Ihmisen sukupuu: faktaa vai fiktiota?

Suurenna  klikkaamalla
Ihmiskunnan oletettu sukupuu

Evoluutiotutkimuksen varmastikin kiinnostavin alue on ihmisen alkuperä. Koska tutkimus yleensä lähtee siitä oletuksesta, että makroevoluutio on tosiasia ja että se on vaatinut miljoonia vuosia, tutkijoilla on taipumus sijoittaa oletettu esi-isämme yhä kauemmas ajassa taaksepäin. Uudet löydökset ajoitetaan usein hyvinkin heppoisin perustein entisiä huomattavasti vanhemmiksi. Osasyynä lienee halu saada aikaan raflaava uutinen ja sen myötä rahoittajien mielenkiinto. Tästä esimerkkinä on äskettäin Science -lehdessä kerrottu tutkimus, josta mm. Ylen Teksti-tv uutisoi. Uutisen mukaan esi-ihminen nousi kahdelle jalalle jo kolme miljoonaa vuotta oletettua aiemmin.

Mitä todisteita väitteen tueksi esitettiin? Ei luurankoa eikä edes useita luita, vaan ainoastaan yksi reisiluu. (Tämä ei tietenkään ole uutta; riittihän aikoinaan 'Nebraskan ihmisen' todisteeksi yksi ainoa, sittemmin sialle kuuluvaksi todettu hammas!) Tätä kuuden miljoonan vuoden ikäiseksi oletettua luuta tutkittiin erityisillä CAT -röntgensäteillä. Tutkijoiden mukaan se on saman kokoinen kuin nykyisillä simpansseilla, mutta erinäköinen. Kaula, joka yhdistää lumpion luun varteen, on ohuempi ylhäältä kuin alhaalta. Tämä on heidän mukaansa todiste siitä, että olio on kulkenut kahdella jalalla.

"Nykyisillä simpansseilla ja gorilloilla reisiluun lumpioon yhdistävä kaula on samanpaksuinen molemmista päistä, mutta ihmisillä juuri ylhäältä ohuempi", luuta tutkinut prof. Robert Eckhardt sanoi. Reisiluu olisi siis kuulunut kuusi miljoonaa vuotta sitten kahdella jalalla kävelleelle esi-ihmiselle. Näiden seikkojen tutkijat uskovat todistavan, että simpanssi ja ihminen erottautuivat omiksi lajeikseen yhteisestä kantaisästä seitsemän miljoonaa vuotta sitten, kun sen aiemmin olettiin tapahtuneen noin kolme miljoonaa vuotta sitten.

Erich von Däniken tulkitsi monet inhimillisen kulttuurin aikaansaannokset oman humanoidi-uskomuksensa suodattamina ja näki kaikkialla merkkejä avaruusolioiden vierailusta. Evoluutiotutkimuksen päätelmät tuntuvat joskus hyvin saman sorttisilta. Onko tutkittu reisiluu todella kuusi miljoonaa vuotta vanha? Miten sen ikä on määritetty? Fossiloituneen luun ikää ei voi suoraan määrittää, joten se on aina enemmän tai vähemmän arvionvarainen. Entä miten luun muodon perusteella voidaan olla varmoja, että se se kuului ihmisen esi-isälle? Näin pitkälle menevien johtopäätösten tekemiseen yhden ainoan luun perusteella liittyy väkisinkin vahvoja ennakko-oletuksia. Alla olevat esimerkit valaisevat asiaa.

Australopithecus Africanus ('Lucy')

Miten luotettavasti tällaisista löydöksistä voidaan konstruoida niiden alkuperäinen kantaja? Luiden sijoittelu tarkalleen alkuperäisiin kohtiinsa on pakostakin tulkinnanvaraista. Näistä Lucyn luista voi hyvällä mielikuvituksella rakentaa lähes minkälaisen 'esi-äidin' tahansa. Yhtä tulkinnanvarainen on löydöksen iäksi mainittu yli kolme miljoonaa vuotta.

