Sattumaa vai suunniteltua?

Arkipäivän havainnot osoittavat kaiken oman onnensa nojaan jätetyn ennemmin tai myöhemmin rappeutuvan, ruostuvan, lahoavan tai muulla tavoin palaavan alkutekijöihinsä. Ihminen muuttuu maaksi, ihmisen rakentamat systeemit eivät pyri itsestään organisoitumaan uudelleen eivätkä rakentumaan toisiksi monimutkaisiksi järjestelmiksi
  Ihmisellä on kyky suunnitella ja rakentaa erilaisia laitteita, rakennelmia ja toimivia järjestelmiä. Ne eivät synny itsestään. Myös maapallon elolliset organismit ovat monimutkaisia järjestyneitä rakenteita, joissa on nähtävissä selvät tarkoituksenmukaisuuden ja älyllisen suunnittelun merkit. Evoluutioteorian mukaan ne ovat kuitenkin saaneet alkunsa ilman edeltävää suunnittelua tai ulkopuolista ohjaavaa vaikuttajaa, satoja miljoonia vuosia kestäneen vähittäisen kehityksen tuloksena.

Mikroevoluutio.

Luontoa tarkemmin tutkittaessa voidaankin nähdä kasvi- ja eliökunnassa tapahtuvan pieniä muutoksia, jopa uusien lajien syntymistä, jos lajikriteerinä pidetään sitä, että jokin laji ei enää pysty saamaan jälkeläisiä sen populaation yksilöiden kanssa, josta se on lähtöisin. Näiden havaintojen perusteella sitten uskotaan, että evoluutio suuressakin mitassa on mahdollista. Tutkijoiden kesken on erilaisia käsityksiä siitä, miten laji tulisi määritellä. Pitäisikö se määritellä morfologisin perustein eli kiinnittää huomio ulkoisiin ominaisuuksiin, vai pitäisikö kriteerinä käyttää geneettisiä perusteita eli lajien kykyä saada keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Milloin voidaan sanoa, että kyseessä on todella uusi laji eikä esim. rotu tai alalaji?

Viime aikoina on tullut esiin käsite perusryhmä, jolla tarkoitetaan lajeja jotka pystyvät risteytymään keskenään, vaikka tuloksena ei aina olisikaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Koira esimerkiksi pystyy risteytymään suden, ketun, sakaalin ja kojootin kanssa. Linnuista kanalintujen kaikkien neljän heimon sisällä on tapahtunut risteytymiä, joten voidaan olettaa kunkin heimon olevan samalla myös perusryhmä. Myös sorsalinnuilla tunnetaan lukuisia risteytymiä eri lajien kesken, samoin kuin eräiden eri lajeiksi luokiteltujen kasvien kesken. Hevoseläinten suvun kuudesta lajista ja 20 alalajista kaikki yhtä lukuunottamatta on risteytetty keskenään. Lajit, jotka pystyvät risteytymään keskenään tai ovat välillisesti risteytyksen kautta sidoksissa toisiinsa kuuluvat siis samaan perusryhmään.

Evoluution rajat.

Tähänastiset todetut evoluutiotapahtumat rajoittuvat tällaisen perusryhmän sisälle ja ovat luonteeltaan hyvin pienimuotoisia, mistä syystä niistä käytetään nimitystä mikroevoluutio. Evoluutiolla näyttää siis olevan selvät rajat, joita se ei voi ylittää. Tämä on suurelta osin seurausta jo itse mikroevoluution mekanismeista. Jotta uusi laji voisi syntyä, tarvitaan juuri sopivan kokoinen muista lajikumppaneista eriytynyt ja / tai erilaisiin olosuhteisiin joutunut populaatio. Jos ryhmä on liian suuri, sen keskuudessa mahdollisesti tapahtunut hyödyllinenkin mutaatio helposti sekoittuu risteytymisen seurauksena ja väistyy. Liian pieni populaatio taas kärsii sukusiitoksen haitoista. Joka tapauksessa tällaisen eriytyneen populaation geenivarasto on pienempi kuin sen suuremman ryhmän, josta se erkani. Geenivarasto voi tosin lisääntyä mutaatioiden kautta, mutta mutaatioiden tuloksena ei ole tähän mennessä havaittu syntyneen mitään sellaista joka olisi muuttamassa lajia selvästi erilaiseksi. Ainoastaan jo olemassa oleviin rakenteisiin tapahtuu pieniä muutoksia, niistäkin ylivoimaisesti suurin osa hyödyttömiä tai haitallisia. Niiden avulla ei siis näytä syntyvän mitään uutta, joten käsitys että mikroevoluutiossa vaikuttavat mekanismit pystyisivät saamaan aikaan myös makroevoluutiota eli varsinaista evoluutiota, jää uskonvaraiseksi. Useimmat tiedemiehet kaikesta huolimatta uskovat, että koko evoluutiotapahtuma on selitettävissä mikroevoluutiossa todettujen mekanismien avulla.

