Luku 6

Maailmankatsomuksen tulee olla oikeaksi koettava ja sisäisesti tyydyttävä

Onko se koettavissa?

Subjektiivisyysperiaate

Jos keskivertokansalainen saisi lonkalta esittää laatuvaatimuksensa uskottavalle maailmankatsomukselle, hän luultavasti edellyttäisi, että se tuntuisi hyvältä, olisi tarpeita tyydyttävä ja että sen voisi kokea oikeaksi.

Tämä viimeinen totuuden mittapuu on ehkä kaikkein kiistanalaisin, vaikeimmin käsiteltävä ja hankalimmin perusteltavissa siitäkin huolimatta, että se on ahkerimmin käytetty totuus kriteeri. Väitän nimittäin, että totuudenmukaisen maailmankatsomuksen pitäisi olla kokonaisvaltaisesti oikeaksi koettavissa: sillä tavalla, että koko meidän monivivahteinen tietoisuutemme ja tunnemaailmamme voisi siihen täysin yhtyä ja niin, että se täyttäisi ihmissydämen syvimmätkin tarpeet.

Vaikka sanonta 'se tuntuu oikealta' onkin kaikkein heikoimpia totuuden perusteluja, pitäisi totuuden silti myös tuntua oikealta. Vaikka yksittäinen tai yleinen kokemus on epäluotettavimpia totuuden mittapuita, pitäisi oikeaksi oletetun maailmankatsomuksen kuitenkin olla myös oikeaksi koettavissa. Vaikka se, että joku tietty 'totuus' tekee minut hyvin onnelliseksi ja syvästi tyydytetyksi, ei kelpaakaan todisteeksi siitä, että se todella on totta, tulisi totuuden silti tehdä meidät onnellisiksi ja tyydyttää meidän syvimmät tarpeemme.

Itse asiassa näyttää siltä, että hyvin monet ihmiset ovat valmiit laiminlyömään ymmärryksen tarpeet, kunhan vain tunnetarpeet tulevat tyydytetyiksi. Yleensä me valitsemme sen "totuuden", mikä meistä tuntuu tyydyttävimmältä ja vasta jälkeenpäin, jos sittenkään, alamme etsiä sille järkeviä perusteita. Näin siksi, että tunnetarpeet ovat välittömiä tarpeita. Ne ovat lähinnä pintaa (ei silti välttämättä pinnallisia) jokapäiväisessä elämässämme.

Onko Jumala tarpeiden synnyttämä harha?

Ihminen on aina kaivannut ja tarvinnut Jumalaa. Siitä löytyy merkkejä niin pitkälle taaksepäin, kuin ihmisen historiaa voidaan seurata.

Vaikka Jean-Paul Sartre tunnustautuukin ateistiksi, hän kuitenkin tuskaisena huokaisee: "Jumala on vaiti, sitä en voi kieltää silti en voi millään unohtaa, että kaikki minussa kutsuu Jumalaa ... Itse asiassa tämä kokemus on yleinen useimpien aikalaisteni kirjailijoiden keskuudessa.”(360) Saman tarpeensa hän myöntää omaelämäkerrassaan:
"Tarvitsin Jumalaa... etsin uskontoa, se oli pakotie." (361) Onko meidän sitten pakko pitää tarpeen olemassaoloa todisteena siitä, että sille ei löydy täyttymystä? Pitääkö meidän välttämättä ajatella, että kosmos on hengellinen erämaa, jossa ihmisen jano on tuomittu halkaisemaan hänen kielensä? Onko jumal'kaipuu todiste siitä, että maailmankaikkeus onkin pahansuopa demoni, joka pilkkaa meidän syvimpiä tarpeitamme ja ilkkuu meidän sydämemme kaipuulle?

Fyysiseen janoon löytyy vettä, miehelle löytyy nainen ja päinvastoin, imeväiselle löytyy äidin rinta, hyljätylle löytyy koti ja yksinäiselle löytyy rakkautta. Se, että ihmisiä silti kuolee janoon, ravinnon, kodin ja rakkauden puutteeseen, ei todista sitä, etteikö näitä olisi olemassa. Se, että ne puuttuvat joiltakin, saattaa johtua petetyksi tulemisesta, ryöstöstä tai eksymisestä. Mutta yleensä mikä tahansa tarve viittaa täyttymyksen olemassaoloon.

Kuvittele mielessäsi maailmankaikkeutta, joka koostuisi vain nesteistä ja kiinteistä aineista ja jossa ei olisi lainkaan vapaita kaasuja. Siinä maailmassa kala viihtyisi varsin hyvin, kunnes nesteenkin läpi tunkeva kosminen säteily aiheuttaisi yllättävän makromutaation ja kalalle kehittyisikin sattumalta keuhkot. Keuhkojen kehitys nostaisi tietysti tämän kalalajin muita korkeammalle kehityksen asteelle, jos sillä vain olisi ilmaa, jota hengittää. Mutta koska sille on kehittynyt elintärkeä, ehdottomasti täyttymätön tarve, niin se onkin luokiteltava täysin epäkelvoksi, sukupuuttoon tuomituksi lajiksi.

