan Jeesukseen.

Nämä lukemattoman monet mielikuvitusjeesukset ovat yhtä antikristillisiä kuin epähistoriallisiakin.

Jeesuksessa näkymätön ikuinen Jumala otti näkyväisen ja rajallisen muodon. Hänen elämänsä ei ollut vain vertauskuva, eikä Hänen ylösnousemuksensa ollut Salvador Dalin maalauksen kaltainen läpinäkyvä symboli. Sovitus ei tapahtunut punaisella planeetalla teleskooppien kantomatkan ulottumattomissa vaan keskellä tavallisten ihmisten hikistä historiaa. Se ei vaadi sokeaa perusteetonta uskoa niinkuin myytit ja sadut, vaan se on avoin kriittiselle tutkimukselle kuten mikä tahansa historiallinen tapahtuma. Jeesuksen historiallisuuden hyväksymisen vaikeus ei johdu todisteiden puutteesta vaan siitä seuraavien johtopäätösten vallankumouksellisuudesta.

On totta, että historialliset todisteet ovat aina vain todennäköisyystodisteita, jotka periaatteessa jättävät tilaa muille mahdollisille mutta epätodennäköisille vaihtoehdoille. Kaikki historialliset ja juridiset päätelmät ja inhimilliset valinnat tehdään faktatietoihin perustu vien todennäköisyyksien pohjalta. Onhan mahdollista, että koko universumi syntyi viime yönä ja meidät on vain varustettu täydellisellä muistilla menneisyydestä, jota ei ole ollut.
Mutta tämä ei ole todennäköistä. Todennäköinen selitys on se, jolla on enemmän todisteita puolellaan kuin vastassaan. Se että Jeesus oli vain tajuton tai valekuollut niinkuin Koraani väittää, että Hän vietti nuoruutensa Kashmirissa ja eläkepäivänsä Japanissa tai Brittein saarilla, on tietysti mahdollista mutta ei todennäköistä. Vain se, joka hinnalla millä hyvänsä haluaa väistää historiallisen Jeesuksen antaman haasteen, on valmis järkensäkin hinnalla hyväksymään minkä tahansa muun mahdollisen mutta täysin epätodennäköisen selityksen Jeesuksen persoonasta.

Tulevaisuuden todistus

Mikään muu "pyhä kirja" ei sisällä niin paljon ennustuksia kuin Raamattu, jonka 31.124:stä jakeesta 8.352 eli 27% on luonteeltaan tulevaisuutta ennustavia. Profeetta Jesajan kautta Jumala esittää haasteen sen ajan epäjumalille ja heidän palvelijoilleen: "Esittäkää todisteenne. .. Esittäkööt ja ilmoittakoot meille, mitä tapahtuva on... Ilmoittakaa, mitä vastedes tapahtuu, tietääksemme oletteko te jumalia."(167) Mikään maailman uskonto tai nykyaikainen futurologia ei ole pystynyt vastaamaan tähän haasteeseen, mutta Raamatun Jumala sanoo; "Katso, entiset ovat toteen käyneet ja uusia minä ilmoitan: ennen kuin ne puhkeavat taimelle annan minä teidän ne kuulla."(168)

Jeesuksen ensimmäinen tuleminen täytti satoja Vanhan Testamentin profetioita.(169) Ne oli annettu, jotta Jeesuksen ajan ihmiset voisivat vakuuttua Hänen messiaanisuudestaan ja jotta heillä niiden kautta olisi rationaaliset perustelut Hänen jumalisuudelleen.

Uudessa ja Vanhassa Testamentissa on myös satoja ennustuksia Jeesuksen toisesta tulemisesta ja sitä edeltävistä merkeistä.(170) Tarkkaa päivämäärää Jumala ei ole ilmoittanut ymmärrettävistä syistä. Se olisi yhtä tyhmää kuin poliisi partion tarkan partiointiaikataulun julkistaminen etukäteen.. Kuitenkin Hän on luvannut, että se päivä tulee ja ilmoittanut, mitä kaikkea tapahtuu ennen sitä, jotta mahdollisimman moni ymmärtäisi ajoissa tulla järkiinsä ja suostuisi vastaanottamaan armon tuomion sijaan.

