ARMON UNIVERSAALISTA OLEMUKSESTA 

”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.”

Näin kirjoittaa suosittu 1800- luvun ruotsalainen runoilija Lina Sandell virressä 547.

Todennäköisesti Sandell käsitti armon juontuvan ennen kaikkea historiallisesta tapahtumasta, Jeesuksen sovitustyöstä, kuten suurin osa kristityistä sen vielä tänäkin päivänä käsittää. On tietenkin eri asia, miten perusteellisesti ihmiset ovat ajatelleet ja ajattelevat tätä pelastumisedellytystään.

Ulkopuolisen sovituksen tarpeellisuuden perustana lienee ollut ajatus ihmisen kykenemättömyydestä synnittömyyteen, ainakin Vuorisaarnan edellyttämään täydellisyyteen, jossa ei saisi ilmetä enää pienimpiäkään itsekkäitä motivaatioita. Vuorisaarnahan pitää jopa tavanomaista lähimmäisen rakkautta yhtenä itsekkyyden muotona, jota kaikki pakanatkin luonnostaan harjoittavat.

Roomalaiskatolisessa teologiassa ihmisen hyvyys ja hyveellisyys sinänsä eivät ole uhkana Jumalan päätäntävallalle. Mutta siinäkin ihmisen hyväksyminen jumalan yhteyteen on ainoastaan jumalasta itsestään riippuva asia. Ajattelutavassa otetaan huomioon edes jollakin tavoin karman toiminta.

Luterilainen suuntaus sen sijaan on pyyhkinyt karman miltei kokonaan pois ja nojaa pelkästään armoon, joka on saavutettavissa ainoastaan uskomalla oppisuunnan perusajatuksiin.

Edeltävän virren sanat voitaisiin tosin ymmärtää laajemmin korvaamalla persoonallinen Jeesus esimerkiksi käsitteillä Buddhi, Buddhi-manas tai Atma-buddhi. Silloin sanoma tulisi täysin hyväksyttäväksi myös itämaisen ja teosofisen ajatustavan piirissä siten, että todellinen henkinen voima tulee ihmisen henkisten prinsiippien kautta, kunhan ne on saatettu toimintaan.

Virren sanomassa voidaan ajatella karman johtavan ihmisen elämää armollisesti, joten on turha tuhlata energiaa murehtimisiin. Manaksen eheytymisen kautta varjot ja vajavuus vähitellen väistyvät ihmisen alkaessa löytää oman dharmansa, sisäisen tarkoituksen elämälleen. Lopulta koko inhimillinen olemus on valmis väistymään ja tyhjentymään jonkin aivan toisenlaatuisen tieltä.        

Mutta todellisuudessa vasta tässä lähestytään varsinaista armon paikkaa, sitä, mistä kaikissa henkisissä sanomissa puhutaan, mikäli ne ylipäänsä ovat hengen kanssa tekemisissä.

Jos haluamme, kristinuskon tapaan, etsiä sovittajaa myös itämaisten käsitysten puitteista, olisi sellainen löydettävissä kahdeltakin taholta: ensiksikin sillä voitaisiin tarkoittaa ihmisen henkistä perustaa, atmania, joka on buddhisen välineensä kautta tavallaan sidoksissa kausaalikehoon, inkarnaatioiden, tai syiden summaan, kuten Nietzsche sitä nimitti. Periaatteessa tämä on puhtaasti henkinen, ja siten viaton prinsiippi, joten sen vastuullisena pitämisessä on piirteitä sijaiskärsimisestä.

Toisaalta taas jokainen erillinen persoonallinen inkarnaatio joutuu kohtaamaan paljon sellaisia syiden, skandhojen seurauksia, joiden syntyyn sillä itsellään ei ole mitään suoranaista tekemistä.

