Valtakunnallinen Työelämäseminaari
Mikkelin kesäpäivät 2006
Alustus: ”Tekijä tekee” Seppo Riihikoski

TEKIJÄ TEKEE

TERVEHDYS TEILLE KAIKILLE KOTIMAISEN RUOAN TEKIJÖILTÄ!

Osallistuin Mikkeli Kesäpäiville viime vuonna ensimmäistä kertaa ja kokemukset, joita tuli oli pelkästään positiivisia.

Kun sitten alkuvuodesta Helena otti yhteyttä, tiedustellen, olisiko minulla mahdollisuutta tulla puhumaan, olin tietysti kuin ö aapisen laidalla.
Pari minuuttia asiaa mietittyäni suostuin, ajatuksena oli saada työntekijän ääntä tässä muutoksen kaaoksessa kuuluviin ja kun kuulijoina ovat ihmiset, jotka ovat työelämän vaikuttajia, päätös oli helppo.

Olen Seppo Riihikoski, Atria Oy:n Nurmon tuotantolaitoksen pääluottamusmies, tuotantolaitoksessa työskentelee n. 2000 ihmistä, joista runsaat 1500 SEL:n sopimusten piirissä.
Synnyin vuonna 54 Nokialla ja koulutuspohjani on 8 vuotinen kansakoulu. Edellisen valtuustokauden olin SAK:n valtuustossa ja nyt olen muutaman kokouksen vaikuttanut SEL:n hallituksessa.
Kiinnostukseni ammatilliseen- ja yhteiskunnallisen vaikuttamiseen syntyi omista kokemuksistani vasta n. 10 vuotta sitten.

Suomalainen elintarviketeollisuus on parikymmentä vuotta elänyt murrosta, joka tuntuu jatkuvan edelleen. Itse koin ensimmäisen työelämän kriisin, kun alle kolmekymppisenä vuonna 1983, yhdeksän vuotta näkkileipää tehneenä sain   irtisanomisilmoituksen tuotantolaitoksen lopettamisen takia.
Hieman valoa näkyi, kun selvisin siirrolla "vanhana työntekijänä" Nokialta Ouluun. Muuton koin silloin mahdollisuutena, sillä harvalla on mahdollisuus lähteä työn perässä pohjoiseen ja sisämaan kasvattia houkutti vielä meren läheisyys. Siellä työ jatkui myllyllä erilaisissa tehtävissä, kunnes syksyllä 1987 tuli irtisanomisilmoitus tuotantolaitoksen lopettamisen takia.
Aktiivinen työnhaku palkittiin, sillä työsuhteen päättymisen jälkeen oli jo työpaikka Oulussa, ala oli vaihtunut elintarviketeollisuudesta liha-alalle.
Työtä riitti Lihakunnassa vuoteen 94, kun taas oli tuttu tilanne, eri irtisanominen tuotantolaitoksen lopettamisen takia. Silloin seurasi siirto "vanhana työntekijänä" Nurmoon, jossa nyt on kaksitoista vuotta takana, viimeiset puolitoista vuotta pääluottamusmiehenä.

Kaikissa näissä irtisanomisissa oli taustalla yhteiskunnallinen syy. Kahdeksankymmenluvun alussa meni SOK:lla hotelli- ja ravintola bisneksen kanssa huonosti ja se ajoi voimakkaasti omaa tuottavaa teollisuuttaan alas, myyden niiden markkinaosuudet. Liha-alalla taas visioitiin tulevaisuutta ja kotimaisen elintarketeollisuuden pelastukseksi koettiin keskittyminen.

Työpaikkoja on tämän runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana, jona ruokaa olen tehnyt, vähentynyt elintarviketeollisuudesta paljon. Työtahti on jäljelle jääneille muuttunut kovemmaksi ja työskentely olosuhteet, johtuen mm. lisääntyneestä elintarvikehygieniasta, muuttuneet työntekijälle huomattavasti raaemmiksi.
Esimerkkinä mainittakoon, että vielä yhdeksänkymmenluvun taitteessa oli lihanjalostusosastolla työskentelylämpötila n. +8C´. Nykyään tuotteen kylmäketju vaatii maksimissaan +4C´ ja tähän lämpötilaan pitää työntekijöidenkin sopeutua.

