HAKKAPELIITTA 7. 4. 1928

 

Vöyrin kaartin mukana Tampereella

Kirjoittanut ja kuvittanut Jorma Gallen-Kallela

 

Kun Hakkapeliitan päätoimittaja joku aika sitten kysyi, olisinko halukas laatimaan kirjoituksen Vöyrin kaartin osanotosta Tampereen valtaukseen, vastasin heti epäröiden, että tokkohan enää muistan noita menneitä tapahtumia muuta kuin hämärästi ääriviivoiltaan. Mutta kuullessani, että kysymyksessä onkin vain puhtaasti henkilökohtainen impressionistinen kuvaus eletystä tapahtumasta, suostui asiaan.

Sitä paitsi oli Tampereen valtauksessa joitakuita niin järkyttäviä ja jylhän voimakkaita vaikutelmia, etteivät ne milloinkaan voi hävitä mukana olleen muistista. Ja näistä vaikutelmista koetan antaa pienen, ylimalkaisen kuvauksen.

Maaliskuun 10. päivänä 1918 hälytettiin Vöyrin pitäjään sijoitettu Vöyrin kaarti. Kokoonnuimme illalla täysissä varusteissa harjoituskentälle, ja klo 9 ip. kuljetti 300 hevosta rekineen meidät Tervajoen asemalle. Meille ilmoitettiin, että olisimme poissa noin päivän tai pari – mutta sitä menoa jatkuikin hiukan kauemmin – jäimme sille matkalle Tampereen valtaukseen asti.

Vöyrin kaarti oli edennyt etelää kohti taistellen voittoisasti, valloittaen matkallaan sekä kylät että kirkot – jopa tyttöjen sydämetkin, kertovat. Tämä oli toinen ja viimeinen sotaretkemme. Olimme näet jo aikaisemmin olleet mukana Pohjanmaan vapautuksessa sekä Vilppula ja Ruoveden rintamilla. Marssi oli pikaista – meillä oli kova kiire – ja onni oli taisteluissa mukanamme. Aloimme taistelut Virroilta edeten Vaskivedelle, Kauppilaan, Kuruun, Teiskoon ja Sorilaan. Lauloimme Isontalon Anttia ja Rannanjärveä, ja Vöyrin kaartin marssiin syntyi joka taistelun jälkeen uusia säkeitä. Lumi natisi pieksujemme alla, keväinen aurinko paahtoi kasvojamme, ja ilmassa oli jo uudelleen alkavan elämän väreily, tehden mielialamme hilpeäksi.

Koska lähempi kosketus Tampereen kanssa alkaa Vöyrin kaartille Sorilasta käsin, siteeraan osan päiväkirjastani, jota sodassa pidin. (Sivumennen tahdon huomauttaa, että sotapäiväkirjani on kirjoitettu vaarallisilta osiltaan espanjankielellä, kreikkalaisilla kirjaimilla, sanat nurinpäin, vangiksi joutumisen varalta9:

21. maaliskuuta 1918. ”Mitä lähemmäksi Sorilan kylää (IV komppanian 2. joukkue, lähetettynä puhdistamaan Hirviniemen ja Aitoniemen punaisista) tulimme, sitä kiivaammaksi kävi laukausten vaihto. Kun olimme sivuuttaneet Lampun talon, kuuluivat laukaukset jo hyvin läheltä. Eräällä avoimella kentällä, jonka yli marssimme jonossa, alkoi päällemme sataa kuulia läheisimmästä metsänniemekkeestä. Kaikki maahan. Kenenkään edes haavoittumatta jatkoimme matkaa ja saavuimme Sorilaan, jossa I ja II joukkue olivat taistelleet pitemmän aikaa. Muodostimme ketjun muitten joukkueitten jatkoksi. tykistökapteeni Lesch ja kaksi miestä haavoittui.”

22. maaliskuuta 1918. ”Illalla koko Vöyrin kaarti komennettiin rekiin ja meitä alettiin kuljettaa pohjoiseen päin! Aluksi olimme ymmällä, sille huhu kertoi, että lähdemme Vilppulaan ja sieltä Vöyriin takaisin. Me olimme tietysti haljeta harmista – meitä oikein käärmetti, kuten Sihvo tapaa sanoa. Harmimme leppyi kuitenkin pian, sillä ajettuamme noin 30 km käännettiin hevoset ympäri, ja näin jatkoimme samaa tietä takaisin. Yöksi Haukan taloon Sorilassa.”

