Vedenpaisumus, tarua vai totta?

Raamatun vedenpaisumuskertomusta pidetään tiedepiireissä lähinnä perimätietona, jossa heijastuu muistuma jostakin tavallista suuremmasta paikallisesta tulvasta. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että kertomus sopii niin huonosti yhteen vallitsevan tieteellisen käsityksen kanssa. Monet ovat kuitenkin - syystäkin - alkaneet epäillä nykyisten kehitysteorioiden paikkansapitävyyttä ja yrittäneet laatia teorioita jotka sopisivat yhteen sekä Raamatun että empiiristen havaintojen kanssa. Eräs niistä on tri Walt Brownin kehittämä hydrolaattateoria (The Hydroplate Theory).


www.creationscience.com

Tulvakatastrofin perussyyt .

Hydrolaattateorian perusajatus on, että vedenpaisumuksen vesi oli lähtöisin pääasiassa maankuoren basalttikerroksen alla sijainneista suurista vesikerrostumista. Niiden purkautumisen sai aikaan - tiettyjen geologisten prosessien summana - kasvava sisäinen paine, joka lopulta rikkoi yhtenäisen maankuoren siellä missä vastus oli pienin. Ensimmäisessä vaiheessa syntyi pieni murtuma, joka nopeasti suureni ulottuen pian maankuoren alla oleviin vesiin. Murtuma laajeni muutamassa tunnissa yli maapallon samalla haaroittuen ja rikkoen yhtenäisen maankamaran erilliksi laatoiksi (hydroplate). Maankuoren repeäminen vapautti kovan paineen alla olleet maanalaiset vesimassat saaden aikaan valtavalla voimalla ylös syöksyviä vesipurkauksia. Tämän tapahtumasarjan jälkimainingit jatkuvat vieläkin hitaana mm. koko Atlantin poikki pohjois-eteläsuunnassa ulottuvassa ns. Keski-Atlantin selänteessä, jonka korkeus on paikoin 4 km ja leveys 1600 km. Tällaisia selänteitä on myös Tyynenmeren ja Intian valtameren alueella.


www.creationscience.com

Suuri osa suihkuavasta vedestä putosi alas ennen näkemättömänä rankkasateena. Osa nousi korkealle kylmiin ilmakerroksiin jossa se jäätyi pudoten alas mutaisena raesateena. Muta oli peräisin maakerroksista joiden läpi purkautuva vesi syöksyi. Tämä raekuuro hautasi, tukahdutti ja jäädytti alleen kasvillisuutta ja eläimiä, suuret mammutit mukaanlukien. Voimakkaimmin purkautuvat vesisuihkut syöksyivät maan vetovoiman ulottumattomiin vieden mukanaan mutaa, soraa ja jopa isoja kivenjärkäleitä. Tästä materiasta muodostui sitten komeettoja, asteroideja ja meteoreja.

Vedet tulvivat.

Suurella voimalla ylös suihkutessaan vesi kulutti ympäristöään keräten siitä mukaansa monenlaista hienompaa ja karkeampaa materiaalia. Osa siitä oli peräisin maankuoren alla olevasta basalttikeroksesta. Tällainen vahvasti mutainen vesi muodosti maan pinnalle muutamassa päivässä erilaisia kerrostumia haudaten alleen kasveja ja eläimiä, jotka sitten aikanaan fossiloituivat.

Vedenpinnan noustessa veden purkauskohdat jäivät lopulta tulvaveden alle, jatkaen silti purkautumistaan. Koska maan pinta oli tuolloin tasaisempi kuin nykyään, tulva peitti lopulta koko maan. Paineen alta vapautuva vesi lämpeni purkautuessaan. Kuumempi vesi haihtui nopeasti nostaen samalla meren suolapitoisuutta. Lopulta veden kyllästysaste ylittyi ja suola saostui paksuiksi taikinamaisiksi kerrostumiksi. Myöhemmin tiiviimmät sedimenttikerrokset peittivät ne alleen, jolloin syntyi epävakaa järjestys, jonka verrattain pieni heilunta tai muu häiriö saattoi paikallisesti rikkoa. Tästä osoituksena ovat ns. suolakeot (salt dome), joita siellä täällä esiintyy. Niissä osa alempana olevasta suolakerroksesta on kohonnut ylemmän kerroksen sisään kekomaiseksi muodostelmaksi.