Jos ihmisen "hengelliset keuhkot", jotka ovat pakahtumaisillaan kauneuden, hyvyyden, rakkauden, pyhyyden ja ikuisen tarkoituksen tarvetta, onkin tuomittu haukkomaan pelkkää materiaa liikkeessä, sattumaa ja välttämättömyyttä, niin ihminen on kaikessa ihmeellisyydessään sangen pirullisen makromutaation keksimä pila. Ihmiskunta olisi silloin kaikesta elävästä se, joka huonoimmin olisi sopeutunut todellisuuteen sellaisena kuin se on.

Kristitty ei häpeä syödä ja juoda tyydyttääkseen fyysiset tarpeensa. Sen enempää hän ei häpeä myöntää, että hänen uskonsa kohde ja sisältö täyttää hänen syvimmät tarpeensa. Kun persoonallinen Jumala todella täyttää meidän tarpeemme, ei se suinkaan todista, ettei Hän olisi olemassa - pikemminkin päinvastoin. Henkilökohtainen rakkaussuhde persoonallisen Jumalan kanssa ei ole kipeän tarpeen synnyttämä illuusio, vaan sen täyttymys.

Vain katkeruuden pimittämä, pettynyt ihminen kieltää itsepäisesti rakkauden olemassaolon vaikka näkisi siitä minkälaisia todisteita.

Kosminen kodittomuus

Saksalainen protestanttisen papin poika Friedrich Wilhelm Nietzche (1844-1900) oli surullinen esimerkki siitä, kuinka Jumalan ehdoton kieltäjä joutuu kieltämään myös sydämensä sisimmät tarpeet ja syvimmät toiveet. Jumalan kieltäminen merkitsi kylmyyttä, pimeyttä ja rappeutumista: "Minne olemme menossa?... Emmekö vaellakin äärettömässä tyhjyydessä?.. Eikö olekin kylmempää? Eikö olekin synkempää? Emmekö kuule mitään haudankaivajista, jotka ovat hautaamassa Jumalaa? Emmekö tunne mädäntyvän Jumalan löyhkää? Jumalat ovat mädäntymässä! Jumala on kuollut! Jumala on kuollut! Ja me olemme tappaneet hänet.(362)

Jumalankieltäjä tekee Jumalan surulliseksi mutta kieltäjän epätoivoiseksi. Nietzschen kielto osui hänen omaan sydämeensä: "Minä yritin... kieltää Luoja-Jumalan väittäen, että maailma elää vain itselleen ja syö omia jätteitään. Minne titaaninen uhmani johti minut? Samaan hornaan, johon Schopenhauerin titaaninen kieltäminen johti - moraaliseen ja hengelliseen nääntymykseen, tyhjyyden pohjattomaan kuiluun."(363)

Jäljellä oli vain "kaikkein tuskallisin ja sydäntäsärkevin kysymys ja sydän, joka kysyy itseltään: 'Missä minä voin olla kotonani?"(364) Ei ihme, että hän vanhoilla päivillään valitti sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, johon oli joutunut ilman Jumalaa: "Elämäni koostuu nyt toivosta, että asia olisikin toisin, kuin olen sen ymmärtänyt, että joku voisi saada minun 'totuuteni' näyttämään uskomattomalta.”(365) Koko Nietzschen Jumalan luoma olemus protestoi hänen· valitsemaansa ateismia vastaan, kunnes hänen mielenterveytensä lopullisesti petti ja jäljelle jäi pitkä ja lohduton kuoleman odotus.

Nietzschen maailmankatsomus oli kaikkea muuta kuin subjektiivisesti tyydyttävä. Nobel-kirjailija Samuel Beckett ei ole yhtään sen onnellisempi omastaan, kun hän kuolee: "Miten minä, rajallinen olento, joka olen vangittuna aikaan ja paikkaan, voin vapautua vankilastani, kun minä tiedän (kurs. suom.), että ajan ja paikan ulkopuolella ei ole mitään ja että minäkään en pohjimmiltani ole mitään."(366) Jotta Beckett todella voisi tietää mitä hän väittää tietävänsä, hänen pitäisi olla Jumala. Beckettin väitteen mieletön surullisuus onkin juuri siinä, että hän julistaa ensin itsensä Jumalaksi (esittämällä väitteen, joka käytännössä edellyttäisi väittäjältä rajatonta ja ikuista tietoa) voidakseen heti sen jälkeen täysin kieltää oman ihmisyytensäkin. Tällaisen väitteen suurin synti ei ole siinä, että se on täysin epälooginen, vaan siinä, että se väittää olemattomaksi sekä Luojan että luodun. Toisaalta se osoittaa, että Jumalan kieltäminen väistämättä johtaa ihmisen kieltämiseen.