 Siten persoonallisuutta, tai pikemminkin egoa, voitaisiin ehkä edellistä paremmin perustein pitää uhrilampaana. Juuri ego saattaisi kuvata sitä Vanhan Testamentin Isakkia, jonka uhraamisen valmius, eli josta irrottautuminen sisäisesti muodostaa todellisen armon edellytyksen hyvin monien filosofioiden mukaan, ilmansuunnasta riippumatta.

Vuorisaarnan opetukset viittaavat siihen, että todellisen uskonnollisen mielenlaadun saavuttaminen edellyttää ulkonaisen elämisen halun lähes täydellistä haihtumista. Niin kauan kun ihminen ylipäänsä haluaa ulkonaisesti kokea jotakin, kuinka ylevää ja kaunista tahansa, ei hänen mielensä ole todella uskonnollisessa tilassa – tuskinpa edes todellista uskoa vaativassa tilassa!

Vapautuminen elämään liittyvien vetovoimien otteesta saavutettaneen kuitenkin pääsääntöisesti elämällä, kokemalla ja ymmärtämällä omakohtaisesti ulkonaisen elämän suhteellinen luonne.

Laulun sanat: rakasta, kärsi ja unhoita kuvannevat tämän pitkän tien alkuvaihetta, kokemusvarannon hankkimista. Ymmärrys syntyy vasta kehityksen myöhemmissä vaiheissa. Ihmisen päivätietoisuuden ominaisuus, unohtaa suuri osa kokemuksistaan, on tietenkin jo armoa sekin. Tosin unohtaminen ei koske tietoisuuden syvempiä kerrostumia, joihin kokemukset piirtyvät, ja ovat palautettavissa – ei kuitenkaan YLEn areenasta – vaan yliminän akaashasta!

Halifaxin yliopiston uskontotieteiden professori Ravi Ravindra sanoi eräässä Suomessa pitämässään luennossa, että ihmisen on tultava rikkaaksi voidakseen tulla henkisessä mielessä köyhäksi! Toisin sanoen ihmisen on tultava rikkaaksi elämänkokemusten suhteen, aina kyllästymiseen saakka, voidakseen luonnollisella tavalla irrottautua niistä sisäisesti – niin etteivät ne jää kummittelemaan.

Vuorisaarna kehottaa pyrkimään taivaallisen Isän täydellisyyteen - ei siis pelkkään hyvyyteen, hyveellisyyteen ja hyväksyttävyyteen. Kristityt vastaavat varmaan tähän evankeliumien sanoin: "Ihmisille se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista."

Kyllä vain, ihminen ei voi saavuttaa täydellisyyttä oman rajallisen ajattelu-, tuntemis- ja toimintakykynsä kautta. Miten rajallinen, ajallisiin käsityksiin ehdollistunut tietoisuus ylipäänsä voisikaan ymmärtää mitään ehdotonta ja jakamatonta? Mutta oman rajallisen egonsa eri osa-alueiden ymmärtämiseen ja havaitsemiseen hänellä sentään on mahdollisuuksia.

Tässä kohdin törmäämme taas armon mahdollisuuteen, mutta tarvitaanko siihen lisäksi omakohtaisia ansioita, tai edes jonkinlaisia ponnistuksia?

Lienee ymmärrettävää, ettei mikään absoluuttinen jumaluus itsessään kaipaa inhimillisen tietoisuuden suorittamia toimia. Tosin mestari Eckhart väittää, ettei jumala ilman minua voisi mitään tehdä. Mutta tarkoittiko hänkään sitä, että ihminen voisi tulla täydelliseksi omin ponnistuksin? Tuskinpa vaan. Eckhart käsittää luomisen jatkuvaksi prosessiksi, jossa ihminen toimii täällä ajassa ja tilassa ikään kuin jumalan käyttövälineenä. Uusi Testamenttikin vakuuttaa Jeesuksen, ja Jeesus psalmin 82:6 sanoin, että te olette jumalia!

