Tunteiden olemus

Ajatukset tulevat ja menevät. Tunne on paljon enemmän kuin ajatus. Se valtaa koko ihmisen, sekä mielen että ruumiin. Mielihyvän tunteen tavoitteleminen leimaa kaikkia toimiamme. Koska - eläimistä poiketen - ihminen ei elä hetkestä hetkeen (ainakaan useimmat meistä!), vaan pystyy laatimaan pitkän ajan suunnitelmia, mielihyvän ei tarvitse aina olla toiminnan välitön seuraus. Voimme odottaa sen toteutumista, esim. työskentelemällä koko vuoden päästäksemme etelän aurinkoon.

Miksi tunteet ovat sellaisia kuin ovat ja miten ne liittyvät ajatteluun? Yritys selvittää tunteiden synnyn saloja tuntuu mielettömältä. Koska tunteet ovat hyvin moninaisia ja hyvin henkilökohtaisia, ne näyttävät olevan tieteen ulottumattomissa. Aivotutkijat ovat kaikesta huolimatta yrittäneet selvittää tunteiden olemusta, ja on jo alettu saada selville jotain siitä, miten tunteet säätelevät elämäämme.

Universaalit ilmeet kertovat tunteista.

Tunteet heijastuvat ruumiintoiminnoissamme, erityisesti kasvonilmeissä. Ilmeestä näkyy, miltä ihmisestä tuntuu, vaikkei syy olisikaan tiedossa. Ilme kertoo ilosta, vastenmielisyydestä, tyytymättömyydestä, nauttimisesta, pettymyksestä, loukkaantumisesta.. Se on sanaton tunne, vahva viesti tunteista. Näkyvin näistä viesteistä on hymy.

Ovatko eri tunteita vastaavat kasvonilmeet riippuvaisia ihmisen kulttuuriperimästä vai ovatko ne universaalisia ja pysyviä? Tätä kysymystä tutki Paul Ekman 30 vuotta sitten erään Uuden Guinean ylängöllä asuvan papualaisen heimon keskuudessa. Heimo eli tuolloin täysin eristyksissä ulkomaailmasta; useimmille asukkaille Ekman oli ensimmäinen kontakti ulkopuolisiin. Hän tutki asiaa mm. näyttämällä asukkaille erilaisia kuvia ja pyytäen heitä kertomaan, oliko esim. kuvan esittämä ihminen vihainen ja käymässä kimppuun vai oliko hän juuri kuullut lapsensa kuolemasta. Sitten hän pyysi asukkkaita itse näyttelemään, miltä kyseessä olevat ilmeet näyttävät. Kahden vuoden aikana suoritettujen tutkimustensa perusteella hän päätyi siihen, että erilaisia perustunteita kuvaavat ilmeet olivat täsmälleen samat kuin länsimaissa. Tällaisia universaaleja, kaikkialla ja kaikkina aikoina esiintyviä ihmisen perustunteita kuvaavia ilmeitä on Ekmanin mukaan kuusi: ilo, suru, inho, hämmästys, viha ja pelko.

Miten perustunteet syntyvät?

Ensimmäisissä selvitysyrityksissä lähdettiin liikkeelle aivojen oletetuista evoluutiohistoriallisista kerrostumista sekä kiihtymyksen ja vihan tunteista. Aivojen tiettyjen osien, kuten unta ja hengitystä säätelevän aivorungon ja sitä ympäröivän limbisen järjestelmän ajateltiin olevan peräisin matelijoilta ja varhaisilta nisäkkäiltä. (Tämä uskomus on tosin yleinen vieläkin! MP). Myöhäisimpänä ja kehittyneimpänä pidettiin korkeampaa ajattelua säätelevää aivokuorta. Näiden aivojen kolmen osan katsottiin toimivan yhdessä - järkeilyn hallitsemina. Äärimmäiset tunnetilat kuten raivo tulivat matelijan aivoista syrjäyttäen korkeammat aivotoiminnot. Tämän varhaisen teorian mukaan siis tunne ja ajatus olivat erillään. Tämä teoria on kuitenkin osoittautunut vääräksi. Nyt tiedetään, että aivot eivät toimi niin:

"Tunteiden on oltava muutakin kuin matelijan yllykkeitä, jotka riistäytyvät järjen kontrollista" (Susan Greenfield).

Jo pelkkä ajatus tai jonkin katsojalle täysin ulkopuolisen tapahtuman näkeminen synnyttää tunteita (vert. viihdeteollisuus). Tri Paul Rozin on 20 vuotta tutkinut mm. inhon tunnetta eri ikäisillä sekä ajatuksen ja tunteen niveltymistä yhteen lapsen kasvaessa. Inhon tunne näyttää jotenkin liittyvän ruokaan ja suuhun, sitä osoittava ilmekin näkyy suun ympäristössä. Vuoden vanha lapsi pistää kaiken suuhunsa, mutta oppii pian, mikä on hyvää ja mikä vastenmielistä. Hän valitsee maun perusteella. 3-vuotias tietää jo muitakin syitä, miksi jokin on tai ei ole suuhun sopivaa. Inhon tunne syntyy mutkikkaalla mekanismilla muutaman vuoden sisällä .

