Kasvaako rehellisyys kaupunkikuplassakin?

kupla

 

Kasvukeskuspolitiikkaa on pidetty soveltamisen arvoisena strategiana jo 1960-luvun loppupuolelta saakka. On ajateltu, että väestön kerääminen pienelle alueelle edistää elinkeinoja, tekee asumisen halvaksi ja vähentää liikkumisen tarvetta etenkin moottoriajoneuvoilla. Asukkaille voidaan tarjota keskitetysti sosiaali-, terveys-, koulutus- ja kulttuuripalveluita ja kauppa välttyy turhan pieniltä jakeluyksiköiltä.

Miten on sitten mahdollista, että asuminen suurissa taajamissa on huomattavasti kalliimpaa kuin pienillä paikkakunnilla? Miksi vain polttoaineiden hinnassa on pieni ero pääkaupunkiseudun ja Utsjoen välillä?

Jotkut ovat väittäneet, että pääkaupunkiseutu elättää koko muuta maata. Nykyisen elintason perusta lepää kuitenkin pääosin vientiteollisuuden varassa, josta vain hyvin pieni osa sijaitsee kyseisellä seudulla – puhumattakaan raaka-aine varannoista. Keskushallinto kaikkine aputoimintoineen on luonnollisesti kasautunut pääkaupunkiin, mutta sitä ylläpidetään koko valtakunnasta kerätyin verovaroin.

Jotkut kaupunkilaiset uskovat, että maata tai metsää omistavat ovat miljonäärejä, vaikka lähes kaikki pientilalliset joutuvat hankkimaan elantonsa tilan ulkopuolelta. Suuria investointeja suorittaneet sika- ja lypsytilalliset tai lisämaita hankkineet ovat tietenkin miljonäärejä, mikäli asia määriteltäisiin heidän velkamääränsä nojalla.

Joitakin aikoja sitten eräs toimittaja totesi, kun puun kantohinnassa tapahtui pien nousu, että nyt tuli metsänomistajien ”Mersun vaihto viikot”. Kun katsotaan alkutuottajien ansiokehitystä, voidaan monien kohdalla todeta aivan samaa: että pian joudutaan pahasti ikääntynyt Mersu vaihtamaan vielä vanhempaan!

***

Kaupunkilaistumisesta on saatettu olettaa, että ihmiset myös sosiaalistuvat ja sivistyvät joutuessaan asuin tavan pakosta kosketukseen toistensa kanssa. Tällaista ajattelua esiintyy yhä ainakin pääkaupungin kuplassa, mistä käsin muu Suomi näyttäytyy periferiana, jossa kulttuuriin ei ole koskaan törmätty, saati sitä nautittu.

Toisten ihmisten luonnollinen huomioiminen ja rehellisyys kuuluvat jo sivistyksen perusvaatimuksiin. Miten on mahdollista, että niitä ilmenee tilastojen mukaan kaikkein vähiten juuri suurissa kaupungeissamme? Naapuria ei tervehditä, kadulle kaatunut kierretään kaukaa, liikenteessä arkaileville esitellään auliisti keskisormea – ja nämä ovat vain siisteimpiä (sanan varsinaisessa merkityksessä) älymystökulttuurin ilmauksia.

Suurten taajamien puolustukseksi sanotaan, että pienillä paikkakunnilla kaikki tuntevat toisensa, joten siellä on ”pakko olla rehellinen”. Tämä ei tietenkään edes pidä paikkaansa, eikä todellinen rehellisyys ole mitenkään riippuvainen siitä, tuntevatko ihmiset toisiaan vai eivät.

Rehellisyys tai luotettavuus tulkitaan joissakin kulttuureissa jopa sivistyksen puutteeksi tai tyhmyydeksi, mutta meidän ei olisi syytä ottaa oppia sellaisesta ”sivistyksestä”, koska meillä rehellisyyttä on perinteisesti pidetty ihmisyyden mittana. Etenkin Pohjanmaalla varsin monet vanhemman sukupolven edustajat vierastavat yhä kaikkea kirjallista sopimista. Sanaan pitää voida luottaa, muussa tapauksessa ei kannattaisi edes olla tekemisissä.