Mutta jumalallista tietoisuutta ihminen ei kykene omin toimin saavuttamaan, koska hän on sidoksissa omiin ehdollistumiinsa, sielunsa voimien liikuntoihin, ei sen perustaan. Vasta irrottautuminen kaikesta elämän, tai pikemminkin elämien aikana minään ehdollistuneesta voi viedä tilaan, missä inhimillinen tulee kosketuksiin yli-inhimillisen kanssa. On aivan samantekevää puhutaanko silloin jumalan, yliminän tai mestarin armosta, koska puhe lienee täysin samasta asiasta.

Mikäli ihmisen on kerran tultava Paavalin kuvaamaksi ”eläväksi tekeväksi hengeksi”, itämaisin käsittein adeptiksi, tulisi hänellä luonnollisesti olla omakohtaisesti koettua tietoa siitä, mitä elämän ilmentäminen pitää sisällään. Ei varmaankaan riitä, että hänen henkensä on peräisin täydellisestä tietoisuudesta ajan ja tilan tuolta puolen, ellei hänessä ole itsessä koettua tietoa elämästä ajan ja tilan rajoituksissa. Kausaalista olemusta, johon puhdistunut tieto kerääntyy, voitaisiin ehkä kutsua arkkityyppisten ominaisuuksien varannoksi, raamatun mukaan taivaalliseksi, eli pysyväisluonteiseksi aarrekammioksi. Jos siis kysymme, mihin armo-käsite henkisessä mielessä todella kuuluu, lienee perusteita vastata:

Inhimillisen ja jumalallisen väliseen suhteeseen, tai pikemminkin yhdistymiseen.

Mutta voiko inhimillinen tietoisuus tulla sulautetuksi jumalalliseen omien ponnistusten kautta, vai ainoastaan jumalan armosta? Ja milloin jumala, tai henkinen prinsiippi mahdollisesti vuodattaa armonsa ihmisolemukseen, tai ihmissielun ydinolemukseen, kuten Eckhart tarkentaa?

Eckhartin mukaan jumala henkisenä olemuksena elää ikuisessa nyt-hetkessä ja ottaa ihmisen sellaisena kuin hän nyt on, ei sellaisena kuin tämä on joskus ollut. Eli kun ihminen on valmis, niin kaikki karma tai synti raukeaa jumalan rakkauteen. Eckhartin jumala ei edes varsinaisesti huomaa syntistä ihmistä. Jumala ei ole sellainen olento, joka voi harkita toimiaan ihmisen tavoin, vaan toimet tapahtuvat itsestään silloin, kun tietyt edellytykset on täytetty: ja ehkäpä juuri näin jumalallisten periaatteiden tulisikin ilmetä – universaalisesti!

 

Karma-ajattelun pohjalta voidaan ajatella, että ihminen itse joutuu ponnistelemaan niin kauan, että hän on tasapainottanut kaikki tekojensa ja tekemättä jättämiensä seuraukset, aiheuttamansa syyt, skandhat.

Mutta onko elämä kuitenkaan aivan näin suoraviivaista?

Filosofi Nietzsche tiivistää ihmisenä olemisen kehityksen siten, että hänen pitää ensin tulla kameliksi, sitten leijonaksi ja lopulta lapseksi. Nietzsche puhuu kolmesta suuresta muutoksesta eli vihkimyksestä.

Tätä kehitystä johtaa luonnollisesti karma, jota voitaisiin kutsua myös jokapäiväiseksi armoksi. Alkuvaiheissa se sisältää elämänkokemusten ammentamista, parhaimmillaan kärsivällisyyden ja ymmärryksen opettelemista. Kärsivällisyyden opiskelullekin pitää lopulta tulla raja, jolloin ihminen joutuu kyseenalaistamaan kaiken ulkopuoleltaan omaksumansa (ylittää yksipersoonaiset verbit) ja alkaa rakentaa todellista omaa, ei kopioitua tahtoaan ja ymmärrystään.