Monet lahjakkaat ajattelijat ovat etsineet helpotusta kosmiseen kodittomuuteensa jakamalla sen muiden kanssa - kirjoittamalla kirjoja ja tekemällä näytelmiä, elokuvia ja taideteoksia, joiden avulla muutkin yritetään herättää ymmärtämään ja kokemaan kaiken tyhjyys. Ikäänkuin sokealle annettaisiin näkö vain jotta hän voisi itse todeta, ettei ole mitään näkemistä.

Kreikkalainen novellisti, tunnetun Zorbaksen kirjoittaja Nikos Kazantzakis selittää elämäntehtäväänsä näin: ”Elämäni viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tavoitteeni on ollut hävittää illuusiot tulematta silti kauhun valtaan. Olen pyrkinyt katsomaan suoraan hornan kuiluun purskahtamatta itkuun, sortumatta kerjäämään tai uhkaamaan, rauhallisesti ja tyynesti, säilyttäen ihmisarvon. Yritän tehdä työtä ikäänkuin olisin kuolematon, vaikka koko ajan näen pohjattoman tyhjyyden."(367)

Tämä sielua repivä, syvä ristiriita johdonmukaisen ateismin ja mielekkään elämän välillä on se asema, jonka jännitteessä moni aikamme taiteilija ansaitsee nihkeän toimeentulonsa. "Rohkeat" julistavat ehdotonta toivottomuutta ja ”heikot" yrittävät ylläpitää perustelematonta toivoa - eikä kukaan osaa sanoa kumman ahdistus on suurempi elämässä, joka Woody Allenin mukaan jakaantuu kahteen osaan: kamalaan ja viheliäiseen.(368)

Ateistiset filosofit eivät ole sen onnellisemmassa asemassa. Ranskalainen filosofikirjailija Denis Diderot kirosi oman maailmankatsomuksensa, joka pilkkasi hänen rakkaudennälkäänsä pitämällä rakkauttakin vain atomien sokeana liikkeenä. Kirjoittaessaan intohimoisesti rakastamalleen Sophie Vollandille hän tuskastui: "Minua raivostuttaa olla kietoutunut hämmentävään filosofiaan, jota ajatukseni eivät voi olla hyväksymättä, mutta jota sydämeni ei voi olla kieltämättä."(369) Materialistinen filosofia, joka pitää rakkauttakin pelkkänä materian liikkeenä, ei voi olla kauhistumatta ketä tahansa rakastavaa isää, äitiä, aviopuolisoa tai lasta.

Myös David Hume myönsi: "Minua pelottaa ja hämmentää se kadotettu yksinäisyys, johon oma filosofiani minut asettaa."(370) Aterioituaan ja pelattuaan backgammonia ystäviensä kanssa hän palaa takaisin filosofisen työnsä ääreen. Silloin "ne (filosofiset ajatukset) tuntuvat niin kylmiltä ja rasittavilta ja naurettavilta, etten löydä niille enää sijaa sydämessäni voidakseni heti jatkaa työtä", kertoo hän. (371)

Saksalainen eksistentialistifilosofi Karl Jaspers (1883-1968) ehdotti, että ihminen voisi voittaa materialistisen filosofian saneleman ahdistuksen ja tarkoituksettomuuden tunteen kokemalla jonkun ainutlaatuisen ja voimakkaan 'lopullisen kokemuksen'. Se antaisi tunneperäisen rohkaisun uskoa siihen, että elämässä ehkä sittenkin on tarkoitusta. Ihminen toimii kuitenkin niin kokonaisvaltaisesti, että mielen tasapaino ja ruumiin terveys väistämättä kärsivät, jos hän jatkuvasti joutuu elättämään ratkaisematonta ristiriitaa maailmankatsomuksensa ja todellisten tarpeidensa välillä.

Nykyään on paljon enemmän sellaisia ihmisiä, jotka sairastavat koska ovat onnettomia, kuin sellaisia, jotka ovat onnettomia koska sairastavat. Valhe ei harhauta vain ajatusta, vaan se turmelee ihmisen hengen, sielun ja ruumiin terveyden.

Kenen sisäinen kokemus painaa eniten?

Kristillisen maailmankatsomuksen oikeaksi kokemisen keskeinen sisältö on tietenkin persoonallisen jumalasuhteen kokemisessa. Suhteeseen kuuluu paljon enemmän kuin vain tieto tai kokemus siitä, että Jumala on olemassa. Siihen sisältyy kaikki se ääretön monivivahteisuus, mitä kahden persoonan väliseen suhteeseen vain voi mahtua. Se on luottamuksen, kuuliaisuuden, uskollisuuden, rakkauden jne. oppimista. Siihen kuuluvat innoittavat, läheisen läsnäolon ja yhteenkuuluvaisuuden kokemukset, lohdutetuksi tulemiset, pettymykset, väärinkäsitykset, epäilykset, kiukuttelut, erimielisyydet.

