Evankeliumi – hyvä sanoma, mutta miten se ymmärretään?

 

Wikipedian mukaan evankeliumi (kreikaksi euangelion 'hyvä sanoma') tarkoittaa:

1. Kristinuskon ydinsanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja hänen kaikille ihmisille valmistamastaan pelastuksesta.

Jeesuksen ydinsanoma suoraan ”evankeliumeista” poimittuna saattaa tosin poiketa varsin paljon kirkollisten tulkintojen synnyttämistä käsityksistä, joissa tärkeimpään osaan nousee uskonvarainen ajatus hänen Golgatalla suorittamaansa sovitukseen.

Jeesuksen itsensä mukaan ihmisessä pitää kuitenkin tapahtua sellainen sisäinen muutos, joka irrottaa hänet maallisen elämän luomista kahleista. Itse Jumalakaan ei voi vetää puoleensa ihmistä, joka pitää lujasti kiinni ulkoisista asioista (ei halua kadottaa katoavaista minuuttaan, vaan katoaa mieluummin sen mukana).

On hieman eri asia uskoa Jeesusta kuin uskoa Jeesukseen. Joku on todennut, että vasta kirkko on tehnyt Jeesuksen opista juutalaisesta vikauhri-käsityksestä paisutetun opin Jeesuksesta.

2. Evankeliumia, raamatussa olevaa tai muuta kristinuskon alkuaikana aikana syntynyttä kirjaa, jossa kerrotaan Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Jeesuksen sanontoja sisältäviä ja hänestä kertovia kirjallisia tuotteita on noussut esiin kuutisen kymmentä. Ei liene täysin mahdotonta, että niitä löytyy vielä lisää.

Konstantinopolissa valittiin ja hyväksyttiin ”oikeiksi” lähinnä sellaiset evankeliumit, jotka eivät sisältäneet pahoja ristiriitaisuuksia, ja jotka yksinkertaisuudessaan soveltuivat hyvin myös maallisen vallan välineiksi (joka ei turhaan miekkaa kantanut tai leimannut kuvaansa kolikkoihin).

3. Luterilaisessa teologiassa lain vastakohtana raamatun sanomaa ja kristillistä julistusta siltä osin kun se kertoo mitä Jumala haluaa ihmiselle armosta antaa.

Kristityt ovat halunneet jo evankeliumeissa profiloitua vastakohdiksi lakiuskoiselle juutalaisuudelle esimerkiksi kuvaamalla nämä vaatimassa Jeesuksen ristiinnaulitsemista (josta kansa nykytutkijoiden näkemysten nojalla pidettiin täysin tietämättömänä).

Johanneksen evankeliumin Jeesus vakuuttaa Isänsä puolesta: ”Ja minä tiedän, että hänen käskynsä on iankaikkinen elämä.”

Iankaikkinen voidaan tietenkin käsittää ajallisesti – niin että se tarkoittaa ilmenevän elämän jatkumista ja rakentumista aikaisemman pohjalle myös ilmenemättömien kausien jälkeen. Nykyinen tiede on laskenut, että elollinen elämä maapallolla tulee mahdottomaksi noin parin miljardin vuoden kuluttua.

Olisiko niin, että viimeistä tässä ajassa ihmiskunnan valtaosan on määrä saavuttaa sellainen tila, joka ei enää ole riippuvainen mistään fyysisestä olomuodosta?

Tapahtuuko se sitten lain nojalla vai puhtaasti armosta – vai tarvitaanko siihen kumpaakin niin, että ihminen itse on vastuussa edellytysten luomisesta (saa siinä harjoitella eläväksi tekevän hengen alkeita), kun taas muutos itsessään tapahtuu puhtaasti jumalallisen armon puitteissa.

Jumalallinen armo saattaa sekin olla lainalainen asia, mikäli uskomme Mestari Eckhartia, jonka mukaan Jumalan on toimittava silloin, kun Hän huomaa ihmisen tyhjentyneen kaikesta katoavaisuudestaan.

 

Iankaikkisuudella tarkoitettaneen todellisessa merkityksessä ajattomuutta ja jopa luomattomuutta, missä kaikki on läsnä eikä mikään ole jakautunut tai erillistynyt – eli langennut syntiin (pois Jumalasta).

Todellinen taivaaseen pääsy tarkoittanee sitä, että tietoisuus palaa alkuperäiseen tilaansa tuoden mukanaan (lyhteessään) kaiken sen, jonka se on omalta osaltaan saattanut loppuun ajan ja tilan puitteissa.

Alkuperäinen tila sisältää mahdollisuuden kaikkeen, mutta mahdollisuuksien toteuttaminen ajassa ja tilassa edellyttää kokemusta olemisen konkreettisissa ulottuvuuksissa.

Ajallisuuden puitteissa ”elävät sielut” harjoittelevat (yksilöllisyytensä rajoissa) luomista sekä ympäristössään että itsessään, kun taas ”eläväksi tekevät henget” ovat tulleet luomisen mestareiksi ja ihmiskunnan edelläkävijöiksi – koska heissä on jo elämä itsessään.