Maanalaisen veden purkautuessa sen paine laski eikä se voinut enää pidättää yhtä paljon siihen liuonneita kaasuja kuin aiemmin, joten ylimääräiset kaasut kuplivat siitä pois. Merkittävin näistä kaasuista oli hiilidioksidi, joka mm. edesauttoi kalkin saostumista ja paksujen kalkkikivikerrosten syntyä. Tulvavirrat kiskoivat mukaansa suuren määrän kasvillisuutta joka kerääntyi joillekin alueille suuriksi massakertymiksi. Tiettyjen prosessien kautta ne muodostuivat osaksi nykyisin nähtäviä kerrostumia. Myöhemmin nämä hautautuneet kasvikerrokset puristukseen joutuessaan kuumenivat ja muuttuivat kivihiileksi ja öljyksi. Tämä prosessi - jota on laboratoriokokeissakin onnistuneesti jäljitelty - tapahtui suhteellisen nopeasti.

Mannerlaatat lähtevät liikkeelle.


www.creationscience.com

Maan kalliokuoren vähäinen elastisuus antaa sille jousimaisia ominaisuuksia. Mitä paksumpi kuori on, sitä suuremmalla voimalla se puristaa alapuolellaan olevaa materiaa kohti maapallon keskustaa lisäten näin sisäistä painetta. Kuoren repeämistä purkautui ensinnä elastisin ja lähellä pintaa oleva materia, vesi. Repeämien laajentuessa ja vesikerroksen lähestyessä loppuaan, alkoi maan sisemmistä kerrostumista nousta sulaa magmaa. Keski-Atlantille muodostui selänne jonka sivuilla olevat graniittilaatat (hydroplate) alkoivat liukua 'alamäkeä' vastakkaisiin suuntiin kiihtyvällä nopeudella. Vastaavia pienempiä selänteitä syntyi useita. Syntyneen ketjureaktion seurauksena Atlantin pohja nousi nopeasti useita kilometrejä. Laattojen etääntymisen seurauksena Atlantin valtameri myös laajeni moninkertaiseksi alkuperäisestä koostaan.

Lopulta mannerlaattojen liike alkoi hidastua. Syynä oli niiden alla olevan 'voiteluaineen' eli veden loppuminen ja lisäksi ne myös saattoivat törmätä muihin, pienempiin laattoihin. Tällöin niissä valtavien puristusvoimien vaikutuksesta tapahtui taipumista, rikkoutumista ja paksuuntumista sekä korkeiden vuorten ja vuorijonojen syntymistä. Vuoriketjut muotoutuivat pituusakseliltaan repeämän suuntaiseksi tai kohtisuoraaan laattojen liikkeeseen nähden. Esimerkkejä tällaisesta ovat Appalakit, kalliovuoret ja Andit, jotka ovat samansuuntaisia Atlantin repeämän kanssa. Koska vaikuttavat voimat eivät olleet staattisia vaan dynaamisia ja lyhytkestoisia, kaikki tapahtui pienen ajan sisällä.

Vuorten kohotessa niiden mannerjalustan alla vielä jäljellä oleva vesi kerääntyi suuriin onkaloihin tai murtuneiden kerrostumien rakoihin. Tämä voisi selittää mittauksissa havaitut painovoiman vähenemiset eräillä alueilla. Brownin teoria ennustaakin suurten vuoristojen alapuolella olevan runsaasti suolavettä sisältäviä 'taskuja' tai onkaloita. Hiljattain tehdyt tutkimukset tukevat tätä oletusta; mm. n. 16 km Tiibetin laatan alapuolella näyttää olevan tällaisia suolavesisäiliöitä. Teorian mukaan suolavettä pitäisi esiintyä myös 8-16 km syvyydessä maanpinnan alapuolisen graniitin raoissa ja onteloissa. Tällaisia vesikertymiä on havaittukin syväporausten yhteydessä mm. Saksassa ja Venäjällä. Myös Suomen Lapissa tehdyissä syväkairauksissa on löytynyt huomattavan suolaista vettä (Prisma studio, 2.2.05). Veden suolapitoisuus tällaisissa paikoissa on kaksinkertainen meriveteen verrattuna. Ennen tulvaa meren suolaisuus oli vähäistä, ja vaikka siihen sekoittui maan alta purkautuvaa suolaista vettä, sen suolapitoisuus jäi silti noin puoleen maanalaisen veden suolapitoisuudesta. Koska graniittihalkeamissa oleva suolainen vesi ei päässyt purkautumaan eikä sekoittumaan, sen suolapitoisuus jäi suureksi.