Miljoonat ihmiset usean vuosituhannen ajan ovat väittäneet tuntevansa Jumalan ja olevansa vuorovaikutuksessa Hänen kanssaan. Joukkoon mahtuu aivan tavallisten ihmisten lisäksi hupaisia kylähulluja, vaarallisia kansankiihottajia ja murhaajia, tieteen ja taiteen pioneereja ja filosofian kirkkaimpia ajattelijoita. Joidenkin kokemuksien selitykseksi sopisivat ehkä paremmin skitsofreeniset oireet tai demoninen petos. Mikä paino ja todistusarvo sitten on tervejärkisiksi katsottavien ihmisten Jumala-kokemuksella? Painaako Aabrahamin, Mooseksen, Jesajan, Paavalin, Augustinuksen, Lutherin, Kierkegaardin, Laestadiuksen ja Klimenkon kokemusten todistus enemmän kuin niiden jotka ovat syvästi kokeneet Jumalan olemattomuuden? Näytelmässään "Paholainen ja hyvä Herra" Jean-Paul Sartre kuvailee Goetzia, pyhimykseksi kääntynyttä julmaa soturia, joka yhä syvemmin tuskaantuu siitä, ettei koe Jumalaa todeksi. Lopulta hän alkaa epäillä uskontunnustustaan ja ajattelee, että hän omalla kovaäänisyydellään vain yrittää peittää Jumalan hiljaisuuden: "Minä rukoilin ja pyysin Jumalalta merkkejä. Lähetin sanomia taivaaseen, mutta en saanut vastauksia. Taivas oli välinpitämätön nimelleni. Joka hetki minä mietin, mitähän minä mahdan olla Jumalan silmissä. Nyt tiedän vastauksen: en mitään. Jumala ei näe eikä kuule minua. ei tunne minua. Näetkö tyhjyyden päittemme yläpuolella? Se on Jumala. Näetkö aukon ovessa? Se on Jumala. Näetkö kuopan maassa? Se on Jumala. Hiljaisuus on Jumala. Poissaolo on Jumala. Jumala on ihmisen yksinäisyys."

Ehkä Sartre tässä näytelmässä monien muiden taiteilijoiden lailla kuvailee omaa kokemustaan Jumalan olemattomuudesta. Vielä kauhistuttavampi on unkarilaissyntyisen juutalaisen Eliel Wieselin kokemus nuorena poikana Buchenwaldin keskitysleirillä. Joutuessaan katsomaan hirttäjäisiä ja yhden hirtetyn hennon pojan hidasta tukehtumiskuolemaa, hän koki sellaista, joka lopullisesti vakuutti hänet siitä, että Jumalaa ei ole. Kirjassaan "Yö" hän sanoo: "Ikinä en voi unohtaa sitä iltaa ja ensimmäistä yötä leirillä, joka on muuttanut elämäni pitkäksi yöksi, seitsenkertaisesti kirotuksi ja seitsenkertaisesti sinetöidyksi... Koskaan en voi unohtaa noita liekkejä, jotka lopullisesti kuluttivat uskoni. Ikinä en tule unohtamaan tuota yöllistä hiljaisuutta, joka ikuisiksi ajoiksi ryösti minulta halun elää. Koskaan en unohda noita hetkiä, jotka murhasivat Jumalani ja sieluni ja muuttivat uneni tuhkaksi."

Monesti tavallinen uskova, joka kauniina kevätpäivänä kokee ihanaa Jumalan läsnäoloa, valittaa hädän hetkellä ja sairauden keskellä Daavidin lailla: ”Miksi, Herra, seisot niin kaukana, miksi kätkeydyt ahdingon aikoina?.. Älä ole minua kohtaan niin ääneti, etten minä, kun sinä vaiti olet, joutuisi niiden kaltaiseksi, jotka ovat hautaan vaipuneet.. .älä ole vaiti, älä ole Jumalani niin hiljaa!"(372) Siinä tilanteessa on lähellä Jobin kiusaus kirota Jumala ja kuolla, vakuuttua siitä, ettei Häntä olekaan. Mutta Daavid valitsi toisen tien: "Hartaasti minä odotin Herraa... Hän antoi minun suuhuni uuden virren.” (373)

Jumala lupaakin, että "ne, jotka minua odottavat eivät häpeään joudu."(374) Mutta jotkut ovat kokeneet odottaneensa jo niin kauan, että heillä on oikeus pettymyksensä perusteella kieltää Jumala.

Kenen sisäiseen kokemukseen me luotamme enemmän? Mitä johtopäätöksiä voimme tehdä näin erilaisista kokemuksista?

Yleensä myönteinen kokemus painaa enemmän kuin kielteinen. Jos joku esim. väittää nähneensä upean tähdenlennon, hänen todistustaan ei kumoa se, että joku toinen ei sitä nähnyt. Syy siihen, että tähdenlento jäi muilta näkemättä, saattoi olla keskioluen sumentamissa silmissä, kumppanin tähti silmissä tai siinä, että muut sattuivat samanaikaisesti tarkkailemaan heitä tarkkailevaa vakoilusatelliittia.

Jumalan todellisuus ei kumoudu ainakaan siksi, että jotkut eivät ole kokeneet Häntä todeksi. Toisaalta Jumalan todellisuutta ei myöskään lopullisesti todisteta kenenkään kokemuksen kautta. Se, että minä koen Jumalan olemassaolon, ei todista sitä, että Hän on olemassa, yhtä vähän kuin jonkun toisen kokemus siitä, että Jumalaa ei ole olemassa, todistaisi Hänen olemattomuutensa.