 Yksilöllistyminen lienee välttämätön vaihe, joka ei tosin alussa ole kovin kaunista katseltavaa. Yhteisön paine usein pyrkii työntämään ihmistä taaksepäin, sosiaalisesti sopeutuvaksi. Tämä johtui Nietzschen mukaan siitä, että ilo laumassa oli paljon vanhempi asia kuin ilo minässä. Ajattelu ja vastuun kanto ovat raskaita, joukkoon sulautumalla niihin on saatavissa helpotusta.

Lopulta ihminen joutuu kuitenkin kyseenalaistamaan jopa oman erillisen minäisyytensäkin, jolloin hän tavallaan tyhjentyy sisäisesti – tulee jälleen lapseksi – kadottaen vanhan, itsekkään itsensä (kuten UT vaatii).

Kokemuksesta tiedämme, että täällä lähes jokainen väsyy jossakin elämänsä vaiheessa. Silloin joka suuntaan tuntuu olevan seinä vastassa. Mutta tällaiset vaiheet menevät useimmiten ohi, kun elämä tuo eteen uusia haasteita: parempaa ymmärrystä, tai ainakin kestävyyttä kantaa taakkansa.

Sisäisten sidostumiemme purkaminen tai purkautuminen lienevät todellista “köyhyyden ihanteen” toteuttamista, sillä pelkkä konkreettinen luopuminen ei sinänsä muuta ihmismieltä.

Vaikka elämä näin auttaisikin meitä luopumaan kaikesta ulkonaiseen liittyvästä - jopa elämisen halustakin - ei se kuitenkaan sellaisenaan voine irrottaa meitä erillisen itsen (egon) tuntemuksesta.

 

Erään itämaisen ajattelutavan mukaan raja puhtaasti inhimillisen ja sitä selkeästi korkeamman välille määräytyy sen mukaan onko ihmisessä vaikuttava manas, ymmärrys, pääosin astraalisten vai buddhisten virikkeiden elävöittämä.

Äärimmillään tuo raja lienee kuitenkin ylitetty vasta silloin kun kaikki astraaliset vaikutteet ovat poistuneet, ja persoonallinen minä-tunne kokonaan hävinnyt:  Vasta silloin voi yhdentyminen ”korkeampaan minään”, Kristukseen todellisuudessa tapahtua. “Vasta kun astraalinen heijastaa ainoastaan voitettua elävää ihmistä, eikä enää itsekkään halun täyttämää persoonallisuutta, voi loistava augoieides, jumalallinen itse, värähdellä tietoisesti sopusoinnussa inhimillisen olemuksen molempien olemuspuolien kesken - puhdistuneen ihmisen - ja ikuisesti tahrattoman henkisen sielun kanssa”, kirjoittaa teosofian tärkein ilmentäjä H.B Blavatsky kirjassaan Käytännön Okkultismismi.

 

Valoa tielle kirjassa todetaan: “Tapa elämisen ja mukavuuden halu, mutta kunnioita elämää niin kuin ne, joille se on mieluinen.” Paavali kirjaa lähes saman ajatuksen: ”Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää (Room 8:13)”.

Matteuksen evankeliumissa sanotaan: 'Ken ei kiellä itseään eikä jätä isäänsä ja äitiään, eikä tule vieraaksi kaikelle tämänkaltaiselle, ei ole minun arvoiseni' (Mt. 10:37).

Ihmisten tekojen osalta, jotka sisältävät myös tunteet, ajatukset ja tahdon, mestari Eckhart kirjoittaa, että me emme saa ajatella pyhyyden johtuvan tekemisestä vaan pikemminkin olemisesta, sillä teot eivät pyhitä meitä, vaan meidän on pyhitettävä tekomme.

 

Väsyminen elämään nostaa helposti esiin kysymyksen mahdollisesta armon väliintulosta: ihminen on taipuvainen anomaan jonkin korkeamman voiman, tai persoonan apua silloin, kun omat voimat näyttävät loppuvan. Mutta ovatko ne todella lopussa - ja mihin ne ovat valuneet? Vai onko ihminen vain kasvanut mukavuudenhaluiseksi ja hengellisesti laiskaksi?

