Fyysinen todellisuus
Mitä se oikein onkaan?
atomi.jpg

"Uskon vain siihen, minkä omin silmin näen", sanoo moni. Yleensä tätä lausahdusta ei oteta ihan kirjaimellisesti, sillä jokainenhan meistä uskoo asioihin, joita ei ole omin silmin nähnyt tai omakohtaisesti todennut. Lauseella henkilö haluaakin usein vain ilmaista, ettei usko mihinkään ns. yliluonnolliseen.

 


Mikä on yliluonnollista?
 

Ennen kuin yliluonnollisen olemassaoloa voidaan pohtia, on jotenkin määriteltävä, mitä sillä tarkoitetaan. Useinkin tämä määrittely jää hyvin epämääräiseksi; jotkin asiat vain nimetään yliluonnollisiksi tai huuhaaksi. Hieman tarkemman määrittelyn mukaan yliluonnollista on kaikki se mitä ei voida tieteen keinoin havaita. Tämäkään määrittely ei ole täysin kattava, sillä harva pitää esim. ajatuksiaan yliluonnollisina.

 

Millä mitataan?

Ovatko silmämme tai muut aistimme riittävän hyviä mittareita määrittelemään, mikä on todellista tai aitoa ja mikä jotain muuta? Ihmiset tunnetusti näkevät ja kuulevat harhoja sekä muistavat tai tulkitsevat asioita väärin. Kuka hyvänsä voi erehtyä. Aistikokemukset ovat subjektiivisia, niitä ei voi siirtää toisiin aivoihin. Emme esim. voi olla varmoja siitä, kokevatko kaikki punaisen (tai jonkin muun värin) täsmälleen samoin. Ei ole myöskään syytä uskoa omien aistiensa toimivan kaikissa tilanteissa paremmin kuin muiden (vaikka joku saattaa niinkin kuvitella.)

Jotkin ihmisen luomat käsitteetkin ovat tietyssä mielessä harhoja. Esimerkiksi kaikille tutut geometriset käsitteet suora ja taso mielletään usein sellaisinaan olemassa oleviksi itsenäisiksi kohteiksi. Suora määritellään yksiulotteiseksi ja taso kaksiulotteiseksi objektiksi. Mutta jos vähän tarkemmin pohtii niiden olemusta, huomaa niiden olevan itsenäisiä objekteja ainoastaan matematiikan käsitemaailmassa. Todellisessa maailmassa ne realisoituvat vain osana kolmiulotteista objektia.

'Omiin silmiin uskominen' ei siis ole ehdottoman luotettava mittausmenetelmä todellisuuden määrittelyssä. Toisaalta ei ole myöskään löydetty sellaisia tieteellisiä menetelmiä, joiden avulla päästäisiin riittävän luotettaviin tuloksiin. Tutkimuksia on toki tehty, mutta ainakin toistaiseksi heikoin tuloksin. Vaikeus piilee siinä, että ns. yliluonnolliset ilmiöt ovat enimmäkseen juuri aistihavaintoihin ja tajuntaamme liittyviä asioita, joten niitä on perin vaikea lähestyä tieteen menetelmin.

 

Toinen tapa lähestyä ongelmaa

Itse yliluonnollista on siis peräti vaikea, ellei mahdoton tutkia. Mutta sen sijaan voidaan tutkia sitä, mitä pidämme hyvin todellisena: fyysistä materiaa. Jos selvitämme, mitä aine on, ehkä silloin voisimme myös vetää jonkinlaisen rajan luonnollisen ja yliluonnollisen välille. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty.

 


Kvanttifysiikka
 

Nykyinen käsitys aineen olemuksesta perustuu - suhteellisuusteorian lisäksi - suurimmaksi osaksi 1900- luvun alkupuolella kehitettyyn kvanttifysiikkaan. Kvanttiteoria muutti radikaalisti siihenastiset käsitykset aineen olemuksesta. Niels Bohr, eräs teorian kehittäjistä, totesi kerran, että henkilö, jota kvanttiteoria ei järkytä, ei ole ymmärtänyt sitä.

