Temppeliritarien salaisuudet

  Temppeliritarien järjestö syntyi ristiretkien aikana 1100 -luvulla. Ristiretket alkoivat v. 1095, kun paavi Urbanus kehoitti kristittyjä hyökkäämään Jerusalemia hallussaan pitäviä muslimeja vastaan. Kun houkuttimena oli mm., että siihen osallistujat saisivat kaikki syntinsä anteeksi, joukkoon liittyi paljon rikollisia, mitkä tekivät taisteluista raakoja. Vuonna 1099 tapahtui Jerusalemin verilöyly, missä 'ristiretkeläisten' kerrotaan suorastaan kahlanneen vihollistensa veressä.

  Pyhiinvaeltajien suojelemiseksi rikas aaatelinen Hugo Poynsilainen (Hugues de Payens) perusti Ritarikunnan, jota alettiin nimittää Temppeliritareiksi. Siihen kuului aluksi vain yhdeksän henkilöä, jotka kaikki olivat sukua toisilleen.
  Tutkijoiden käsitykset ritarikunnan tavoitteista eivät kuitenkaan ole yksimielisiä. Joidenkin mukaan yhdeksän ritaria eivät olisi kyenneet suojelemaan Jerusalemiin matkaavia pyhiinvaeltajia, joten heillä oli ilmeisesti jokin muu syy sinne menemiseensä. Arvellaan heidän havitelleen sieltä mahdollisesti löytyviä aarteita, kuten Salomon temppelin Liitonarkkia tai juutalaisten sinne piilottamia kulta -ja hopea -aarteita, joita sanottiin olevan 200 tonnia. Monet puhuvat myös ns. Graalin maljasta eli maljasta, jota Jeesuksen ja opetuslasten uskotaan käyttäneen viimeisellä ehtoollisella.

  Graalin maljasta on esitetty monenkirjavia teorioita, tunnetuimpia niistä on kirjassa Da Vinci -koodi esiintynyt väite, että se olisi tarkoittanut Jeesuksen 'puolison', Magdalan Marian kohtua. Temppeliritarien seremoniat ovat edelleen salaisia ja tuntemattomia, mikä on mahdollistanut monia erilaisia olettamuksia niiden laadusta.
  Arkeologit ovat todenneet ritarien kaivaneen laajoja käytäviä Salomon temppelin (nykyisin Kalliomoskeija) alle, mikä viittaa siihen, että he olisivat etsineet sieltä jotain. Etsivät he mitä hyvänsä, kaikki pyhäinjäännökset olisivat olleet erittäin arvokkaita. Kun ritarit v. 1128 palasivat Eurooppan heistä tuli hyvin rikkaita ja vaikutusvaltaisia.   Tätä edesauttoi se, että kirkko ja monet rikkaat tukivat heitä lahjoittamalla heille suuria maa-alueita ja muuta omaisuutta, sekä antamalla heille monenlaisia etuisuuksia.

  Vuonna 1125 he alkoivat aktiivisesti myös itse kerätä varoja sekä hankkia uusia jäseniä. Tässä heitä auttoi ulkopuolelta värvätty 'konsultti' Bernhard Clairvauxilainen, joka oli vaikutusvaltainen sistersiläismunkki ja paavin neuvonantaja. Hän oli taitava puhuja ja osasi innostaa ihmiset yhdistämällä uskonnollisen kiihkon ja ritarihyveiden kunnioituksen paketiksi, joka vetosi kansaan. Levisi mielikuva nuhteettomista uskon puolustautumiseen omistautuneista sotureista ja niinpä ritareille alkoi karttua rahaa, jäseniä, ratsuja ja lahjoituksia. Tulokkaat joutuivat lahjoittamaan omaisuutensa ritarikunnalle ja tekemään valan, jonka mukaan heidän oli sodassa taisteltava kuolemaan asti. Heissä oli paljon kouliintuneita sotureita ratsuineen ja aseineen, ja taisteluintoa lisäsi kirkon esittämä väite, että taistelussa kaatunut pääsi välittömästi taivaaseen.
  Taisteluissa sulttaani Saladinin joukkoja vastaan he olivat ensin voitokkaista, mutta kärsivät sitten tappion, mikä lopulta koitui ritarikunnan tuhoksi.