Ennustaminen ja selvänäkemisen eri muotoja ja niiden todistusarvoa käsitellään myöhemmässä tämän lehden numerossa. Jumala joka tapauksessa kehotti israelilaisia olemaan seuraamatta niitä ennustajia, joiden ennustukset eivät toteudu.(171) Sen mittapuun mukaan väärien profeettojen joukkoon joutuvat maailmankuulut selvänäkijät Edgar Cayce ja Jean Olxon, joiden ennustuksista noin 40% on ollut vääriä; mormonikirkon perustaja Joseph Smith, joka ennusti erään liikkeensä tukikohdan tuhoutumattomaksi tietämättä, että se oli jo hävitetty kaksi viikkoa aikaisemmin; Bahai-liikkeen perustaja Baha U'llah, joka viime vuosisadan vaihteessa ennusti maailmanlaajan rauhanajan alkamisen aikana, joka on ollut ihmiskunnan kaikkein sotaisin kausi, ja monet muut pienemmät povarit kuten Aino Kassinen jne.

Ennustus, joka ei vastaa todellisuutta, on väärä, ja sen mukana myös sillä perusteltu maailmankatsomus tai yliluonnollinen tietolähde on vajavainen tai harhaanjohtava.

Suljetun mielen todistus

Kristillinen maailmankatsomus perustuu Jumalan ilmoitukseen. Jumalan ilmoitus on sopusoinnussa koko empiirisen ja eksistentiaalisen todellisuuden kanssa. Se on avoin minkä tahansa tieteen tutkijoille. Kysymys on vain siitä, ovatko tutkijat avoimia sille.

Nykyajan ihminen ylpeilee sillä, että hän on avoin kaikille uusille virtauksille, sellaisillekin ja erityisesti sellaisille), jotka täysin kumoavat vanhat uskomukset. Mutta kun hän törmää todella suuriin kysymyksiin, kuten kysymys persoonallisen, pyhän Jumalan olemassaolosta on, niin kaikki luukut ovat hetkessä kiinni. Avoin mieli on muuttunut simpukaksi, joka ei avaudu ennen kuin sulkijalihakset ovat kuolleet väsymyksestä.

Luulisi, että kristillisen maailmankatsomuksen tarjoamat vastaukset tulisivat suurena helpotuksena umpikujassa olevalle ihmiselle, mutta ei. On vaikea sanoa, johtuuko hänen lukkiutumisensa väärin esitetystä, edustetusta tai sovelletusta kristillisyydestä. Mutta kuitenkaan länsimainen ihminen ei ole niin avoin kuin hän väittää olevansa. Kristinuskoa vastaan hän on valmis hyväksymään millaisia perusteluja tahansa, mutta sen puolesta esitettyjä perusteluja hän ei edes kuuntele. Joskus näyttää siltä, että hän uskoo mitä tahansa kunhan sitä ei vain löydy Raamatusta.

Kouristuksenomaisesti lukkiutunut mieli kristinuskoa vastaan on oire syvästä henkilökohtaisesta pettymyksestä, katkeruudesta tai pelosta, jonka kristityt ovat käyttäytymisellään tai julistuksellaan saaneet aikaan. Tai sitten se on yksinkertaisesti oire ylpeästä ja kapinallisesta sydämestä, joka ei suostu tunnustamaan sellaisen Jumalan olemassaoloa, jonka edessä joutuu myöntämään syyllisyytensä ja johon joutuisi tunnustamaan riippuvuutensa.

Järkeviltä perusteluilta suljettu mieli todistaa, että ihminen ei ymmärrä kaikkea minkä voisi ymmärtää, vaan hän ymmärtää vain sen minkä tahtoo ymmärtää. On traagista, että jokaisen ymmärretyn totuuden tahallinen väistöyritys johtaa syvempään mielen pimeyteen. Tästä Paavali varoittaa sanoessaan:"...vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltaan turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet.(172)

Todistuksen merkitys

Kirjallisesti tai suullisesti esitetyt jumalatodistukset välittävät vain kaikille muutenkin ilmeistä tietoa. Jumala ei ole piiloutunut kauniiden todistelujemme loppupäätelmiin. Ne ovat vain hataria yrityksiä pukea Jumalan oma kaikille ilmeinen itseilmoitus inhimillisen ajatuksen muotoon.

Jos me yritämme tehdä todistuksestamme korvaamattoman välttämättömyyden, jota ilman on mahdotonta uskoa Jumalaan tai tuntea Häntä, niin silloin olemme korottaneet todistuksemme Jumalan asemaan. Me emme saa korvata Jumalaa jumalatodistuksilla, ikäänkuin ne olisivat luotettavampia kuin Jumala itse. Ne eivät saa olla evankeliumin asemassa.

