Johannes Kastajasta

Johannes Kastajaa pidetään kristityissä piireissä usein Malakian kirjan ennustamana, Jumalan lähettämänä ”uutena Eliana” ja Jeesuksen edelläkävijänä.

Johanneksen kerrotaan vaatineen kastettaviltaan parannusta ja omien puutteellisuuksien myöntämistä, mikä lienee (ilman kastamistakin) yleispätevä lähtökohta (harvoin päätepiste) pitkälle ja vaiherikkaalle tielle kohden aitoa henkisyyttä ja kestävää todellisuutta. Vesikaste suoritettiin lähinnä merkiksi ja vahvistukseksi tämän polun muodollisesta ja mahdollisesta alkamisesta.

***

Johanneksen historiallisuus pohjautuu lähinnä evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin. Historioitsijoista ainoastaan juutalainen Flavius Josefus on kertonut hänestä, mutta hän ei liitä Johannesta lainkaan Jeesukseen.

Evankelista Markus väittää koko Juudean maan ja kaikkien jerusalemilaisten menneen erämaahan ja siellä Jordanille Johanneksen kastettaviksi, mikä on kuitenkin hyvin paisuteltu näkemys asiasta.

Luukas jatkaa Markuksen linjaa esittäen, että kaikki kansa, joka häntä kuuli, publikaanitkin, tunnustivat Jumalan vanhurskaaksi ja antoivat kastaa itsensä Johanneksen kasteella. Mutta fariseukset ja lainoppineet tekivät turhaksi Jumalan aivoituksen heitä kohtaan eivätkä ottaneet Johannekselta kastetta.    

Evankelistat Luukas ja Johannes rakentavat tietoisesti kontrastia tavallisen kansan ja juutalaisen ylimystön välille. Johannes kirjoittaa tiedustelijoiksi lähetetyistä fariseuksista: ”Ja he kysyivät häneltä ja sanoivat hänelle: ’Miksi sitten kastat, jos et ole Kristus etkä Elias etkä se profeetta?’ Johannes vastasi heille sanoen: ’Minä kastan vedellä; mutta teidän keskellänne seisoo hän, jota te ette tunne. Hän on se, joka tulee minun jälkeeni ja jonka kengänpaulaa minä en ole arvollinen päästämään.’"

***

Evankelistoilla oli ilmeinen tarve ja tarkoitus rakentaa Johannes Kastajan persoonan kautta alustus ja esipuhe Jeesuksen julkista toimintaa varten.

Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta ei todennäköisesti evankeliumien kirjoitusaikaan enää ollut saatavilla juuri mitään tietoa (ainakaan luotettavaa), joten evankelistat käyttivät ”kirjailijan vapauksia” laatiessaan aikaisempaan perinteeseen nojaten esim. kertomuksen syntymästä. Siihen he (Luukas ja Matteus) saivat Jeesuksen taivaallisen alun lisäksi ympättyä myös Jeesuksen ”kuninkaalliset fyysiset juuret” (Daavidin sukuun kuulumisen).

Johanneksen uskotaan olleen Jeesuksen sukulainen. Sukulaisuus saattaa kuitenkin olla kehitelty ainoastaan viittaamaan näiden kahden samansuuntaiseen tehtävään. Siinä Johanneksen toiminta kosketti lähinnä ihmisten ”psyykkistä perusvalmennusta”, kun taas Jeesus kykenisi vaikuttamaan oppilaikseen valitsemiensa syvempiin olemuksiin.

Tuomaan evankeliumi käyttää Johannesta esimerkkinä siitä, millaiseen tilaan saakka ihminen voi kohota pelkän ulkoisen opastuksen ja omien ponnistusten kautta. Tuomas luonnehtii Johannesta ihmiseksi, jota ylemmäksi kukaan ”naisesta syntynyt” (ei vielä henkinen) ei voi yletä, mutta jokainen ”lapseksi tullut” on häntä korkeammalla tasolla. Lapseksi tuleminen tarkoittaa tässä henkisyyden täydellistä avautumista siten, etteivät toimet enää nojaa pelkkiin mentaalisiin päätelmiin, vaan kumpuavat ilman ehdollistuneen mielen väliintuloa suoraan ”ylhäältä”, henkisestä olemuksesta.

