Abraham ja Iisak

 

Jos tulkitsemme kirjaimellisen 1. Mooseksenkirjan 22 luvun kertomuksen, jossa Jumala käski Abrahamia uhraamaan ainoan poikansa Isakin, niin näkyykö Jumalan käytöksessä psykopaatin tai sosiopaatin oireita? Ja osoittaako Abrahamin alistuva käytös toteen Stanley Milgramin kehittelemän kuoleman pelin johtopäätökset siitä, että auktoriteetin käskyt ovat 60 prosentille paljon tärkeämpiä kuin oma terve harkinta ja moraali?

 

Meidän lienee syytä tarkastella tätäkin kertomusta vertauskuvana: todennäköisesti tuo ainoa, rakkain poika tarkoittaa meidän ikiomaa itsekästä egoamme: sellaista itseä ja elämää, jonka tulisi kadota, että jotakin aivan toisenlaatuista astuisi sijaan? Raamatussa tällaiset vaatimukset esiintyvät varsin selvinä, mutta jäävät usein vaille vakavaa pohdintaa. Ks. Luuk. 17:33, Joh. 12:25.

 

Vertaus kuvannee ennen kaikkea ihmisen sisäistä valmiutta irrottautua omista elinaikaisista tottumuksistaan ja ehdollistumistaan - oli niiden laatu sitten mitä tahansa. Ne pitävät hänen mielensä suunnattuna omiin ajatuksiin ja tuntemuksiin, jolloin kaikki poikkeava tulee torjutuksi tai ei saa sijaa. Ihmisen tavallisin usko on uskoa omiin ja toisten ajatuksiin.

 

Johannes esittää asian hyvin kärjistetysti ja vaatii ihmistä jopa vihaamaan maallista elämäänsä ja kaikkea siihen kytkeytyvää. Sellainen asennoituminen tekisi myös rakastavan suhtautumisen toisiin hyvin vaikeaksi, joten kyseessä lienee siinäkin vain itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen liittyvien piirteiden kaikinpuolinen poistuminen mielen toiminnoista.

 

Jossakin varhaisessa vaiheessa (marttyyri)kirkon piirissä tulkittiin elämänsä kadottaminen ja Kristuksen seuraaminen aivan liian suoraviivaisesti. Jokaisen piti jopa hakeutua fyysiseen kuolemaan lunastaakseen itselleen iankaikkisen autuuden. Tämä käsitys lienee myöhemmin periytynyt muslimeille, joiden piirissä teemaa on vielä poliittisin tarkoituksin paisuteltu.

 

On selvää, ettei kukaan voi vain päättää, että tästä lähtien hän luovuttaa tahtonsa jollekin korkeammalle olemukselle tai tietoisuudelle. Ihminen voi toki tahtoperäisesti muuttaa ulkoista käytöstään, mutta hänen ajatustapansa ovat luonteeltaan varsin pysyviä. Hän saattaa vältellä jotakin pahaksi mieltämäänsä, jolloin nämä taipumukset siirtyvät usein alitajuisiksi, ja muutos on teeskenneltyä.

 

Täydellinen rehellisyys ja kärsivällisyys itsensä suhteen lienee siten  oivallinen lähtökohta. Kohtuuttomat vaatimukset aiheuttavat usein sen, että ihminen tulee suvaitsemattomaksi niin itsensä kuin erityisesti ympäristönsä suuntaan.

 

Elämä itse on erinomainen kouluttaja siinä, että se kyllästyttää aikojen saatossa lähes kaikenlaisiin virikkeisiin ja auttaa sillä tavoin ottamaan etäisyyttä automaattisiin sidostumiin. Koetut ikävyydet toimivat usein parhaimpana oppimateriaalina, sillä ne saattavat nostaa sietokykyä ja helpottavat irrottautumista merkityksettömistä asioista.