Yksi klassisen newtonilaisen mekaniikan oletuksista oli, että aineen ominaisuudet muuttuvat tasaisesti. Kun fyysikot havaitsivat, ettei tämä mielikuva pidä paikkaansa atomitasolla, heidän oli luotava täysin uusi mekaniikka - kvanttimekaniikka - joka ottaisi huomioon aineen atomaariselle käyttäytymiselle luonteenomaisen 'klöntittymisen'.

Tämä aineen kvanttiominaisuus tuli ilmi, kun pohdittiin kuuman kappaleen säteilemää lämpömäärää sekä sitä, miten elektroni voi säilyttää energiansa atomiydintä kiertäessään. Jos kuuma kappale säteilisi lämpöä kaikilla mahdollisilla aallonpituuksilla, säteilyn määrä olisi ääretön, mikä ei voinut olla mahdollista. Elektronin tapauksessa taas varautuneen ja kiertoliikkeessä olevan objektin tiedettiin säteilevän sähkömagneettista energiaa. Jatkuvan säteilyn vuoksi elektronin pitäisi siis menettää energiansa verraten lyhyessä ajassa ja pudota ytimeen, mikä johtaisi aineen romahtamisen. Koska näin ei käynyt, pääteltiin, että elektronit ovat 'kvantittuneet' siten, että voivat olla tietyissä tiloissa energiaansa menettämättä. Vain niiden hypähdellessä tilalta tai radalta toiselle ne joko menettävät tai saavat energiaa tietyn suuruisissa 'paketeissa' eli kvanteissa.

Kvanttiteoriaa on sanottu kaikkien aikojen menestyksellisimmäksi teoriaksi. Se auttoi tiedemiehiä selvittämään atomien rakenteen, radioaktiivisuuden, kemiallisen sidoksen ym. Sen avulla voitiin tyydyttävästi selittää atomiytimen rakenne, ydinreaktiot, suprajohtavuus, alkeishiukkasten synty, antiaineen olemassaolo ym. Se teki myös mahdolliseksi monet tärkeät keksinnöt kuten elektronimikroskoopin, laserin ja transistorin. Herkät kokeet ovat osoittaneet heiveröisten kvantti-ilmiöiden olemassaolon hämmästyttävällä tarkkuudella. Ei tiedetä ainuttakaan koetta, joka olisi ollut ristiriidassa kvanttimekaniikan ennustusten kanssa viidenkymmenen viime vuoden aikana.

Kuitenkin tämä menestyksekäs teoreettinen rakennelma lepää perin kiusallisen paradoksin päällä. Teorian antama kuva maailmasta on niin outo ja paradoksi niin syvällinen, että jotkut fyysikot ovat pitäneet koko teoriaa mielettömänä. Miten havainnot pitäisi ymmärtää tai tulkita, jotta teoriaan saataisiin 'järkeä'? Tämä on kvanttiteorian keskeinen ongelma.

 


Kvanttifysiikan ongelmia
 

Aaltoja vai hiukkasia?

Hiukkasmaailman eräs outo piirre on, että ne näyttävät tietyissä tilanteissa käyttäytyvän aaltojen ja toisinaan hiukkasten tavoin. Fotoneilla voidaan synnyttää diffraktio- ja interferenssikuvioita, jotka ovat varma testi niiden aaltoluonteesta. Toisaalta valosähköisessä ilmiössä fotonit potkaisevat elektroneja irti metallista. Tässä tapauksessa valon hiukkasmalli tuntuu käyttökelpoisemmalta. Mutta kuinka hiukkaset voivat käyttäytyä aaltoliikkeen tavoin tai päinvastoin?