Kun majoitushommat oli selvitetty, kysyi jääkäriluutnantti Armas Kohonen, VI komppanian päällikkö, vapaaehtoisia erääseen yritykseen. Kohonen oli harvinaisen reilu mies – luja, älykäs ja hienoluonteinen; siksi olikin voittanut kaikkien täyden luottamuksen ja sympatian. Ja kun hän kysyi vapaaehtoisia hauskalla, pikku ironisella tavalla, tarjoutui meitä aina riittävästi.

 Oli siis kysymyksessä viedä 50 kg pyroksylinia Tampereelle ja räjäyttää se siellä.

Oli synkkä yö. Ajoimme hevosilla Aittolahden poikki kaupungin pohjoislaitaa.

Hevoset pysäytettiin jonkun matkaan päähän rannasta, ja pyroksylinipanos vietiin suksilla rantamalle. Kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus, punaisten vahteja ei näkynyt. Siellä täällä vilkkui Tampereelta heikkoja valoja.

Juuri kun sytytysmiehet suksillaan palasivat hevosten luo, leimahti rannassa valtava tuli, jota seuraisi juhlallinen täräys. Kiiruhdimme rekiin ja hävisimme pimeään yöhön. Sorilassa, joka on toistakymmentä km Tampereelta, olivat kaikki joukot heränneet räjähdykseen.

Tämä, tehty moraalisen vaikutuksen aikaansaamiseksi, oli Vöyrin kaartin visiittikortti.

Aamulla Marianpäivänä maaliskuun 23. päivänä lähti osa Vöyrin kaartista marssimaan Sorilasta Tampereelle päin. Kun saavuimme Aittolahden pohjukan kohdalle, kutsui jääkäriluutnantti Kohonen joukkonsa ryhmänjohtajat koolle.

– Folgende Lage, alkoi hän tapansa mukaan, näyttäen kartalla asemamme ja selitti sitten hyökkäyssuunnitelman. Lopuksi lausui hän päättäväisellä äänellä: ja tänä iltana on Takahuhta meidän.

Klo 2 ip. alkoi taistelu, ja Ketaran metsässä maattiin monta tuntia lumessa ampuen; vihollinen oli aivan edessämme, mutta tiheä metsä ja syvä lumi esti kumpaistakin tekemästä ratkaisevaa rynnäkköä.

Siellä sattui usein aivan kaksintaistelun tapaisia yhteenottoja. Muista eräänkin, joka painui mieleeni siksi, että mies oli niin lähellä, että erotin hyvin hänen kasvonpiirteensä. Olin aikaisemmin nähnyt liikettä erään kiven takaa. Nyt hän tähtää. Ajattelin: se, joka ensin ampuu, hän ei jää. Mutta laukaus kuului ja luoti sihisi pääni ylitse – sitten tuli vuoroni, ja minulla oli ehkä parempi kivääri …

Vähitellen pääsimme etenemään, ja hämärän tullessa saavuimme maantielle, jota pitkin marssimme Takahuhtaa kohden.

Erään metsäisen paikan kohdalla alkoivat kuulat äkkiä vinkua korviemme ympäri; laukauksia kuului, ja kiväärien tulesta näkyi, että ammunta tuli aivan läheltä. Komppania oli siinä samassa litteänä kuin pannukakku maata vastaan painautuneena.

Kohonen, joka oli ollut edempänä tiedustelemassa, palaa silloin ja näkee miehet maassa.

– Mitä perhanaa te täällä makaatte? huutaa hän; ei tässä mitään hätää ole – joku jäljelle jäänyt punikki vaan siellä ammuskelee. Komppania ylös! Mennään ja otetaan pois tykit niiltä!

Tykinjyske, joka oli pitkin päivää kuulunut, kävi nyt kovemmaksi lähetessämme Takahuhtaa.

Ennen Takahuhtaa loppuu metsä, ja kylä näkyy aukeamalla. Tälle aukeamalle marssimme suljetussa järjestyksessä. Silloin ampui vihollinen tykillään pitkin maata kaksi kranaattia suoraan meitä kohti.

Kranaatit räjähtivät kumpainenkin noin parikymmentä askelta meidän oikealla puolen. Kohonen komensi komppanian ketjuun ja rynnäkköön.

Takahuhdan valtasimme heti ensimmäisellä rynnäköllä. Punaiset pakenivat Messukylään.