Markkinoiden vapauduttua kiihtyi elintarviketeollisuuden keskittyminen.
Tämä näkyy kaikilla elintarvikealoilla leipomoissa, meijereissä, makeisissa, virvoitusjuomissa, sekä liha-alalla. Tupakka-ala on jo Suomessa menetetty.
Elintarvikkeita tehdään yhäti suuremmissa yksiköissä ja entistä pienemmin voimin. Nykyteknologia on alalle tehnyt tuloaan runsaat kymmenen vuotta, josta johtuen työ on muuttunut koneellisemmaksi ja työnteko liukuhihnamaiseksi.

Tämä osaltaan, kylmien työskentely olosuhteiden myötä, on pitänyt huolen siitä, että liha-ala on Suomessa kärjessä, kun katsellaan tuki- ja liikuntaelimistä johtuvia työkyvyttömyys lukuja. Henkinen kuormitus on osaltaan lisääntynyt, sillä niiltä jotka vielä töissä olevat, edellytetään entistä enemmän. Työn vastuita on lisätty, mutta vallan käyttö on jäänyt työntekijän tavoittamattomiin, työhierarkian yläoksille. Yksityisyyden- ja työelämän yhteen sovittaminen on monesti yksityisyydestä luopumista.

Yleensä kun katsellaan kalenteria, niin juhlapyhät, tai kesälomat nostaa työntekijöiden suupieliä. Liha-alalla on oppinut, että kun tulee vajaa viikko, niin neljässä päivässä pyritään tekemään viiden päivän työt. Sillä jokainen päivä kuluttaja syö ja ruokaa pitää olla kaupoissa myynnissä. Kesälomat taas tietää sitä, että grillikausi alkaa ja jos on kauniita aurinkoisia päiviä, niin silloin pitää olla grillattavaa myynnissä ja normaalia on, että kun muut lekottelevat auringossa, niin makkaran ruiskuttajat ja kepittäjät tekevät pitkää päivää. Joulu tuo oman lisänsä joulutuotteiden ja kinkkujen osalta. Työ on pääsääntöisesti siirtymistä suoraan sesongista toiseen.

ESIMIES VALLANKÄYTTÄJÄNÄ

Työhistoriani aikana olen työskennellyt monen esimiehen alaisena. Sen perusteella voin todeta, että silloin kun työnjohtaja nauttii työntekijöiden luottamusta, on ongelmat työpaikalla minimissään.

Markkinatalous on tuonut mukanaan muutoksen, työnjohtaja ei ole "laumansa valitsema johtaja", vaan omistajan luottamusta nauttiva henkilö.

Esimiehet on monesti kilpailutettu ja työn on saanut henkilö, joka on vakuuttavammin sitoutunut omistajan visioihin. Nämä visiot eivät välttämättä ole yhdensuuntaisia työntekijöiden näkemysten kanssa ja onko työntekijöillä mahdollisuutta sitoutua tulevaisuudennäkymiin, joissa puhutaan ainoastaan yrityksestä, eikä lainkaan sen palveluksessa olevista ihmisistä.
Esimiesten työnkuvat ovat muuttuneet työnjohtamisesta – näyttöpääte työhön ja työaika kuluu erilaisissa palavereissa. Entistä vähemmän on aikaa työntekijöille ja kulkemiseen työpaikalla.
Työyhteisössä on kuitenkin esimies se henkilö, jonka pitäisi viedä työpaikan ongelmia eteenpäin niille jotka valtaa käytävät. Sillä esimiehellähän ei enää välttämättä valtaa ole, ainoastaan vastuu. Jos nyt esimies on epävarma asemastaan, saattaa tapahtua, että hän ei uskalla ongelmia viedä eteenpäin ja ongelmat haudataan maton alle.
Matkapuhelinten yleistyttyä näkyy työjohtajaa entistä vähemmän työmaalla ja tavoitettavuus on heikentynyt huomattavasti, sillä usein on linja varattuna, kun hänelle yrittää soittaa.
Monesti on esimies myös tiedon tulppa, oli sitten kysymyksessä omaa työtä koskevat muutokset, tai työnantajan yleiset tiedotukset.