Ennen kvanttimekaniikan kehittämistä maailman kuviteltiin olevan täysin ennustettavissa, ainakin periaatteessa. Erityisesti identtisten kokeiden odotettiin antavan identtisiä tuloksia. Mutta fotoneilla suoritetuissa polarisaatiokokeissa on todettu, että kaksi identtistä koetta voi antaa eri tulokset: toinen fotoni läpäisee polarisaattorin, kun taas toinen aivan identtinen ei. Kaiken järjen mukaan maailma ei olekaan täysin ennustettavissa. Yleensä ei voida tietää ennen kuin vasta havainnon jälkeen, mikä tietyn fotonin kohtaloksi tulee. Fotonien, elektronien, atomien ja muiden hiukkasten mikromaailmaan liittyy siis epätarkkuutta.

 

Ennustamattomuus

Tämä epätarkkuus tunnetaan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteena. Sen yksi esitysmuoto koskee yrityksiä mitata samanaikaisesti kvanttihiukkasen paikka ja liike. Jos jompikumpi yritetään määrittää tarkasti, tieto toisesta jää epätarkaksi. Jo pelkkä yritys kiinnittää elektroni tiettyyn paikkaan aiheuttaa häiriön sen liikkeeseen ja päinvastoin. Nähtävästi elektronilla yksinkertaisesti ei ole samanaikaisesti sekä paikkaa että liikemäärää. Tämä mikromaailman hämäryys antaa kuoliniskun käsitykselle tiettyä polkua tai rataa pitkin liikkuvasta alkeishiukkasesta.

Normaalisti pidämme itsestään selvänä, että syyn ja seurauksen lait ohjaavat luodin maalitauluun geometrisella radalla, jonka jokainen piste kunakin hetkenä on tarkasti laskettavissa. Näin ei kuitenkaan ole elektroneilla. Voimme havaita lähtöpisteen ja saapumispisteen, mutta emme aina voi päätellä, että jokin tietty reitti yhdistäisi ne.

 

Piilomuuttujien vaikutusta?

Ns. kaksoisrakokokeessa on havaittu myös yksittäin 'ammuttujen' hiukkasten muodostavan samanlaisen interferenssikuvion kuin valonsäde. Hiukkasten on siis kuljettava satunnaisesti molempien rakojen kautta. Outoa asiassa on se, miten hiukkanen 'valitsee' kummasta raosta se kulloinkin menee. Yritykset jäljittää hiukkasen reittiä saavat aikaan interferenssikuvion katoamisen. Ilmiötä on yritetty selittää mm. olettamalla hiukkasilla olevan rajaton määrä kvanttitiloja tai ratoja (ns. aaltofunktio), joista ne ovat 'tietoisia' ja joista ne jotenkin valitsevat 'sopivan'. Tällöin voidaan myös ajatella hiukkasen jotenkin kulkevan molempien rakojen läpi. Jos hiukkanen havaitaan sen ollessa vielä matkalla, se 'lukittuu' havaittuun tilaan, eikä kulje kuten pitäisi.

Se tosiasia, että elektronit, fotonit ja muut kvanttiobjektit käyttäytyvät joskus aaltojen ja joskus hiukkasten tavoin, antaa aihetta kysymykseen niiden todellisesta olemuksesta. Niels Bohr luopui yrityksestä selittää sitä, ja päätteli, että on turha kysyä, mitä elektroni 'todella' on. Tai jos kysytään, niin fysiikka ei anna vastausta. Hänen mielestään hiukkasten paikka ja liikemäärä ovat komplementaarisia, toisiaan täydentäviä ominaisuuksia. Epävarmuus ja hämäryys ovat kvanttimaailman sisäisiä ominaisuuksia eivätkä pelkästään seurausta epätäydellisistä havainnoista.

Tunnetaan muitakin systeemejä, jotka ovat ennustattomia, kuten sään vaihtelut tai pörssikurssien heilahtelut. Niissä ennustamattomuus johtuu siitä, ettei ole tarpeeksi tietoa, jotta voitaisiin laskea asioiden käyttäytymisen niin yksityiskohtaisesti kuin tarkka ennustaminen edellyttää. Epätarkkuus on siis seurausta siitä, ettei mahdollisten 'piilomuuttujien' vaikutusta ole huomioitu. Einstein oli vakuuttunut, että jostain tällaisesta täytyi myös kvanttiteoriassa olla kysymys; jotain tärkeää oli jäänyt huomaamatta.