Käännekohtana tri Rozin pitää kontaminaation tiedostamista. Tietynlaisten yhteyksien tajuaminen ei hänen mukaansa ei ole synnynnäistä. Vielä 4-vuotias voidaan saada juomaan mehua lasista, jossa oli torakka, koska hänellä ei ole kontaminaation tajua. Mutta 7-vuotias ei juo mehua, vaikka torakka on poistettu. Hänestä mehu on edelleen inhottavaa, koska torakka on ollut siinä. Inho ei tietenkään kohdistu yksin ravintoon vaan mitä erilaisimpiin asioihin ja käsitteisiin. Rozinin mielestä inho niitä kohtaan kehittyy vastenmielisen maun kautta. Se alkaa halusta sylkeä jotain suustaan, laajentuen lopulta tunteeksi sylkäistä vastenmieliset asiat pois mielestään. Hän uskoo sen liittyvän myös jotenkin sivistykseen; jos inhon tunne puuttuu, ihmistä pidetään sivistymättömänä.

Missä tunteet syntyvät?

Tästä herää kysymys: jos inhoon liittyy aina sama perustunne, voisiko aivoissa olla sitä vastaava alue, inhokeskus, joka aktivoituu inhottavien asioiden kohdalla?

Yksi tapa tutkia inhontunnetta on kuvantaa aivot sen aikana. Tämä tapahtuu esim. näyttämällä koehenkilölle aivokartoituksen aikana inhoa herättäviä kuvia. Tutkimuksissa on havaittu tällöin kaikkien aivoalueitten olevan toiminnassa; kuitenkin eräs alue, aivosaari eli insula, näyttää aktivoituvan eniten. Sama alue aktivoituu myös suoliston vaivojen yhteydessä eli silloin, kun suolistossa on jotain epämiellyttävää. Se voi olla konkreettista tai kuvaannollista; sosiaalisten suhteiden "inhottavuus" voi heijastua epämiellyttävänä tuntemuksena suolistossa.

Vaikka inhon tunne ei liittyisi suoranaisesti suuhun, eli suussa ei olisi mitään epämiellyttävää, aivot kuitenkin reagoivat, aivankuin siellä olisi. Tämä osoittaa, että insula liittyy inhontunteeseen. Mutta vastaako se yksin tästä tunteesta? Susan Greenfield ei usko siihen, koska insula reagoi ilman ihmisen omaa inhon tunnettakin, esim. kun ihmiselle näytetään kuvia, joissa on inhon ilme. Se osallistuu paitsi inhon tunteen syntymiseen, myös sen tunnistamiseen toisissa ihmisissä. Toisen inhon näkeminen on varoitusviesti; välttämällä inhottavaa asiaa ei tarvitse itse joutua kokemaan samaa. Insula ei kuitenkaan saa aikaan varsinaista inhon kokemusta.

Entä sitten muut tunteet? Onko niillä omat aivoalueensa? Greenfield toteaa, että vihan, surun, ilon tai hämmästyksen alueita ei ole löydetty. On kuitenkin yksi tunne, jolla näyttäisi olevan oma aivoalueensa.

Pelko on tunteista vahvin ja "alkukantaisin". Sodan tulitaisteluissa mielessä myllertävät kaikki mahdolliset tunteet, mutta päällimmäisenä niistä on pelko. Psykiatri Doug Bremner on tutkinut Vietnamin sodan veteraaneja, ja todennut sodan kauhujen jättäneen moniin heistä pysyviä vaurioita. Ne aiheuttavat monenlaisia traumaattisia oireita, kuten painajaisunia, hallitsemattomia pelkotiloja, väijytyksen tunnetta. He voivat olla säikkyjä ja aina varuillaanolevia, monilla on itsemurha-ajatuksia. Sota tuntuu olevan yhä läsnä. Onko jokin muuttunut heidän aivoissaan?

Erään teorian mukaan pelkoon osallistuu kaksi aivoaluetta. Mahdollinen uhka aktivoi ensin ns. mantelitumakkeen eli amygdalan, ja saa aikaan mm. kämmenien hikoamisen tai sydämen sykkeen kiihtymisen. Toinen, hitaampi reaktioreitti johtaa suoraan aivokuoreen, jossa uhka arvioidaan, ja jos hälytys on väärä, amygdalan toiminta sammuu.