 

Ihmismieli takertuu helposti sekä miellyttäviin että epämukaviin tapahtumiin. Edellisiä se haluaa lisää, jälkimmäisiä pyrkii välttelemään. Menneiden asioiden neuroottinen muistelu olisi hyvä jättää hieman taka-alalle ja tarkastella niitä siinä mielessä, mitä ne ovat itsessä aiheuttaneet. Moni pahalta tuntunut tapahtuma on ajan mittaan vahvistanut kokijansa sisäistä olemusta tai poistanut siitä turhamaisuutta ja lapsellisuutta.

 

Omaa historiaansa ei voi muuttaa, eikä sitä kannata heijastaa huomiseen - ryhtyä murehtijaksi, niin että kuvittelee entisten epäonnistumisten automaattisesti toistuvan myös tulevaisuudessa. Monille kuitenkin tällaisesta muodostuu elämäntapa, jolloin he eivät todellisuudessa elä sitä ainoata hetkeä, joka heillä on käsillä, vaan elävät joko eilistä tai huomista. Matteus 6:34 antaa tässä oivallista opastusta.

Usein puhutaan tai kirjoitetaan kristityn vapaudesta antaen ymmärtää, että vapaus tarkoittaa eräänlaista kohoamista uskon ansioiden nojalla lakien - erityisesti Mooseksen lain - yläpuolelle. Mooseksen lait lienevät kuitenkin pääsisältöisesti yhteiskunnallisen kehityksen tulosta, osin lainaa vanhemmilta kulttuureilta (sumereilta), joihin juutalaiset sisällyttivät omia uskontokäsityksiään. Ulkonaiset, sanalliset lait parhaimmillaan antavat jonkinasteisia viitteitä siitä, millaista käytöstä sisäisesti seestyneeltä ihmiseltä voidaan jonkin kulttuurin piirissä odottaa.

Jotkut ajattelevat, että vapautuminen saavutetaan automaattisesti fyysisen kuoleman jälkeen. Monet jopa ajautuvat mielen epätoivon johdosta tilaan, jossa he surmaavat ruumiinsa, jolloin tajunta siirtynee kokonaan jo ennestään kaoottisen mielen itsekohtaisiin tiloihin.

Todellinen vapautuminen perinnäisistä rajoituksista merkinnee kuitenkin sitä, että ihminen tiedostaa suoraan ja erehtymättä koko elämän sisäisen tarkoituksen sekä sen,  mitä tulee tehdä ja mitä jättää tekemättä. Tällainen tiedostaminen ei riipu älykkyydestä ja sivistyksestä, vaan edellyttää ensiasteessa asioiden kypsyttelyä ymmärrykseksi ja viisaudeksi, jolloin asioiden suhteelliset tärkeydet tulevat näkyviin.

Kaikissa uskonnoissa ja joissakin filosofioissa korostetaan näkemystä, että ihmiselle on mahdollista päästä sellaiseen tilaan, jossa asioiden todellinen olemus on selvästi havaittavissa tai koettavissa.

Suurin osa ns. sivistyneistöstä pitää tällaista luonnollisesti mahdottomana. He katsovat viisauden rajoittuvan lähinnä ihmisaivojen ajalliseen tuotantoon, niin ettei ihmisolemus voi olla (muuta kuin hallusinaatioissa) vuorovaikutuksessa minkään ajattelua korkeamman sisäisen olemuksen kanssa.

Kuitenkin tiedetään, että monet parhaimmista oivalluksista ovat syntyneet ilman mainittavia loogisia ajatteluprosesseja, ja että jotkin perustavaa laatua olevat teoriat ovat peräisin kouluttamattomilta mystikoilta.

***

Jaakob 2:21 kirjoittaa. "Eikö Abraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille?"

Ehkä meidän tulisi käsittää nämä teot ihmisen todelliseksi mielentilaksi, joka heijastaa suoraan ja puhtaasti elämän korkeimpia piirteitä ja olemuksia. Mieli ei silloin enää nojaa maallisen elämän luomiin, minään perustuviin itsestäänselvyyksiin. Se voi milloin tahansa asettaa ne alttarille tiedostaen, että todellinen pysyvä elämä on jotakin aivan muuta kuin pelkästään tämä aikaan ja tilaan nojaava, aistittava maailma.