Uskoni jumalaan ja suhteeni Häneen perustuu todisteille Hänen olemassaolostaan yhtä vähän kuin suhde vaimooni perustuu rationaalisille todisteille hänen olemassaolostaan. Muodollisesti minun on vaikea todistaa oikeaksi väitettä: "Minä olen olemassa" tai "Vaimoni on olemassa". Minä olen enemmän kiinnostunut siitä, onko Jumala todella olemassa kuin siitä, onko olemassa muodollisesti aukotonta ja ehdotonta todistusta Hänen olemassaolostaan. Silloinhan olisin kuin koira, joka nähdessään isännän osoittavan sille sormellaan luuta jääkin nuuskimaan vain sormea eikä katsele sitä, mihin sormi osoittaa.

Uskoni ja suhteeni Jumalaan perustuu Jumalaan itseensä ja siihen, millainen Hän on. Kaikki todisteet tukevat uskoani mutta eivät korvaa sitä kokonaisvaltaista vakuutusta, minkä Jumala itse Pyhän Hengen kautta antaa niille, jotka nöyrtyvät Hänen edessään. (173)

Kaikki laatimamme jumalatodistukset ovat vain tienviittoja, jotka näyttävät suuntaa mutta eivät itsessään johda perille. Tienviitta ei ole ehdoton ja lopullinen todiste siitä, että päämäärä on olemassa. Se ei myöskään anna tyhjentäviä vastauksia siihen, mitä periltä löytyy.

Jeesus on tie (eikä vain tienviitta), totuus (eikä vain argumentti sen puolesta) ja elämä (eikä vain kumoamaton periaate).

Usko Jumalaan ei ole perustelematon ja järjenvastainen hyppy tuntemattomaan. Vaikka usko on perusteltavissa ja vaikka sen puolesta voidaan esittää vakuuttavia todisteita, niin se on paljon enemmän kuin niiden kautta aikaansaatua ymmärrystä. Usko on kokonaisvaltaista järjen, tahdon ja tunteen toimintaa.

Uskoontuleminen ei ole vain kääntymystä vääristä käsityksistä ja ajatuksista, vaan se on myös väärien tekojen ja asenteiden eli syntien hylkäämistä. Se joka ei ole jälkimmäiseen halukas, ei voi suostua edelliseenkään. Todisteet ja perustelut voivat vaikuttaa mieleen, mutta ne eivät voi käännyttää tahtoa. Ihmeet voivat hämmästyttää, pelästyttää ja järkyttää. Jumala ei kuitenkaan halua ensisijaisesti todistaa itsestään niiden kautta ihmisille. Jumala haluaa vapaaehtoista sydämen taipumista eikä vastustamattoman voiman edessä murtumista. Kun taipumiseen tarkoitettu armonaika on kulunut umpeen, Jumala tulee ilmaisemaan itsensä vastustamattomalla voimalla, jonka edessä jokainen polvi taittuu ja jokainen suu tunnustaa "Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra".(174) Siihen päivään asti Jumala haluaa vakuuttaa meille armoaan ja rakkauttaan. Se, joka kapinoi tätä kutsua vastaan, ei ole avoin millekään jumalatodistukselle. Vaikka Jeesuksen elämä, kuolema, ylösnousemus ja taivaaseen astuminen olisivat tallennettuina videofilmille, jota voisi katsella joka päivä, ei sekään riittäisi vakuuttamaan sydäntä, joka on päättänyt olla tunnustamatta Jumalaa. Jos Kristus ilmestyisi hänelle keskellä kirkasta päivää hän hakeutuisi psykiatrin hoitoon. Sellainen ihminen pysyy loputtomiin kuurona ja sokeana kaikkien empiiristen ja eksistentiaalisten todisteiden edessä. Hän joko kieltäytyy tunnustamasta Jumalan luoman todellisuuden tai vääristää sen mielessään sellaiseksi, ettei se puhu mitään Jumalasta.

Rajallinen todistus

Empiirinen ja eksistentiaalinen todellisuus on tärkeä. Jokaisen totuudenmukaisen maailmankatsomuksen tulisi voida tunnustaa todellisuus sellaisena kuin se on. Vaikka sen pohjalta voidaankin tehdä päätelmiä totuuden suhteen, se ei silti ole riittävä totuuden lähde.

