Hieman Higgsin hiukkasistakin

Fyysikot iloitsivat jokin aika sitten saatuaan vahvistusta ns. Higgsin teorialle. Ajatusmallin mukaan kaikkeuden täyttää erityinen kenttä, joka antaa joillekin siinä oleville hiukkasille massan.

Higgsin hiukkasen, tai kentän todentamista pidetään eräänlaisen ”jumalallisen tekijän” löytymisenä. Kaikesta erikoisuudestaan huolimatta kenttä lienee vain yksi niistä lukemattomista tekijöistä, jotka mahdollistavat ulkonaisesti havaittavien ilmiöiden synnyn.

Meidän ihmisten kannalta on tietenkin oivallista, että jotkin hiukkaset ovat saaneet massan, koska me niiden kautta olemme suunnattomien aikojen saatossa saaneet puitteet, joiden avulla voimme kehittää puhtaasti subjektiivisesta tietoisuuden mahdollisuudesta itsellemme objektiivista tajuntaa, osallistuen samalla omalta osaltamme ”luomisprosessin aineelliseen aspektiin”.

Ajattelemmepa ihmisen sisäistä olemusta pelkästään syntyhetkellään ikuisesta lähtevänä, tai siinä periaatteessa (in principio) aina olleena, tarvinnee tuo tietoisuus yksilölliseksi kehittyäkseen täysin järjestäytyneet massatihentymät, joiden kautta sen havainnoiva olemus voi kokea ulkonaisia ilmiöitä, joita usein myös elämäksi kutsutaan.

Ex nihilo nihil fit – tyhjästä ei tule mitään – lienee nykyisen tietämyksemme mukaan huomattavasti paremmin ymmärrettävä väite kuin esitysaikanaan. Nyt lienee jopa mahdollista yhdistää tähän jumalallisen tyhjästä luomisen ajatus – siten että jokin ikuinen tietoinen olemus aiheuttaa kaiken muodostumisen kosmokseksi ikuisten perushiukkasten järjestäytymisen kautta. Aine, sellaisena kuin sen tunnemme, on pitkällisen prosessin tulos. Voitaneen sanoa melko varmasti, että ns. luonnon lait näyttelevät tärkeää osaa tämän prosessin ohjaamisessa, ja että todennäköisesti on vielä paljon vastausta vaille jääviä kysymyksiä jopa havaittavissa ja mitattavissa olevien ilmiöiden piirissä.

Tulevaisuudessa saatetaan kehittää teorioita, jotka ulottuvat alkuräjähdystä edeltäneeseen tilaan saakka. Miten tuo oletettu äärettömän tiheä ja kuuma ainekooste on muodostunut, mikä saa sen räjähtämään ja miksi? Miten ja mikä ovat kysymyksiä, joihin saataneen ainakin teoreettisia vastauksia, kun taas ilmiöiden syyt jäävät useimmiten tarkastelua vaille. Fyysikot eivät yleensä edes katso tehtäväkseen ilmiöiden tarkoitusperien pohtimista. Pohdinnat jätetään suosiolla filosofeille ja uskontotieteilijöille. Heillä on usein tarjottavanaan vanhoja valmiita ajatusmuotoja, jotka eivät vastaa monien ajattelevien ihmisten tarvetta ymmärtää elämäänsä myös järjellisesti.

Erään teorian mukaan tyhjyys tuottaa rajattomasti uusia universumeita, jotka sitten laajenevat äärettömiin. Toisen teorian mukaan uusi olisi peräisin jonkin aikaisemmin olleen aineksista, mikä näyttäisi ainakin analogisesti ymmärrettävältä tuntemamme luonnon kausittaisuuden perusteella. Aurinkokunnilla tiedetään olevan oma ajallinen kestonsa, mutta ne saattavat hyvinkin rakentua uudestaan – samanlaiseksi, vai jollakin tavoin kehittyneemmäksi? Jonkinlainen kehitystendenssi koskettanee myös isompia yksiköitä eikä vain tämän maapallon eliöitä.

Mutta nojaako kehitys sitten ainoastaan ns. luonnonvalintaan, vai sisältyisikö siihen myös aivan toisentasoinen elementti, joka vaikuttaa valintaprosessien suuntiin?

Platon on esittänyt ns. ideaopin, jonka mukaan kaikilla ilmiöillä on aineettomat mallinsa, arkkityyppinsä, joita kehitys suunnattomien aikojen saatossa ikään kuin sisäisen pakon myötä toteuttaa aineen ja muodon, eli tuntemamme aistimaailman puitteisiin.