Lajien syntyjärjestys.

Tarkasteltaessa maapallon geologisia kerrostumia voidaan nähdä, että alempien kerrosten eliöfossiilit sisältävät yksinkertaisempia elämänmuotoja. Tällaisia pitkän kehityksen teorioiden edellyttämiä täydellisiä kerrostumia on kuitenkin minimaalisen vähän ja lisäksi niiden iästä ja muodostumistavasta on eriäviä käsityksiä. Evolutiivisen tulkinnan mukaan myöhemmät, kehittyneemmät eliöt ovat jotenkin syntyneet alkeellisimmista muodoista. Luomishypoteesin mukaan taas jokainen eliöryhmä on luotu erikseen.

Evoluutioteorian esittämä eri elämänmuotojen ilmaantumisjärjestys on kieltämättä varsin johdonmukainen. Sen mukaan ensin ilmaantuivat bakteerit, jotka tuottivat ilmakehään happea josta edelleen syntyi UV-valolta suojaavaa otsonia. Bakteerit myös muokkasivat vesistöjä ja maaperää ja mahdollistivat happea hyödyntävien solujen ja monimutkaisempien alkueliöiden ja kasvien elinolosuhteet. Kasvit tekivät mahdolliseksi ruohonsyöjien ja kehittyneempien maaeläinten sekä ihmisen selviytymisen tuottamalla ravintoa, poistamalla ilmasta hiilidioksidia ja vapauttamalla happea.

Kasvillisuuden tarvitsema multa on nykyään kasvi- ja eliöperäistä, mutta ennen kasvillisuutta sen on täytynyt olla pelkästään eliöperäistä, eli bakteereista ja pieneliöstä lähtöisin. Joka tapauksessa paksujen multakerrostumien syntyyn on ilmeisesti tarvittu paljon aikaa. Sitä ennen on kuitenkin multaa tekevälle pieneliöstölle tarvittu suotuisa ilmasto eli sopiva lämpötila ja kosteus sekä voimakkaan UV-säteilyn pääsyn estyminen maan pinnalle. Siksi uskotaan ennen kasvikunnan ilmaantumista olleen happea tuottavia syanobakteereja jopa satojen vuosimiljoonien ajan, ennen kuin happea oli niin paljon, että siitä UV-säteilyn vaikutuksesta syntyi myös riittävän vahva otsonikerros stratosfääriin. Näiden lukujen taustalla on kuitenkin ennakko-oletus evoluution tarvitsemista vuosimiljoonista.

Nykykäsityksen mukaan alkuilmakehä oli hapeton ja otsooniton, joten ultraviolettivalo pääsi esteettä maan pinnalle. Aiemmin nähtiin ongelmana se, miten ensimmäinen elävä solu on voinut syntyä tällaisissa oloissa, koska solut tarvitsevat happea eivätkä toisaalta kestä UV-säteilyä. Kun sitten löydettiin bakteereja, jotka tulevat toimeen vedenalaisten tulivuoren kraatereiden tai kuumien lähteiden vesissä ilman happea ja pystyvät käyttämään esim. rikkiyhdisteitä hyväkseen, tutkijat uskoivat löytäneensä ratkaisun tähän ongelmaan: ensimmäinen eliö olikin juuri tällainen "myrkkyjä" syövä bakteeri. Siitä sitten jossain vaiheessa UV-säteilyn aiheuttaman mutaation kautta tuli auringonvaloa energialähteenä käyttävä hapettomissa oloissa elävä bakteeri. Näin siis haitallisen ultraviolettisäteilyn uskotaan tässä vaiheessa toimineen evoluution välttämättömänä "työkaluna".