 

Takahuhdan ja Messukylän välillä on toista km laaja peltomaa, jonka keskellä kulkee pohjoisesta tuleva rautatie. Tuolla aukealla pellolla oli joitakuita heinälatoja ja taloja. Ryntäsimme siis eteenpäin, tehden syöksyjä ja heittäytyen aina välillä maahan. Suojaa oli turha hakea, koska semmoista ei ollut. Keväinen lumi peitti vielä pellot, mutta paikoittain oli savinen maa paljaana; lieju tarttui saappaisiin tehden ne raskaiksi kuin elefantin jalat.

Taukoamatta ampuivat vihollisen tykit (luullakseni 2 kpl) kranaateilla, 15 konekivääriä ja noin 3000-päinen miesjoukko hyvistä asemistaan Messukylässä avoimen kentän yli ryntäävää Vöyrin kaartia. (Meillä oli 2 konekivääriä ja joku satakunta miestä). Kuulaa tuli aivan vimmatusti. Semmoisesta kuulasateesta ei kukaan meistä ollut nähnyt untakaan. Kuulaa oli joka paikassa; kopsahti maahan edessä ja takana – se oli kuin rankkasade. Ja tuon tuostakin räjähti kranaatti läheisyydessä.

Puolivälissä Messukylästä tunsin, miten jotain alkoi hiljalleen valua selkääni pitkin; täysosuma, ajattelin. Mutta kovasti ihmettelin, kun en tuntenut mitään kipua. Luoti oli lävistänyt selkäreppuni ja särkenyt siellä olevan kivääriöljypullon. Öljy valui vaatteitten läpi. Näin jäljestäpäin tuota veristä yötä ajatellessa, tuntuu ihmeelliseltä, että koskaan tuli hengissä takaisin siltä matkalta. Ja väkisinkin tulee kysyneeksi, eiköhän se ollut vähän uskallettua, että miesjoukko tekee hyökkäyksen avoimen kentän yli kohti kukkulalla sijaitsevaa, hyvin suojattua vihollista. Taisi olla hengenvaarallinen temppu …

Me jatkoimme rynnäkköä, huusimme hurraata ja syöksyimme eteenpäin saapuen kylän reunaan.

Olimme edenneet Messukylän kirkon lähelle. Silloin alkoivat panoksemme loppua. Kun siitä ilmoitettiin, huomasimme, että ketju oli mennyt poikki, yhteys katkennut. Samalla tuli huhu, että Kohonen on kaatunut. Se oli kova isku, sillä luottamus häneen ja taitavaan johtoonsa oli kaikille antanut suurta uskallusta.

Messukylän kirkontorni kuvastui tummana taivasta vasten. Sen tornista ja muista ikkunoista salamoivat jatkuvasti kiväärintulet.

Olimme märkiä ja paleltuneita; emme olleet mitään syöneet, joten nälkä ja uupumus alkoi tuntua. Ammukset olivat lopussa ja lisää ei tullut. Yhteys muitten kanssa oli katkennut. Päälliköiltä ei tullut määräyksiä. Mutta vihollisen tuli oli yhtä kiihkeä kuin hyökkäyksen alussa. Jotkut meistä, jotka olimme seuranneet Kohosta miltei vihollisen eteen mäellä sijaitsevan työväentalon ja kirkon luo, otimme suojat talojen ja liiterien takana alkaen ampua kirkontorniin, josta konekiväärien tuli leimahteli.

Aamupuolella alkoi ratavallin takana oleva konekiväärimme ampua meitä selkään – luullen meitä vihollisiksi. Ampuivat jo hakutulta pitkin talon tiiliseinää, johon kuulat kopsahtelivat. Kuului, miten osumat lähenivät pitkin rakennuksen tiiliseinää; yksi meistä ryömi silloin ilmoittamaan, keitä me olimme.

 Vihollinen oli nyt huomannut, että me olimme asemissa talojen ja latojen suojissa. Ja nyt alkoi tykkien tarkka-ammunta.

Talo talon perästä sai tykillä ammutun sytytyspanoksen ja syttyi palamaan. Aamun koittaessa oli jokainen talo ja lato tuolla niityllä ilmiliekeissä. Ensin kyllä lämmittelimme jäätyneitä jäseniämme tulen ääressä, mutta pian oli suoja jätettävä, ja silloin olimme todella puilla paljailla, ja ei auttanut muu kuin perääntyä Takahuhtaan.