Hydrolaattojen liukuessa basalttipohjalla tai toisiaan vasten syntyi valtavasti hankauksesta johtuvaa lämpöä mikä sulatti kalliota, tuotti suuria määriä magmaa ja aloitti maapallon vulkaanisen aktiviteetin. Samanlaisia vaikutuksia oli massiivisten, koviksi puristuneiden laattojen törmäyksillä. Hankaus ja sen synnyttämä lämpö olivat sitä suurempia mitä isommista kappaleista oli kyse. Joillakin alueilla kuumuus ja paine saivat aikaan metamorfisia kivilajeja kuten marmoria sekä timantteja. Ajoittain esiintyi vulkaanisia purkauksia jotka työnsivät magmaa ja laavaa maan pinnalle synnyttäen tulivuoria, kraatereita ja laavajärviä. Viimeksimainituista käytetään myös nimitystä tulvabasaltti.

Atlantin pohjan noustessa massaa siirtyi sitä kohti. Tämän vastapainona maapallon vastakkaisella puolella, Tyynen meren alueella, jotkut graniittilaatat taipuivat tai laskivat voimakkaasti alaspäin muodostaen syvänteitä. Niiden reunoille syntyi paineen ja hankauksen aiheuttaman kuumuuden johdosta kymmeniä tuhansia vuotokohtia, tulivuoria. Jotkut niistä ovat vieläkin toimivia. Tyynenmeren pohja on siitä syystä täynnä vulkaanista materiaa, joka sisältää graniitille ja basaltille tyypillisiä mineraaleja.

Tulvavedet vetäytyvät.

Laattojen törmäillessä ne paksuuntuivat jolloin niiden pinta kohosi ja vesiraja vastaavasti laski. Kun lisäksi maanalaisten säiliöiden vesi kävi vähiin, sen paine ei enää riittänyt nostamaan uutta vettä pintaan, joten vesi alkoi kaikkialla vähitellen laskea. Vastamuodostuneet merien syvänteet toimivat nyt nyt varastopaikkoina, johon tulvavedet kerääntyivät.
  Välittömästi tulvan jälkeen merenpinta oli ehkäpä useita kilometrejä nykyistä alempana, joten mannerten välillä oli maasiltoja joita pitkin ihmiset ja eläimet saattoivat kulkea maanosasta toiseen ehkä muutamien vuosisatojen ajan. Laskeutuvien tulvavesien mukanaan kuljettama orgaaninen materia bakteereineen kulkeutui merialueille synnyttäen laajan metaania tuottavan merieliöstön. Mantereilta pakenevat tulvavedet syövyttivät itselleen kulku-uomia muodostaen suuria jokia ja kanjoneja. Muinaisia uomia on vielä nähtävissä myös meren pohjalla.

Meren ympäröimät, basalttiperustalla lepäävät mannerlaatat painuivat basalttia kiinteämpinä ja painavampina hitaasti alaspäin. Niiden syrjäyttämä massa siirtyi pienemmän vastuksen alueelle eli merenpohjaan saaden sen kohoamaan. Tällöin myös meren pinta nousi, ja maayhteydet mannerten ja monien saarten välillä katkesivat. Niinpä monet eliöpopulaatiot eivät voineet enää siirtyä pois alueiltaan. Tämä selittää osaltaan joidenkin eristyneiden alueiden eläimistön poikkeuksellisia erityispiirteitä.

Tasapaino järkkyy, navat siirtyvät.

Mannerten liikkumisvaiheen aikana moni asia oli kaukana tasapainosta. Laattojen törmätessä ne puristuivat kasaan synnyttäen uusia vuoristoja. Puristunut massa on tiiviimpää ja painavampaa, minkä johdosta vuoristojen kohdalla tapahtui vajoamista. Niiden vajotessa jotkut tasaisemmat alueet vastaavasti nousivat. Tämä selittää mm. sen, miksi massiivisten vuoristojen lähellä on usein tasankoalueita. Esimerkkejä tästä ovat mm. Tiibetin tasanko ja Himalaja, Coloradon tasanko ja Kalliovuoret sekä Kolumbian tasanko ja Kaskadivuoret.