Johanneksen evankeliumin alku ei todellakaan ole kaukana Platonin ideaopista: siinä Sana oli ensin ilmentymättömässä tilassa, ja toimi sitten kaikkien ajallisten ilmiöiden perustana, eli arkkityypistönä.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan luomiskertomuksen kuvaaminen platonisin, saati kvanttifysiikan termein lienee melko vaikeata, vaikka syvyyden päällä oleva pimeys voisi kuvata pimeää ainetta, josta valkeus sitten saa alkunsa. Kertomus ei viivy aurinkokuntien muodostumisessa vaan etenee nopeasti tämän meidän maamme elinolosuhteiden ja elollisten olentojen syntyyn. Elämän syntyminen ensin merissä lienee melko lähellä nykyisiä käsityksiä, mutta jumalan päivän kesto olisi tietenkin määriteltävä aivan eri tavoin, mikäli puhumme todella aineellisista ilmiöistä. Tosin esim. mestari Eckhart sanoo jumalan luoneen maailman Serafeihin, ykseydellisesti tiedostaviin olentoihin, eli jossakin mielessä ideoiden maailmaan, mistä ne vasta pitkien aineellistumisprosessien kautta tulevat aistittaviksi.

Jos lähdemme siitä, että ns. alkuräjähdys tapahtui 13,7 miljardia vuotta sitten, on mielenkiintoista havaita, että ihmiseksi määrittelemämme lajin uskotaan ilmestyneen maapallolle vasta vajaa miljoona vuotta sitten. Aurinkokunnaltamme on kulunut todella pitkä aika siihen, että jokin sen yksittäinen pallo on kyennyt tuottamaan olosuhteet, joissa inhimillinen tajunta voi syntyä, kehittyä ja toimia aistimusten, tunteiden ja ajatusten kautta. Maapallo ei tietenkään ole muodostunut ainoastaan ihmistä varten, mutta kaikesta näkyvästä päätellen ihmiskunta näyttäisi kuuluvan ainakin yksilöllisen tajunnallisen kehityksen huippulajeihin huolimatta siitä, että tämän lajin älyllinen kehitys ilman vastaavaa viisastumista tuottaa yhä vakavampia häiriöitä muille lajistoille ja koko ekosysteemille.

On todennäköistä, että lukemattomissa muissa aurinkokunnissa löytyy planeettoja, joissa tajunnallinen kehitys on saavuttanut ainakin vastaavia asteita kuin meidän maapallollamme, monissa varmaan paljon korkeampiakin kehitysasteita. Myös ihmiskunnan piiristä on kohonnut poikkeavia yksilöitä, joiden tajunnallinen suorituskyky ylittää selkeästi tavallisten ihmisten rajat. He ovat kyenneet tavoittamaan ja toteuttamaan keskimääräistä paremmin niitä kehityksen arkkityyppisiä malleja, jotka inhimilliselle olennolle parhaimmillaan ovat mahdollisia.

Onko muutoksilla ja kehityksellä – ja elämällä kokonaisuutenakin jokin äärimmäinen loppupiste, vai jatkuuko kaikki alati eteenpäin? Saattaisi olla niinkin, että kehitystä ja muutosta seuraa pitkiä lepokausia, joissa kaikki ulkonainen sisäistyy ja tiivistyy, kunnes kaikkeus taas herää ikään kuin uudessa oktaavissa uuteen toimintakauteen.

Filosofi Nietzscheä on tulkittu joskus siten, että hän käsittää elämän toistavan itseään sellaisenaan yhä uudestaan. Tämä lienee täysin väärä käsitys, sillä hän puhuu ainoastaan samasta elämästä, ei samanlaisesta tai samanasteisesta elämästä. Hän luo kuvaa ihmisen mahdollisuudesta kohottaa tajuntansa hänessä potentiaalisena olevan tietoisuuden tasolle edellyttäen, että ihminen kykenee irrottautumaan niistä ehdollistumista, jotka pidättelevät häntä tutun ja turvallisen tiedostamistavan piirissä. Tavallaan tämä filosofi vihjaa eräänlaisen ”Higgsin kentän” hallintaan siten, ettei ns. ”painavuuden henki” enää voi rajoittaa ihmisen tiedostamista täällä elämässä omaksumiinsa malleihin.

Myös Paavali puhuu vapautumisesta tämän maailman voimien vaikutuspiiristä, jotka sitovat mielen liiaksi elämän aineelliseen puoleen estäen samalla suuntautumista sisään: Kristuksen päälle pukemista.

Tästäkin vähästä saatamme huomata, että elämää voidaan kuvata yhtä hyvin raamatullisin kielikuvin kuin kvanttifysiikan termein, mutta että kaikki sanalliset selitykset jäävät melko laihoiksi, elleivät kuulijat ja lukijat itse vaivaudu paneutumaan asioiden ydinkysymyksiin, kunnes ne alkavat jollakin tavoin selkiytyä.