Subjektiivinen, sisäinen kokemus voi kyllä vahvistaa totuutta, mutta se ei voi kumota sitä. Se, että koen olevani naimisissa, vahvistaa sen tosiasian, että todella olen naimisissa. Mutta jos tuntisin itseni naimattomaksi, tunteeni ei kuitenkaan voi kumota sitä tosiasiaa, että olen joka tapauksessa naimisissa (ja että minun olisi korkea aika sopeuttaa tunteeni tosiasioihin).

Länsimaissa suurta kunnioitusta nauttinut Zen-buddhismin opettaja Daisetz Teitaro Suzuki (1870-1966) kuvailee valaistuskokemusta: "Kun ego heitetään olemattomuuden tyhjiöön tai paremminkin, kun ego samaistuu ehdottomaan tyhjyyteen (sungata), niin kuinka esteettömän laajennetuksi tunteekaan itsensä.(375) Tämän harjoituksen avulla aikaansaatu kokemus ei silti todista, että "tyhjyys on todellisuutta ja todellisuus on tyhjyyttä" (376) kuten Zen-buddhalainen ennakko-oletus ja johtopäätös kuuluu. Eikä se, että joku kokee elämän tarkoituksettomaksi, todista että elämä todella olisi tarkoituksetonta.

Monen kokema mystinen ykseys ja yhteensulautuminen luonnon kanssa pohjautuu nähdäkseni ihmisen yhteen perustarpeeseen, joka on yhteyden tarve. Jos yhteyttä ei ole rakennettu persoonallisen Jumalan kanssa eikä yhteys ehkä ole kovin hyvä toisten ihmisten kanssa, niin polttava yhteyden tarve johtaa kokemaan sitä persoonattoman luonnon kanssa. Yhteys kahden persoonan välillä on aina molempien yksilöllisyyttä vahvistavaa vuorovaikutusta, mutta yhteys persoonattoman osapuolen kanssa ei voi olla muuta kuin yhteensulautumista, omasta yksilöllisyydestä luopumista täydellisen ykseyden kokemiseksi. Tällainen kokemus on tietenkin itsessään todellinen, mutta siitä vedetyt johtopäätökset ihmisen perimmäisestä persoonattomuudesta eivät välttämättä ole tosia.

On surullista, että ihminen yksinäisyydessään on petetty toivomaan ja etsimään omaa kadotustaan ja näkemään siinä pelastuksen, sen sijaan että hän antautuisi ikuiseen vuorovaikutussuhteeseen persoonallisen Jumalan kanssa ja kokisi katoamisen sijasta täyttymyksen.

Kokemus on opettanut, että kokemus ei ole ainoa opettaja

Totuus ei valitettavasti ole kovin korkeassa kurssissa aikana, jolloin päivän iskulauseita ovat: "Jos se tuntuu hyvältä, niin tee se."; "Jos koet sen oikeaksi, niin se on oikein sinulle.". "Jokaisella on oma totuutensa se mikä kullekin parhaiten sopii. " Eikä vastaväitteillä ole sijaa.

Tällaisessa ilmapiirissä Zen-buddhalaisuudella on Pohjolassakin kotikenttäetu, sillä niin kuin Suzuki itse sanoo: "Zen ei ole vastaväitteillä kumottavissa; kun se sanoo, että asiat ovat tietyllä tavalla, niin se on lopullista, ja jäljelle jää vain hyväksyminen tai hylkääminen. Tämä kuuluu Zenin luonteeseen."(377) Zeniä ei voida perustella sen enempää kuin määritelläkään, se pitää vain kokea, eikä sisäistä kokemusta saa arvostella, se pitää vain uskoa.

George Leonard selittää aikidon (378) pohjalla olevaa maailmankatsomusta näin: "Se joka saavuttaa aikidon salaisuuden, voi sanoa: 'Minä olen maailmankaikkeus' ”(379) Mitä siihen sanot? Ulkopuolisena on varsin helppo nähdä, että sanoja ei suinkaan ole yhtä kuin maailmankaikkeus. Mikäli hän on tehnyt oman mystisen kokemuksensa ainoaksi totuuden mittapuuksi, kokipa hän sitten olevansa Jeesus, Buddha, Saatana, Napoleon tai torakka, kukaan ei voi hänen kokemustaan kumota.

Islamilaiset sufi-mystikot saavuttivat mietiskelyssään kokemuksia, joita al-Ghazali kuvaa näin: "He juopuivat humalasta, jossa järki luhistui. Yksi heistä sanoi: 'Minä olen Jumala', ja toinen huudahti: 'Ylistetty olkoon minä! Kuinka suuri onkaan minun kirkkauteni', ja kolmas: 'Viittani sisäpuolella oleva ei ole kukaan muu kuin Jumala!' ”(380)

On selvää, ettei meidän tarvitse eikä ole syytäkään kieltää itse kokemuksen olemassaoloa. Kokemus itsessään ei ole tosi tai epätosi, vasta kokemuksen pohjalta tehty johtopäätös tai väite on joko tosi tai epätosi.