Esimiesten töiden painopisteet on muuttuneet niin voimakkaasti 90-luvun alun jälkeen, että valta ja vastuu ei enää ole tasapainossa.
Esimiehellä ei ole enää päätösvaltaa, vaan hän on byrokraattinen hidaste asioiden etenemiselle.
Tietotekniikan lisääntyminen, matkapuhelimet, sähköpostit, ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että ihmisten tavoitettavuus on heikentynyt. Yhä useammin saa yhteyttä odotella. Matkapuhelimeen soittaessa varattu ääni, tai olet jonossa tulee entistä tutummaksi. Tuotantotehtävissä ei työntekijöillä useinkaan ole sähköpostin, eikä puhelimen käyttömahdollisuutta ja tuotanto-osastoilla matkapuhelin on työntekijöillä kielletty.
Tietotekniikasta on tullut asioiden hoitamisessa jarru. Sillä monesti on vuorovaikutus esimiehen ja työntekijän välillä toimii vain puhelinvastaajan välityksellä.
Osaltaan nämäkin seikat vaikuttavat työilmapiiriin ja työssä jaksamiseen.

Sanalla tiimi pyritään palvelemaan työnantajan etuja, ilman että työyhteisö saisi siitä turvallisuutta ja voimavaroja.
Työntekijä on tuotannon osa, joka yskiessään vaihdetaan mieluummin toiseen, kuin että huomioitaisiin yskän syytä.
Koenkin tiimiyttämisen vastuun siirtämisenä lisäkuormana työntekijälle, ilman päätöksenteon ja vallankäytön elementtiä.
Tiimien, tai työryhmien henkilöt valitsee työnantaja ja helposti palavereihin tulee asioita, joita pyritään sopimaan ohi TES:n, ilman työyhteisön valitseman edustajan, luottamusmiehen, läsnäoloa.
Tämä ei ole se henki, mitä valtakunnallisissa sopimuksissa edellytetään, tällaisiin sopimuksiin ei työntekijällä ole valmiuksia.

VALTA JA VASTUU

Muistellaanpa menneitä aikoja, jolloin valtakunnassammekin sodissa ansioituneet aateliset pääsivät vapaaherroiksi.
Silloin heiltä edellytettiin lakien noudattamista ja esimerkillistä käytöstä, josta rahvas saisi käyttäytymismallinsa.

Eli niin sanotusti Aateluus velvoitti.

Nyky-yhteiskunnassa näitä optiomiljonäärejä voisi verrata eilispäivän aatelisiin, mutta velvoitammeko me heiltä mitään?

Myös työyhteisössä on vallan ja vastuun tasapaino hämärtynyt.
Jos työnantaja on globaali monikansallinen yhtiö, niin yhteiskuntavastuu on sille käsittämätön kirjainyhdistelmä.

Työpaikalla vastuuta työstä on jatkuvasti lisätty työntekijöillä, kun taas valta ja vallankäyttäjä on usein vuorovaikutuksen ulkopuolella, työhierarkian yläoksilla.

Onko omistajalla vastuuta, hänellä joka päättää yrityksen työntekijöiden, ihmisten, kohtaloista?

SOPIJA OSAPUOLENA ULKOPUOLINEN

Olemme perinteisesti Suomessa tottuneet siihen, että keskusjärjestöjen kesken sovitaan työehtosopimus. Yhteiskunnan rakenteet on kuitenkin globalisaation ja markkinatalouden kautta muuttuneet ja oman tarpeensa sopimuksiin luo ns. ulkopuoliset.
Elintarvikealalla tämä näkyy selvästi, sillä esimerkiksi sovittuihin työaikoihin luo kauppa ja sen kansainvälinen kilpailu paineensa.

