Ajankohtainen Kolmonen

Tämä teksti on katkelma Daniel Nylundin kirjasta Ajankohtainen Kolmonen. Kirjan painos on jo ajat sitten loppunut, mutta koska se käsittelee kiinnostavalla tavalla edelleen hyvin ajankohtaisia asioita, se on haluttu saattaa digitaalisessa muodossa halukkaiden edelleen luettavaksi. Teksti sisältää kosolti ajatuksia herättäviä aiheita, kuten oheinen näyte osoittaa. Koko teksti löytyy sivun lopussa olevista linkeistä.

 
 

Absoluuttinen suhteellisuus

Väite, että kaikki on suhteellista, on meille hyvin tuttu esimerkki ristiriitaisesta maailmankatsomuksellisesta ennakko-oletuksesta. Soveltaessamme väitettä siihen itseensä joudumme päättelemään, että sekin on suhteellista. Ja jos se on suhteellinen, on sittenkin mahdollista, että kaikki ei olekaan suhteellista. Väite siis kumoaa itsensä eikä sen vuoksi kelpaa maailmankatsomukselliseksi lähtökohdaksi.

Kaiken suhteelliseksi selittävä on kuin mies, joka sahaa poikki oksaa, jolla istuu - ja alla häntä odottaa suhteellisen kova maaperä.

Mistään ei voi tietää mitään varmaa...

on toinen yhtä kehno yritys luistaa vastuusta totuuden edessä. Pekka Ervastin v. 1920 perustama Ruusu-Ristin kirjallisuusseuran julkaisemassa ohjelmakirjassa Uuno Pore sanoo: "Mitään absoluuttista tietoa meillä ei ole eikä tule koskaan olemaan". Väitteen sisäinen ristiriitaisuus paljastuu, jos seuraamme Raamatun ohjetta "vastaa tyhmälle hänen hulluutensa mukaan" ja vastaamme kysymällä "oletko asiasta aivan varma?" Jos hän on aivan varma, ettei mistään voi tietää mitään varmaa, hän sittenkin tuntuu tietävän jostakin jotain varmaa. Hän on itse kumonnut oman väitteensä ja hänen maailmankatsomuksensa on joutunut ristiriitaan itsensä kanssa.

On mieletöntä sanoa, että todellisuutta ei voi tuntea. Väite itsessään ilmaisee todellisuuden tuntemista: väitteen esittäjä tuntee ja tietää, että todellisuus on sellaista, ettei sitä voi tuntea.

Tanskalainen eksistentiaaliteologi Sören Kierkegaard (1813-1855) väitti, ettei ole mitään mieltä kysyä "Mikä on totuus?", koska on mahdotonta tuntea totuutta objektiivisesti. Hänen mukaansa pitää vain kysyä, mikä on totta minulle. Kierkegaard oli hyväksynyt suuren filosofin Immanuel Kantin kehittämän todellisuuden kahtiajaon phenomenoniin (= se, mikä on totta minulle) ja noumenoniin (= se, mikä todella on totta). Kantin mukaan noumenonia eli todellisuuden todellista olemusta ihminen ei voi tietää. Mutta tällaistakaan todellisuuden kahtiajakoa ei voi tehdä ilman että tuntee koko todellisuuden.

Edes Immanuel Kant ei voi sanoa, missä tiedon raja kulkee, ellei hän tiedä, mitä rajan takana on. Jos hän tietää, mitä tiedon rajan takana on, niin tiedon raja ei kuljekaan siinä, missä hän väitti sen kulkevan. Tiedon rajaa ei kukaan voi vetää ylittämättä sitä.

Varman tietämisen mahdollisuuden kieltäminen edellyttää varmaa tietoa. Käytännössä skeptikot, jotka eivät usko totuuden löytämisen mahdollisuuteen, ovatkin aivan yhtä dogmaattisia ja varman oikeaoppisia kuin ne, jotka avoimesti väittävät tuntevansa totuuden.

Eksistentiaalifilosofi ja kirjailija Albert Camus myöntää tässä kohden oman uskonsa epäjohdonmukaisuuden: "Minä julistan, etten usko mihinkään ja että kaikki on täysin absurdia. Mutta en silti voi epäillä oman julistukseni pätevyyttä, joten minun on pakko uskoa ainakin omaan protestiini."

Täydellisen epäilijän pitäisi epäillä myös omaa epäilystään - mutta silloinhan hän ei enää olisikaan ehdoton skeptikko!