Näiden bakteerien uskotaan kasvaneen mattomaisina muodostelmina merien pohjalla, juuri sopivassa syvyydessä jossa aurinvaloa oli vielä käytettävissä, mutta jossa ultraviolettisäteily ei ollut enää tuhoavan voimakasta . Seuraava 'keksintö' bakteereille oli käyttää vettä elektronien lähteenä. Näin niillä oli kaksi rajatonta energianlähdettä: auringonvalo ja vesi, ja tämän seurauksena selvästi paremmat lisääntymismahdollisuudet. Bakteerien elintoimintoihin liittyvien reaktioiden sivutuotteena syntyi happea ja vähitellen ilmaantui myös happea sietäviä bakteereja, eli syntyi nykyisen eläinkunnan tarvitsema soluhengitys.

Tutkijoiden mukaan on paradoksaalista, että elämä ei olisi voinut syntyä hapekkaassa ilmakehässä, ja että toisaalta kuitenkin juuri happi mahdollisti nykyisen kaltaisen elämän. Arvoituksellista tässä oletetussa tapahtumaketjussa on, miten ensimmäinen happea käyttävä solu on voinut syntyä, jos happi aiemmin oli soluille kuolettavaa myrkkyä? Tai miten kasvisolujen synty tapahtui? Ne kun 'hengittävät' hiilidioksidia, joka taas on myrkkyä happea käyttäville soluille. Nykyään eläinkunta on monella tavalla riippuvainen kasvikunnasta, ja kasvikunta vastaavasti eläinkunnan suurelta osin tuottamasta hiilidioksidista. Miten tämä tasapaino on voinut syntyä ja säilyä sadat vuosimiljoonat? Loppujen lopuksi - loogisuudestaan huolimatta - koko tämä evoluutioteorian mukainen kehityskulku on vain arvailua, eikä ole mitään mahdollisuutta varmasti tietää, kuinka kaikki on tapahtunut.

Luomisjaksot.

Empiiriset havainnot näyttäisivät ainakin osaksi tukevan oletettua tapahtumajärjestystä.. Toisaalta on todettava, etteivät luomishypoteesitkaan vastusta tapahtumien järjestystä - Raamattukin esittää sen pääpiirteissään samalla tavoin kuin evoluutioteoria. Näkemyserot koskevat näihin tapahtumiiin kulunutta aikaa sekä evoluutioprosessin kykyä ohjata itse itseään. Raamattua eri tavoin tulkitsevien mukaan koko tapahtumaketju kesti kaikkiaan vain muutaman päivän tai korkeintaan muutamia kymmeniä tuhansia vuosia.

Koko luomistyön tapahtuminen kirjaimellisena kuutena päivänä merkitsisi Jumalan toimimista vastoin luomiaan luonnonlakeja ja toisaalta tämän ihmetyön 'jälkien peittämistä' niin, että kaikki kuitenkin näyttäisi tapahtuneen luonnonlakien mukaan ja kestäneen hyvin kauan. Tässä tuntuu olevan ongelmia. Täysin kirjaimellisen tulkinnan mukaan esim. Aurinko, Kuu ja tähdet olisi luotu vasta neljäntenä päivänä, eli maan ja kasvikunnan luomisen jälkeen. Ja ns. "toisen luomiskertomuksen" (1 Moos. 2:4 - 8) mukaan voisi päätellä jopa ihmisen luomisen tapahtuneen ennen kasvi- ja eläinkunnan luomista.

Paremmin perusteltuja tuntuvat olevan tulkinnat, joissa luomispäivät selitetään pitkiksi ajanjaksoiksi, ja koko luomistapahtuma ikäänkuin ihmisen näkökulmasta nähtynä. Tällöin taivaankappaleiden 'luominen' neljäntenä päivänä voitaisiin ymmärtää esim. siten, että niiden valo alkoi näkyä maan pinnalle ilmakehän mahdollisten pilvi- tai pölykerrostumien ohentuessa. Toinen luomiskertomus taas voidaan yksinkertaisesti nähdä luomisen pääkohtien kertaamisena korostaen nimenomaan ihmisen osaa siinä. Olisi myös loogista ajatella Raamatun luomiskertomuksen keskittyvän vain ihmisen luonnollisen havaintokyvyn piiriin kuuluvaan luomakuntaan. Bakteerien, virusten ja muiden silmin näkymättömien alkueliöiden maailmasta ei ollut tarvetta silloin puhua, vaikka nekin luomistyöhön sisältyivät.

