Jumalasta ja taivaan iloista

Jumalan olemassaolosta ja olemuksesta on kiistelty vuosisatoja. Hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt tähän probleemaan läheisesti liittyvä kysymys taivaallisen elämän laadusta ja taivaallisista elämänmuodoista. Silti niistä on olemassa mitä erilaisimpia käsityksiä sen mukaan, kuinka paljon itse kukin on asiaa pohtinut ja mistä hän on tietonsa ammentanut.

Jumalan olemassaolosta.

Koska Jumala ei ole julkisesti eikä näyttävästi esittäytynyt nykyajan mediassa, monen on vaikea mieltää häntä sellaiseksi reaaliteetiksi, jolla olisi jotain vaikutusta maailman menoon. Hänestä ei kerrota uutisissa, kuten valtionpäämiehistä ja suurin osa tiedemiehistäkin lienee sitä mieltä, ettei tieteellinen maailmanselitys tarvitse tuekseen mitään aineellisen todellisuuden ulkopuolella olevaa vaikuttajaa. Uskonnollisten ihmisten tarjoama Jumala- ja taivaskuva puolestaan on usein - ainakin ei-uskovien mielestä - lapsenomainen ja epäreaalinen, joten ei ole ihme, jos monet eivät liiemmin vaivaudu ajattelemaan koko asiaa.

Kaikkina aikoina on kuitenkin ollut myös niitä, jotka ovat olleet kiinnostuneita tietämään, onko Jumalaa, millainen hän on ja millaista on elämä taivaallisissa sfääreissä. Tietoa näistä asioista on etsitty mietiskelemällä, tutkimalla pyhiä kirjoituksia tai perimätietoa sekä pyrkimällä 'valaistumis' -kokemusten, spiritismin, okkultismin, magian yms. avulla saavuttamaan yhteys tuonpuoleisiin tietolähteisiin.

 

Tiedon lähteet.

Karkeasti jaotellen on vain kaksi tai kolme lähdettä, joista voi ajatella saatavan jotain tietoa Jumalasta:
  1. Empiirisen havainnoinnin ja ihmisen oman ajattelun kautta (filosofia, tiede, uskonto)
  2. Uskonnollisten kokemusten kautta (ilmestykset, näyt, profetiat, ilmoitukset)

Pyhien (tai pyhinä pidettyjen) kirjoitusten voi katsoa kuuluvan osaksi näihin molempiin ryhmiin. Ne ovat lähtöisin uskonnollisista kokemuksista ja/tai ihmisen mielestä, mutta synnyttyään niitä voidaan tarkastella empiirisen havaintoaineksen tavoin.

 

Filosofisia todisteluja.

Monet ajattelijat ovat pyrkineet eri tavoin logiikan avulla todistamaan Jumalan olemassaolon. Aristoteleen mukaan Jumala on 'liikkumaton liikuttaja', jota mikään muu ei enää liikuta. Tuomas Akvinolainen yhtyi tähän täydentäen sitä ns. causa prima -argumentilla. Koska jokaisella tapahtumalla on syynsä, myös kaiken olemassaololla täytyy olla jokin syy, alkusyy. Ellei olisi ensimmäistä vaikuttavaa syytä - Jumalaa, ei olisi myöskään sitä seuraavien syiden sarjaa. Ellei olisi olemassa kaiken perimmäistä perustaa, ei olisi voinut syntyä reaalista todellisuuttakaan. Tuomas Akvinolaisen mukaan Jumalasta todistaa myös kaikkialla luonnossa nähtävä teleologisuus - päämäärähakuisuus, ja siihen liittyvä tarkoituksenmukaisuus. Nämä 1200-luvulla esitetyt argumentit ovat mielestäni yhtä päteviä tänään kuin tuolloinkin, vaikka nykyajan filosofia ja tiede pyrkivätkin vähättelemään niiden todistusvoimaa.