Looginen positivismi oli ehkä sen ketjun huipentuma, joka pyrki tekemään tieteen jumalaksi ja palvomaan sitä perimmäisen totuuden lähteenä. Hyvin pian tämä tieteen ylipappien rakennuttama Baabelin torni kuitenkin sortui. Suurimpana syynä sortumiseen oli se, ettei tornin perusta kestänyt sitä, mitä sen päälle rakennettiin. Verifioimisteesi, jonka varaan kaikki oli rakennettu, osoittautui väitteeksi, joka ei täyttänyt omia vaatimuksiaan ja näin se kumosi itsensä. Kukaan ei nimittäin pystynyt aistihavainnoilla ja luonnontieteellisillä mittaustuloksilla osoittamaan oikeaksi sitä väitettä, että vain siten oikeaksi osoitetut väitteet ovat tosia.

Verifioimisteesi on siis uskon kautta omaksuttu maailmankatsomuksellinen perusoletus, jota ei lopullisesti voi osoittaa oikeaksi ja joka johdonmukaisesti sovellettuna kumoaa ensimmäiseksi itsensä.

Loogisen positivismin toinen heikkous on siinä, että sen puitteissa ei voida hyväksyä tosiksi edes kaikkia luonnontieteellisiä tutkimustuloksia. Karl Popper (1902-1994) huomautti, että esim. luonnonlait, (kuten painovoima) eivät olleet täydellisesti todennettavissa aistihavainnoilla kuten verifioimisteesi edellytti. Sama pätee alkeishiukkasiin (esim. neutriino ja gravitoni), joiden massa ja varaus on nolla. Niitä ei voi havaita suoraan millään menetelmällä. Jos kuitenkin aiomme uskoa niiden (tai painovoimalain) olemassaoloon, meidän täytyy tehdä se sen vaikutuksen perusteella, minkä me havaitsemme niillä olevan. Mikäli uskomme luonnonlakeihin ja ehdottomasti näkymättömiin alkeishiukkasiin sen vaikutuksien perusteella, minkä havaitsemme niillä olevan, niin mikä estää meitä uskomasta näkymättömään, persoonalliseen Jumalaan kun näemme Hänen vaikutuksensa aineellisessa maailmassa sellaisena, kuin se on dokumentoituna esim. Israelin kansan historiassa tai todettavissa nykyaikana tapahtuneina lukemattomina ihmisten todistamina selvinä rukousvastauksina.

Ludvig Wittgensteinin myöhempi yritys luoda ns. terapeuttisen positivismin kautta lingvistiset eli kielelliset rajat sille, mitä Jumalasta voidaan tietää, kaatuu samanlaiseen sisäiseen ristiriitaan kuin edellisetkin esimerkit. Sen lisäksi se on johtanut monet nykyiset filosofit samaan pohjattomaan akateemiseen sanasaivartelun suohon, jossa teologitkin ovat rämpineet kaukana ihmisen verisen arkipäiväisistä elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Toiveuni, jonka mukaan Jumala olisi vain toiveuni

Kaikkein yltiöpäisimpiä tapoja puolustaa ihmisen omaa jumaluutta ja kieltää korkeamman auktoriteetin olemassaolo on väittää, että “ihminen on luonut Jumalan eikä päinvastoin”. Tällä väitteellään Ludvig Andreas Feuerbach (1804-1872) varmisti oman paikkansa historian kirjoihin ateistisen humanismin esitaistelijana.

Feuerbachin ateismiin vaikutti ratkaisevasti ranskalainen kristitty historioitsija Pierre Bayle (1647-1706). Hän opetti teoksissaan, että järjen on alistuttava sokeasti ja kritiikittä uskon alaisuuteen. Todistaakseen kuinka mahdotonta on järjellisesti perustella uskoa hän keksimällä keksi mahdollisimman paljon älyllisiä ristiriitoja ja vastaväitteitä kristinuskon opillisia perusteita vastaan. Hänen periaatteenaan oli: mitä vaikeampaa on ymmärtää, sitä helpompaa on uskoa. Ne älylliset ongelmat, joilla Bayle ruokki omaa sokeaa uskoaan, synnyttivät Feuerbachissa näennäisesti perustellun ateismin.

Feuerbach aloitti uransa teologisessa tiedekunnassa (joka tänä päivänä leipoo ateisteja tehokkaammin kuin koskaan aikaisemmin), mutta siirtyi sieltä Berliiniin Hegelin oppilaksi. Hänestä tuli pian vasemmistohegeliläisten johtava kirjoittaja teoksillaan ”Das Wesen des Christentums” ja ” Das Wesen der Religion” (”Kristinuskon olemus” ja ”Uskonnon olemus”), joissa hän kehitteli ”toiveteologiaksi” kutsutun uskonnonfilosofisen teoriansa. Sen mukaan Jumala on vain taivaalle projisoitu kaunis toiveuni.