Vasta sitten, kun apujoukkoja saapui, onnistui Messukylän valtaaminen; vihollinen olikin silloin paennut sieltä.

25. maaliskuuta. ”Komennettiin Hirviniemeen tykistövahdiksi.”

26. maaliskuuta. ”Tampereella syttyivät idässä ja lännessä vähä väliä talot palamaan.”

27. maaliskuuta. ”Siirryimme 3 kilometrin päähän Junkkerin talosta Rasmussenin huvilaan. Täällä on ankara vahdinpito. Nämä ovat uloimmat asemat.”

28. maaliskuuta. ”Tampere oli yöllä aivan pimeänä. Huhutaan, että yleinen hyökkäys on alkanut. Rengas Tampereen ympäri kiristyy … Eilen näkyi vastaisella rannalla 2 komppaniaa painuvan pitkin järven rantaa Tampereelle päin.

Toivottavasti pääsemme sunnuntaiksi kaupunkiin.

Klo 3 ip. vapautettiin meidät vahdinpidosta. Marssimme Aittolahden yli ja sitten pitkin rantaa Tampereelle päin. Metsässä Erkkilän ja Naistenlahden tienoilla menimme ketjuun. Siinä lumessa kahlatessamme ilmestyy äkkiarvaamatta eteemme metsätietä pitkin kaksi ratsua.

Pysähtyvät, ja yksi heistä kysyy: Miten kaukana muut pojat ovat? Ihmettelin kysymystä, mutta huomasin punaisen tupsun toisen hevosen otsaremmissä, nostin kiväärin poskelleni ja ammuin. Mies putosi hevosen selästä, jolloin hevonen lähti karkuun, samaten toinen ratsu. He olivat luulleet meitä omiksi miehiksi; meillä kun ei ollut mitään silmiinpistävää tunnusmerkkiä.

Edetessämme tuli oma kranaatti keskellemme ja haavoitti räjähtäessään yhtä miehistämme.

Pitkällinen asemissa olo.

Vöyrin kaartin IX komppanian vasemman siiven ja IV komppanian oikean siiven jatkona. Taivas Tampereen yläpuolella aivan punaisena. Siinä kului yö.”

29. maaliskuuta. ”Aamun koittaessa ketju siirtyi pitkän matkaa oikealle. IV komppania valloitti vihollisen tykin Lapinniemen puuvillatehtaan luona. Lapinniemen esikaupungissa otimme vankeja.

Koko päivä ketjussa. Kun laahasin erään haavoittuneen ryhmäpäällikkö Nousiaisen pois vihollisen tulen alta, ammuttiin luoti takkini ja housujeni läpi.”

30. maaliskuuta. ”Viholliset ampuvat herkeämättä. Meidän puolella ollaan hiljaa. Ensi yönä kenttävahtia.”

31. maaliskuuta. ”Viholliset ovat keuhkotautisairaalan luona asemissa. Aikaisemmin kaatuneita ampui vihollinen edelleen. Vasta viime yönä olin Hukkisen kanssa korjaamassa heidät louhimon suojaan.

Vöyrin kaartin rintama on nyt Lapinniemen tehtaalta keuhkotautisairaalaan saakka.”

1. huhtikuuta. ”Tänään korjasimme hevosella kaatuneet pois asemistamme.

Tampereella näkyy punaisia lippuja talojen katolla ja kirkkojenkin torneissa. Punaisen Ristin lippuja on tiheässä. Molemmin puolin ammutaan herkeämättä. Punaisten puolella tuli on aina kiivaampi. Tampereella ovat talot paikoittain syttyneet palamaan. Meidän tykistöpatterit ovat Messykylässä ja Vehmaisissa. Kuulemme aina, kun omat kranaatit ja shrapnellit vinkuen lentävät päittemme yli jatkaakseen matkaa Tampereelle.

Meikäläiset lentokoneet ovat pudotelleet Tampereelle lentolehtisiä, joitten sisältö on suunnilleen seuraava: 40 000 saksalaista on noussut maihin. 300 tykkiä, 2 000 konekivääriä, 13 armeijakunta kenraaliluutnantti Von Sassnitzin johdolla saapuu.

Uusi komppanianpäällikkömme, jääkäri Storholm sai luodin vatsan läpi ja kuoli.”

2. huhtikuuta. ”Kranaatti räjähti majoitustalomme pihalla; yksi miehistämme sai siinä surmansa. Päivällä olemme paistaneet lettuja ja levänneet.