Suurten vuoristojen nopea syntyminen muutti maapallon pyörimistasapainoa, minkä johdosta navat siirtyivät noin 45 astetta. Tämä siirtymä voidaan todeta mm. viimeisen 4000 vuoden aikana tehdyistä astronomisista merkinnöistä. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi nykyisen Etelämantereen alueelta löytyy kivihiiltä ja jälkiä rehevästä kasvillisuudesta tai pohjoisen arktiselta alueelta jäätyneitä mammutteja. Näiden alueiden lämpötila oli huomattavasti korkeampi ennen tulvan jälkeistä 'keikausta'.

Charles Berlitz kertoo, miten varhaiset jesuiitat Kiinaan tekemänsä lähetysmatkan yhteydessä pääsivät tutustumaan laajaan, 4320 -osaiseen kirjakokoelmaan joka oli "koottu keisarillisesta käskystä" ja sisälsi "kaiken tiedon". Kirjoista löytyi mm seuraava vedenpaisumukseen liittyvä tieto:

"..Maa huojui perustuksillaan. Taivas putosi kohti pohjoista. Aurinko, kuu ja tähdet siirtyivät radoillaan. Maa murtui kappaleiksi ja vedet sen helmasta syöksyivät raivoten ylös ja tulvivat yli maan. Ihminen oli kapinoinut korkeita jumalia ja maailmankaikkeuden järjestystä vastaan."

Tämä perimätieto kuvaa varsin hyvin vedenpaisumuksen ja maapallon akselin kallistumisen yhteydessä esiintyneitä tapahtumia. Astronomi George F. Dodwell teki jo 1930 -luvulla tutkimuksen, jossa hän keräsi lähes 100 muinaisten tähtientutkijoiden tekemää tarkkaa havaintoa. Niiden perusteella hän laski maan akselin vähitellen siirtyneen n. 25 astetta. Hän laski tuon siirtymisen alkaneen noin vuonna 2345 eKr eli suunnilleen tulvan jälkeiseen aikaan. Tulvaa edeltäneeltä ajalta ei liene riittävän tarkkoja tähtitieteellisiä havaintoja, joiden perustella tulvan aikana tapahtunut äkillinen, lähes samansuuruinen kallistuma voitaisiin todentaa. ( Napojen siirtymisestä on olemassa muutakin tieteellistä näyttöä, joskin tutkijat kiistelevät kallistuman suuruudesta ja ajankohdista.)

Tulvavedet poistuivat mantereilta lasku-uomiaan pitkin sekä haihtumalla. Jotkut isot järvet kuivuivat pohjiaan myöten. Tästä hyvin tunnettu esimerkki on Ison Suolajärven aavikko Yhdysvalloissa. Toisin paikoin taas sateet toivat järviin enemmän vettä kuin niistä poistui, jolloin niiden laskujoet syvenivät tai syntyi uusia jokia. Voimakkaasti virtaavat vedet myös kuluttivat tehokkaasti maapohjaa ja kaivoivat syviä kanjoneja. Osansa tapahtumissa oli myös sillä, että merenpinnan laskiessa ja/tai maanpinnan noustessa monet isot järvet jäivät merenpinnan yläpuolelle ja joutuivat kaivamaan itsellen yhä syvemmät lasku-uomat.

Jääkausi.

Jääkauden syntyminen edellyttää nykyistä kylmempää ilmastoa ja samanaikaisesti hyvin lämmintä vettä, jotta veden haihtuminen olisi riittävää tarvittavan sateen tuottamiseksi. Tämän ristiriitaisen tilanteen selittävät 'syvyyden lähteistä' purkautuva kuuma vesi, mannerlaattojen liikkeiden aikaansaama alueittainen lämmöntuotto ja tulivuorista purkautuvat laavavirrat. Näin siis kylmyys ja kuumuus saattoivat vallita samanaikaisesti. Kun veden haihtuminen on nopeaa ja pilvien muodostuminen runsasta sekä ilman pölypitoisuus riittävä, saattoi kylmillä alueilla satavan lumen määrä olla valtava, jopa ehkä 100-kertainen nykyiseen verrattuna. Tällöin paksunkin maajään synty voi tapahtua suhteellisen lyhyessä ajassa.