Myöhemmät filosofit ovat esittäneet näkemyksiä, joiden mukaan Jumalan todellisuus ilmenee lähinnä ihmisen sisäisinä, tunteisiin ja tahtoon vaikuttavina kokemuksina ja tuntemuksina. Tämän mukaan todellinen tieto Jumalasta löytyy siis ihmisestä itsestään. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä ajattelusta on näkemys, jonka mukaan Jumala onkin itse asiassa vain inhimillisen olemuksen syvimpien ja perustavinta laatua olevien (pyhimpien) ominaisuuksien idea tai periaate. Toisessa laidassa ovat sitten ne, joiden mielestä Jumala voidaan kokea todelliseksi myös Raamatun ilmoituksesta, ja ääripäätä edustanevat ne, jotka näkevät koko maailmanhistorian, kulttuurin, uskonnon, filosofian ja tieteen toteuttavan Jumalan ilmoitusta ja suunnitelmaa.

Luomisen perussyy.

Jumalaan liitetään myös täydellisyyden käsite, mikä on johdettavissa mm. causa prima -periaatteesta: Jos Jumala on ensimmäinen syy, hän ei ole riippuvainen muista syistä. Hän on siis itsessään täysin riittävä, häneltä ei puutu mitään eikä hän tarvitse mitään. Tällöin herää kysymys, miksi hän sitten alkoi luoda?

Tähänkin ovat jo varhaiset ajattelijat antaneet järkevän selityksen: Jumala - joka Raamatun mukaan on rakkaus - halusi luoda olentoja, joihin hän voi kohdistaa rakkauttaan, ja jotka puolestaan voisivat saada tyydytystä kohdistaessaan omaa rakkauttaan Jumalaan ja toisiinsa. Itse asiassa mitään muuta perussyytä Jumalan luomistyölle on vaikea löytääkään. Tämä lähtökohta nähdäkseni myös sulkee pois kaikki muunlaiset jumaluudet, kuten itämaisperäiset käsitykset persoonattomasta jumaluudesta tai jumalasta, joka itse on osa luomakuntaa ja jatkuvan kehityksen tai muutoksen alainen.

Tieteen paradigma muuttumassa?

Todisteita Jumalan olemassaololle on etsitty myös tieteen piiristä. Sellaisiksi on katsottu mm. aiemmin mainittu, kaikkialla luonnossa nähtävä tarkoituksenmukaisuus, luonnon valtava monimuotoisuus sekä eri eliömuotojen riippuvuus - paitsi toisistaan - myös myös niistä lukemattomista, tarkoin määrätyistä yksityiskohdista, jotka maapallon olosuhteissa vallitsevat. Evoluutioteoria pystyy selittämään näistä vain murto-osan, eikä se toisaalta ole pystynyt osoittamaan, miten mikroevoluutiossa havaitut mekanismit voisivat selittää myös oletetun makroevoluution tapahtumia. Kasvava joukko tutkijoita onkin alkanut epäillä evoluutioteorian kykyä selittää tämän monimuotoisen elämän alkuperään liittyviä kysymyksiä. Mutta ellei evoluutioteoria ole oikeassa, ainoaksi vaihtoehdoksi jää Jumalan suorittama luominen. Sen jälkeen voidaan tietysti vielä kiistellä siitä, miten ja minkälaisessa aikataulussa se on tapahtunut, ja onko kaikki luotu suoraan tyhjästä, vai onko Jumala laatinut luonnonlait niin, että ne toteuttavat hänen luomistyötään 'automaattisesti', jolloin hän vain tietyissä kohdin olisi jollakin tavoin puuttunut tapahtumien kulkuun.

Taivaallisesta elämästä.

Paitsi että itse Jumalan olemassoloa on epäilty, on myös epäilty kristinuskon mukaisen taivaan olemassaoloa . Osasyynsä tähän on lukuisilla spiritistisillä 'kanavoijilla', joiden suulla on kerrottu runsaasti vaihtelevia, mielikuvituksellisia ja ristiriitaisia 'tosiasioita' taivaallisesta elämästä ja elämänmuodoista. Toisaalta hengellisten saarnaajien puheissa taivaselämä on usein kuvattu tavalla, josta satunnaisen kuulijan mieleen jää vain harppujen soitto ja virrenveisuu. Ei ihme, jos moni on sitä mieltä, ettei noin ikävään paikkaan kannata pyrkiä. Joidenkin mielestä ikuinen elämä jo sinänsä on kestämätön ajatus; he uskovat, että jo muutamassa sadassa vuodessa ehtisi kokea kaiken mielenkiintoisen, ja loppuaika olisi vain loputonta ja tylsää olemista.