Toki vielä esim. 10 000 vuottakin on lyhyt aika verrattuna evoluutioteorian satoihin vuosimiljooniin, mutta kukaan ei varmuudella tiedä, paljonko aikaa on tarvittu. Geologiset iänmäärittelytkään eivät ole sataprosenttisen luotettavia ja ne ovat usein sidoksissa tiettyihin ennakkokäsityksiin ja yleisesti hyväksyttyihin taulukoihin eri kerrostumien iästä. Toisaalta ei myöskään liene teologisia syitä, jotka pakottaisivat tulkitsemaan luomispäivät tai ajanjaksot juuri tietyn pituisiksi tai yhtä pitkiksi? Ajan mittaaminen ei varhaisina aikoina muutenkaan perustunut mihinkään mekaaniseen kellosysteemiin, vaan lähinnä auringon nousuun ja laskuun ja kuun vaiheisiin. Siten päivän ja yön hetket eli tunnit olivat eri pituisia ja päivän pituus vaihteli vuodenaikojen mukaan.

Ihmisen 'esi-isät'.

Geologisista kerrostumista näkyy muutakin kuin elämän oletettu kehitys. Valtavasta fossiililöytöjen määrästä huolimatta tilanne on edelleen sama kuin n. 150 vuotta sitten: Välimuodot, ns. puuttuvat renkaat, puuttuvat edelleen lähes täydellisesti. Kaikki eliöryhmät näyttävät siis syntyneen äkkiä, ilman välivaiheita, mikä tukee luomisajatusta. Viime aikoina tehdyt löydöt uusista ihmisen 'esi-isistä' kuitenkin monen mielestä osoittavat, että ainakin ihminen on kehittynyt apinamaisista alkumuodoista.
  Tämäkään asia ei kuitenkaan ole niin varma, kuin monet evoluutiotutkijat haluavat sen esittää. Ensinnäkin monien löydösten kokoamisessa pala palalta tulee helposti virheitä - useimmiten tahattomia, mutta joskus tahallisiakin tutkijan turhauduttua kaivausten tuloksettomuuteen tai kun projektin rahoitus uhkaa loppua. Saatetaan esim. yhdistellä apinan ja ihmisen luita tai eri-ikäisten ihmisyksilöiden luita.

Tutkijat näyttävät myös jostain syystä usein unohtavan, että nykyihmisiäkin on rakenteeltaan hyvin monenlaisia. On rotevia, honteloita, pitkä- ja lyhytkaulaisia. On monenlaista nenää, leukaa ja kallonmuotoa. On yli 2-metrisiä 'jättiläisiä' ja metrin mittaisia 'kääpiöitä' sekä erilaisia epämuodostuneita yksilöitä. Jotkut nykyiset heimot Australian ja Uuden Guinean alueella muistuttavat erehdyttävästi taiteilijoiden käsityksiä apinamaisista 'esi-isistämme'. Jotkut näistä heimoista elivät vain muutama vuosikymmen sitten vielä lähes täydellistä kivikauden kulttuuria. Kun tutkijat vertaavat löydöksiään tavalliseen keskiverto - (amerikkalaiseen!) ihmiseen, ei ole ihme, että ne joskus näyttävät hyvin erilaisilta.

Ei tietenkään ole mahdotonta, etteikö joskus olisi elänyt ihmisrotuja, jotka syystä tai toisesta ovat sittemmin hävinneet. Jotkut löydöksistä saattavat olla näiden jäännöksiä, jotkut toiset taas sukupuuttoon kuolleista apinalajeista peräisin. Joka tapauksessa luulöydöt ovat aina hyvin tulkinnanvaraisia, ja eri tutkijat päätyvät niistä erilaisiin tuloksiin. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta oli vast'ikään TV:ssä nähty dokumenttisarja, jossa kaksi tutkijaa esitti hyvin erilaisia tulkintoja samasta löydöksestä. Toisen mielestä kyseinen esi-isämme oli alkukantainen 'tappaja-apina', toisen mielestä älykäs ja sosiaalinen, jopa taiteellinen.

"Evoluution nerokkaat ratkaisut".

Elävä luonto on täynnä asioita, jotka selvästi näyttävät suunnitelluilta. Siksi evolutionistienkin on vaikea välttyä puhumasta luonnon tai evoluution nerokkaista ratkaisuista, vaikka eivät usko luonnossa olevan mitään suunniteltua. On tietysti helppo ajatella jonkin yksittäisen rakenteen kehittyneen vuosimiljoonien kuluessa 'evoluution vähitellen hiomana' . Mutta jos tutkija joutuisi tuhansia kertoja perustelemaan käsitystään aina uudestaan samalla vastauksella: "Tämä ominaisuus on syntynyt evoluution myötä miljoonien vuosien kuluessa..." , pystymättä sen tarkemmin - mikroevoluutiossa todettujen mekanismien pohjalta - selittämään miten se on tapahtunut, ehkä koko evoluution perusta alkaisi hänestäkin tuntua peräti huteralta.