 

Hiukkasten yhteistyö

Eräs seuraus hiukkasten aalto-ominaisuudesta on se, että ne vaikuttavat ikäänkuin kommunikoivan keskenään. Esim. interferenssikuvion tapauksessa ne näyttävät sopivan keskenään kunkin hiukkasen lopullisesta paikasta, jotta 'haluttu' kuvio muodostuisi. Hiukkasten käyttäymistä on testattu erittäin tarkoilla koejärjestelyillä. Tunnetuin näistä on v. 1982 tehty ns. Aspectin koe, joka käsitti vastakkaisiin suuntiin etenevien fotoniparien polarisaatiomittauksia. Fotonien kulkua pystyttiin seuraamaan ja ohjaamaan hyvin tarkasti. Laitteistossa oli mm. kytkimiä, joiden asennon vaihto kesti vain noin 10 nanosekuntia (1 ns = 10 - 9 s) eli selvästi vähemmän kuin fotonilta kului aikaa sen kulkemaan reittiin. Laitteiston eri puolten välinen etäisyys oli n. 15 m.

Koe todisti kvanttimekaniikan ennustaman voimakkaan riippuvuuden fotoniparien mittaustulosten välille. Aspect myöntää, että "yksi mahdollinen tapa ymmärtää tämä korrelaatio ... on hyväksyä se, että näiden kahden mittauslaitteiston välillä on jokin mystinen vuorovaikutus." Ongelma on vain, kuinka tuo yhteys toimii, koska suhteellisuusteorian mukaan mikään signaali ei voi kulkea valoa nopeammin. Toisaalta valoa nopeampi liike mahdollistaisi siirtymisen ajassa taaksepäin, mitä fyysikot yleensä pitävät järjettömänä ajatuksena.

 

Todellisuuden luonne

Ennen kvanttimekaniikan aikakautta pidettiin selvänä, että ulkopuolinen maailma on olemassa itsessään. Pöydät, tuolit, tähdet ja atomit yksinkertaisesti ovat 'tuolla jossakin' riippumatta siitä, ovatko ne havaintomme kohteena vai ei. Tämän filosofian mukaisesti maailmankaikkeus on kokonaisuus, joka muodostuu itsenäisesti olemassaolevista objekteista. Atomit ja elektronit olisivat silloin yksinkertaisesti vain 'pikku mönkiäisiä', jotka eroaisivat 'isoista mönkiäisistä' kuten biljardipalloista vain mittakaavaltaan. Tämän todellisuuskuvan, jota Einstein kutsui 'objektiiviseksi todellisuudeksi', Niels Bohr asetti kyseenalaiseksi kvanttiteorian ns. kööpenhaminalaisella tulkinnallaan.

Sille on keskeistä se, että kvanttisysteemin fysikaalisista ominaisuuksista voidaan puhua mielekkäästi vasta sen jälkeen, kun yksityiskohtainen mittaus (tai havainto) on tehty. Tämä tietysti antaa mittaustapahtumalle ratkaisevan ja erikoisen fysikaalisen painoarvon, ja johtaa melko kummallisiin tuloksiin. Jos kvanttiteorian lakien katsotaan koskevan myös makromaailmaa (koska se koostuu mikrohiukkasista) ja viime kädessä koko maailmankaikkeutta, päädytään siihen, ettei mitään ole olemassa ennen kuin siitä tehdään havainto. Einstein vastusti jyrkästi tällaista ajatusta, mutta ei onnistunut kumoamaan Bohrin todisteluja.