(Joidenkin ilmastotutkijoiden viimeaikaisten käsitysten mukaan lämmönnousu trooppisilla vesialueilla johtaisi lisääntyneeseen veden haihtumiseen, mikä ei ehkä sulattaisikaan jäätiköitä vaan saattaisi jopa aiheuttaa nykyisten jäätiköiden kasvua.)

ornament.jpg

Teoria tulkitsee uudestaan monia ilmiöitä, kuten maanjäristykset, valtamerien pohjassa olevat 'kanjonit', magneettiset poikkeamat tietyillä merenpohjan alueilla, komeettojen, meteoroidien ja asteroidien alkuperän, fossiilikerostumien synnyn, kalkkikiven synnyn ym. Brown myös kysyy onko ns. tähtienvälinen pöly todella tähtienvälistä. Koska siitä on havaittu löytyvän joitakin elämälle tyypillisiä molekyylejä, eräiden tutkijoiden mukaan jopa jäätyneitä bakteereja ja selluloosaa, on esitetty arveluita, että elämä saattaisi olla hyvin yleistä myös muualla maailmankaikkeudessa. Brownin teorian mukaan kyseisen tyyppistä 'avaruuspölyä' ei välttämättä ole aurinkokunnan ulkopuollella, koska se on lähtöisin maasta!

Yleisten ikämääritysten epäluotettavuudesta

Kun eliö kuolee, sen DNA alkaa hajota. Ennen vuotta 1990 tuskin kukaan uskoi, että DNA voisi säilyä yli 10 000 vuotta. Tämä käsitys perustui mm. Egyptin hyvin säilyneistä muumioista tehtyihin DNA:n hajoamisnopeutta koskeviin mittaustuloksiin. Nyttemmin DNA:ta on kuitenkin löytynyt mm. 17 miljoonan vuoden ikäisiksi määritellyistä magnolian lehdistä ja 11- 425 milj. ikäisiksi arvioiduista suolakiteistä. Kymmenistä 30 000 - 40 000 vuoden ikäisiksi luokitelluista kasvien ja eläinten jäänteistä on löydetty DNA -jaksoja. Jopa hiilikerrostumiin hautauneista dinosaurusten luista ja 200 miljoonan vuoden ikäisiksi määritellyistä fossiloituneista kalojen suomuista on löytynyt DNA:ta. Myös meripihkaan säilöytyneistä, oletusten mukaan 25 - 120 miljoonan vuoden ikäisitä hyönteisistä on havaittu DNA:ta

Nämä löydöt ovat saaneet evolutionistit arvioimaan uudelleen tuota 10 000 vuoden rajaa. He väittävät nyt, että kuivassa, kylmässä, bakteerivapaassa ja taustasäteilyltä suojatussa ympäristössä DNA voi säilyä huomattavasti kauemmin. Tällaisissa ihanneoloissa suoritetut mittaukset eivät kuitenkaan tue tätä käsitystä.

Meripihkaan säilöytyneistä hyönteisistä on löytynyt myös eläviä bakteeri-itiöitä, joita on kyetty viljelemään ja tunnistamaan. Samanlaista elävää Bacillus -kantaa on löydetty myös kallioista, joiden sanotaan olevan 250 - 650 milj. vuotta vanhoja. Italialaiset tutkijat ovat löytäneet 78 erilaista, lepotilassa olevaa, mutta elävää bakteeria kahdesta meteoriitista, joiden iäksi on arvioitu 4,5 miljardia vuotta. Niiden DNA oli hyvin samanlaista kuin nykyään. Meteoriiteista on löydetty myös suolakiteitä, kalkkikiveä, sokereita sekä saman tyyppistä suolavettä ja alkuaineiden isotooppeja kuin maapallolla.

Dinosaurusten jäännöksistä (oletettu ikä 70 - 150 milj. vuotta) on myös löytynyt pehmytkudosta, proteiineja ja veren aineosia. Satojen miljoonien vuosien ikäiksi ajoitetuista hiilikerrostumista on löytynyt myös lukuisia ihmisen tekemiä esineitä, kuten rautainen kannu, rautainen instrumentti, 8 karaatin kultaketju, 3 heittokeihästä ja hopeakoristeinen astia. Syvältä kallioiden sisältä on löydetty nauloja, ruuvi, tuntematon kolikko, pieni keraaminen nukke ym. ihmisen käsityönä syntyneitä esineitä. Evolutiivisen aikataulun mukaan ne olisi tehty satoja miljoonia vuosia ennen kuin ihmisiä oli olemassa!