Neuvotteluihin, joita yritys ja kauppa käyvät, ei ole työntekijäpuolella asiaa. Kuitenkin näissä neuvotteluissa päätetään työn tuloksen hinnasta ja toimitusehdoista.
Kaupan valta on elintarviketeollisuuteen noussut ja se muutos on työnnetty työntekijöiden harteille. Nopeasti muuttuvat markkinat ovat painostuksena, ellet jousta nyt, niin ei välttämättä huomenna ole työtä.
Pörssikursseista saamme seurata, kuinka kaupalla menee hyvin ja sairaskertomuksista ja eläkepäätöksistä keneltä se on pois.

PAIKALLINEN SOPIMINEN

Muutaman vuoden olemme kuulleet, kuinka yrityksillä on entistä suurempaa halua paikalliseen sopimiseen. Tähän luo varmasti paineensa markkinatalous ja nopeasti muuttuvat suhdanteet.

Omassa työni kautta saamieni kokemusten perusteella ei paikalliseen sopimiseen ole minkäänlaisia edellytyksiä, ennen kuin työnantaja hyväksyy työntekijät tasapuolisina neuvottelu-kumppaneina.
Ei voi olla paikallista sopimista se, että työnantaja sopii esim. kaupan kanssa ehdot, millä se työvoimansa panoksen myy ja sen jälkeen ilmoittaa työntekijöille, esim. että nyt piti pudottaa palkkaa, kun saatiin vähän huonompi sopimus.
Nämä marginaalit pitää löytyä yrityksen kannattavuudesta ja yritysriskistä.

Nykyäänkin työehtosopimus antaa mahdollisuuden paikalliseen sopimiseen. Valtaosa työehtosopimuksen pykälistä on sovittavissa. Valtakunnallinen TES on selkäranka, johon voivat työpaikalla tukeutua niin työnantaja, kuin työntekijäkin.
Työyhteisössä työntekijöitä edustaa luottamusmies ja tuntuu oudolta, kun samat henkilöt puhuvat paikallisen sopimisen lisäämisestä ja samalla "ulkoistavat" luottamusmiehen, selviten asiasta nimellisin korvauksin.
Luottamusmiehen asema on saatava sellaiseksi, että irtisanominen ei enää onnistu ilman tuomioistuimen päätöstä.
Paikallinen sopiminen on helppoa, jos sovittaessa on molemmat osapuolet saavat, ei niin, että ainoastaan toinen antaa.
Markkinataloudessa ei ole mahdollista paikallista sopimista laajentaa, ennen kuin työnantajat näyttävät halunsa sopimiseen, junttaamisen sijasta.

AMMATTITYÖNTEKIJÄT

Kouluttaminen on hyvä asia, mutta miten se tehdään, onkin sitten eri juttu.
Työ vaatii nykyään entistä enemmän tekijältään ja ryhmätyössä pitää luottaa siihen, että kaikki ryhmän jäsenet tekevät työnsä oikein ja ajallaan.
Vielä 70-luvun alussa moni nuori tuli työelämään juoksupojaksi, tai –tytöksi. Kasvaminen työyhteisöön tapahtui luontevasti. Vähitellen nuori sai vastuullisempia töitä ja omaksui tavat, joilla työpaikalla toimitaan.

Nyt kun työpaikoilla eletään jatkuvassa suorituspaineessa on tilanne, että uuden työntekijän edellytetään omaksuvan työt muutamassa päivässä, vanhempien työntekijöiden oletetaan ehtivän oman työnsä ohella opettamaan uutta.

Tämä sinällään ei ole ongelma, vaan se, että tämä toistuu koko ajan, kun määräaikainen työntekijä vaihtuu toiseen.