Moni saattaisi ajatella hengellisen laiskuuden tarkoittavan kirkossa käyntien tai rukouksiin käytetyn ajan vähäisyyttä, mutta sitä tulisi ehkä pikemminkin ajatella sisäisen ponnistelun ja omaehtoisen ajattelun laiminlyönniksi – pitemmälle ehtineiden kohdalla ajattelun hillitsemiseksi, että mieli hiljentyisi.

 Kirkoissa ja vastaavissa yhteisöissä kulkijat saattavat omaksua vaivaa näkemättä toisten ajatukset sellaisinaan ja koettavat sitten soveltaa niitä kaavamaisesti käytäntöön. Eckhart sanoisi heidän kaltaisistaan, että “he ovat kyllä löytäneet tien, mutta kadottaneet Jumalan, joka on siihen kätkettynä.” Tai Nietzsche, että “Heidän polvensa palvovat, ja heidän kätensä ovat hyveen ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.”

 

Mitä sitten voidaan tiivistäen sanoa armon laskeutumisen tilaan pääsemisestä?

Ehkä lyhimmän neuvon antaa mestari Eckhart Opetuspuheissaan kirjoittaen: Katso tarkasti sisimpääsi ja kun löydät itsesi, päästä siitä irti. Tämä on paras tie.

Hyvin tiiviisti esittää saman myös tunnettu hindulainen opettaja Ramana Maharshi (RM:n opetuksia) sanoen, että paras karman (toiminnan) bhaktin ja jnanan tie on tutkia perusteellisesti, kuka on se, jolle on ominaista karma, vibhakti (rakkauden ja antaumuksen puute) viuoga (erillisyys) ja ajnana (tietämättömyys). Tässä tarkastelussa ego häviää, ja Itsessä olemisen tila, jossa ei ole koskaan ollut mitään näistä kielteisistä ominaisuuksista, jää jäljelle totuutena.

Samantapaisia ohjeita egon ylittämisestä antaa myös eräs tämän päivän tunnettu saksalaissyntyinen opettaja, Eckhart Tolle kirjoissaan (Läsnäolon Voima, Uusi Maailma).

Ihmisen äärimmäisenä tehtävänä lienee periaatteessa omasta rajallisuudestaan luopuminen. Luopuminen ei tietenkään voi tapahtua minkään sanallisen lupautumisen kautta, vaan se edellyttää jatkuvaa sisäistä muutosta mielen kaikilla osa-alueilla, ja tietenkin myös uskoa siihen, että todellinen perustavaa laatua oleva muutos on ylipäänsä mahdollista.

Usko lienee Tertullianusta siteeraten ”järjetöntä” ainakin siinä mielessä, että inhimillinen ajatus ei saa otetta mistään sellaisesta, joka ei nojaudu käsityksiin ajasta ja tilasta. Uskon järkevyys saattaisi kuitenkin piillä siinä lähes kaikkialla ilmenevässä ajattelussa, että kaiken tämän muuttuvan ja häviävän takana täytyy olla jotakin ehdotonta ja pysyvää - kutsumme me sitä Jumalaksi tai emme. 

On varsin ilmeistä, että inhimillisen tietoisuuden selkeästi ylittävästä tilasta ei voida sanallisesti puhua juuri mitään, koska sanat on ehdollistettu kuvaamaan ilmiöitä ajan ja tilan puitteissa. Ehdottomasta ne voivat antaa vain karkean symbolisia viitteitä.

Eckhart vakuuttaa suuren tietoisuuden muutoksen kautta saavutettavan tiedon suhteen eräässä saarnassaan, että kaikki se tieto todellisuudesta, minkä opettajat ovat oppineet oman älynsä ja ymmärryskykynsä kautta, ei riitä vihjeeksikään tällaisesta tietämisestä.