Kysymyksiä evolutionisteille

Edellä esitetyt seikat asettavat evoluutioteorian olettamat pitkät ajanjaksot ja samalla koko teorian kyseenalaiseksi. Käytäntö on toisaalta osoittanut, etteivät evolutionistit tunne halua antaa selkeitä vastauksia ongelmallisiin kysymyksiin, vaan mielellään torjuvat ne sanomalla että tiede ja uskonto on pidettävä erillään! Brown kuitenkin perää evolutionisteilta tieteellisiä vastauksia mm. seuraaviin kysymyksiin:

Missä ovat todisteet makroevoluutiosta? Mikä on se mekanismi, joka saisi aikaan uusien monimuotoisten elinten kehittymisen? Jos yksikin tuhansista elintoiminoille välttämättömistä elävistä elimistä syntyi hitaan kehityksen kautta, miten eliö saattoi elää ennen kuin se oli valmis? Kokemuksesta tiedämme, ettei ilman elintoiminnoille välttämättömiä elimiä voi elää!

Kaikilla eri elinten vähittäisillä kehitysvaiheilla pitäisi olla jokin valintaetu, ts. niistä pitäisi olla jotain hyötyä heti alusta lähtien. Jos esim. matelijan jalat olisivat alkaneet kehittyä linnun siiviksi, ne olisivat samalla muuttuneet yhä huonommiksi jaloiksi. Miksi luonnonvalinta olisi pitänyt miljoonia vuosia yllä tällaista sopeutumista jatkuvasti heikentävää muodonmuutosta?

Elävät organismit ja elimet ovat äärettömän monimutkaisia rakenteita. Onko todella uskottavaa, että silmä, korva tai aivot olisivat voineet kehittyä luonnollisten prosessien tuloksena? Ellei nuolenkärki tai kivikirves voi syntyä luonnollisten prosessien ja sattuman tuloksena, miten miljardeja kertoja monimutkaisemmat elimet ja organismit voisivat sen tehdä?

Jos makroevoluutiota on tapahtunut, missä ovat hitaan asteittaisen kehityksen edellyttämät miljardit siirtymämuotojen fossiilit? Miksi emme näe fossiileissa tai nykyään elävissä lajeissa sellaista tasaista jatkumoa, pehmeää siirtymistä lajista toiseen, mikä niissä järjen mukaan pitäisi näkyä? Kirjojen ns. evoluutiopuistakin puuttuvat useimpien lajien kohdalla käytännöllisesti katsoen niin juuret, runko kuin haaratkin. Mihin esimerkiksi hyönteisten esi-isät sijoittuvat?

Miten syntyi ensimmäinen solu? Miten siitä tuli tuli bakteeri ja lopulta ihminen? Oliko ilmakehässä ennen elämän alkua happea vai ei? Kumpikin vaihtoehto johtaa evoluutioteorian kannalta ylipääsemättömiin ongelmiin, joten ilmeisesti molempien olisi pitänyt vallita samanaikaisesti, mikä on mahdotonta!

Mikä on se luonnollinen prosessi, joka voisi tuottaa DNA:n kaltaista informaatiota? Tai miten DNA voisi rakentua itsestään? Millä mekanismilla syntyy tällainen tuhansia tietokirjoja vastaava käyttöohje - ja rakennetietokanta ja mikä saa sen kopioitumaan biljooniin soluihimme?

Jos tähtitieteilijä saisi avaruudesta älykkyyteen viittavan signaalin, sitä epäilemättä pidettäisiin jonkin älyllisen tahon lähettämänä. DNA:n sisältämä älyllinen informaatio on niin valtava, että sen älyllisen alkuperän torjuminen on suorastaan käsittämätöntä!