 

Tulkintoja

Kvanttiteorian paradoksien selittämiseksi on kehitetty erilaisia tulkintoja. Useimmat fyysikot suhtautuvat teoriaan pragmaattisesti, eli eivät seuraa sitä äärimmäisyyteen asti. He olettavat kaikessa hiljaisuudessa, että jollakin atomien ja geigerlaskureiden välisellä tasolla kvanttifysiikka 'muuttuu' jotenkin klassiseksi fysiikaksi, missä pöytien, tuolien ja kuiden itsenäistä olemassaoloa ei koskaan epäillä. Toisaalta jotkut ovat painottaneet tajunnan merkitystä; tajunta on jotenkin yhteydessä mittaustapahtumiin vaikuttaen niihin tai päinvastoin havainto tai mittaustapahtuma saa aikaan aivoissa (ja tajunnassa) vastaavia kvanttitason muutoksia.

Monimaailmatulkinta

Ellei tajuntaa haluta ottaa huomioon, joudutaan etsimään selityksiä kvanttitiloista itsestään. Vuonna 1957 Hugh Everett esitti radikaalin, vaihtoehtoisen kvanttimekaniikan tulkinnan. Mittausprobleeman ydin on ymmärtää, kuinka jokin kvanttitila, joka on esimerkiksi kahden tai useamman tilan superpositio, (tila jossa on olemassa samanaikaisesti vaihtoehtoisia toteutumismahdollisuuksia) hyppää mittauksen tuloksena yhtäkkisesti yhteen tiettyyn tilaan, jolla on jokin tarkkaan määrätty havaittava ominaisuus.

Ns. Schrödingerin kissaparadoksi on siitä hyvä esimerkki. Tässä kuvitellussa tilanteessa kissa on sijoitettu laatikkoon, jossa on radioaktiiviseen hajoamiseen perustuvalla laukaisimella varustettu myrkkysäiliö. Laukaisimessa hajoaa atomi keskimäärin tunnissa, mutta koska sen toiminta noudattaa epätarkkuusperiaatetta, ei voida katsomatta tietää, onko kissa tunnin kuluttua elossa vai hengissä. Tässä kvanttisysteemi voi siis kehittyä kahdeksi hyvin erilaiseksi tilaksi: kuolleeksi kissaksi tai eläväksi kissaksi. Superpositio-idean mukaan molemmat vaihtoehdot ovat yhtä aikaa olemassa, ja toinen niistä realisoituu, kun laatikkoon katsotaan. Kvanttimekaniikan ideat eivät onnistu selittämään, kuinka yhtä aikaa elävä ja kuollut yhdistelmäkissa muuttuu joko eläväksi tai kuolleeksi vaihtoehdokseen.

Everett olettti, että joka kerta mittauksen tapahtuessa maailmankaikkeus haarautuu uudelleen. Oli kuitenkin epäselvää, mitä mittaus tarkkaan ottaen piti sisällään. Joskus puhuttiin 'mittauksenkaltaisesta vuorovaikutuksesta', jolloin jopa havaitsemattomien atomien normaali hypähtely voisi aiheuttaa haarautumisen. Yksi tämän monimaailmatulkinnan kannattaja, Bryce DeWitt, esitti asian seuraavasti:

"Jokainen kvanttisiirtymä, joka sattuu jokaisessa tähdessä, jokaisessa galaksissa, jokaisessa maailmankaikkeuden äärimmäisessä kolkassa, pilkkoo meidän maanpäällisen maailmamme käsittämättömän moneksi kopioksi. . . Tämä on todellista skitsofreniaa."

David Deutsch on uudistanut teoriaa siten, että maailmojen lukumäärä pysyy muuttumattomana eikä haarautumista tapahdu, vaan sen sijaan useimmat maailmankaikkeudet syntyvät alun perin aivan identtisinä. Muuttumista tapahtuu vasta mittaushetkellä. Täten Schrödingerin kissakokeessa kaksi alun perin identtistä maailmankaikkeutta eroavat siten, että yhdessä kissa pysyy hengissä, kun taas toisessa se kuolee.