Nyt kun työnteko on entistä enemmän tiimiytynyt, pitäisi työryhmällä olla mahdollisuutta vaikuttaa, kun ryhmään uutta jäsentä otetaan. Se, että työhönotto tapahtuu ainoastaan työnantajan rekrytoinnin kautta, ei enää ole paras mahdollinen vaihtoehto, Vaan työntekijöillä pitää myös olla mahdollisuus asiaan vaikuttaa.

KOHTAAKO AMMATTIKOULUTUS JA TYÖ

Koulutammeko nuoria kouluttamisen ilosta, vai onko kouluttamisella tavoitteellista päämäärää.
70 luvulla oli lähes kaikissa perheissä tavoitteena valkolakki ja yhteiskunta loi mielikuvan, että koulutus on avain kaikkeen.

Nyt meillä kielitaitoinen kansa, mutta missä ovat ne työntekijät, joita työpaikat tarvitsevat.

Enää ei ole mahdollisuutta mennä yritykseen 15 vuotiaana tsuppariksi, vaan työelämään tuloikä on noussut monta vuotta.

Ammattikoulut kouluttavat nuoria ja luovat usein sellaisen mielikuvan nuorelle, että hän on valmis ammattilainen.

Työ on kuitenkin se korkeakoulu, jossa itse työn oppii.
Monesti tuntuisikin järkevämmältä, että nuori tulisi ensin työhön pariksi vuodeksi, jonka jälkeen vasta olisi ammattikoulun vuoro.

Näin nuorelle ehtisi muodostua kuva työstä ja kasvaisi motivaatio opiskeluun.
Omalla työpaikallani haettiin lihanleikkaajia. Lehti-ilmoitus oli päälehdissä paikkakunnilla, joilla alan töitä perinteisesti tehtiin.

Hakijamäärä oli mitätön tarpeeseen nähden.

Itselläni ei ole mielikuvaa paljonko alan ammattikouluista vuosittain lihanleikkaajia valmistuu, mutta ilmeisesti alallamme ei koulutus ja tarve kohtaa.

Koulutusasiassa pitää työnantajan vastuuta lisätä, sillä työnantajat on se instanssi joka pystyy tiedostamaan tarpeen. Se, että yhteiskunta kouluttaa oppilaita heidän omien halujensa perusteella, ei ole nyky-yhteiskunnassa enää mahdollista.
Ensin on tiedostettava työnantajien koulutustarpeet ja koska he saavat koulutuksesta hyödyn, pitää heidän siihen myös enemmän osallistua. On monia ammatteja, joita työntekijä ei pysty hyödyntämään, mikäli työsuhde päättyy. Näissä koulutusvastuu pitää olla yhteiskunnan sijasta työnantajalla.

On hölmöläisen hommaa, että yhteiskunta kouluttaa, työnantajan halusta, sen jälkeen työpaikka siirtyy maasta pois.
Hyödyn kerää usein globaali monikansallinen yhtiö, kantamatta mitään vastuuta yhteiskunnan koulutuksesta.

TYÖNTEKIJÄ, VAI IHMINEN

Nyt kun elämme markkinataloudessa, tulee entistä useammin esille, että teemmekö työtä elääksemme vai elämmekö työtä varten. Asetelmat on tänään sellaiset, että ne joilla on työtä, on sitä monesti liikaa, jotta jäisi aikaa elämiselle. Työtä vailla olevilla on aikaa elämiseen, mutta taloudellisista syistä johtuen ei heillä ole siihen mahdollisuutta.

Perhe-elämän ja työn yhteensovittaminen luontevasti on lähes mahdotonta. Useimmiten on työ se joka saa vallan, yksityisyyden kustannuksella.

Työsuhteen edellytykset jo pakottaa kieltämään inhimilliset tarpeet. Nuoret työelämän noviisit ovat kaikista kovemmalla. Normaalissa ikäkehityksessä on menossa kodista irtautuminen, parisuhteen muodostaminen, sekä perheen perustaminen. Työ, useimmiten, jota tarjotaan on määräaikaista, tai osa-aikaista. Työsuhteella sitoutetaan nuori puhelinvahdiksi, jospa tänään olisi töitä? Elämä jurraa paikallaan, ei ole varmuutta huomisesta, eikä palkkapussin koosta.
Työelämä vaati ehjää ihmistä, mutta antaako se mahdollisuuksia tulla sellaiseksi.