Illalla myöhään saimme uuden komppanianpäällikön. Miehille jaettiin 2 päivän ruoka-annos ja 250 panosta. Tuli käsky, että kaikilla täytyy olla hatussa kuusenoksa tunnusmerkkinä. Kaikki on hyvin salaperäistä.

Tampereen piiritys oli siis kestänyt lähes kaksi viikkoa.

Eri puolilta Tamperetta oli tehty hyökkäyksiä, suurempia ja pienempiä, mutta mihinkään tulokseen ei oltu päästy. Silloin tuli eversti Ausfeldtin suunnitelma aivan ratkaisevana tekijänä. Hänen mukaansa oli tällaisessa tapauksessa ainoastaan yksi keino: marssia sisään kaupunkiin suljetussa järjestyksessä – kaikki joukot yhdellä kertaa eri tahoilta rumputulen säestyksellä.”

3. huhtikuuta. ”Ennen kello 2 aamulla kaikki oli vielä hiljaista. Vain ilmassa tuntui jonkinlainen hermostuminen: jotain oli tapahtuva.

Vähän vaille klo 2 lähdimme liikkeelle Rauhanniemestä.

Klo 2 alkoi rumputuli. Ja samalla marssimme pikamarssissa suljetuin rivein jään yli kaupunkiin. Pimeässä häämöttivät valkoista lunta vastaan pitkät, musta jonot, jotka kiemurrellen kun jättiläiskäärmeet hävisivät eri kohdista kaupungin eri talojen väliin. Vöyrin kaari oli rintamaosa A:ssa Lapinniemen tehtaan kohdalla.

Kaikki, mikä kantoi tykin nimeä, keveän tai raskaan, ampuu niin tiheään kuin nopeus suinkin sallii ja samanaikaisesti jauhavat konekiväärit joka taholla. Kranaatit ja shrapnellit räjähtelevät ja uskomattomalla nopeudella syttyy Tampere ilmiliekkeihin.

Pian se on yhtenä tulimerenä, ja loimiavaa taivasta vasten oli alituiseen katseltava, kellä ei ollut kuusenoksaa hatussaan: se oli vihollinen. Näky oli juhlallinen ja tunnelma valtava. Kun saavuimme sille kohtaa, missä rautatie kulkee kadun poikki, vieri musta panssarijuna eteemme katkaisten meiltä tien. Toinen osa Vöyrin kaartia oli jo päässyt kaupunkiin. Meidän oli pakko jäädä asemiin osaksi halkopinojen ja talojen luo, osaksi mäenrinteelle. Panssarijuna kulki alituisesti edestakaisin estäen meidät etenemästä. Vähän myöhemmällä pääsimme sisään kaupunkiin. Mieshukkamme oli suuri, ja haavoittuneita oli runsaasti. Esim. VI komppanian vahvuus oli Vöyristä lähtiessä 144 ja Tampereelle tultua 53 miestä. – Kaupungissa jatkui tietysti taistelu – pieniä katukahakoita ja vangiksi ottoja, talojen tarkastuksia ja vahdinpitoa. Meikäläisiä ammuttiin kellareista ja ullakoilta – aina äkkiarvaamatta, salavihkaa. Mutta näistä kertonee joku toinen, joten osaltani lopetan taistelut tähän.”

5. huhtikuuta. ”Tuli käsky: 9.30 Vöyrin kaarti Tammelan torille. Marssimme Messukylän lähelle, Järvensivulle, jossa ratavallille asetuimme ruoturintamaan. Kenraali Mannerheim. ylipäällikkömme, jonka silloin näimme ensi kerran, luki kuuluvalla äänelle suomeksi julistuksen, lausuen mm.: – – siellä, missä taistelu on ollut kuumin ja verisin, siellä olette te aina kunnostautuneet. Nyt hajotan minä Vöyrin kaartin, mutta sen sankarimaine on elävä kauan historian lehdillä. Minä korotan teidät kaikki aliupseereiksi. Te pääsette kukin eri paikkakunnalle asevelvollisia opettamaan.”

Tämän jälkeen jakoi kenraali, ensin järjestettyään kunnostautuneet miehet yhteen riviin pataljoonan eteen, Vapaudenristin IV luokan kunniamerkin ja kehotti kohottamaa kolminkertaisen eläköön-huudon Vapaudenristin ritareille.”