Periaatteessa Jeesus kuvataan sellaiseksi, joka voi avustaa ihmisiä kulkemaan loppuun saakka ”Johanneksen kasteessa” tai elämässä aivan spontaanisti alkaneen sisäisen matkan takaisin henkiseen lähtökohtaansa. Hän voi siten johdattaa etsijän ”hengen tai tulen kasteeseen”, syntymään ylhäältä, joka vasta avaa todellisen ja pysyväisluonteisen tietoisuuden - sen totuuden, joka vapauttaa sisäisen olemuksen katkonaisuudesta ja katoavaisuudesta.

Siitä, että Jeesus olisi muodollisesti suorittanut kasteita, ei ole mitään näyttöä. Muodolliset toimet eivät edes ”istu hänen profiiliinsa”, hän kun pyrki ohjaamaan ihmisiä - luulottelun sijaan - todellisiin sisäisiin muutoksiin.

Saattaa olla jopa niin, että evankelistat panevat ”näytösluonteisesti” Jeesuksen ottaman vesikasteen Johannekselta. Tapahtuma sinänsä olisi kuitenkin loogisesti ja teologisesti hieman arveluttava, koska kastajan tulisi periaatteessa olla henkisesti korkeammalla tasolla kuin kastettavan (ainakin jos on kyse jostakin muusta kuin pelkästä ulkonaisesta seremoniasta).

Kuvaukset kyyhkysen laskeutumisesta (Pyhän Hengen) ja taivaasta kuuluvasta (Jumalan) äänestä on syytä luokitella esimerkiksi evankelistojen oivallisesta kyvystä luoda draamaa. Todellinen Pyhän Hengen kaste on luonteeltaan täysin yksilöllinen ”taivaan aukeaminen”, puhtaasti sisäinen tapahtuma, josta muut eivät tiedä eivätkä ymmärrä mitään - saati että olisivat siinä jollakin tavoin osallisina tai yleisönä.

***

Evankeliumit esittävät, että kasteen jälkeen henki johdatti Jeesuksen erämaahan saatanan koeteltavaksi. Tämä erämaa kiusaajineen ei tietenkään ole mikään paikka, vaan pitkä ja moninainen sarja elämäntilanteita, joista mm. Ristin Johannes käyttää ilmausta ”hengen yö”.

Kaikki todelliset mystikot todistavat siitä, että tällainen henkinen erämaa koettelemuksineen tulee eteen jo paljon ennen mahdollista hengen kastetta. Se merkitsee (mikäli on todellista) kaiken maallisen ”polttamista pois” mielen kaikista kerrostumista, niin ettei ihminen tunne enää vähäisintäkään vetoa mitään häviävää tai luotua kohtaan.

Jeesuksen kiusaukset kuvannevat sitä, että ihmisen on irrottauduttava sisäisesti kaikista aineen, vallan ja kunnian mahdollistamista haluista, lopulta koko oman minuutensa tuntemuksesta (Jumalan rakastamiseen yli kaiken), mikäli jotakin aivan toisen laatuista on määrä astua kadonneen egotietoisuuden sijaan.

***

Edellä olevan kirjoituksen motiivina ei ole väittää, ettei Johannes ollut historiallinen henkilö - Jeesuksesta puhumattakaan. He ovat todennäköisesti olleet jopa aikalaisia, mutta heidän keskinäinen yhteytensä saattaa olla keinotekoista. Tämä ei tietenkään olisi näiden kahden syytä, vaan todistaisi lähinnä evankelistojen tarpeesta ”elävöittää ja vahvistaa sanomaansa kaikin draaman mahdollistamin keinoin.”

Hengellisten periaatteiden esittäminen konkreettisten kertomusten muodossa on ollut hyvin tavallista siitäkin syystä, että tarinat auttavat ihmisiä muistamisessa ja siten perinteen siirtämisessä seuraaville polville. Jälkipolvien ongelmaksi (ja mentaaliseksi harjoitukseksi) muodostuu usein todellisen asian ja opetuksen seulominen esiin kertomuksesta, joka saattaa jo alun perin olla laadittu tarkasteltavaksi allegoriana.