Missä kokemus on herra, siellä totuus on orja. Jos emme suostu alistamaan kokemuksia kriittiseen tarkasteluun, jossa punnitaan sen mahdollisia syitä ja sen pohjalta tehtyjen johtopäätösten totuusarvoa jäämme täydelliseen subjektivismiin ja ehdottomaan relativismiin, jossa totuudella ei ole mitään merkitystä. Silloin ei ole mitään tapaa erottaa aitoa uskonnollista kokemusta ruuansulatushäiriöistä tai vaihdevuosivaivoista. Silloin pylväspyhimys, joka neljänkymmenen vuorokauden paaston jälkeen kokee olevansa taivaassa, on yhtä oikeassa kuin juoppo, joka neljänkymmenen vuorokauden ryyppäämisen jälkeen kokee olevansa helvetissä.

Jos kristitty perustelee uskoaan vain sillä, että se on tehnyt hänet niin äärettömän onnelliseksi, tyydytetyksi, rauhalliseksi ja harmoniseksi, hän on aivan tasoissa henkilön kanssa, joka on saanut kokea samat tunteet seuraamalla erään viisaan bushmannin neuvoa: "Paista strutsin muna vain toiselta puolelta ja aseta se sitten ohimollesi pehmeä puoli alaspäin. Kun tunnet lämpimän keltuaisen valuvan poskillesi, koet koko olemuksesi täyttävän äärettömän onnen, rauhan ja harmonian, ja kaikki sisäiset tarpeesi ovat kerralla tyydytetyt."

Täysin häviölle samainen kristitty jää Guru Mahaj Ji:n oppilaan edessä, joka edellä mainittujen tunteiden lisäksi näkee enemmän kuin sateenkaaren värit silmissään ja kuulee taivaallisia sointuja korvissaan opittuaan nielemään kielensä kurkkuun.

Jos miellyttävä kokemus on ainoa totuuden mitta, niin on taivaallisen yhdentekevää, sanooko joku: "Jeesus sai minut pilviin" tai "Hashis sai minut pilviin", sillä tärkeintähän cm se, että ollaan pilvissä.

Emme saa aliarvioida sitä, kuinka paljon opetetut toiveet ja pelot ohjaavat ja ohjelmoivat sisäisiä kokemuksiamrpe. TM:n kautta "kosmiseen tietoisuuteen" pyrkivä" Maharishin oppilas tuskin löytää sieltä Moosesta luennoimasta kymmenestä käskystä; aitoa liikutusta etsivä lestadiolainen ilmestyksessä Neitsyt Mariaa; katoliset näkevät harvemmin näkyjä Lutherista (paitsi silloin, kun heille näytetään maisemia helvetistä).

Jos kokemukset ja tunteet ovat ainoa totuuden mitta, silloin uskottavuudessa voittaa se, jonka kokemukset ja tunteet ovat muita voimakkaampia? Vaikuttavin on se, joka saa väkevimmät väristykset, kirkkaimmat ilmestykset, syvimmän rauhan, riehakkaimman ilon, valoisimman valaistuksen, selvimmät näyt, voimakkaimman sisäisen varmuuden. Koska näitä kokemuksia ei yleensä voi sanoin kuvata, todisteiksi on hyväksyttävä kyyneleet, ekstaattinen kiljuminen, mahdollisimman buddhalainen hymy, syvä transsi, täriseminen, hyppiminen, pyöriminen tms.

Minkään kaliiberin kokemus ei voi muuttaa todellisuuden rakennetta, se voi ainoastaan johtaa todellisuuden kieltämiseen tai sen myöntämiseen. Kirkkainkaan "valaistus" ei muuta sitä tosiasiaa, että pii (ympyrän kehän suhde halkaisijaan) on 3,14159265. Jos Kristus ei ole noussut kuolleista, niin vahvinkaan usko ylösnousemukseen ei tee sitä tapahtuneeksi, ja jos Hän on ylösnoussut, niin mikään sisäinen kokemus päinvastaisesta ei enää voi muuttaa historiallista tosiasiaa.

Saksalaissyntyinen protestanttinen teologi ja filosofi Paul Tillich (1886-1965) väitti, että "uskomista ei voi rinnastaa Raamatun historiallisuuteen. Tällä rinnastuksella vääristetään uskon merkitys".(381) Hänestä Jeesuksen syntymän, elämän, kuoleman ja ylösnousemuksen historiallisuus on uskon kannalta yhdentekevää. Tärkeintä on, että kertomukset (vaikka ne olisivat vain symbolisia myyttejä) saavat aikaan oikean sisäisen vastakaiun.