Evoluution vuosimiljoonat ovat itse asiassa vielä pieni luku, jos niitä verrataan vaikkapa ihmisen 100 biljoonaan soluun, joiden toimintaa ja kehitystä kohdusta hautaan ohjaavat n. 40 000 geeniä ja niissä olevat 3 miljardia 'sanaa' eli geneettisen koodin pätkää. Jokainen näistä 100 biljoonasta solusta on jo itsessään käsittämättömän nerokkaasti rakennettu koneisto.

Geenien yhteistoiminta.

Tiedemaailma on kovasti kiinnostunut geenitutkimuksesta ja varsinkin ihmisen perimän kartoituksesta. Vähitellen tämä kartoitus alkaa ollakin loppusuoralla. Vaikka tarkka tieto DNA:n emäsjärjestyksestä antaakin yhtä ja toista tietoa siitä, miten ja mitkä geenit ohjaavat mitäkin toimintoa, jää silti vielä monta arvoitusta jäljelle. Tiedetään esim. jo paljon siitä, mitkä geenit koodaavat mitäkin proteiinia ja mitkä geenit toimivat ns. homeoottisina geeneinä, jotka jakelevat käskyjä yleisavaingeeneille, jotka vuorostaan avaavat geenirihmasta kulloinkin tarvittavan geenin aktivoiden sen.

Mutta vaikka vähitellen voitaisiinkin päästä selville, mikä geeni tai geeniryhmä ohjaa jonkin yksittäisen elimen, esim. sydämen muodostumista, on kokonaan toinen asia selvittää, miten se sen tekee. Sydän ei ole - yksinkertaisesta toimintaperiaatteestaan huolimatta - suinkaan mikään yksinkertainen mekaaninen pumppu, vaan uskomattoman hienosti suunniteltu, lukemattomista rakenneosista koottu, tehokas ja itseään huoltava elin, joka toimii yötä päivää väsymättä ja saumattomassa yhteistyössä muiden ruumiintoimintojen kanssa. Miten siitä tulee juuri kuhunkin ikäkauteen sopivan kokoinen ja sopivan toimiva. Sama koskee kaikkia muitakin elimiä. Ei riitä, että jokin geeni tekee vain konemaisesti sille ohjelmoidun tehtävän. Sen täytyy jotenkin olla tietoinen siitä, mitä kaikki muut geenit milloinkin tekevät ja mitä ihmiskehossa milloinkin tapahtuu. Joka solussa olevan geenin on tiedettävä, onko se rakentamassa kohdussa olevan lapsen vai aikuisen jotakin kehonosaa tai onko kyseessä huolto- tai korjaustyö.

Miten geenit informoivat toisiaan tai mikä koordinoi ihmisen 100 biljoonan solun toimintoja niin tehokkaasti, että siinä äärimmäisen harvoin tapahtuu virheitä? Jotain siitä jo tiedetäänkin. Kuten se, että on olemassa erilaisia viestinkuljettajia (proteiineja), jotka toimittavat tietoa esim. siitä, milloin jonkin kudoksen tai elimen on syytä aloittaa tai lopettaa kasvu eli solujen jakautuminen. Tiedetään myös B53:ksi nimetyn geenin toimivan solun jakautumista rajoittavana tekijänä. Jos tässä geenissä tapahtuu mutaatio (esim. UV-säteilyn tai joidenkin kemikaalien ansiosta), sen toiminta estyy, jolloin solusta saattaa tulla jatkuvasti kasvava syöpäsolu.

Tiedetään myös, että tällaisten geenivaurioiden korjaamiseksi on olemassa kymmenkunta eri tyyppistä korjausproteiinia. Viimeisenä keinona B53- geeni käynnistää apoptoosin eli ohjatun solukuoleman, jolloin virheelliset solut geeneineen tuhoutuvat. Tämäkään keino ei riitä silloin, jos mutaatio on vaurioittanut solussa useita eri geenejä ja syöpä on ehtinyt muodostaa etäispesäkkeitä. Joka tapauksessa kaikessa tässä on nähtävissä nerokkaan suunnitelman jälki. Jos ihmisen elimistö toimisi joka hetki täysin virheettömästi, taudit eivät koskaan saisi yliotetta. Mutta nykyään monet tekijät ilmeisesti häiritsevät tuota elimistön virheetöntä toimintaa. Viime kädessä ainakin se "tauti", joka lopulta kaataa meistä jokaisen.