"Aivojen alkeellista osaa, amygdalaa, tarvitaan eloonjäämiseen, pelkoreaktion käynnistämiseen, mutta pelkoreaktio ei saa lamaannuttaa ajattelua" (Bremner)

Tämä on varmaankin totta, mutta mitä perusteita on sanoa amygdalaa "alkeelliseksi" osaksi?

Tunnekokemukset ja persoonallisuus.

Bremner on tutkinut potilaitaan altistamalla heidät kuvien ja filmien avulla sodan kauhuille samalla tutkien pelkoraktioiden vaikutusta aivoissa. Vertaamalla vammautuneiden aivotoimintoja muiden veteraanien aivotoimintaan hän on havainnut sotamuistoista kärsivien aivokuoren erään osan toimivan heikommin kuin pitäisi. Tämä alue kuuluu siihen osaan, jonka tehtävänä on estää pelkoreaktio silloin kun sitä ei tarvita. Tällöin pienikin uhka aiheuttaa potilaan aivoissa täyden reaktion. Hän ei pysty säätelemään pelkoreaktiota.

Bremnerin mielestä johtolanka tähän ovat aivoihin voimakkaasti tallentuneet sotamuistot. Veteraanit saattavat muistaa asetoveriensa nimet ja tuntea heidät kuvista aivan kuin olisivat eilen tavanneet, mutta eivät muista mitä ovat aamulla syöneet. Bremner uskoo, että keskeinen aivoalue tässä on hippokampus, joka on juuri muistin kannalta tärkeä aivoalue. Traumoista kärsivillä tämä aivoalue on normaalia pienempi; jatkuva kauhu on muuttanut aivorakennetta pysyvästi ja potilas on "jäänyt menneisyyteen".

"Tunteet vaikuttavat meihin pysyvästi", sanoo Greenfield. "Ne saavat lapsuuden tärkeät hetket ikimuistettaviksi ....Tunne-elämykset tekevät meistä mitä olemme. Oma historiamme on nivoutunut aivojemme rakenteisiin".

Mutta jälkiä eivät jätä ainoastaan sotakokemukset ja muut poikkeukselliset tapahtumat. Myös normaalielämässä koettujen tunnekuohujen (ilon- ja surunhetket, rakastuminen, pettyminen ym.) jättämät jäljet tuntuvat joka päivä vaikuttaen valintoihimme ja päätöksiimme, vaikka emme ole niistä tietoisia. Menneisyytemme "elää" meissä.

Tunne liittyy arvoihin, kertoo hyvän ja pahan, miellyttävän ja epämiellyttävän, kipeän ja mieluisan. Ilman tunnetta ei ole toimivaa arvomaailmaa.

Tiedostamattomat tuntemukset.

Neurologi Antonio Damasio on kehittänyt tunteiden vaikutuksen seuraamista varten erityisen korttipelin. Sen peli-ideaa ei koehenkilölle kerrota; hänen tulee vain valita kortteja, joista joillakin voittaa rahaa, toisillä häviää. Pelissä ei pelaajan mielestä tunnu olevan mitään logiikkaa eikä syyn ja seurauksen lakia. Tämän mielivaltaisuuden tarkoitus on hämmentää. Vasta kun koehenkilö luopuu järkeilystä ja alkaa valita kortteja sen mukaan, mitkä tuntuvat oikeilta, hän alkaa voittaa pelissä.

Tutkijan mukaan koehenkilössä muodostuu pelin kuluessa ns. semanttisia markkereita. Kortilla, jolla voittaa usein, saattaa myös hävitä suuria summia, joten kortti synnyttää vahvan semanttisen markkerin. Tämä johtaa pelaajan vaistomaisesti välttämään tällaista korttia silloin kun hän pelaa tuntemustensa mukaan. Näitä tiedostamattomia markkereita, esim. käsien hikoilua, voidaan pelin aikana mitata. Koe osoittaa, että myös tiedostamattomat tuntemukset voivat ohjata käyttäytymistä.

"Tunteet säätelevät käyttäytymistämme, herättävät haluja, ovat käyttövoimamme, aivon potku, joka tekee tekemisestä tekemisen arvoista. Ne saavat meidät yrittämään, välittämään, voittamaan. Tämä innostus, jännitys, antaa hetkelle merkityksen." (Greenfield)

Mistä tunteen kokemus on peräisin? Voidaanko sitä jäljittää tai mitata? Susan Greenfieldkin myöntää:

"Tutkijoille subjektiivinen kokemus on hankala kohde. Kuinka mitata sellaista, mitä voidaan hädintuskin kuvata?"

Hän uskoo sen kuitenkin olevan jo nykyään mahdollista.