Tanskalainen protestanttiteologi ja filosofi Soren Aaby Kierkegaard on ollut monen Tillichin tavalla ajattelevan kristityn oppi-isä. Hänkin piti lunastuksen historiallisuutta toisarvoisena. Usko on hänelle sokea, järjenvastainen hyppy pimeään tuntemattomuuteen. Hän ei uskonut objektiivisen totuuden tuntemisen olevan mahdollista. Tärkeintä on "löytää totuus, joka on totta minulle (subjektiivisesti); löytää ajatus, jonka puolesta voin elää ja kuolla."(382)

”Kristinusko tai kristityksi tuleminen ei ole ymmärryksen muutos, vaan tahdon muutos.”(383) Tällaisten käsitysten takia Kierkegaardia on pidetty yhtenä eksistentialismin isänä. Ateistisessa eksistentialismissa on tärkeätä, että valitsee - ei mitä valitsee. Kierkegaardin edustama kristillisen eksistentialismin mukaan on tietenkin tärkeintä, että valitsee uskon Jumalaan. Uskolle ei kuitenkaan suostuta antamaan syitä tai perusteita, koska valinta on uskon valinta ja usko on aina järjen vastainen valinta. Tällainen usko riemuitsee paradokseista ja järjenvastaisuuksista, koska vasta ne antavat mahdollisuuden todelliseen uskon harjoittamiseen.

Kierkegaardille Jumalan olemassaolon perusteleminen on Hänen pilkkaamistaan. On kuin vaatisi rakastettuaan todistamaan olemassaolonsa ennen kuin suostuu rakastamaan häntä. Sehän olisi loukkaavaa.

Vaikka kristillinen eksistentialismi ei terminä ole kovin tuttu, ilmiönä se on tämän päivän herätys kristillisyydessä valitettavasti liiankin tuttu. Sokean ja perustelemattoman uskon ihannoiminen on lopullisesti vieroittanut monet elämän vaikeiden kysymysten kanssa kamppailevat etsijät pois kristinuskosta. Kysyä ei saa ja ymmärtää ei tarvitse, "usko vaan" niin kaikki ongelmat ratkeaa ja ajatuksilta siivet katkeaa.

Palatkaamme Kierkegaardin esimerkkiin loukatusta rakastetusta. Eikö loukkaantumisen vaara olisi paljon suurempi, jos työpäivän jälkeen ryntäisi suoraan keittiöön suutelemaan vaimoa, mutta onkin sokeassa uskossa astunut väärästä ovesta pussaamaan väärää vaimoa. Pelkkä vilpitön ja voimakas usko siihen, että sylissäni oleva nainen on minun vaimoni, ei muuta häntä minun vaimokseni. Oma vaimoni luultavasti kehottaisi minua käyttämään silmiäni ja järkeäni ja sanoisi, että on parempi katsahtaa ennen kuin kaulaan kapsahtaa.

Älylliseksi luodulta ihmiseltä olisi arvotonta ja vaarallista vaatia ehdotonta ja lopullista antautumista millekään ilman järkeviä perusteita sille, että kysymyksessä todella on oikea asia. Valitettavasti Kierkegaard ei koskaan pystynyt (eikä edes pyrkinyt) osoittamaan, miten ja millä perustein voidaan erottaa totuus harhasta ja aito Jumalan palvonta epäjumalan palvonnasta.

Eksistentialistisista vaikutteista huolimatta harvat ihmiset kuitenkin uskovat Jumalaan siitä syystä, että se olisi kaikkein järjenvastaisin vaihtoehto. Kierkegaard oli oikeassa siinä, että usko ei ole vain järjen valinta, mutta väärässä siinä, että se olisi vain tahdon valinta. Siihen kuuluvat erottamattomasti molemmat elementit ja paljon muutakin.

Sietämätön totuus

Vaikka väitänkin kristillisen maailmankatsomuksen olevan ihmisyyden perustarpeet tyydyttävä, täytyy myös muistaa, että se tyydyttää vain niitä, jotka vastaanottavat totuuden, rakastavat sitä ja elävät sen mukaan. Kaikkia muita se risoo, ärsyttää ja suututtaa, tekee levottomaksi, rauhattomaksi ja voi aiheuttaa pahojakin ristiriitatilanteita.

Nietzsche kuvailee hyvin sitä rauhatonta ja suorastaan raivoisaa reaktiota, jonka tietoisuus kaikkitietävästä ja kaikkinäkevästä aiheutti hänessä. Tämä kuvaus auttaa meitä myös ymmärtämään, miksi hän niin innokkaasti julisti Jumalan kuolleeksi: "Mutta hänen (Jumalan) täytyi kuolla: hän katsoi silmiin, jotka näkivät kaiken - hän tarkkaili ihmisten syvyyksiä ja heidän sisimpänsä pohjasakkaa, kaikkea heidän alhaisuuttaan ja rumuuttaan. Hänen säälinsä ei tuntenut mitään kohtuullisuutta, hän hiipi minun saastaisimpiin nurkkiini. Hän oli kaikkein uteliain, tunkeilevin ja säälivin - hänen täytyi kuolla. Hän näki minut; sellaiselle todistajalle minun täytyisi saada kostaa - tai en enää jatkaisi elämää. Jumalan, joka näki kaiken, myös ihmisen, sen Jumalan piti kuolla.