Ohjelmoitu solukuolema.

Eräs viime aikojen havainto on, että myös kuolema on ohjelmoitu geeneihin. Muutamia solutyyppejä (kuten syöpä- ja sukusoluja) lukuunottamatta ihmisen solut jakautuvat vain n. 50 kertaa, minkä jälkeen ne kuolevat. Solujen jakautumiskertoja rajoittaa DNA:n päissä oleva telomeeri-niminen osa, joka lyhenee jokaisella jakautumiskerralla. DNA:ssa on myös telomeraasi-nimistä entsyymiä, joka pystyy korjaamaan telomeerivauriot ja palauttamaan sen alkuperäiseen mittaansa, jolloin solu jakautuu loputtomasti. Telomeraasi on soluissa yleensä uinuvana, mutta toimii sukusolujen yhteydessä varmistaen niiden siirtymisen ehjinä seuraavalle sukupolvelle. Ainakin periaatteessa on mahdollista geenimanipulaation avulla siirtää tämä ominaisuus loputtomasta jakautumisesta muihin soluihin.

Geenien ohjaama solukuolema ei ainoastaan määrää ihmisen keskimääräistä elinikää, vaan se myös ohjaa kehon kaikkien jäsenten ja elinten rakentumista kaikkina ikäkausina ja niiden säilymistä rakenteeltaan ja toiminnaltaan oikeina. Mitä seuraisi, jos telomeraasi saataisiin toimimaan kaikissa soluissa? Ensinnäkin se mahdollistaisi myös niiden solujen loputtoman lisääntymisen, joissa on tapahtunut geenivaurioita, eli vialliset solut kasvaisivat ja lisääntyisivät kuten terveetkin. Geenivaurioita tapahtuu ihmisessä mm. superoksidin eli happiradikaalien vaikutuksesta jopa tuhansia päivittäin.

Ihmisen alkioon siirrettynä solukuoleman esto merkitsisi sitä, että ihmisestä tulisi kaiketi muodoton syöpämöykky, jossa kiivaimmin lisääntyvät solut tukahduttaisivat muiden toiminnan, ja ihminen kuolisi ehkä jo ennen syntymäänsä. Aikuisella jonkin yksittäisen sairaan elimen parannusyritys 'kuolemattomuusgeenin' avulla tekisi siitä vain syöpäkasvaimen.
  Sen sijaan päinvastaisella toimenpiteellä, eli solukuoleman aktivoimisella, on jo saavutettu tuloksia tietyntyyppisten syöpäkasvaimien tuhoamisessa.

Voimalaitoksia ja kuljetusjärjestelmiä.

Jokaista solua ympäröi kalvo. Viime aikoina tehty havainto biologisten kalvojen syntymisestä itseorganisaation kautta on antanut evoluutioteorialle lisäpotkua, huolimatta siitä, että itsestään syntyvät kalvot ovat äärimmäisen yksinkertaisia rakenteeltaan. Niistä puuttuvat kaikki ne osaset ja rakenteet, jotka huolehtivat solun elintoiminnoista. Elävän solun kalvossa on mm. rakenteita, jotka toimivat kaikkitietävän portinvartijan tavoin: ne tunnistavat sekä solun sisään että siitä ulos pyrkivät 'kulkijat' ja tietävät, keitä kulloinkin sopii laskea sisään tai ulos. Niiden on myös tarkkailtava muualta kehosta jatkuvasti tulevia viestejä ja osattava reagoida niihin. Hiukkasten kulku kalvon läpi ja sen sisällä vaatii solulta kuljetuslaitteita ja järjestelmiä, joiden täytyy tietää mitä kuljettaa ja minne.

Solujen sisällä olevissa mitokondrioissa tapahtuu energian tuottaminen eli hapen polttaminen. Tämä tapahtuu ns. ATP-synteesin avulla. Tätä ATP-nimistä ainetta valmistaa pieni "moottori", joka 100-200 kertaa sekunnissa pyörähtäessään saa aikaan ATP-synteesireaktion. Asiantuntijoiden mukaan "lusikallisessa ATP-entsyymiä on yhtä paljon vääntöä kuin Mercedes-Bentzissä". (Prof. Matti Saraste Tieteen Päivillä). Tätä ATP-tä syntyy hurjaa vauhtia, noin ihmisen oman painon verran vuorokaudessa! Suurin osa siitä käytetään kuitenkin elintoimintojen ylläpitoon.