Lopuksi voisimme koettaa tarkastella armon edellytyksiä Johanneksen evankeliumin 8. luvun sisältämän erikoisen lupauksen pohjalta:

 

“Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi.” (Joh. 8:31-32)

 

Eräs matemaatikko ja henkinen etsijä, Gurdjieffin oppilas J. G. Bennett kuvasi kaikkea elämää eriasteisten energioiden toimintana (Aineen, elämän ja kosmoksen energiat). Hän luokitteli energiat laadun mukaan12 tasoon.

Luokituksessa esitetään, että aina kun on määrä tapahtua positiivinen muunnos energiatasolta toiselle, tarvitaan alkutilaa kahta astetta korkeamman energian mukanaoloa, kuten esimerkiksi entsyymien toimintana ruuansulatuksen yhteydessä. Periaate voisi myös ilmentää raamatun kuvaamaa hapatuksen kaltaisuutta.

Yksinkertaisimmillaan tällaista energioiden muutosperiaatetta voidaan kuvata höyrykoneen mekanismissa, missä alhaisimmasta hajaenergiasta E12 (höyry) päästään yhtä astetta korkeampaan liike-energiaan E11 (mekaaninen liike) sidosenergian E10 (itse mekaaninen laite) avulla.

 

Kolme korkeinta, kosmista energialaatua ovat: Transkendettinen  (E1),  yhdistävä (E2) ja luova energia (E3).

Kristillisellä käsitteistöllä ne voitaisiin ilmaista: Isä, Poika ja Pyhä Henki.  Itämaisittain Brahma, Vishnu ja Siva, tai Atma, buddhi ja Manas.

Näiden ikuisten, puhtaasti henkisten energioiden alapuolella on ns. Tajuntaenergia (E4), jonka tuntemukseen ja käyttäjäksi ihminen parhaimmillaan voi kohota sillä edellytyksellä, että jotkin seikat, kuten vaikeasti ylitettävät kokemukset, saavat hänessä aikaan jonkin verran luovan, intuitiivisen energian (E3) vapautumista. Kokemuksestahan tiedetään, että todella vaikeiden tilanteiden läpikäymisen jälkeen ihmisen sietokyky nousee. Kaikki pienemmät vaikeudet tuntuvat mitättömiltä. Hänen tietoisuudessaan on siten tapahtunut selkeä muutos.

Ihmiset käyttävät jokapäiväisessä elämässään tavallisimmin keskitason ns. elämänenergioita, yleisimmin ns. automaattienergiaa (E6). He vaivautuvat vain hetkittäin pitämään yllä sensitiivisen tason (E5) tilaa, todellista valveilla, tai hereillä oloa. Ehkä tästä syystä UT:ssa korostetaan 30 kohdassa valvomista, ja mainitaan, etteivät opetuslapsetkaan jaksaneet valvoa Jeesuksen kanssa, vaan heidän tietoisuutensa vajosi automaattiselle tasolle.

Tuomaan evankeliumissa symboloidaan ”Johanneksen kaltaisuudella”, siis Johannes Kastajan kaltaisuudella, inhimillisessä mielessä täyteen mittaansa kehittynyttä persoonaa. Sellaista, jonka tietoisuus käyttää jo pääosin tajuntaenergiaa, eli jonka erotuskyky on kehittynyt manaksen eheytymisen myötä. Tällaista ihmistä voitaisiin ihmisten näkökannalta pitää hyvänä ja jopa pyhänä, mutta hänessä ei kuitenkaan vielä ole todellista tietoa, ”elämää itsessään”, hän ei vielä ole mikään ”eläväksi tekevä henki”, ihmisyyden korkein kukinto.

Bennettin mukaan tällainen ihminen tarvitsee vielä varsinaista henkistä apua, rakkauden yhdistävää energiaa (E2), että hänessä alkaisi virrata todellinen luova, tietämättömyydestä ja tietoisuuden katkonaisuudesta vapauttava energia (E3).

