Mikä minusta tulee isona - entä sen jälkeen?

Lapsilta kysellään ikään kuin leikkimielellä, mitä heistä tulee aikuisina. Koulunkäynnin kuluessa kysymys alkaa muuttua vakavampaan suuntaan, kun nuoren pitäisi löytää itselleen soveltuva koulutuslinja ja työura.

Monien urahaaveet nousevat suoraan yhteisössä vallalla olevista arvostuksista, jotka taas nojaavat suurelta osin odotettavissa oleviin taloudellisiin korvauksiin. Viisikymmentä vuotta sitten kukaan ei haaveillut tulevansa jääkiekkoilijaksi tai jalkapalloilijaksi muuta kuin harrastusmielessä.

Lääkärin ammatti on nykyisin huomattavasti arvostetumpi kuin Siirakin aikaan. Hän tosin kehotti antamaan arvon lääkärillekin, koska tämäkin oli Jumalan luoma!

Arvostusten eroista eri kulttuureissa voidaan ottaa esimerkki, missä amerikkalainen nuoripari jättää vakinaiset työnsä, myy asuntonsa ja ryhtyy yrittäjiksi. Keskiverto suomalainen kaupittelisi ehkä anoppinsa saadakseen itselleen turvatun palkkatyön.

Vain harvoin kysytään, millaisen ihmisen jokin ulkoinen toiminto muokkaa minusta? Historian lehdille tai matrikkeleihin painettu nimi tai puistossa seisova patsas katoavat ajan myötä. Ne eivät tuota minkäänlaista lisäarvoa yksilölle itselleen silloin, kun hän ylittää aineellisen elämänsä rajan.

Ihmiset murehtivat usein sitä, mitä heistä jää jäljelle ulkoiseen elämään? Heidän tulisi kantaa huolta myös siitä, mitä he lopulta ottavat mukaansa paljaassa sisäisessä olemuksessaan?

Lienee selvää, ettei aineettomissa olotiloissa kysellä pätevyystodistuksia ja kunniamerkkejä. Niissä koko sisäinen olemus paljastuu välittömästi sellaisena kuin se kunkin kohdalla todellisuudessa on. Ainoastaan aineellinen keho aineellisen olemisen puitteissa voi toimia ”armollisena naamiona”, joka peittää suurimman osan aidosta ihmisyydestä toisilta - useimmiten myös itseltä.

Arvostetun asema ongelmaksi saattaa oman ihmisyyden kannalta muodostua se, että yläkulmasta katsellen ihminen näkee helposti oman varjonsa, kun taas alempaa tarkastellen elämän moninaisuus, tarkoituksettomuus ja tarkoitukset tulevat näkyviin.

Vertaus leivisköiden tuottavasta käyttämisestä tarkoittanee, että tuotosten on määrä syntyä ihmisen sisäiseen olemukseen, katoamattomuuteen. Ulkonaiset asiat ja saavutukset ovat vain välineitä, jotka motivoivat ihmistä toimintaan, että hänen tietoisuutensa saisi ravintoa kasvuun ja kehitykseen.

Tietoisuuden tarvitseman ravinnon suhteen ihmiset ovat valitettavan usein paljon huolettomampia kuin kehonsa ravitsemisessa. Tietoisuudessa ei ole sellaisia automaattisia mekanismeja, jotka pyrkivät eliminoimaan haitallisia tekijöitä ja korjaamaan vaurioita. Ihminen itse on siten itse vastuussa siitä, millaisia ajatuksia ja tuntemuksia hän päästää ja varastoi itseensä - asuttamaan ja laadullistamaan - jopa häpäisemään - omaa ”Pyhän Hengen temppeliään.”

Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita mukavuuden maksimointia, jollaiseksi se turhan usein tulkitaan, kun epikurolaisuudesta on taas käytännössä tullut suosituin filosofian muoto. Ylenmääräinen ruuan ja kehon ulkoisen olemuksen kanssa puuhastelu todistanee edellisen puolesta - puhumattakaan kaljakellunnoista.

Tarkoituksena ei tietenkään ole viitata mihinkään raamatun suoraviivaiseen tulkintaan, ”ei ainoastaan leivästä, vaan sanasta”, sillä kaikki sanat ovat ulkoisia virikkeitä, jotka parhaimmillaan voivat johdatella sisäisiin muutoksiin, mikäli mieli todella halajaa kestävää näkemystä olemuksensa perustaksi.

Monilla on kuitenkin vielä niin paljon ”elämätöntä elämää”, ettei syvimpien tarkoitusten kaivelu ole tarpeen tai edes mahdollista, koska mieli suuntautuu voittopuolisesti ulkoisiin ilmiöihin ja omaan minuuteen niiden keskiössä.

Tuomaan evankeliumissa Jeesus havaitsi maailmaan tullessaan kaikkien olevan juovuksissa, ei tosin viinistä, vaan ylipäänsä ulkoisen elämän virikkeistä ja omasta egostaan.

Oppiminen on usein pitkä ja vaivalloinen prosessi, jonka tulisi johtaa opitun sisäistämiseen ymmärrykseksi. Jossakin vaiheessa eteen tulee kaikkea edeltänyttä huomattavasti vaikeampi oppijakso, jota voidaan kutsua ”poisoppimiseksi maailmasta - elämänsä kadottamiseksi”. Se on luopumista Tuomaan evankeliumin kuvaamasta viinistä, kääntymistä ulkoisen elämän virikkeistä sisäisen elämän ja olemuksen suuntaan. Ihmiskunnalle tällainen luopuminen lienee hyvin hidas prosessi, joka päätynee vasta ihmismielen sisäiseen vapautumiseen kaikista ulkoisen elämän sidoksista.