Monimaailmateoriaa on kritisoitu varsinkin siitä, että se tuo fysikaalisen maailman kuvaukseen 'tolkuttoman määrän ylimääräistä metafyysistä painolastia', sekä että sitä on mahdoton testata. Kannattajien mielestä taas monimaailmatulkinta on ylivoimainen, koska se selittää paradoksit yksinkertaisimmalla tavalla ja vähimmillä muuttujilla. [Eli saadaan aikaan tyylikäs matemaattinen teoria, joskin mielekkyyden kustannuksella!]

Tilastollinen tulkinta

Mm. prof. John Taylor kannattaa tulkintaa, jossa kvantti-ilmiöitä tarkastellaan pelkästään tilastollisesti, huomioimalla hiukkasjoukkojen käyttäytymistä ja laskemalla todennäköisyyksiä. Tälläinen tarkastelutapa hylkää kaikki yritykset saada selville, mitä yksittäisessä kvanttimittauksessa todella tapahtuu. Kvanttimekaniikka ennustaa oikein todennäköisyydet, ja niin kauan kuin huomio kiinnitetään vain tilastollisiin arvoihin, mittaamisessa ei ole ongelmia. Tilastollinen tulkinta yksinkertaisesti sivuuttaa ongelmat. Tulkinnan kannattajat puolustautuvat mm. sillä, että näin on ehkä mahdollista saada selville jotain sellaista, jota ei muuten saataisi. Tutkimuksissa ei päästä eteenpäin, jos juututaan mittausongelmiin.

Kvanttipotentiaali

Täysin erilainen lähestymistapa on David Bohmin ja Basil Hileyn kehittämä teoria, joka perustuu ns. piilomuuttuja-ideaan. He kutsuvat tätä näkymätöntä muuttujaa kvanttipotentiaaliksi. Se muistuttaa olemukseltaan sellaisiin voimakenttiin kuin gravitaatio tai sähkömagnetismi liittyviä potentiaaleja, mutta eroaa niistä siinä, että kvanttipotentiaalin toiminta riippuu systeemin kokonaisrakenteesta. Se sisältää näin ollen informaatiota - paitsi mitattavista objekteista - myös mittauslaitteistosta ja havaitsijoista, periaatteessa koko maailmankaikkeuden fysikaalisesta tilanteesta. Sen avulla on - ainakin periaatteessa - mahdollista selittää kaukanakin toisistaan olevien hiukkasten välinen vuorovaikutus.

 

Ongelmat yhä jäljellä

Kvanttifysiikkaan on siis sitkeästi yritetty saada järkeä. Fyysikkojen keskuudessa ei kuitenkaan ole päästy yksimielisyyteen siitä, mikä lähestymistapa tulisi omaksua. Eivätkä edellä käsitellyt tulkinnat suinkaan ole ainoita. Vaikka kvanttiteoria oli olennaisilta osiltaan valmis jo puoli vuosisataa sitten, siitä puuttuu lopullinen viimeistely. Syynä on lähinnä se, että sitä on vaikea lähestyä kokeellisten testien kautta, joten joudutaan tyytymään teoreettisiin pohdiskeluihin ja 'ajatuskokeisiin'.

 


Mikä siis on todellista?
 

Yhteenvetona voidaan todeta, ettei kukaan näytä tietävän mitä aine todella on. Tai toisin sanoen: mitä aineellinen, fyysinen todellisuus pohjimmiltaan on. Näin ollen ei voida myöskään vetää selvää rajaa luonnollisen ja yliluonnollisen välille. Koska aineen olemus on arvoitus, ei myöskään ns. luonnonlaeille voida löytää lopullisia syitä pelkästään fysikaalisista ilmiöistä. Vaikka tiedämme hiukkasten noudattavan kvanttiperiaatetta, kukaan ei tiedä, miksi ne sitä noudattavat. Tajuntamme näyttää olevan jollakin tavoin osallisena kaikessa. Ainakin voidaan sanoa, että ilman tietoista tajuntaa meille ei olisi olemassa yhtään mitään.