***

Suomalainen kaupunkikulttuuri sinänsä on varsin nuorta. Paljasjalkaisia kaupunkilaisia on syntynyt vain muutaman sukupolven ajan. Kirjailija, päätoimittaja, professori Ilmari Turja (1901 – 1998) ärsyyntyi joskus helsinkiläisten omanapaisuuden johdosta ja tokaisi, että sudet olivat vielä pesineet Helsingin seuduilla, kun hänen kotipaikkakunnallaan, Pohjanmaan Isossakyrössä, oli jo ollut kivikirkko (v:lta 1304).

Osa nykyhelsinkiläisistä asettaa susirajan Kehä kolmosen tasolle - historiallisesti sudet lienevät pesineetkin sen sisäpuolella silloin, kun sivistys jo vallitsi periferiassa!

 

Historioitsija Tacitus (n. 50 – 120 jKr.) oli myös päätynyt havaintoon, että ”kaikki pelättävät ja häpeälliset asiat kerääntyvät ja löytävät kotinsa pääkaupunki Roomasta.”

Suuressa joukossa tyhmyys kyllä tiivistyy, mutta viisaus sen sijaan näyttäisi hajaantuvan tai tyytyvän turhan matalaan tasoon.

***

Suomessa viime vuosisadan alun ehkä merkittävin poliitikko, kirjailija ja toimittaja, nykyisin Keskustana tunnetun liikkeen perustaja, Santeri Alkio (1862 -1930) väitti hänkin, että suurkaupunki turmelee ihmisen luonteen.

Nuorisoseuraliikkeessä Alkio nosti ihanteeksi itsekasvatuksen hyvine harrastuksineen. Niiden tukena olivat hyvät elämäntavat ja raittius, joista jälkimmäinen kuului siihen aikaan myös työväenliikkeen ohjelmaan.

Mainittakoon, että jo Alkiokin esitti Euroopan yhdentymistä sotien välttämisen edellytyksenä. Tuskin hän sentään osasi kuvitella kurkkudirektiivejä tai vastaavia typeryyksiä, joita yhdentyvän Euroopan toimielimet ovat ”urbaanissa kaikkitietävyydessään” ihmeteltäväksemme suoltaneet.

Yhdentymisen myötä suomalaiseen kaupunkikulttuuriin on kulkeutunut myös siihen kuulumaton halaaminen tavattaessa. Ainakin se edistää bakteerien ja virusten hyvinvointia, vaan ei sellaisenaan ihmisten välistä luonnollista ja avointa suhdetta.

Itsensä sujuva ja selkeä ilmaisu kuuluu sekin muodollisen sivistyksen piiriin. Miksi sitten juuri suurten kaupunkien kielenkäyttö näyttää kutistuvan muutamaan merkityksettömään sanaan – tyhjänpäiväiseen äänessä olemiseen? (Esim. Se oli tavallaan niin ku mieletöntä – itse asiassa se oli sika hyvin vedetty!) Eikö olisikin sivistyneempää pysyä hiljaa – ”hiljaisuus on elämän puhujalava” – kuten akateemikko V. A. Koskenniemi (1885 -1962) asian tiivisti?

Media, muodollisesti hyvin koulutettuine toimittajineen, laittaa mielellään poliitikot kielitestiin – ikään kuin usean kielen hallitseminen kävisi todistukseksi myös siitä, että henkilön harkinta- ja ymmärryskyky ovat korkealla tasolla. Viisauteen riittää varsin hyvin yksikin kieli, sen jakamiseen kun löytyy tarvittaessa oivallisia, valan tehneitä kääntäjiä.

KOMMENTTEJA JA/TAI KYSYMYKSIÄ KIRJOITTAJALLE