Tämän näkemyksen avulla voitaisiin edellä mainitut Johanneksen evankeliumin tekstijakeet tulkita siten, että sanassa ja opetuksissa pysyminen, tai pikemminkin niiden todeksi eläminen ja ymmärtäminen johtavat tilaan, missä todellinen henkinen läsnäolo tulee mahdolliseksi, ja missä niin sanottu syntyminen ylhäältä voi tapahtua.

Evankeliumin Jeesuksella kuvattaisiin tässä, kuten usein kristillisessäkin ajattelussa, jumalallista, kaikkiallista rakkautta. Sen myötävaikutuksesta ihmisessä aktivoituu jotakin, joka on luonteeltaan täysin poikkeavaa kaikesta tuntemastamme, ja vasta se voi johtaa totuuteen, eli sisäiseen vapautumiseen kaikista inhimillisen elämän rajoituksista, unohduksesta ja eriasteisista aikajatkumoista.

 Bennettin kaavan mukaan tämä mystinen, inhimillisyyden rajoista vapauttava tapahtuma, eli Johanneksen 8. luvun kaksi jaetta voitaisiin ilmaista: E4 + E2 = E3.

 

Ihmisille näyttää olevan vaikeata löytää tasapainoa kohtaloon alistumisen ja turhanaikaisen kapinoinnin välillä. Joitakin itämaisia suuntauksia voitaneen arvostella siitä, että niissä katsotaan kaiken eteen tulevan olevan väistämätöntä kohtaloa, jonka muuttamiseksi ei kannata nähdä vähäisintäkään vaivaa. Länsimailla taas tulkitaan helposti kaikki ikävät asiat lähinnä ympäristön tuotteiksi, joten muutosten pitäisi tapahtua aivan muualla kuin omassa sisikunnassa.

Nietzschen esittämä ”luoden lunastaminen” ansainnee hieman enemmän huomiota, mikäli otamme vakavasti karman toiminnan - sen, että tämänhetkiset tunteemme, ajatuksemme ja varsinaiset ulkoiset toimemme luovat tulevaisuuttamme - tahdomme sitä tai ei?

Tämänkin periaatteen me voimme tulkita turhan suoraviivaisesti siten, että päädymme tekemään ainoastaan yleisesti hyväksi katsottavia tekosia - ja kuvittelemme melko pian ansaitsevamme paikan “ilmestyskirjan valkoviittaisten joukossa”, jotka ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne karitsan veressä. Hyvää tehden meistä kyllä tulisi “hyviä ihmisiä” ihmisten mitalla mitaten. Mutta tuollainen määritelmä nojaa ainoastaan inhimilliseen kokemukseen elämästä - siihen että ihmisten mielestä “mukava on yleensä mukavampaa kuin epämukava”!

Voimme ehkä kuvitella kykenevämme rakastamaan lähimmäistämme kuten itseämme, mutta todellisuudessa vain näyttää siltä. Voimme kuvitella rakastavamme jumalaakin yli kaiken, mutta todellisuudessa rakastamme vain sitä hyvyyttä, jonka katsomme kohdistuvan itseemme ja läheisiimme Hänen taholtaan. Mestari Eckhart sanoisi silloin ihmisen rakastavan Jumalaansa samoin kuin lehmäänsä - siltä odottamansa maidon takia?

Tyhjentyminen inhimillisen elämän ehdollistumisista ei asiana sinänsä tarkoita sitä, että ihminen olisi omin ponnistuksin yltänyt ehdottomaan jumaluuteen saakka - hän on vain tullut rikkaaksi ihmisyydestä ja valmis siitä kaikesta sisäisesti ja ehdoitta luopumaan. Elämä on jo hänelle kaiken mahdollisen antanut, ja hän on sen suhteellisen merkityksen tajunnut - ja absoluuttisen merkityksettömyyden ainakin aavistanut.

 

Silloin ihminen on valmis ja kolkuttaa ikuisuuden porteilla, mutta hän ei itse kykene niitä avaamaan. Armolle lienee siten jatkossakin käyttöä!