Empirismi olettaa, että tarkat aistihavainnot ovat riittävä ja ainoa pätevä totuuden lähde. Eksistentialismi pitää sisäistä kokemusta totuuden lähteenä. Molemmat (samoin kuin rationalismi) ovat Jumalasta luopuneen ihmisen yrityksiä saavuttaa ehdoton totuuden tunteminen itsestään käsin, Luojasta riippumattomana. Jumalan luomaa todellisuutta ei voi selittää vain jostain sen osa-alueesta käsin. Se voidaan ymmärtää ehjästi ja kaiken kattavasti vain Luojasta ja Hänen ilmoituksestaan käsin. Vasta silloin olemme löytäneet sellaisen lähtökohdan, josta käsin voimme ymmärtää ja selittää koko eksistentiaalisen ja empiirisen todellisuuden kaikki ilmiöt.

 
VIITTEET

93. John Lilly, The Center of the Cyclone. An Autobiography of the Inner Space. New York, Julian Press s.210
94. AJANKOHTAINEN no 5 tulee luultavasti käsittelemään tätä teemaa.
95. Edgar Mitchell, Physic Explorations. New York, Putman & Sons -74, s. 49.
96. John Keel. The Eight Tower. New York, Signet -75, s.42
97. Katso Daniel Nylundin artikkelia "Heittääkö Jumala noppaa", AJANKOHTAINEN 2 toisessa uudistetussa painoksessa s. 60. Siinä käsitellään tarkemmin niitä johtopäätöksiä, joihin K. V. Laurikainen, F. Capra jne. ovat tulleet fysiikan uusien löytöjen perusteella.
98. Fritjof Capra, The Tao of Physics. Berkley, Shambala -75, s. 11
99. Robert M. Pirsing, Zen and the Art of Motorcycle Maintenance, An Inguiry Into Values. New York, William Morrow 1974
100. H. P. Belavatsky, Nyckel till Teosofien. Uppsala 1918
101. Denis Postle, The Fabric of the Universe. New York, Crown Publishers -76, s. 7,8,12
102. Science and Health with Key to the Scriptures. 1971 Edition s. 377, 421
103. Arthur Corey. Christian Science Class Instruction. Los Catos C. A. The FaraIlon Foundation 1950
104. Room. 1:18
105. Eupsychia - The Good Society, Journal of Humanistic Psychology Vol. I no 2/-61
106. Hepr. 11:3
107. Joh. 4:24
108. Room. 16:26, Jes. 43:10; 44:6
109. Psalmi 8:4-5
110. Katso esim. artikkeli Suunnittelun jäljet luonnossa, AJANKOHTAINEN no 2 s. 25
111. New York: Longmans, Green 1949
112. WSOY -81
113. Elämän synnyn arvoitus, AJANKOHTAINEN no 2 s.4
114. Albert Camus, The Myth of Sisyphus: In Martin Esslin, The Theatre of the Absurd, s. 416
115. Room. 1:18-22
116. Room. 2:14-15
117. Richard Anress (1835-1912) keräsi Marie-vaimonsa kanssa, joka oli kansantarujen asiantuntija, tulvakatastrofilegendoja 88:sta eri kulttuurista ja heimoyhteisöstä, sekä idästä että lännestä. Von Humbelt, joka oli 1800-luvun suuria maantieteilijöitä, teki omat vastaavat tutkimuksensa Etelä-Amerikassa, vertasi omia tutkimuksiaan muihin vastaaviin ja tuli siihen tulokseen, että vastaavanlaisia traditioita oli kaikkialla maailmassa ja mitä primitiivisemmästä kulttuurista oli kysymys sitä selvemmin säilynyt vedenpaisumuskertomus sillä on. Muita aiheen tutkijoita ovat olleet Alfred Rechwinkel, Richard Andree, James G. Frazer, Sir Henry Howorth, Hugh Miller, Byron Nelson, Harold Peake, Johannes Riem, George Smith, Lowell Thomas, Isaac Newton Vail ja William Wundt.
118. Der Ursprung der Gottesidee 1934
119. 1 Moos. 12:1-3
120. Myöhemmin siitä muodostui heprean kielen rauhanterveys shalom (arabian kielellä salaam). Kaupunki ilmeisesti sijaitsee nykyisen Jerusalemin kohdalla ja alkuperäinen nimi Salem muodostaa nykyisen nimen jälkiosan, Jerusalem- rauhan perusta.