Mihin halumme ja mieltymystemme perustuvat?

Edellä mainitut ajatuskulut taivaallisen elämän tylsyydestä ja ihmisen kyllästymisestä ovat hyvin keskeneräisiä ja perustuvat virheelliselle ihmiskäsitykselle. Lienee siis hieman syytä pohtia, mihin halumme ja mieltymyksemme pohjimmiltaan perustuvat ja mistä on lähtöisin kykymme nauttia asioista. Asiaa valaissevat ehkä selvimmin eläinmaailmasta tutut asiat. Kuten jokainen tietää, julmatkin pedot hoitavat hellästi poikasiaan, puolustavat laumaansa, ja suorittavat pariutumismenonsa vaistojen ja viettien ohjaamana. Muuttovietti saa muuttolinnut matkaan ja karhut vaipuvat talviunilleen vaistojen ja hormonitoimintojen ohjaamina . Vaisto saa nuppineulanpäätä pienemmillä aivoilla varustetut muurahaiset kantamaan kortensa yhteiseen kekoon ja mehiläiset keräämään mettä varastoihinsa. Eläinten käyttäytymistä siis ohjaavat suuressa määrin perityt vaistotoiminnot.

Vaistot ja vietit periytyvät geeneissä. Myös ihmisen perimään sisältyy vaistomaista ja viettien ohjaamaa toimintaa. Geeneihimme kätketyt ominaisuudet määräävät perusluonteemme ja säätelevät aivojemme, hormoniemme ja kaikkien elintemme toimintaa. Niiden vaikutusta on, että pystymme nauttimaan syömisestä, musiikista, luonnon kauneudesta, seksistä, tai että tunnemme vaistomaista halua huolehtia lapsistamme. Ihminen eroaa eläimistä kuitenkin siinä, etteivät vaistot ole läheskään yhtä määräävässä asemassa, vaan jättävät tilaa järjenkäytölle ja valinnoille. Ihminen pystyy siis kontrolloimaan vaistotoimintojaan.

Mieltymystemme kohteet määräytyvät siis - paitsi järjellisistä valinnoistamme - hyvin pitkälti geeniemme sanelemista persoonallisista ominaisuuksista mukaan lukien vaisto- ja viettitoiminnot. Jos nämä elintoimintojamme säätelevät 'mekanismit' muuttuvat, muuttuvat myös kykymme nauttia niistä asioista, jotka nyt ovat kiinnostuksemme kohteena. Periaatteessa nämä muutokset voivat olla sekä laadullisia että määrällisiä.

Ikävää elämääkö?

Maalliseen ikääntymiseen liitetään luonnollisesti ruumiillinen raihnaisuus, henkinen tylsistyminen ja nuoruudelle ominaisen innostuksen ja uteliaisuuden väheneminen. Tämä kaikki voi todella tehdä elämästä tylsää. Mutta taivaallinen autuus eli onnellisuus ei olisi taivaallista eikä onnellista, jos se olisi tylsää. Siksi ajatus raihnaisesta, tylsästä ja ikävästä taivaselämästä on täysin typerä. Vaikka emme varmuudella tiedäkään onko taivaallista elämää olemassa, jo yksinkertainen logiikka sanoo, että jos sitä on, sen täytyy olla jotain suurenmoista. Jotain sellaista, jota emme osaa edes kuvitella. Ehkä se merkitsee suunnatonta määrää asioita, joita voi 'harrastaa' tai tutkia, ja loputtomasti eteen tulevia uusia kiinnostuksen kohteita, kullekin sen mukaan, mihin hänen silloiset taipumuksensa kohdistuvat. Mikään kiinnostava ei olisi kiellettyä, mutta ns. kielletyt asiat eivät enää kiinnostaisi, jos niitä olisi.

.. mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut ja minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.