Tri Rebecca Turner on tutkinut oksitosiini -nimisen hormonin vaikutusta naisten tunnetiloissa ja todennut sen määrän veressä lisääntyvän onnentunteiden yhteydessä ja vähentyvän pettymysten ja menetysten yhteydessä. Hormonin on jo aiemmin tiedetty osallistuvan mm. maidoneritykseen, synnytykseen ja orgasmiin, mutta nyt on käynyt ilmi, että se liittyy myös aivotoimintoihin. Aivoissa on oksitosiinireseptoreita sekä limbisessä järjestelmässä että aivorungossa eli alueilla, joissa tunteiden autonominen säätely tapahtuu. Nykytutkimukset siis viittaavat siihen, että oksitosiini voi liittyä rakastamiseen ja siihen liittyvään käyttäytymiseen. Mutta onko se rakkauden tunteen aiheuttaja? Tutkijan mielestä asia tuskin on näin yksinkertainen; oksitosiini on ehkä vain prosessin oheistuote.

Tunteilla myös fysiologinen perusta.

On kuitenkin selvää, että tunteiden ja aivokemian välillä on yhteys. Aivojen kemiaa muuttamalla voidaan vaikuttaa tunteisiin (kahvi, nikotiini, alkoholi, lääkkeet, huumeet). Harriet de Witt on kehittänyt amfetamiinin vaikutusta testaavan kokeen. Osalle koehenkilöistä kerrotaan, että he saavat lumelääkettä ja osalle, että he saavat piristettä. Kaikille koehenkilöille annetaan kuitenkin amfetamiinia. Jos tunne on vain pelkkä aivokemian muutos, kaikkien koehenkilöiden pitäisi tuntea samoin, riippumatta siitä, uskovatko he saaneensa lumelääkettä vai piristettä.

Kokeessa ilmeni, että ne, jotka uskoivat saaneensa lumelääkettä, reagoivat laimeammin, tulkitsivat tunteensa negatiivisemmin, olivat hermostuneita eivätkä nauttineet kokemuksesta. Ne taas, jotka tiesivät saaneensa piristettä, nauttivat kokemastaan, kokivat voimantunnetta ja keskittymiskykyä, juttelivat ja hulluttelivat. Eli käyttäytyivät täysin eri tavoin. Nämä erilaiset reaktiot kertovat paljon siitä, miten aivot käsittelevät subjektiivista tunnetta.

"Se kertoo, että tunteen fysiologinen perusta on vain osa tunnetta. Se, mitä sanotaan kiintymykseksi tai miellyttäväksi tunteeksi perustuu paljolti siihen, miten ihminen tilanteensa tulkitsee". (de Witt)

Tunnekokemuksen aiheuttajan on siis oltava enemmän kuin vain jokin lääkeaine aivoissa. Tunnekokemus on paljon monisyisempi tapahtuma kuin on uskottu.

"Nyt ollaan jo kaukana vanhasta käsityksestä, että tunteet tulevat alkukantaisilta aivoalueilta. Samoin tiedetään, että tunteet eivät ole vain kemiaa. Virheenä on kenties ollut ajatella tunteita yksittäisinä tapahtumina, jotka alkavat ja loppuvat. " (Greenfield)

Vaikka tunteet ovat elämässä läsnä koko ajan, vain voimakkaita tunteita voidaan tutkia niiden fyysisten vaikutusten kautta. Näistä tutkimuksista ei kuitenkaan selviä, mistä tunteet tulevat. Vasta kun kun tunteita pytytään mittaamaan aivotasolla, voidaan uskoa niiden salaisuuksien selviävän. Tutkijat ovat toiveikkaita:

"Sanoisin, että eri tunnetilat ovat peräisin aivotoiminnoista. On vain löydettävä keino tutkia hermosolujen muutoksia samalla kun koehenkilö kokee eri tunteita. Uskon, että vielä tällä vuosisadalla siihen pystytäänkin" (Greenfield).

Lisäys 17.12. 2010
Lehdissä olleen uutisen mukaan mantelitumakkeessa tapahtunut kasvuhäiriö voi johtaa pelkotunteen katoamiseen. Current Biology -lehti julkaisi tutkimuksen naisesta, jota kutsutaan SM:ksi. Tällä kolmen lapsen äidillä on harvinainen perinnöllinen tauti, jonka vuoksi hänen mantelitumakkeensa on vaurioitunut. Sen seurauksena hän ei kykene tuntemaan lainkaan pelkoa. Naista on tutkittu jo 20 vuoden ajan. Hänen älykkyytensä, muistinsa ja kielitaitonsa ovat normaaleja, ja hän kykenee tuntemaan muita tunteita kuin pelkoa. Asiasta kerrottiin mm. Iltalehdessä 17.12. 2010.

 

Ihmismielen aivoitukset   Järki ja tunteet
Edellinen     Seuraava


15.10.2000