DNA koodaa proteiinien tuotantoa, mutta on itse rakentunut proteiineista. Kumpi siis oli ensin, DNA vai proteiinit joista se itse koostuu? Entä miten seksuaalinen lisääntyminen voisi kehittyä vähitellen? Kaikki siihen johtavat välivaiheet olisivat luonnonvalinnan kannalta tarpeettomia, jopa haitallisia ja karsittaisiin siksi pois. Sukupuolijärjestelmä hyödyttää eliöitä ainoastaan täysin valmiina, kaikkine siihen liittyvine elimineen, osatoimintoineen ja 'soidinmenoineen'. Samoin esim. immuunijärjestelmästä on hyötyä vasta sitten kun se toimii.

Luonnollisesti Brownin teoria - kuten kaikki muutkin - lähtee tietyistä ennakko-oletuksista eikä saa kaikkia eri mieltä olevia vakuuttuneeksi. Se kuitenkin vastaa melko hyvin empiirisiä havaintoja, selittää monta arvoituksellista asiaa ja sen ennusteet ovat tietyiltä osin todennettavissa. Teorian ehkä suurin merkitys on siinä, että se osoittaa mahdolliseksi löytää vaihtoehtoisia ja tieteellisen päteviä selityksiä maapallon muinaisille kehitystapahtumille.


 
Lisäyksiä:

8.12.02

TV:n Discovery Channel esitti dokumentin tutkijoista, jotka etsivät kadonnutta Atlantista Andeilta. Muinaisen Tiahuanacon laajoista raunioista - joista on kaivettu vasta n. 3% - löytyi mm. taitavasti taottuja kultaesineitä, pronssisia hakoja, joita käytettiin muurinkivien yhteenliittämiseen, norsuja kuvaavia reliefejä ym. Asiantuntijoiden mukaan Tiahuanacon kulttuuri on paitsi ollut erittäin korkealla tasolla, myös paljon vanhempi kuin myöhemmät tolteekkien, atsteekkien ja mayojen alkeellisemmat kulttuurit. Hydrolaattateoria voisi selittää tämänkin arvoituksen. Muinaiset kadonneet korkeakulttuurit olisivat silloin ajalta ennen suurta tulvakatastrofia, jolloin nykyiset mantereet olivat vielä yhdessä.

17.10.05

Viimeiset Cassini-luotaimen kuviin perustuvat tiedot osoittavat Saturnuksen renkaiden olevan enimmäkseen jäätä. Sisemmissä renkaissa on jonkin verran epäpuhtauksia, minkä tutkijat arvelevat johtuvan niihin iskeneistä meteoriiiteista. Niitä pidetään tästä syystä myös vanhimpina. Tämän mukaan renkaat olisivat alun alkaen olleet lähes pelkästään jäätä eli jäätynyttä vettä. Tämä herättää kysymyksen, olisiko myös maapallolla ollut joskus saman kaltainen vesi/jäärengas? Tässä muodossa sen vaikutukset olisivat ilmeisestikin olleet hyvin erilaiset, kuin oletetun, maata kuoren tai peitteen tavoin ympäröineen vesivaipan. Myös ns. Kuiperin vyöhykkeessä olevien asteroidien uskotaan olevan enimmäkseen jäätä. Mistä tämä vesi/jää on peräisin?

08.04.07

BBC:n tuottamassa luontodokumentissa (TV1, 07.04.07), joka käsitteli eteläisen jäämerialueen pingviinien sopeutumista ilmaston lämpenenemisen mukanaan tuomiin muutoksiin, todettiin eräitä mielenkiintoisia seikkoja. Ilmaston lämpeneminen sai aikaan jäiden häviämistä pingviinien pesimäalueilla ja suurten jäälauttojen irtaantumisia jäätikön reunoilla. Tutkijat olettivat jään ohentuneen myös mantereen puolella, mutta yllättyivät todetessaan mannerjäätikön päinvastoin kasvaneen. Selitys oli ilmeisesti ilmaston lämpenemisen aiheuttama lumisateiden lisääntyminen. Toinen yllättävä ilmiö oli pakkasten koveneminen, mikä eteläisten myrskytuulten myötä johti läheisten merialueiden äkillisiin jäätymisiin ja vaikeutti pingviinien elämää. Nämä seikat osoittavat, että paikallisia jääkausia voi syntyä jopa ilmaston lämmetessä!



Brownin teoriasta (engl.):
Hydroplate Overview


5.12.02 (päiv. 08.04.07)