Jumalaanko uskoisin?

 

Kysymykseen voitaisiin vastata myös siten, ettei mitään muuta ole todella olemassa kuin ainoastaan Jumala. Mikäli Jumala käsitetään kaiken ehdollisen ehdottomana ja muuttumattomana perustana, alkuna ja loppuna, todellisena jakamattomana ja jakautumattomana elämänä kaiken tuntemamme pirstaloituneen ja selkeästi häviävältä vaikuttavan elämänmuodon takana, niin kysymys saanee ainakin joitakin ihmisiä tyydyttävän vastauksen.

Toisen Mooseksen kirjan kolmannessa luvussa Jumalan kirjoitetaan kuvanneen Itseään sanoilla ”Minä olen”- siis joksikin, joka todella on olemassa. Tietenkin kaikella näkemällämmekin on jonkinlainen olemassaolo, mutta myöntänemme myös sen, että kaikilla muodoilla sellaisenaan on oma aikansa, on se sitten sekunnin murto-osa, tai miljardeja vuosia.

Me tarkastelemme omaa ja toisten ihmisten elämää usein lähinnä fyysisen kehon yhteyteen liitettynä. Ruumis kaikkine toimintoineen näyttäisi ilmentävän elämäksi kutsumaamme asiaa. Mutta lyhytaikaisuutensa takia me emme kuitenkaan voine kutsua sitä ehdottomaksi olemassaoloksi.

Rene Descartes liitti aikoinaan olemassaolon tunnusmerkit ajattelun kykyyn, johon filosofi Nietzsche totesi pelkän ajattelun todistavan lähinnä sitä, ettei todellista olemassaoloa oltu vielä saavutettu. Vaikka jälkimmäistä pidetään usein pahimman luokan jumalankieltäjänä, perustunee hänen väittämänsä siihen, että todellinen oleminen saavutetaan vasta itse koettavan jumalallisen tietoisuuden kautta, ei siis tavallisen inhimillisen ajattelun puitteissa, vaan Kristuksen kaltaisena yli-ihmisenä. Ajattelu on aika- ja tilakäsitykseen ehdollistunutta mielen toimintaa, jota voidaan toki lisätä lähes määrättömästi, mutta joka parhaimmillaankaan ei milloinkaan ratkaise todella tärkeitä elämisen peruskysymyksiä.

Mikäli käsitämme uskon perustuvan ennen kaikkea kiinteiden perinteisten ajatusmuotojen omaksumiseen, voisimme epäillä myös sen tehokkuutta keinona jonkin jumalallisen saavuttamisessa. Jos toisaalta tulkitsemme uskon tilaksi, missä tavanomainen ajattelu ylitetään ja astutaan pois menneisyyteen ja tulevaisuuteen nojaavasta minä-tuntemuksesta, niin käsite saa jo varsin pitävältä tuntuvan filosofisen pohjan.

Tieteellisten ja arkipäiväisten havaintojen pohjalta voidaan Jumalan olemassaolosta esittää sekä puoltavia että kielteisiä tulkintoja, mutta todisteet jäävät aina ehdollisiksi, koska ajattelumme sinänsä on luonteeltaan ehdollista. Ylevimmätkin ajatuksemme Jumalasta ovat pohjimmiltaan pelkkiä ajatusmuotoja. Voimme toki puhua iankaikkisuudesta, mutta todellisuudessa käsitämme sen äärettömästi pidennetyksi ajallisuudeksi, sillä ajattelumme ei kykene irtautumaan ajan käsitteestä. Me voimme määritellä Jumalan kaikkea syleileväksi rakkaudeksi, mutta joudumme pian hämmennyksen valtaan, kun elämä ympärillämme käy tuhoisaksi, sillä meille elämä tarkoittaa ulkonaisia muotoja ja ilmiöitä, jotka niitä suoranaisesti koskettavat.

Meille elämä ei ”ole”, se vain ”tulee ja menee”. Me odotamme jopa konkreettista ylösnousemusta jossakin tulevaisuudessa, kun olemme menneisyydessä saaneet sellaisesta varsin epämääräisiä lupauksia.

”Tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa”, kirjoittaa Johannes ja jatkaa, ” joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa”. Evankelista viitannee siihen, että ihmiselle on periaatteessa aina mahdollista saavuttaa sellainen omakohtainen tietoisuus, koettavissa, vaan ei ajateltavissa oleva tila, jossa kaikki kysymykset saavat välittömän vastauksen. Välittömän siinä merkityksessä, ettei kyseessä liene minkäänlaiseen aikakäsitykseen sidottu tietoisuus. Uudesti syntymisellä tarkoitettaneen juuri tuollaisen tietoisuuden saavuttamista, joka sinänsä mitä todennäköisimmin on edellytyksenä Jumalan valtakunnan ”näkemiseen”, eli tietoiseen, omakohtaiseen kokemiseen tässä ja nyt. Tällainen päätelmä toisi käsityksen ylösnousemuksestakin tähän hetkeen, eikä jättäisi sitä tulevaisuuden haaveeksi.

Ja vastauksen Jumalan olemassaolon kysymykseen saanevat ne (harvat ja valitut?), jotka pääsevät kokemaan ”elämän itsessään”.