Kun sen ajan kristillinen valtaeliitti pakotti Feuerbachin luopumaan akateemisesta urastaan ja dosentin virastaan kerettiläisten ajatustensa vuoksi, saivat Feuerbachin seuraajat tästä valitettavan esimerkin. Monissa valtioissa nämä eivät salli tänä päivänä akateemista koulutusta niille, jotka asettavat kyseenalaiseksi heidän ihmisjumalansa.

Teologia oli Feuerbachin mielestä vain tiedettä ihmisestä. Teologien opetukset Jumalasta olivat hänen mielestään totta, mutta se ei ollut tietoa Jumalasta, vaan ihmisestä itsestään: ”Jumalatietoisuus on itsetietoisuutta, tieto Jumalasta on tietoa ihmisestä itsestään… Jumala on vain ilmausta ihmisen sisäisestä luonteesta… Uskonto on ihmisen varhaisin itsetietoisuuden muoto. Sekä yksilön että yhteisön kehityksessä uskonto tulee aina ennen filosofiaa. Ihminen näkee oman olemuksensa ensin itsensä ulkopuolella (uskonnon kautta) ja vasta sen jälkeen itsessään (filosofian kautta)… Varsinkin kristinusko on vain ihmisen suhdetta itseensä… Jumaluus vain ihmisen perimmäinen olemus puhdistettuna ja vapautettuna yksilön rajoittuneisuudesta, jota sitten palvotaan objektiivisesti ihmisestä erillään olevana Jumalana. Kaikki Jumalaa kuvaavat laatusanat ovat siis ihmisen omaa perimmäistä luonnetta kuvaavia laatusanoja.”

Feuerbach siis väitti, että Jumala ei ole kukaan muu kuin ihminen itse taivaalle heijastettuna. Jumalauskon tilalle oli asetettava luja ja horjumaton usko ihmiseen itseensä.

Muutama vuosikymmen myöhemmin Moosesta vihaava juutalainen Sigmund Freud (1856-1939) antoi työllään psykologiset perusteet Feuerbachin väitteille. Hän kirjoitti useita artikkeleita ja kirjoja, joissa hän yritti selittää psykologisesti, miksi ihmiset uskovat Jumalaan. Kuuluin niistä on ”The Future of an Illusion (Erään illuusion tulevaisuus). Siinä hän sanoo, että kaikki uskonnot ovat vain ihmiskunnan kehityksen kansallisia lapsuusneurooseja, jotka häviävät vähitellen tieteen kehityksen myötä.

Freud omaksui täysin Feuerbachin väitteen, että ihminen on luonut Jumalan omaksi kuvakseen tai pikemminkin neuroosinsa kuvaksi. Molempien teksteissä heijastuu sama halu itse istua Jumalan valtaistuimella. ”Tuntea Jumala olematta itse Jumala… on onneton tila”, totesi Feuerbach. Siksi hänen piti kieltää Jumala ja tulla itse Jumalaksi.

Edellä kuvatun kaltaiset argumentit kristillistä maailmankatsomusta vastaan ovat vielä tänään yleisessä käytössä. Ovatko tällaiset väitteet sitten päteviä?

Ensinnäkin uskon motiivia ei voi käyttää sitovana todisteena uskon sisältöä tai kohdetta vastaan eikä myöskään sen puolesta. Eli jos toivo Jumalan olemassaolosta kelpaa todisteeksi siihen, että häntä ei ole olemassa, niin silloin Feuerbachin ja Freudin toivo siitä, että Jumala ei ole olemassa, kelpaa Jumalan olemassaolon todisteeksi. Voimme siis kääntää tällaisen todistelun suuntaa ja haudata humanistisen ateismin samaan koloon, johon se yritti kuopata Jumalan. Itse asiassa Freudin ateismin voisi selittää hänen kehittämästään oidipuskompleksi-teoriastaan käsin ja sanoa, että hänellä oli hillitön halua tuhota taivaallinen Isä saadakseen sen jälkeen vapaasti omia itselleen Äiti Maan. (Hän piti itseään uskonnon pahimpana vihollisena ja sanoi: ”Minä en pelkää Jumalaa. Jos minä joskus tapaisin hänet, minulla olisi enemmän syytöksiä häntä vastaan kuin Hänellä voisi olla minua vastaan”.)

Freudin omat motiivit hänen ateismilleen eivät kuitenkaan ratkaise sen totuusarvoa. Katsokaamme parin modernimman esimerkin valossa:

Jos Timo T.A.Mikkonen esittää villin tuntuisia teorioita J.F.Kennedyn murhan takana olevasta salaliitosta, ei teorian uskottavuutta ratkaista lähettämällä sen esittäjä mielentilatutkimukseen. ”Älkää uskoko häneen, hän on latvasta lahonnut”, on laiskan miehen tapa väistää kiusallisen velvoittavia väitteitä. Moni pelokas juutalainen sai 1930-luvun Euroopassa kuulla kärsivänsä vainoharhoista, mutta keskitysleirit olivat painajaisia ja harhojakin kammottavampia.