Työnteko ja työolosuhteet saattavat aiheuttaa vajaakuntoisuutta.
Näin on varmasti aina ollut, mutta pitääkö yhteiskunnan kantaa vastuu, jos sen kansalaisen terveys uhrataan kansainvälisen markkinayhtiön ja voitonjanoisten omistajien takia?

MUUTOSTURVA JA ANSAITTU VANHUUS

Yhteiskunta on muuttunut ja samat lainalaisuudet, joihin olemme tulevaisuutemme rakentaneet, ei enää ole itsestäänselvyyksiä, vaan jokaisen ikäluokan pitää omat oikeutensa uudelleen hankkia.

Me haluamme kaikki turvan muutoksia vastaan, mutta on melkoinen ristiriita, jos työssäkäyvälle maksetaan verotonta päivärahaa, ansion lisänä 30€, hyvityksenä siitä, ettei joutuu työmatkansa takia muualla ruokailemaan. Samaan aikaan joutuu työtön 23,5€:lla (korkeintaan 5pv / viikko) maksamaan elämisen, asumisen ja työhaun ym, maksaen summasta vielä veron.
Oman ristiriitansa aiheuttaa eläkemaksut, joita meiltä peritään vanhuuden turvaksi halusimmepa sitä tai emme, maksut jotka ovat osa palkkaamme.
Nämä pääomat, joita eläkevakuuttajat sijoittavat "turvallisesti ja tuottavasta" ovat jo niin suuret, että Suomi ei enää riitä sijoituskohteeksi, vaan pääoma on globalisoitunut ja osaltaan sijoitettuna myös ulkomaille.
Eläkejärjestelmämme on osittain varastoiva, eli työssäkäyvät keräävät maksuista osalla omaa eläketurvaansa, valtaosan maksuista mennessä jo nyt eläkkeellä olevien huolehtimiseen.
Nyt kun varastoitunut pääoma on tuottavasti ulkomailla (Kiinassa? Intiassa?), niin itseäni on alkanut epäilyttää, että pääomaa on myös Eurooppalaisissa sijoitusyhtiöissä. Tämä huolettaa siitä syystä, että on tapauksia Suomessakin, kun ulkomainen sijoitusyhtiö on ostanut toimivan yrityksemme ja hetken toimittuaan sen toiminnan Suomessa lopettanut, keskittäen toimintansa muualle.
Huoli mikä tästä seuraa, on oman eläkkeeni kohdalta. Kun eläkemaksuistani vain osa on varastoitu omaan eläkkeeseeni, niin kuka maksaa sen jäljellä olevan, jos minulta kerätty pääoma lopettaa työpaikat ja mahdollisuudet siihen, että työpaikkoja ja työntekijöitä, joilta valtaosa tulevaisuudessa eläkkeestäni kerätään ei enää ole.

TULEVAISUUS

Tulevaisuutta kun yrittää kurkistaa, niin näyttää siltä, että keskittyminen jatkuu. Tämä suuntaus tulee edelleen rasittamaan yhteiskunnassa mm. kuntataloutta. Toisaalla joudutaan muuttotappio kunnissa palveluja ajamaan alas, kun taas palvelujen alimitoitus on ongelmana kasvukunnissa. Rasite näkyy myös erikoisammattilaisten työttömyytenä alueilla, joilta työ poistuu ja ammatti-ihmisten vajauksena alueilla joille työ siirtyy.

Työpaikoilla eletään jatkuvan muutoksen ilmapiirissä, josta puuttuu ilo, usko ja todellisuus. Tuotantotyötä pyritään tekemään kaaoksen keskellä.
Osaltaan tämä on seurausta kvartaalitaloudesta, jossa puuttuu tekemisen suunnittelun pitkäjännitteisyys.

Suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä on työvoimapula jo kolkuttamassa oven takana. Ihmisistähän ei ole Suomessa pulaa, vaan niistä työntekijöistä, jotka suostuvat työnantajan ehdoilla työn tekemään.
Osaltaan tämä tulee lisäämään vieraista kulttuureista peräisin olevia työntekijöitä työpaikoilla.
Mikä on vaikutus työyhteisöön, jos siellä on kieli- tai kulttuurimuuri?

Olipa se ongelma työntekijöiden välinen, tai esimies alainen suhteessa, niin tuloksen tekoa se haittaa.

Ihmistä on vapautettu ahneuden siemen, jota ravitaan joka tuutista.
Kaikkea pitää saada paljon, halvalla ja heti. Kuitenkin meidän suomalaisten etu on, että kun tuotetta ostamme, niin ensisijalla on valmistusmaa, sitten vasta hinta.
Jos suomalainen työssäkäyvä ei osta kotimaista tuotetta, niin kuka sitä ostaa?
Ostopäätöksessä pitää olla etusijalla suomalainen, jos sitä ei ole, niin eurooppalainen. Näin me turvamme työn ja hyvinvoinnin Suomelle ja yhteisölle, jonka jäsen olemme.
Muuten kannamme vuotavalla ämpärillä vettä ja työmme tulokset jäävät vaurastuttamaan muita yhteiskuntia, rapauttaen omamme.

Työehdot, palkat ja etuudet pitää maassamme olla samat, oli sitten työntekijä suomalainen, tai meille vieraammista kulttuureista tullut. Myös suomalaisella pääomalla teetettävät työt pitää teettää omassa kulttuurissamme sovittujen pelisääntöjen mukaan. Ei niin, että sitä käytettäisiin riistämiseen ja lapsityövoimaan rajojemme ulkopuolella.

Markkinatalous voi olla hyvä renki, mutta isännäksi siitä ei yhteiskunnassamme ole.

Näissä monissa työelämän ongelmissa on helppo syyttää muuttunutta toimintaympäristöä, markkinataloutta ja globaalia talousajattelua, mutta löytyykö syy omasta ahneudestamme?

Suomi kuitenkin koetaan demokraattiseksi hyvinvointivaltioksi.

Tämän demokratian ja hyvinvoinnin pitää saada näkymään myös työpaikoilla, jossa sentään valtaosan elämästämme vietämme.

TYÖSSÄ JAKSAMINEN

Jotta jaksamme entistä pidempään työssä, pitää meillä olla myös työlle vastapainoa ja aikaa sille. Täysin työhönsä sitoutunut ihminen voi olla hetken hyvä sijoitus työnantajalle, mutta pitkässä juoksussa hän on niitä, joka palaa ensin.

Kun muistetaan, että se joka työt tekee on IHMINEN, YKSILÖ, niin pystymme myös sitä parhaiten hyödyntämään.
Jos työnantaja puhuu työläisistä, niin se on jo merkki, että inhimillisyys on unohtunut ja näkyy varmasti myös toimissa.

Kun työ mitoitetaan ihmisen mittoihin, ei jaksamisesta pitäisi muodostua ongelmaa ja kun vielä huomioidaan yksilön tarpeet, niin silloin olemme työssä jaksamisessa pitkällä.

Luin keskiviikkona aamulla, juuri ennen tänne lähtöäni, että uusi laki osasairauspäivärahan käytöstä tulee voimaan vuoden 2007 alusta.

Kyseisellä lailla tarkoitetaan varmasti hyvää, mutta epäilyksen mustat pilvet leijuu yläpuolella, että tästä on tulossa uusi kanava irtisanomiselle, alentuneen työkyvyn vuoksi, jos työntekijä ei vapaaehtoisesti lupaudu sairaana töihin.

Kaikesta edellä mainitusta huolimatta, aurinkoista kesää teille kaikille ja kiitos, että jaksoitte hetkisen kuunnella.