Edellä olevaa kohtaa (1 Kor. 2:9) lukuun ottamatta Raamattu on hyvin niukkasanainen taivaallisen elämän laadun suhteen; kuvaukset siitä ovat enimmäkseen ilmestysten ja näkyjen muodossa annettuja. Myöhemmät selvänäkijöiden ja kanavoijien antamat kuvaukset taas antavat siitä yleensä jokseenkin yksinkertaistetun ja epäuskottavan kuvan, ehkä lukuunottamatta Urantia-kirjaa, joka kuvailee taivaallisia ulottuvuuksia mielikuvituksellisen värikkäästi. Ehkä kirjassa - harhaoppisuudestaan huolimatta - on tässä kohdin häivähdys todellisuudesta. Näytteeksi kirjan tyylistä kuvata näitä asioita, sopinee seuraava lainaus:

"Henkilennot eivät asu pilvimäisessä avaruudessa; he eivät asuta eteerisiä maailmoja, vaan heidän asuinsijansa ovat aineellisluontoisilla, aktuaalisilla sfääreillä, maailmoissa, jotka ovat aivan yhtä reaalisia kuin ne, joissa kuolevaiset elävät. Havonan maailmat ovat todellisia ja konkreettisia, olkoonkin että niiden konkreettinen aines eroaa siitä, miten seitsemän superuniversumin planeetat ovat aineellisesti organisoituneet. Havonan fyysiset reaaliteetit edustavat sellaista energiaorganisaation luokkaa, joka eroaa täysin kaikista avaruuden evolutionaarisissa universumeissa vallitsevista. ....
... Havonan materiaali koostuu täsmälleen tuhannen kemiallisen peruselementin organisoitumisesta ja seitsemän havonaenergiamuodon tasapainotetusta toiminnasta. Jokainen näistä perusenergioista tuo esille seitsemän ärsyketasoa, niin että Havonan syntyperäisasukkaat reagoivat neljäänkymmeneenyhdeksään erilaiseen aistiärsykkeeseen. Keskusuniversumin asukkailla on toisin sanoen puhtaasti fyysiseltä kannalta katsottuna, neljäkymmentäyhdeksän aistimuksen erityismuotoa. Morontia-aisteja on seitsemänkymmentä, ja reagointi korkeampaa hengellistä lajia oleviin ärsykkeisiin vaihtelee erityyppisten olentojen kohdalla seitsemästäkymmenestä kahteensataankymmeneen." (Urantia, siv. 154)

Vaikea sanoa, olisiko aistien ja aistiärsykkeiden lukumäärän lisääntymisestä jotain etua. Sen sijaan on mielikuvitusta kiihottavaa ajatella, mitä kaikkea uutta ja ennen näkemätöntä voisikaan syntyä tuhannen kemiallisen peruselementin yhdisteistä uusien, tuntemattomien energiamuotojen myötä. No, tämä Urantian 1930 -luvulta peräisin oleva teksti tuskin on Jumalan sanaa (vaikka jotkut niin uskovat), mutta siitä voi silti saada virikkeitä pohdiskelulle. Teksti tuo mieleen adventisti Ellen Whiten hieman samanhenkisen tekstin 1800-luvun lopulta:

"Kaikki maailmankaikkeuden rikkaudet ovat pelastettujen vapaasti tutkittavina. Kuolevaisuuden kahleista vapaana he lentävät väsymättä kaukaisiin maailmoihin - maailmoihin, jotka värisivät surusta, kun katselivat ihmiskunnan kurjuutta, ja kaikuivat ilolauluista, kun saivat tiedon jonkun sielun pelastumisesta. Sanomattomalla ihastuksella maan lapset tutustuvat lankeamattomien olentojen iloon ja viisauteen....Hänestä, joka on kaiken luonut, virtaa elämää, valoa ja iloa rajattoman avaruuden kaikkiin maailmoihin." (Ellen G. White, Suuri taistelu).

Mitä tästä kaikesta siis sanoisimme?

Ensiksi: emme tiedä, onko Jumalaa olemassa, mutta on erittäin painavat syyt uskoa että hän on. Toiseksi: jos on Jumala, on myös taivaallista elämää. Kolmanneksi: emme tiedä, millaista taivaallinen elämä on, mutta jos sitä on, se ei voi olla ainakaan tylsää.

 

30.6.2002