  Kun Jerusalemia puolustavat ritarit joutuivat usein ryöstäjien uhreiksi ja väijytyksen kohteiksi, he keksivät ovelan menetelmän, minkä johdosta heidän ei tarvinnut pitää rahaa mukanaan. Se oli eräänlainen salakirjoituksella suojattu maksumääräys, jota he voivat tarvittaessa pankkikortin tapaan käyttää menoihinsa tai lainata ihmisille rahaa. He siis itse asiassa tarjosivat heille nykyajan pankkitoimintoja vastaavia palveluita.

  Koska ritarit saivat kirkolta verovapauden ja monia muita etuoikeuksia, on herännyt kysymys, oliko syynä pelkästään se, että he suojelivat pyhiinvaeltajia. Jotkut ovat epäilleet, että syynä saattoi olla kirkon tuntema pelko siitä, että ritarit olisivat saattaneet paljastaa joitain kirkolle epämieluisia asioita.  

Ritarien uho ja tuho

Ritarit joka tapauksessa rikastuivat. He omistivat linnoja, suurtiloja ja kirkkoja. Linnoituksista tuli monialakeskuksia, joissa asui mm. munkkeja, pyhiinvaeltajia, ase- ja satulaseppiä, muurareita, tallimiehiä, karjanhoitajia, kirjanpitäjiä sekä juusto- ja viinimestareita. Heidän pankkiensa haarakonttoreita nousi aina Englantia, Portugalia, Italiaa, Unkaria, Antiokiaa ja Jerusalemia myöten. Tästä seurasi kuitenkin etääntyminen järjestön perustoiminnasta ja liiallinen monialaistuminen. Lisäksi alettiin tavoitella poliittista valtaa ja kaiken tämän seurauksena sotilaallinen kyky ja moraali heikkenivät. Niinpä sulttaani Saladdinia vastaan käydyissä taisteluissa tehtiin virheitä, mitkä johtivat lopulta tappioon.

  Arvoitukseksi on jäänyt, mihin temppeliritarit ja heidän oletetut aarteensa lopulta katosivat. Suurin osa heistä joka tapauksessa säästyi teloituksilta ja pääsi karkuun. Jotkut uskovat ainakin osan heistä menneen Alppien yli Sveitsiin, harjoittaneen siellä rahanlainaamista ja muita pankkitoimintoja ja itse asiassa perustaneen Sveitsin koko pankkilaitoksen. Tätä perustellaan mm. siilä, että Sveitsin pankit ovat nykyäänkin muista poiketen hyvin salailevia. Vuoristoista olisi varmaan löytynyt myös hyviä kätköpaikkoja heidän mahdollisille aarteilleen ja suurelle omaisuudelleen.

Ritarikunnan kohtalon sinetöi lopulta Ranskan kuningas Filip Kaunis. Hän oli ottanut järjestöltä runsaasti lainaa, mutta hänellä ei ollut aikomustakaan maksaa sitä takaisin. Hän päinvastoin himoitsi ritarikunnan omaisuutta, voidakseen helpottaa oma rahapulaansa. Niinpä hän alkoi ruokkia huhuja, jotka kertoivat ritarien paheellisesta elämästä. Niillä oli toivottu tuloksensa ja niinpä Filip lopulta määräsi ritarit vangittaviksi. Syntyneiden oikeudenkäyntien jälkeen Paavi Klemens lopulta hajoitti ritarikunnan. (Tiede - 2012/5)

  Paitsi että ritarit itse katosivat, katosi myös heidän salainen arkistonsa ja suuri laivastonsa. Eräiden tietojen mukaan heillä oli 18 alusta, jotka katosivat salaperäisesti yhden päivän aikana. Uskotaan, että he olisivat laivoillaan kyenneet purjehtimaan minne tahansa, kuten Skotlantiin, missä he olisivat olleet hyvässä turvassa, koska paavi oli erottanut sen katolisesta kirkosta, eivätkä hänen määräyksensä enää vaikuttaneet siellä. Tätä tukee se seikka, että Skotlannissa elää Sinclair- suvun jäseniä, jotka väittävät olevansa temppeliritarien jälkeläisiä.