Vaikka fotosynteesi, vihreiden kasvien käyttämä menetelmä, on tunnettu jo kauan, sen tehokkuutta, yksinkertaisuutta ja taloudellista auringonvalon energian hyödyntämistä ei jatkuvista yrityksistä huolimatta ole pystytty edes jäljittelemään. Ilman tätä nerokasta systeemiä ei maan päällä olisi ainuttakaan ruohoa, viljakasvia eikä puuta, eläimistä ja ihmisistä puhumattakaan. Kasvien rakentamat ravintoaineet ja muut tarveaineet ovat perustana korkeammille elämänmuodoille. Fotosynteesi on tehokkuudessaan ylittämätön tapa tuottaa energiaa.

Ei näin ollen ole ihme, että tutkimus on viime aikoina näiden luonnollisten energialaitosten jäljittelemisen sijasta pyrkinyt enenevässä määrin käyttämään niitä hyväkseen. Varsinkin puunjalostus- ja kemian teollisuudessa, jotka tunnetusti ovat suuria ympäristönpilaajia ja ongelmajätteiden tuottajia, on ryhdytty tutkimaan mikro-organismien hyväksikäyttöä, koska niiden avulla voidaan saada aikaan monia tuotteita luonnollisella tavalla, taloudellisesti ja ilman haitallisia sivutuotteita.

Keskeisessä osassa tässä hyödyntämisessä ovat erilaiset elävien organismien rakentamat entsyymit. Soluissa ne katalysoivat kemiallisia prosesseja, joiden tuloksena sitten syntyvät kaikki ne lukemattomat aineet, joita sekä solut itse että muut elolliset voivat hyödyntää. Entsyymejä on kaikkiaan n. 3000, ja monia niistä on jo vuosien ajan käytetty mm. pesuaine-, paperi-, ja elintarviketeollisuuden eri prosesseissa. Monien entsyymien kemialliset rakenteet suureksi osaksi tunnetaan, mutta niiden valmistamisessa elävät solut ovat ylivoimaisen tehokkaita.

Nykyisten huippunopeiden tietokoneiden avulla voidaan ns. mallittaa eli suunnitella millaisia olisivat jotkut tietyillä tavoilla vaikuttavat molekyylirakenteet. Mm. erilaisia muoveja voidaan suunnitella mallittamalla erilaisia molekyylejä ja laskemalla miten ne käyttäytyisivät tietyissä tilanteissa. Tämä menetelmä ei kuitenkaan onnistu proteiinien kohdalla, koska ne ovat rakenteeltaan liian monimutkaisia.

Ohjelmoitu vai ohjelmoitunut?

Ovatko nämä kaikki sokean ja älyä vailla olevan evoluution "nerokkaita keksintöjä"? Ei tunnu uskottavalta. Pikemminkin näyttää siltä, että niiden suunnittelussa on tarvittu jotain paljon ihmisälyä suurempaa.

Evoluutioon uskovat eivät kuitenkaan anna periksi. Ihmisen perimä- dokumentissa kysyttiin: "Miksi ihmisestä ei voi tulla kuolematonta?" Ja todettiin että "vastaus löytyy tähänastisesta evoluutioprosessista." Tällä viitattiin kolibakteerin ja hiivasienen erilaiseen evoluutiopolkuun: Kolibakteerin DNA on rengasmainen, joten sen telomeeri ei lyhene solunjakautumisessa ja bakteeri jakautuu loputtomasti. Hiivasienen DNA taas on lineaarinen kuten ihmisellä, rajoittaen siten sen jakautumiskertoja. Tämän mukaan hiivasieni on siis - myöhemmän tohvelieläimen kautta - ihmisen varhainen esi-isä!

"Miksi hiivasieni sitten valitsi (!) lineaarisen DNA:n", kysyttiin dokumentissa. Ja selitettiin sen johtuvan siitä, että kuolemattomuudesta luopuminen mahdollisti solunjakautumisessa tapahtuvan geenien udelleenjärjestäytymisen ja samalla eliöiden runsaan muuntelun ja maapallon lajirikkauden. Tohvelieläimen uskotaan olevan tässä kehitysketjussa siitä syystä, että sillä on solussaan kaksi tumaa, mikro- ja makrotuma. Mikrotuma yleensä säilyy muuttumattomana ja siirtyy sellaisena seuraavaan sukupolveen. Makrotuman DNA rappeutuu tohvelieläimen eläessä, ja sen sanotaan vastaavan monisoluisten eliöiden somaattisia soluja.