Tässä 'Lucyn' tapauksessa luita on poikkeuksellisen paljon. Useimmat muut löydökset sisältävät vain muutamia luita tai kallonkappaleita, jolloin luotettavien päätelmien teko on vielä enemmän arvailujen varassa. Toisaalta ei ole täysin varmaa, ovatko kaikki nämäkään luut peräisin samasta yksilöstä.


Kuva kirjasta Salaisuuksien saatossa, Valitut Palat 1999

 

Homo Habilis -palapeli

Tähän Homo Habiliksen kalloon on jo koottu 150 fossiilipalasta, ja melkoinen läjä on vielä jäljellä. Tässäkin herää kysymys, ovatko kaikki varmasti samasta kallosta? Jos tutkijalla on tarve saada näyttävä uutinen, houkutus 'sopivan' kallon konstruoimiseen voi olla suuri.


Tiede 2000, 1/98

 

On syytä todeta, että oppikirjoissa ja yleisissä julkaisuissa olevat kuvat esittävät enimmäkseen jo valmiiksi konstruoituja kalloja tai luurankoja, joissa erilliset palat on liitetty yhteen ja puuttuvat osat korvattu täytemassalla. Vaikka tutkijat ovatkin alansa asiantuntijoita, ja hyvin perehtyneitä eläinten ja ihmisten rakenteellisiin ominaispiirteisiin, se ei silti takaa, etteivätkö tutkijoiden omat ennakko-odotukset vaikuttaisi löydösten tulkintaan, kuten alla olevat esimerkit osoittavat.

Eanthropus ja Piltdownin ihminen


Nämä kallot on konstruoitu samoista osista
(Kuva kirjasta Salaisuuksien saatossa)
Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten eri tavoin sama löytö voidaan tulkita. Ne ovat kahden eri paleontologin samoista osista kostruoimia. Toisen, apinamaisemman version laati Arthur Smith-Woodward ja toisen Arthur Keith. Ei ole ihme, ettei tätä Eanthropukseksi kutsuttua otusta aluksi otettu vakavasti. Se hyväksyttiin vasta, kun Woodwardin konstruoimaa kalloa muistuttava Piltdownin kallolöytö vahvisti asian! Vuonna 1953 Piltdownin ihminen sitten todettiin huijaukseksi, ja samalla myös Eanthropuksen taru päättyi.
 
 
Myös nämä kolme samasta kallosta tehtyä piirrosta osoittavat, miten suurta osaa ennakko-oletukset ja mielikuvitus näyttelevät fossiilien tulkinnassa.
 

Ramapithecus -löydösten uudelleentulkinta

Myös tämä esimerkki kertoo siitä, miten erilainen tai muuttunut tulkinta voi vaikuttaa 'todisteeseen'. Irrallisia luunkappaleita on helppo sijoittaa vastaamaan kulloinkin vallitsevia käsityksiä. Tällaista voisi kutsua lievimmillään tarkoitushakuisuudeksi ja pahimmillaan väärennökseksi.

 

Kuva teoksesta Evoluutio - kriittinen analyysi

Ramapithecus brevirostriksen (Raman lyhytkuonoinen apina) inhimillisinä tuntomerkkeinä pidettiin oletettua lyhytkuonoisuutta, takahampaiden paksua hammaskiillettä, pieniä kulmahampaita ja - tärkeimpänä - paraboliseksi rekonstruoitua hammaskaarta. Uusien löytöjen johdosta leuankappaleet tulkittiin uudelleen. Paraboliseksi oletettu hammaskaari muotoiltiin apinamaiseksi ja paksu hammaskiille tulkittiin alkuperäiseksi tuntomerkiksi eikä enää kehittyneeksi. Pienten kulmahampaiden arveltiin nyt johtuvan siitä, että kyseessä oli pienikokoisempi naarasyksilö. Ihmismäisen lyhytkuonoisuuden tulkittiin nyt viittavan erikoiseen, orankia muistuttavaan kasvojen rakenteeseen.