  Jotkut menevät oletuksissaan vieläkin pidemmälle; he uskovat, että ritarit olisivat voineet purjehtia aina Amerikkaan asti. Heidän uskotaan pysähtyneen matkallaan mm. Nova Skotian saarelle, mistä kerrotaan löytyneen todisteitakin. Arkeologit ovat tehneet siellä kaivauksia, jotka kuitenkin keskeytyivät kahden maanomistajan keskinäiseen kiistaan. Nyttemmin he ovat päätyneet sovintoon, joten kaivaukset voitaneen aloittaa uudelleen.
(TV2, 29.11 - 06.12.2010)

Temppeliritarit ja Maltan Ritarit

Temppeliritareilla on myös kytkentöjä vapaamuurariuteen. Vapaamuurarien suom. sivustolla kerrotaan:

  Temppeliritarien veljeskunnasta vuosisatojen aikana syntyneet toinen toistaan mielikuvituksellisimmat legendat hämärtävät osaltaan järjestön historiaa. Historiallinen totuus on, että vuonna 1118 burgundilainen prinssi Hugh de Payens perusti seitsemän muun ritarin kanssa Pyhällä Maalla Salomon temppelin Köyhien Ritarien Veljeskunnan. Sen jäsenet lupasivat valassaan suojella pyhiinvaeltajia, auttaa köyhiä sekä valvoa siveyttä ja yleistä kuuliaisuutta.

  Ritarikunta toimi vajaat 200 vuotta kasvaen ja vaurastuen nopeasti. Ritarikunnan loppu tuli kuitenkin vuonna 1314, jolloin järjestön viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin Ranskan silloisen kuninkaan Filip IV Kauniin ja paavi Clement V:n yhteisen toiminnan tuloksena.

  De Molayn kuolinpäivä on jälleen historiallinen totuus, mutta sen jälkeen järjestön historia sekoittuu taas useihin värikkäisiin legendoihin.

  Kun Temppeliritarien vapaamuurarillinen ritarikunta alkoi muotoutua Englannissa 1700-luvun puolivälissä, se ei rakentanut rituaalejaan eikä muutakaan toimintaansa edellä mainitun ritarikunnan perinteille. Se pohjautui Ranskassa kehittyneisiin kristillisiin vapaamuurariritarikuntiin, joissa uskon puolustaminen oli puettu erilaisiin allegorioihin. Suomalainen temppeliritarien vapaamuurarillinen ritarikunta on suora versio Englannissa toimivasta kristillisestä ritarijärjestöstä.

  Vapaamuurarillinen temppeliritarijärjestö antaa temppeliritarin ja Maltan ritarin asteet. Ensimmäisenä suomalaisena nämä asteet sai Lauri Sarkia vuonna 1965. Kesti kuitenkin viitisentoista vuotta – 1980-luvun alkuun – ennen kuin ajatus omasta suomalaisesta temppeliritariyksiköstä, preseptoriosta, heräsi uudelleen, ja hankkeeseen tuli nyt vauhtia. Maamme ensimmäinen vapaamuurarillisten temppeliritarien preseptorio, nimeltään Alpha, perustettiin ja vihittiin keväällä 1983. Suomen itsenäinen valtakunnallinen temppeliritarijärjestö, suurpriorio, voitiin perustaa jo kesäkuussa 1985. Ensimmäiseksi suurmestariksi valittiin itseoikeutetusti Lauri Sarkia.

  Suomessa toimii 26 preseptoriota, jotka Lappia lukuun ottamatta kattavat koko maan. Preseptorioissa on yhteensä noin 1100 jäsentä.
  Suomen Suurprioriolla on kansainvälisesti varsin arvostettu asema ja se on vaihtanut tunnustuksia ja suuredustajia yli 20 ulkomaisen suurpriorion tai suurloosin kanssa.

Lisäys 24.04.2012:
Norjalainen joukkomurhaaja Anders Breivik on kertonut kuuluvansa Temppeliherrain ritarikuntaan ja jopa olleensa perustamassa yhtä sen osastoa Lontooseen kymmenisen vuotta sitten. Suomessa näitä temppeliherroja on mm. yritysjohtajissa, papeissa, tuomareissa ja upseereissa.

  Linkkejä:
 http://fi.wikipedia.org/wiki/Temppeliherrain_ritarikunta
 historianet.fi/ohjeet/historian-opas-temppeliritarien-aika

 
30.11.2010 (päiv. 08.05. 2012)