Dokumentin tekijät eivät tässä kaikessa näe mitään suunnitelmallisuutta. Kuitenkaan he eivät pysty välttämään sanakäänteitä, jotka viittaavat siihen, että kaikki on ikäänkuin suunniteltua. Suunnittelu kuitenkin jätetään evoluutio- nimiselle jumalalle tai eliöille itselleen:

"Siksi monisoluisten lajien elimistöön on ohjelmoitunut aikapommi nimeltä telomeeri. Toisaalta sukusoluissa on telomeraasi-entsyymi, joka pidentää niiden elinikää. Sukusolut lähtevät vanhempien elimistöstä ennen aikapommin räjähdystä."

"Vanhempien solut on ohjelmoitu kuolemaan sen jälkeen, kun sukusolut ovat lähteneet."

Evoluution näkökulmasta ihmisenkään elämällä ei suvunjatkamisen jälkeen ole enää merkitystä. Eräässä TV- keskustelussa, jossa pohdittiin aika-käsitettä evoluution näkökulmasta prof. Anto Leikola totesi ikääntyneellä ihmisellä olevan merkitystä lähinnä vain kulttuurin säilymisen kannalta. Ilman tätä "hyötyä" evoluutio olisi rajoittanut ihmisiän vielä paljon lyhyemmäksi. Hänkin siis puhui evoluutiosta jonkinlaisena suunnittelijana, Jumalan korvikkeena. Ihmisen perimä - dokumentin mukaan kehityksen suunnittelu oli eliöiden itsensä työtä:

  "Kuolemattomuus on ihmisen unelma. Vanheneminen ja kuolema on kirjoitettu geeneihimme, ja meidän on hyväksyttävä se tosiasia, ettei tämä unelma (kuolemattomuudesta) koskaan toteudu." Miksi näin on? Koska "Muinaiset esi-isämme (hiivasieni ja tohvelieläin) luopuivat tietoisesti kuolemattomuudesta ja valitsivat kyvyn tarjota seuraavalle sukupolvelle uudet mahdollisuudet."

Lisäys (1.3.2001):

Osakan yliopiston teknisen korkeakoulun tutkija Tetsuya Yomo halusi testata darwinismin periaatetta, jonka mukaan vahvimmat ja kyvykkäimmät menestyvät olemassaolon "taistelussa". Hän kehitti koepulloihinsa säädeltäviä elinympäristöjä ja istutti niihin kahdentyyppisiä kolibakteereja. Toisella tyypillä oli kyky ottaa tehokkaasti ravintoa ympäristöstään ja toisella tyypillä tämä kyky oli huono. Yleisen darwinistisen ajattelun mukaan pitäisi vain helposti ravintoa ottavien selviytyä kamppailussa elintilasta. Mutta vaikka koe toistettiin useita kertoja, tulos oli aina sama: myös heikommilla kyvyillä varustettuja bakteereja selviytyi elossa.

"Totesimme, että sellaisessakin ympäristössä jossa kolibakteerin oli taisteltava eloonjäämisestään, geneettinen monimuotoisuus säilyi. Totesimme, että kahta tai kolmea kolibakteeria voi kasvaa yhdessä, vaikka ne kilpailivat elintilasta keskenään", sanoi tutkija.

TV-dokumentissa Ihmisen perimä, (TV1 28.2.01), jossa tästä tutkimuksesta kerrottiin, todettiin myös:

"Geeneillä on järjestelmä, jonka perusteella heikot ja vahvat voivat menestyä rinnakkain. Tämä saa aikaan monimuotoisuutta."

Kovin vähälle huomiolle jäi, että tämä tutkimus kyseenalaisti erään darwinismin alkuperäisistä ja kantavista periaatteista, kyvykkäimmän eloonjäämisen ja eri lajien kehittymisen tämän "mekanismin" kautta. Toisaalta tutkimus vain vahvisti sen, minkä jokainen voi nähdä luontoa tarkatessaan: lukemattomia erilaisin kyvyin varustettuja lajeja elää rinnakkain samoilla alueilla. Olisi hyvin vaikea ymmärtää tällaista lajirikkautta, jos vain kyvykkäimmät säilyisivät.


28.1.2001 (pieniä korjauksia ja lisäyksiä tehty myöhemmin.)