Skeptikko James Randi on luvannut miljoona dollaria sille, joka pystyy todistamaan jonkin yliluonnollisen ilmiön. Älykkäänä miehenä Randi on varmaan tajunnut, että logiikka on tässä hänen puolellaan ja että yliluonnollisen tieteellinen todistaminen lienee mahdotonta. Syy on yksinkertainen:

Jos jokin asia tai ilmiö todella on yliluonnollinen, sen aiheuttaja tai syy ei voi olla luonnossa itsessään (eli fyysisen materian maailmassa). Jos olisi, kyse ei olisi yliluonnollisesta (tässä ei ole merkitystä sillä tunnemmeko kaikki fysiikan lait ja aineen ominaisuudet vai emme). Näin ollen - kun ilmiö ei perustu materian ominaisuuksiin eikä fysiikan lakeihin - on vääjäämätön seuraus, ettei sitä voida myöskään havainnoida tieteellisillä mittausmenetelmillä. On sitten eri pohdinnan asia, minkälainen on ilmiön takana oleva todellisuus. Jos tämä taho haluaa piilotella tutkijoilta, tiede ei mahda sille mitään ja Randi säilyttää miljoonansa.

Kirjallisuutta:
Davies / Brown, Atomien haamu, URSA 1989

 



Lisäys 1.1.04

Kosmologi Max Tegmark on Everettin tulkinnan pohjalta kehittänyt oman multiversumiteoriansa. Teoria lähtee oletuksesta, että itse avaruus on ääretön, joten se voi sisältää lukemattomia maailmankaikkeuksia ja niiden muodostamia ryhmiä eli multiversumeja. Maailmankaikkeus on tällöin määritelty alueeksi, josta voidaan tehdä havaintoja, ja jolle valon nopeus asettaa rajat. Näitä multiversumeja on Tegmarkin mukaan neljää eri tasoa. Ensimmäisen tason multiversumissa kaikki maailmankaikkeudet ovat lähes samanlaisia.

Toinen taso perustuu oletukseen alkuräjähdyksen aikaisesta inflatorisesta laajenemisesta, jonka myötä 'superavaruuteen' olisi syntynyt eristettyjä 'kuplia', eli ensimmäisen tason multiversumeja. Jokaisessa tällaisessa kuplassa voisi vallita hieman erilaiset fysiikan lait. Kolmannen tason lähtöoletuksena on ajatus, että jokaisessa maailmankaikkeudessa on rajallinen määrä hiukkasia, jotka voivat yhdistyä vain tietyillä tavoilla. Vaikka yhdistelmien määrä onkin suunnaton, se on kuitenkin teoriassa laskettavissa. Tegmarkin mukaan tästä seuraa, että jossain superavaruudessa - käsittämättömän kaukana toisistaan - pitäisi olla kopioita eri maailmankaikkeuksista. Nämä kopiot voivat olla lähes identtisiä. Kun siis esim. heitetään noppaa, kaikki mahdolliset tulokset ovat olemassa samanaikaisesti, vaikkakin eri maailmankaikkeuksisssa. Omassa kaikkeudessamme havaitsemme vain yhden tuloksen.   (Tieteen kuvalehti 1/2004)

Tällaiset teoriat tuovat pakostakin mieleen von Dänikenin pseudotieteelliset hypoteesit. Ne osoittavat myös havainnollisesti, miten jollakin hypoteesilla (kuten tässä monimaailmateorialla) on taipumus poikia uusia ja entistä järjettömämpiä teorioita.



Kvanttimaailman ilmiöitä sivuaa myös Pekka Virtasen kehittämä D-teoria   jossa monet oudot ilmiöt saavat selityksensä koko maailmankaikkeuden täyttävästä, neljännessä ulottuvuudessa sijaitsevasta hilasta eli eetteristä.


18.11.03