121. Moraalikysymys on sekä käytännössä että teoriassa niin tärkeä ja mielenkiintoinen, että tulemme tulevaisuudessa omistamaan yhden AJANKOHTAINEN-lehden numeron täysin tämän kysymyksen käsittelyyn.
122. 1 Moos. 14: 17-24
123. Tiit. 1:12,13
124. Diogenes Laerticus, The Lives of Eminent Philosophers (Vol I s. 110). Aristoteleen kirjan "The Art of Rhetoric Book" toimittajan alaviitteet. Loeb Classical Library, Cambridge, Massachusetts. Pansanias, Description of Greece (Voi 1, 1:4) ja Philostratus, Appolonius of Tyana.
125. Apt. 17:16
126. Apt. 17:23
127. Apt. 17:27,28
128. Bruce Olson, Jumalan banaanipuu. Kustantaja KARAS-SANA. Toinen vastaava kirja on KAHLEET MURTUVAT, kustantaja UUSI TIE.
129. Sen antoi brittiläinen diplomaatti esimiehelleen luutnantti Michael Symesille, joka kirjoittaa siitä 32 vuotta myöhemmin julkaistussa" An Account of an Embassy to the Kingdom of Ava in the Year 1795". Mrs Macleod Wylie, "The Gospel in Burma." London, W. H. Dalton 1859.
130. Seuraavat tiedot ovat paljon laajemmin ja perusteellisesti dokumentoituna esitetty lähdekirjallisuusluettelossa mainitussa kirjassa "Eternity in their Hearts".
131. John Mbiti, African Religions and Philosophy. Heinemann -69, s. 35
132. Raimo Harjula, God and the Sun in Meru Thought. Missiologian ja ekumeniikan seura ry. Hki -69
133. Robert Brow, Religion, Origins and Ideas. Tyndale Press 1966, s. 37
134. Victor W. Von Hagen, The Ancient Sun Kingdoms of the Americans. New York, World Pub!. Co. 1957, s. 497
135. B. C. Brundage, Empire of the Inca. University of Oklahoma Press 1963, s. 164, 165
136. Apt. 14:16-17
137. Joh. 14:6
138. 2 Moos. 34:6, 7, Joona 4:10,11,2 Piet. 3:9
139. Matt. 25:41
140. 1 Moos. 18:25, Psalmi 7:11, I Piet. 1:17
141. Apt. 17:31
142. 2 Piet. 2:21
143. Luuk. 12:47,48
144. Psalmi 19:1-4
145. Psalmi 9:18
146. Apt. 10:34, 35
147. Hepr. 11:6
148. 1 Aik. 28:9. Katso myös 2 Aik. 15:2, Psalmi 9:10, Sananlaskut8:17, Jer. 29:13
149. Joos. 2:9, Hepr. 11:31
150. 2 Kun. 5:15-19
151. Apt. 9:26-40
152. Joona 4:10,11
153. Joh. 1:5, Room. 3:9-20
154. Room. 10:14
155. Matt. 24: 14
156. New Essays in Philosophical Theology. Edited by A. Flew and A. Maclntyre
157. Apt. 26:26
158. 2 Kor. 15:13
159. Katso D. Nylundin artikkeli Tyhjän haudan tapaus, AJANKOHTAINEN no 1 s. 20 ja T. Luttisen artikkeli Engels ja historiallinen Jeesus, AJANKOHTAINEN no 2 s. 56
160. Mark. 2:12, Matt. 11:27, 16:13-17, Joh. 10:30; 12:45; 4:6-10 .
161. Joh. 2:18-22
162. Joh. 14:6
163. Matt. 5:17-19, Joh. 10:34,35 Jeesus lupasi opetuslapsilleen avuksi Pyhän Hengen, joka muistuttaisi heitä kaikista Jeesuksen opetuksista: Joh. 14:26,27; 16:12-15; Apt. 1:21-26. Luvatun Pyhän Hengen avulla he pystyivät perustamaan kirjoituksensa tarkalleen Jeesuksen opetukselle.
164. Matt. 20:28. Mark. 10:45
165. K. Popper, Conjectures and Refutations s. 36. New York, Harper & Row 1963
166. Kristus. UUDEN AJAN AURA no 4/77
167. Jes. 41:21-23
168. Jes. 42:8,9
169. Ks. Tapio Puolimatkan artikkeli "Perusteltu usko" kirjasta KRISTITYN KASVU 4 s. 220
170. Matt. 24:27-44, Mark. 13:1-37, Luuk. 21:5-35; 9:26, Apt. 1:11, 1 Tess. 5:2,3, Matt. 7:22, Jes. 9:6,7; 66:18,
Dan. 7:13,14, Sak. 12:9,10,; 14:4,5,9, jne.
171. 5 Moos. 18:22
172. Room. 1:21,22
173. Room. 8:16
174. Fil. 2:9-11
 
 

13.04.06