Faktaa vai fiktiota?

Ihmiskunnan sukupuu on hyvin hatara ja jatkuvasti muuttuva, hypoteettinen rakennelma. Vaikka erilaisten ihmismäisten fossiililöytöjen olemassaoloa ei voi kiistää, niiden tulkinta ja sijoittaminen sukupuuhun on lähes uskon asia:

"Joillakin tutkijoilla on ollut tapana kuvata jokseenkin jokainen löytämänsä ihmisfossiili uudeksi lajiksi. Näin teki mm. Louis B. Leakey. Toiset taas ovat äärimmäisen vastahakoisia nimeämään uusia lajeja, vaikka heidän löytönsä ilmiselvästi poikkeaisivat aikaisemmista. .. Philip Tobias.. sijoittaa kaikki uudet ja vanhat lajit johonkin ... kolmesta lajista. Fossiilien erot hän selittää yksilöiden ja eristyksissä eläneiden, ajan mukana vähitellen muuttuneiden populaatioiden välisillä eroilla. " (Juha Valste, Tiede 2000, 1/98)

Enin osa löydöistä on ns. Neanderthalin ihmisiä, jotka monen asiantuntijan mielestä ovat vain nykyihmisen sukupuuttoon kuollut rotu. Muut oletetut esi-isämme ovat täysin spekulatiivisia; yhdenkään niistä ei voi kiistatta todistaa olevan missään sukulaissuhteessa ihmiseen. Pelkkien luiden perusteella on mahdotonta tehdä varmoja päätelmiä ulkomuodosta ja muista ominaisuuksista. Tämän voi todeta jo siitä, miten käsitykset neanderthalilaisen ulkomuodosta ovat jatkuvasti muuttuneet. Varhaisissa piirroksissa heidät esitettiin karvaisina apinoina, nykyisen käsityksen mukaan heitä tuskin erottaisi muista kadulla kulkijoista.

Aivojen koon kasvua on pidetty vahvimpana todisteena älykkyyden kehityksestä. Sen perusteella neanderthalilainen olisi suurempine aivoineen ollut meitä älykkäämpi. Kuitenkin monet tutkijat uskovat äskettäisessä Discovery -'dokumentissa' esitetyn toteamuksen tavoin: "Vaikka neanderthalilaisilla oli suuremmat aivot, heidän älykkyytensä ei ollut meidän tasollamme." Tämä on vain yksi esimerkki siitä evoluutioteoriassa yleisestä käytännöstä , että 'todisteet' kelpaavat vain, mikäli ne sopivat ennalta laadittuihin raameihin.

Edellä olevasta seuraa, että oletetut apinamaisuudet tai ihmismäisyydet, joiden perusteella löydökset saavat paikkansa sukupuussa, ovat lähinnä mielikuvitusta. Ja vaikka ne joissakin tapauksissa osuisivatkin kohdalleen, ne eivät silti todista mitään geneettisestä sukulaisuudesta. Hevoskärrystä voidaan vetää kehityslinja nykyajan mersuihin ja audeihin, mutta sen perusteella ei voi todistaa, että niiden välillä olisi geneettistä sukulaisuutta. Luonnossa havaittavien yhdenmukaisuuksien pohjalta voidaan tehdä erilaisia olettamuksia, mutta ne ovat eri asia kuin varmat todisteet.

 
Asiasta lisää:
Jaavan Ngandongin ihmisen tarina

IHMISEN ESI-ISÄT: False triste - Farse Triste   - P. Ojalan artikkeli aiheesta
http://www.evoluutio.com/?o=0&a=0&st=0   - suuri määrä erilaisiin väärennöksiin liittyviä kuvia ym.  
 

 
07.03.05