Ihminen ei voi sietää sitä, että sellainen todistaja saisi elää."(384) Nietzsche ei voinut sietää Jumalaa, joka tunsi ihmisen kaikessa hänen syntisyydessään, joka sääli häntä ja halusi antaa anteeksi. Siksi hän teki sen, minkä vain kapinan hullaannuttama ihminen voi tehdä: hän julisti tappaneensa Jumalan. Nietzschen Jumalan murhaaminen oli illuusio, mutta hänen oma romahduksensa ja kuolemansa oli todellisuutta.

Sartrella oli samantyyppinen kokemus Jumalasta, jonka läsnäoloa hän ei voinut kestää: "Illalla, mennessäni nukkumaan, polvistuin vuoteeni vierelle ja rukoilin iltarukouksen, mutta yhä harvemmin ajattelin hyvää Jumalaa... Monien vuosien ajan ylläpidin julkista suhdetta Kaikkivaltiaan kanssa, mutta yksityisesti lakkasin seurustelemasta Hänen kanssaan. Ainoastaan kerran todella koin Hänen olemassaolonsa. Olin leikkinyt tulitikuilla ja vahingossa polttanut maton. Olin juuri peittelemässä rikokseni jälkiä, kun yhtäkkiä Jumala näki minut. Tunsin Hänen katseensa päässäni ja käsissäni. Kiersin kehää kylpyhuoneessa hirvittävän näkyvänä ja elävänä maalina. Minut pelasti vain syvä närkästys: minua suututti moinen julma tahdittomuus ja kiroilin itsekseni, niin kuin olin kuullut isoisän tekevän. Hän ei koskaan katsellut minua sen jälkeen.”(385)

Nämä esimerkit kertovat sen, että oikeastaan kaikilla ihmisillä on jonkinlainen suhde Jumalaan. Se voi olla rakkaus- ja kuuliaisuussuhde, välinpitämätön ja karttava suhde tai katkera kapinasuhde ja paljon muuta siltä väliltä.

Kristillisen maailmankatsomuksen oikeaksi kokemisen surullinen puoli on se, että jos emme suostu tulemaan rakastetuksi ja rakastamaan, niin saamme israelilaisten lailla ”tulla tuntemaan... mitä se on, että minä (Jumala) käännyn teistä pois."(386) Kristillinen maailmankatsomus ei ole tosi siksi, että se on oikeaksi koettavissa ja täyttää tarpeet. Päinvastoin: se täyttää tarpeet ja on oikeaksi koettavissa siksi, että se on tosi.

 
VIITTEET

360. Siteerattu Charles I. Glicksbergin kirjasta Literature and Religion. Dallas, Southern Methodist University Press 1960, s. 221
361. J.P. Sartre, The Words. New York, George Braziller -64, ss. 97, 102
362. Nietzsche, The Joyful Wisdom, Robert Adolphsin kirjasta The Grave of God. Burns and Oates -67, ss. 13, 14
363. Nietzsche, My Sister and I. New York, Bridgehead Books -54, s. 213
364. Siteerattu Camus'n kirjassa The Rebel s. 62
365. Nietzsche, The Portable Nietzsche, toim. Walter Kaufman. Princeton University Press 1968.
366. Richard Coe, Samuel Beckett. New York, Grove 1964
367. Nikos Kazantzakis, Helen Kazantzakiksen kirjassa" A Biography Based on His Letters. Simon and Shuster -70
368. Elokuvasta Annie Hall
369. Siteerattu Os Guinnesin kirjassa' 'The Dust of Death" . IVP Illinois -75, s. 353.
370. Siteerattu T.M. Kitwoodin kirjassa "What is Human?" IVP. -70, s. 49.
371. David Hume, A Treatise of Human Nature. New York, E.P. Patton -56
372. Psalmi 10:1; 28:1; 85:2
373. Psalmi 40:1-4
374. les. 49:23
375. D.T. Suzuki, Sengai: The Zen Master
376. D.T. Suzuki, Studies in Zen. Delta Books, New York -55, s. 73
377. D.T. Suzuki. Living by Zen. Samuel Weiser, New York -72, s. ISO, 151
378. Aikido on japanilainen urheilumuoto, joka perustuu jiujitsuun.
379. Leonard, Aikido and the Mind of the West, Intellectual Digest, Sept -72, s. 20
380. Understanding Mysticism, s. 88
381. Paul Tillich, Dynamics of Faith. New York, Harper -57, s. 87
382. S. Kierkegaard, Journal. Fontana -58, s. 44
383. S. Kierkegaard, H. Diemin kirjasta "Kierkegaard's theology of Existence". Oliver and Boyd -59, s. 49
384. Nietzsche, Thus Spoke Zarahustra, kirjassa "The Philosophy of Nietzsche". New York, Modern Library s.267
385. J.P. Sartre, Words. Penguin -67, ss. 62-65
386. 4 Moos. 14:34

 
13.04.06