Jos kristinusko todella olisi vain erilaisista psykologisista taustatekijöistä kehittynyt toiveuni, luulisi sen vähän paremmin täyttävän ihmisen toiveita. Kristinuskon antama kuva ihmiskunnan menneisyydestä, nykytilasta ja tulevaisuudesta ei nimittäin ole kovin imartelevaa. Raamattu kuvaa jokaisen ihmisen langenneena ja syyllisenä. Eikä armosta tarjottu pelastus ilman meidän omaa ansiotamme ole kovin egoamme hivelevää. Kaiken kukkuraksi Jumala asettaa meidät ikuiseen vastuuseen valinnoistamme. Vastuutahan ihminen on paennut aina kaikin mahdollisin keinoin. Jokaisen rikollisen toiveuni on, ettei olisi olemassa poliisia, joka voi hänet yllättää itse teosta tai tuomioistuinta, jonka edessä hän joutuisi vastaamaan rötöksistään.

Humanistinen julistus ihmisen vapaudesta ja riippumattomuudesta, hänen piilevästä mutta perimmäisestä hyvyydestään, hänen utopistisesta tulevaisuudestaan ja ihmiskunnan mahdollisesta yhteydestä kosmoksessa korkeampiin sivistysmuotoihin tuntuisi paljon paremmin täyttävän toiveunen vaatimukset.

Kristinuskoakin on kautta aikojen pyritty vesittämään väkisin sellaiseen olomuotoon, että se sopisi paremmin enemmistön toiveisiin. Tässä en yritäkään puolustaa mitään taivaansinisiä sunnuntaiaamun unelmia jostakin epämääräisestä korkeammasta voimasta, jonka selkärangaton rakkaus lämmittää mieltä, mutta ei velvoita mihinkään: taivaallisesta joulupukista, joka aina vain antaa, mutta ei koskaan pyydä mitään.

Freudilta voimme kyllä oppia, että usko ja epäusko voivat molemmat pohjautua neurooseihin, lapsuuden tunnevammoihin, ahdistuksiin, pelkoihin jne. Meidän tulisikin tarkkailla sitä, miksi uskomme sen, mitä uskomme. Motiivit ja vaikuttimet ovat tärkeitä, mutta totuuskysymystä ei kuitenkaan ratkaista sillä tasolla.

Freud ei antanut meille mitään syitä olla uskomatta Jumalaan, mutta useita syitä varmistaa se, että uskomme oikeista syistä.

Feuerbachin humanistisen ateismin perustelut ovat kestämättömiä. Yhtä vähän kuin nälkäisen ihmisen kuvitelmista voi päätellä, ettei ruokaa ole olemassa, voi Jumalaa kaipaavan ihmisen ajatuksista päätellä, ettei Jumalaa ole olemassa. Feuerbach yksinkertaisesti olettaa, ettei jumalatoiveiden takana ole mitään todellista Jumalaa, koska se sopi paremmin hänen omiin toiveisiinsa. Tietoa se olisi vasta silloin, jos hän olisi saanut sen ilmoituksena ikuisesta ja kaikkitietävästä lähteestä tai jos hän itse olisi ikuinen ja kaikkitietävä.

Yhtä epäloogisia ovat nykyaikaisemmat yritykset väittää, että Jumala-uskomme on vain ympäristömme ja/tai perintötekijöidemme summa, koska kaikki ajatuksemme ovat sitä. Jos tämä todella on totta, niin miksi väitteen esittäjä pääsisi pakenemaan oma väitettään. Sehän on vain hänen omien perintö- ja ympäristötekijöittensä summa.

Eli: jos sinä ajattelet, että minun ajatukseni johtuvat vain minun geeneistäni ja kasvatuksestani, niin vastaavasti juuri se ajatus johtuu sinun geeneistäsi ja kasvatuksestasi, eikä kummankaan ajatuksilla ole mitään totuusarvoa. Jotta joku voisi tietää, että kaikki ajatukset ovat perintö- ja/tai ympäristötekijöidemme ohjelmoimia, hänen täytyisi itse olla vapaa siitä ohjelmoinnista. Väite, joka ensimmäiseksi kumoaa itsensä, on kuin iskijän itsensä tyrmäävä nyrkki.

 
Koko teksti htm- versiona: daniel/kirja.html  
Teksti Word-dokumenttina: Ajankohtainen_Kolmonen.doc

 
 

09.04.06